Kasva aikuiseksi!

Raamattua opettaessani törmään aina silloin tällöin veljiin ja sisariin, joilta hyvin helposti lipsahtaa ääneen lausuttuna kysymys, "no, mitä meidän sitten tulisi tästä ajatella?"

Kristittyjen piirissä - etenkin perinteisissä piireissä - törmää pelottavan usein tähän asenteeseen, jossa toivotaan ja suorastaan vaaditaan valmiita vastauksia - ilman sen kummempaa omaa pohtimista, vaikeasta omakohtaisesta Sanan tutkimisesta puhumattakaan. Erilaisten vaihtoehtojen esittäminen jostain asiasta koetaan ajattelua haittaavana ja jopa omaa uskoa hämmentävänä asiana. Vaikka sitten lopulta päädyttäisiinkin jommalle kummalle kannalle näistä vaihtoehdoista, niin vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Ja kun sanomasi täytyisi vielä paketoida tuohon perinteeseen kaanaankieliseen fraseologiaan oikeine äänenpainoineen kaikkineen, jotta se tulisi edes jollain tavalla hyväksytyksi, niin ollaankin taas aika tahmeassa suossa. Minä en tällöin tietenkään edisty, enkä kasva uskossani, mutta eivät kyllä muutkaan saa niin tehdä.

Millaisia kristittyjä me siis haluammekaan kasvattaa? Syöttötuolissa istuvia, vauvanmaitoa aina vanhuuteensa asti lipittäviä, perinteisiä kristillisen populaarikulttuurin suurkuluttajia vai rohkeita metsänraivaajia?


Vastakohdat lienevät tässä: "Herra, meidän on tässä hyvä olla, rakennetaan tähän maja" versus "Raivatkaa itsellenne uudispelto, kylväkää vanhurskauden kylvö".


On selvää, että kun opetamme Raamattua, opetuksemme tulee olla selkeää, perusteltua ja vastauksia antavaa. Pasuunan on annettava selkeä ääni. Opetus on syytä aina myös mitoittaa kuulijoiden mukaan. Totuuden sanaa on jaettava kullekin oikein annoksin. Etenkin uskossaan nuorten kristittyjen kohdalla on näin. Mutta ennen kaikkea opetuksen tulisi kantaa tuota vastausten antohetkeä kauemmas, pidemmälle eteenpäin.

Meidän on kasvatettava kuulijamme tutkimaan itsenäisesti omaa Raamattuaan. Muuten emme kestä tulevissa koetuksissa. Esikuvanamme voisivat olla ne jalot Berean juutalaiset, jotka joka päivä tutkivat Kirjoituksia, oliko asia todella niin kuin heille oli opetettu. Tähän on vielä pitkä matka niillä, jotka vuosikymmeniäkin uskossa oltuaan edelleen ovat tottuneet saamaan oman hengellisen ravintoannoksensa valmiiksi pureskeltuina vakuumipaketteina cd:n, dvd:n, lehden, uutiskirjeen tai sunnuntaisaarnan muodossa (seminaareja ja konferensseja unohtamatta).

Hyvä opettaja ei myöskään pelkää haastaa, jopa järkyttää kuulijoitaan, jos siihen on tarvetta. Pelkään, että monikaan oman aikamme ikuisista vauvakristityistä ei olisi ymmärtänyt esim. Jeesuksen vertauksia. Jeesus kun oli opettajana haastava, kysymyksiä herättelevä ja vanhoja traditionaalisia totuuksia kyseenalaistava. Kuulijat olivat usein ihmeissään ja jopa hämmentyneitä Hänen opetuksestaan.

Luulen, että Paavalilla olisi nykyään vähän sama ongelma: tuskin mikään kristilinen organisaatio tänään palkkaisi kaveria, jolle Totuus on tärkeämpi, kuin se, että show must go on.

