Kuulin kerran erään vanhan, jo pitkään eläkkeellä olleen luterilaisen (ja viidesläisen) rovastin huudahtaneen innoissaan: "Minä rakastan konflikteja!"
Voimme tietysti hymähdellä tai hymyillä vanhan Herran palvelijan asenteelle. Eihän tuollaista juurikaan enää tapaa edes kirkon protestilliikkeiden piirissä. Konfliktit nähdään huonona, ei-toivottavana asiana. Ne rikkovat kirkkorauhan, häiritsevät bisnestä ja horjuttavat niiden uskoa, jotka eivät ole kyllin vahvoja. Konflikteilla on siis aina hintansa. Niiden ehdoton plussapuoli on siinä, että ne tuovat esille sen, mitä me todellisuudessa olemme. Mutta konfliktit ja konfrontaatio myös karaisevat, etenkin silloin kun tukena on tuollaiset vaiheet ennen läpi käyneitä - ja edellyttäen, että heitä kuunnellaan. Kuitenkin konfliktit ovat yleensä eräänlainen katoava luonnonvara, jonka mentyä ohi seuraa seesteisempi ajanjakso. Näin käy niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä.
Paljon haastavampaa on oppia elämään jännitteessä. Tarkkaan ottaen se nimittäin on se tila, jossa meidät on kutsuttu elämään niin kauan kun tässä maailmassa elämme. Jännite ilmenee ennen kaikkea kristityn ja laajemmin ymmärrettynä seurakunnan suhteessa tähän ympäröivään maailmaan. UT:n ilmoitusta lyhyesti ja pääpiirteissään peilaten voimme sanoa uskovan elävänä muukalaisena täällä maailmassa, joka on vihollisen hallitsema. Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan täällä muutosvoimana, jossa tehtävässämme kohtaamme koko ajan vastustusta vihollisen puolelta.
Jännitteessä eläminen ei ole ollenkaan luontaista vanhalle ihmisellemme, joka perusluonnoltaan on uskonnollinen, oman kunnian kipeä ja halukas kompromisseihin - tai vaihtoehtoisesti ylpeä ja ahne. Yritykset välttää tämä jännite tai päästä pois siitä voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin, paeta tai mukautua.
Kun katsomme kirkkohistoriaa, näemme melko pian alkukristillisen ajan jälkeen juutalaisuudessa tapahtuvan tiettyjä muutoksia. Jo Jeesuksen aikana juutalaisuus oli sisäänpäin kääntynyttä uskonnollisuutta, jossa ulkonainen lakihurskaus oli syrjäyttänyt henkilökohtaisen jumalasuhteen. (Itse asiassa näemme tämän kehityksen aluillaan jo Vanhan testamentin profeettakirjallisuudessa, esim. Jes. 29:13-14.)
Paavalin kuollessa joskus v. 64 jKr. Roomassa juutalaissyntyiset kristityt olivat edelleen vahvassa asemassa seurakunnassa, mutta itse juutalaisuus oli joutumassa yhä syvenevään kriisiin juutalaissotien ja Jerusalemin temppelin hävittämisen takia. Näiden sinänsä traagisten vaiheiden jälkeen juutalaisuus vetäytyy kanssakäymisestä hellenistisen kulttuurin kanssa. Rabbiininen juutalaisuus keskittyi vain vanhan tradition säilyttämiseen. Eskapismi oli juutalaisuuden ratkaisuyritys tähän problematiikkaan.
Samaan aikaan toisaalla alunperin juutalaisena lahkona syntynyt kristinusko meni eteenpäin karismaattisena ja profeetallisena lähetysliikkeenä valtavalla voimalla. Perinteisiin nojaava juutalaisuus ei kestänyt tässä vauhdissa, vaan vetäytyi omaan uskonnolliseen ghettoonsa. Kuitenkin aikaa myöten myös vilkkaassa dialogissa ympäröivän hellenistisen kulttuurin kanssa elänyt kristinusko oli mukautumishaasteiden edessä. 300-luvulla kristittyjen määrän ollessa jo hyvin suuri ajatellen koko silloisen Rooman imperiumin väkilukua, seurasi ns. konstantinolainen käänne. Suvaitusta kristinuskosta tulikin ensin sallittu ja sitten ainoa sallittu uskonto. Mukautuminen tuossa tilanteessa olikin äkkiä hyvä ratkaisu ja ikäänkuin jo kauan jatkuneen prosessin lopputulos.
Muistan itsellenikin joskus viime syksynä esitetyn tämän kysymyksen: "Mutta eikö tällainen kehitys nyt sitten olekin ihan väistämätöntä ja normaalia?" Hassua, miten tällaista kehitystä monikaan meistä ei pidä niin vaarallisena mukautumisena ympäröivään maailmaan ja nykyaikaan, vaikka juuri siinä me kristittyinä vaarallisella tavalla mukaudumme tämän maailman toimintatapoihin ja arvoihin. Tämä jos mikä nimittäin avaa oven kaikenlaisille harhaopeille seurakunnan piirissä. Länsimaisessa kristillisyydessä näemme parhaillaan tämän historiallisen kehityksen lopputuloksen.
Niinpä, jännitteessä eläminen on paljon haastavampaa kuin ymmärrämmekään. Olla vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa evankeliumia palvelevalla tavalla on eri asia kuin mukautuminen siihen. Niiden erottaminen toisistaan ei ole mahdotonta, mutta haastavaa se on.
No comments:
Post a Comment