-------

Ystäväperheeseeni syntyi joitakin viikkoja sitten ihana tyttövauva. Samaan aikaan kun ihailen tuon lapsen suloisuutta, odotan myös innolla näkeväni hänen kasvavan ja kehittyvän, onhan tämä Taivaallisen Isämmekin ajatus hänen kohdallaan. Niinkuin jokaisen meidän kohdalla.

Antikristillinen yhteiskunta(?)

Luin hiljattain eräästä rukouskirjeestä hyvän kuvauksen siitä antikristillisestä kehityksestä, joka maassamme on ollut meneillään muutaman viime vuoden aikana. Kaikki alkoi HNMKY:n avioliittotyötä arvostelevalla artikkelilla Helsingin Sanomissa. Tämän jälkeen on yritetty saattaa arveluttavaan valoon lähes jokainen kristillinen järjestö ja yksittäinen vaikuttaja, joka ei halua kulkea virran mukana yleisessä arvokeskustelussa. Asialla - tai ainakin tämän hyökkäyksen keulakuvina - ovat olleet kaksi kirkon naispuolista "uudistajaa", joiden lähtökohdat eivät kuitenkaan ole olleet mitenkään niin kristilliset (raamatullisuudesta puhumattakaan), vaan enemmänkin humanistiset, jopa antikristilliset.

Tässä kehityksessä niiden, jotka pitävät Raamatun ilmoituksesta kiinni, on syytä asemoida itsensä uudelleen suhteessa niin maamme hengelliseen kenttään kuin yhteiskuntaan ja sen kulttuuriin muutenkin. Jos nyt meneillään olevaa muutosta ei ymmärretä oikein, joudutaan kirjoittajan mukaan suuren hämmennyksen valtaan.

Viimeisimmässä Suomen Teologisen Instituutin Kulmakivi-lehdessä Timo Eskola on samoilla linjoilla. Edellä kuvatun kaltainen hyökkäys kohdistuu milloin sisäministeri Päivi Räsäseen, milloin Pirkko Jalovaaraan, joskus jopa itseensä presidentti Sauli Niinistöön. Hyökkäykset kohdistuvat nimenomaan perinteistä avioliittokäsitystä vastaan. Eskolan mukaan media on ollut tämän toiminnan kohdalla melko kädetön. Toimittajat ovat toistaneet Setan ja muiden toimijoiden näkemykset ja vaatimukset hyvin kritiikittömästi. Eskola on oikeassa todetessaan tässä hötäkässä objektiivisen journalismin tyystin unohtuneen.

Eskolan mukaan nämä tapahtumat osoittavat, että tämä ideologinen kiista saa yhä suurempia mittasuhteita. Vaikka itse aihe tuntuukin vähäiseltä, niin kyse on hänen mukaansa dramaattisimmasta muutoksesta länsimaisessa kulttuurissa vuosisatoihin. Suomessa tämän kehityksen nähdään tulevaisuudessa johtavan väistämättä tilanteeseen, jossa kirkon jäsenmäärä on pudonnut 30-40% suomalaisista. Kansankirkon aika on auttamatta ohi.

Se, miten kristityt - ja tarkoitan tällä termillä nyt Jeesuksen opetuslapsia, joita joskus ajanlaskumme alussa alettiin Syyrian Antiokiassa kutsua tällä nimellä (kr. khristianoi, "kristuslaiset") - tässä tilanteessa reagoivat, vaihtelee. Hyvänä esimerkkinä eräästä suhtautumistavasta ovat Juha Ahvion sinänsä mielenkiintoiset "Mihin menet..."-kirjaset. Ne näyttävät edustavan tätä perinteistä kantaa, jonka mukaan kaikki menee hyvin, kun vain niputamme yhteen modernin länsimaisen elämäntavan ja kulttuurin sekä oikeistolaiset ja konservatiiviset arvot. (Sana "konservatiivinen" ei tässä yhteydessä ole synonyymi termille "raamatullinen".) Itselleni herää tässä kohtaa kysymys, mistä tässä itse asiassa kannetaan huolta: jonkun kulttuurisen muodon häviämisestä vai...?

Alussa lainaamani rukouskirje taas edustaa toisenlaista lähestymistapaa antikristillistyvän lännen tilanteeseen. Sen mukaan paras vaihtoehto on nähdä tämä maailma Jumalan Sanan ja siitä nousevan ilmestyksen valossa. Emme saa takertua aatteisiin ja asioihin, jotka lopulta päätyvät nekin Jumalan tuomion alle. Sosialismi ja kommunismi ovat menettäneet ajankohtaisuutensa, mutta niin on myös kapitalismi sellaisena, kuin sen modernissa kontekstissa tunsimme. Suuret kertomukset, jopa "kirkollinen kristikunta"-aikakausi, voivat kuolla, Jumalan valtakunta ei.

Monia kristittyjä raastava kysymys kuuluukin: mitä jos Valtakunta toimiikin ihan hyvin - ehkä jopa paremmin - jossain toisenlaisessa kulttuurisessa muodossa? Jos vastaamme tähän kysymykseen myöntävästi, meidän on sen seurauksena laskettava irti monista hellimistämme asioista, jotka voivat kyllä olla sinänsä ihan hyviä, mutta jotka osoittautuvat kuitenkin puhtaasti kehällisiksi, kun niitä tarkastellaan Jumalan Sanan valossa.

Kun lukee UT:sta apostoli Johanneksen kirjoituksia, niistä väliittyvä todellisuuden kuva muistuttaa hyvin paljon sitä tilannetta, jossa me parhaillaan elämme. Johannekselle on tyypillistä sellaisten vastakohtaparien käyttö, kuten

Jumala - saatana

valo - pimeys

totuus - valhe

Jumalan valtakunta - tämä maailma 

Johanneksen mukaan tämä maailma on pahan vallassa. Se katoaa, samoin sen himo. Kiinnittyminen siihen, sen edustamiin asioihin ja arvoihin on jo valmiiksi tuhoon tuomittu yritys. Johanneksen mukaan kuitenkin se, joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti. Emme ole kotonamme tämän maailman kamaralla. Sen tähden kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, mitä haluaa rakentaa.

Käytännön seurakuntaelämässä törmäämme näihin kysymyksiin ja linjanvetoihin vaikkapa siinä, edellytämmekö ihmisen muuttumista joksikin (esim. paremmaksi tai pyhemmäksi), jotta hän olisi tervetullut yhteisömme puhtoisiin sunnuntaikokouksiin? Tuleeko hänen, päästäkseen osalliseksi seurakunnallisista siunauksista, hyväksyä myös koko tuo muu kulttuurinen paketti? Monet kristityt näyttävät pelkäävän tästä luopumisen johtavan leväperäisyyteen syntiä kohtaan...

Eräs konstantinolaisen paradigman suurimpia harhoja on läpi kirkkohistorian ollut se, että yhteiskuntamme ja sen kulttuuri olisi joskus ollut todella aidosti kristillistä. Eivätkö Jeesuksen opetuslapset olekin kaikkina historian aikoina saaneetkin kuulla olevansa suvaittu, hädin tuskin siedetty joukko "ihmiskunnan vihollisia"? Erityisesti tämän on ollut niiden osana, jotka eivät milloinkaan ole halunneet niellä tuota konstantinolaista koukkua tähän maailmaan kiinnittyäkseen. Joten mikä tässä nyt sitten loppujen lopuksi onkaan niin muuttunut?

Paras vaihtoehto: jännitteessä eläminen

Konfliktin saa aikaiseksi kuka hyvänsä, mutta jännitteessä eläminen on ihan oma lajinsa. Mikäli tähän ei kyetä (tai ei haluta), edessä on joko itseensä käpertyminen ja uskonnolliseksi ghetoksi jähmettyminen tai sitten väistämätön mukautuminen ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin arvoihin ja käytäntöihin. Ensin mainittu kohtalo on historian eri vaiheissa tullut - rabbiinisen juutalaisuuden ohella - monen kristillisen yhteisönkin osaksi. Oman perinteen säilöminen ja vanhojen käytäntöjen paapominen on tullut ykkösasiaksi ja hengellisyys mitataan tämän mukaan. Traditio kanonisoidaan ja kaikki uusi demonisoidaan. Kaikki tarpeelliset ja Hengestä lähtöisin olevat  uudistusmisvaatimukset torjutaan peloista käsin.

Suostuminen jännitteessä elämiseen on kristityn ainoa vaihtoehto.

Mukautumiskehityksestä taas ev. lut. kirkko on "hyvä" esimerkki. Kirkko on täynnä erilaisia uskonnollisia virtauksia, joista perinteinen raamatullinen kristinusko on vain yksi ja vaivoin siedetty sellainen. Tavallaan on turha ihmetellä sen tilannetta, koska se on looginen seuraus ns. konstantinolaisesta käänteestä. Mitä muuta voi olettaa tapahtuvaksi, kun annetaan mnukautumisen tämän maailman mukaan mennä tarpeeksi pitkälle?

Ole valmis elämään jännitteessä, jos haluat säilyä hengissä/Hengessä.

Eero Junkkaala kertoo pakinassaan omasta esityksestään kirkon visioksi 2020. Esitys on ihan kiva ja sisältää hyviä pointteja, mutta samalla se on myös ilmeisen epärealistinen. Miten kirkko voisi - etenkään näin lyhyessä ajassa - muuttua ihan päinvastaiseksi? Vahva usko on toki hyvä olla, mutta samalla on hyvä myös lukea Raamattuaan oikein. Jeesus sanoo, että se, mikä lihasta on syntynyt, on liha ja se, mikä taas on syntynyt Hengestä, on samaa lajia.

Junkkaalan kirjoituksen kommenteissa tulee esille myös asian toinen laita. Kirkon uudistumiseen ei herätysliikeväessäkään enää uskota, vaan ennemminkin edessä nähdään olevan lamppujen sammuminen. Erään sortin profeetallisuutta edustaa Martti Vaahtorannan kommentin lopetus siitä, miten "Hagia Sofia Istanbulissa oli muinoin valtakirkon käytössä ja kristikunnan suurin kirkko. Nyt se on museo." (Eräänlainen konstantinopolilainen paradigma siis...)

Jos haluat elää jännitteessä (mukautumisen sijasta) ole siis valmis muutoksiin, ravisteluihin ja aiemman turvallisen status quon järkkymiseen.

Vaikka näen perinteisten kirkkokuntien tilanteen toivottomana, en luule niiden piiristä kokonaan häviävän ne, jotka ehyellä sydämellä ovat antautuneita Herralle. (Tämän en silti ajattele olevan mitenkään järkevää tai edes Herran tahto, mutta tämä on vain minun mielipiteeni.) Vielä vähemmän pelkään Jumalan valtakunnan tuhon olevan edessä länsimaissa. En nimittäin usko ollenkaan siihen, että nykyinen tunnustuskuntajärjestelmämme on synonyymi Jumalan valtakunnalle. En usko näin alun alkaenkaan olleen tilanteen.

Vain jännitteessä eläminen voi viedä meidät uudelle tasolle Jeesuksen lähetyskäskyn toteuttamisessa.

Sen tähden, hyvät rakkaat kristityt veljeni ja sisareni, jotka vielä roikutte kiinni kirkon vanhassa kulta-ajassa (so. konstantinolaisessa paradigmassa): oletteko kokonaan unohtaneet, mitä Raamattu sanoo siitä, ettei meillä ole täällä pysyvästä kaupunkia tai että Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä, meidän keskellämme ja ettei Jumala yksinkertaisesti vain asu käsin tehdyssä temppelissä, eikä ole koskaan asunut. Laskekaa jo, hyvät ihmiset, irti sellaisesta, mikä on tarkoitettukin katoamaan tietyn ajan kuluttua, sillä Jumalan valtakunta tulee. J. Leppilampea lainaten, "se on väistämätöntä historiaa!"

Paras vaihtoehto on siis oppia elämään jännitteessä ja seuraamaan Hengen liikkeitä. Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.

-------

PS. Sarjassamme "Syventävät opinnot":

Kristityillä on kyllä ollut aina mahdollisuus olla mukautumatta ja olla menemättä mukaan tähän "konstantinolaiseen harhaan". Näin monet kristityt ovat kautta kirkkohistorian tehneetkin ja tämä on maksanut heille paljon. Heitä on vainottu niin keisarin kuin kirkonkin taholta, kun he eivät ole halunneet mukautua ympäröivässä kulttuurissa tapahtuneisiin muutoksiin. Pääasiallinen informaatio, joka meille on säilynyt novatiolaisista, donatolaisista, bogomiileista, kataareista, valdolaisista, lollardeista ja hussilaisista tai anabaptisteista on peräisin heidän vastustajiltaan (eli pääasiassa katoliselta kirkolta). Virallinen kirkkohistoria onkin leimannut heidät johdonmukaisesti harhaoppisiksi, dualisteiksi, spiritualisteiksi, äärimillenialistisiksi tai esoteerisiksi karismaatikoiksi ja ties miksi, mutta silti heidän jälkensä on nähtävissä läpi kirkkohistorian selvästi. Itse asiassa se kristinuskon haara, joka tänään elää, voi hyvin ja kasvaa rajähdysmäisellä nopeudella eri puolilla maailmaa, kantaa tätä samaa separatistista dna:ta sisällään.

Jänniitteessä eläminen siis kannattaa. Meille ei ole annettu lupaa majan rakentamiseen "tähän, missä meillä on hyvä olla", vaan kutsu kuuluu: "Menkää kaikkeen maailmaan..."

Jännite, konflikti vai mukautuminen?

Kuulin kerran erään vanhan, jo pitkään eläkkeellä olleen luterilaisen (ja viidesläisen) rovastin huudahtaneen innoissaan: "Minä rakastan konflikteja!"

Voimme tietysti hymähdellä tai hymyillä vanhan Herran palvelijan asenteelle. Eihän tuollaista juurikaan enää tapaa edes kirkon protestilliikkeiden piirissä. Konfliktit nähdään huonona, ei-toivottavana asiana. Ne rikkovat kirkkorauhan, häiritsevät bisnestä ja horjuttavat niiden uskoa, jotka eivät ole kyllin vahvoja. Konflikteilla on siis aina hintansa. Niiden ehdoton plussapuoli on siinä, että ne tuovat esille sen, mitä me todellisuudessa olemme. Mutta konfliktit ja konfrontaatio myös karaisevat, etenkin silloin kun tukena on tuollaiset vaiheet ennen läpi käyneitä - ja edellyttäen, että heitä kuunnellaan. Kuitenkin konfliktit ovat yleensä eräänlainen katoava luonnonvara, jonka mentyä ohi seuraa seesteisempi ajanjakso. Näin käy niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä.

Paljon haastavampaa on oppia elämään jännitteessä. Tarkkaan ottaen se nimittäin on se tila, jossa meidät on kutsuttu elämään niin kauan kun tässä maailmassa elämme. Jännite ilmenee ennen kaikkea kristityn ja laajemmin ymmärrettynä seurakunnan suhteessa tähän ympäröivään maailmaan. UT:n ilmoitusta lyhyesti ja pääpiirteissään peilaten voimme sanoa uskovan elävänä muukalaisena täällä maailmassa, joka on vihollisen hallitsema. Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan täällä muutosvoimana, jossa tehtävässämme kohtaamme koko ajan vastustusta vihollisen puolelta.

Jännitteessä eläminen ei ole ollenkaan luontaista vanhalle ihmisellemme, joka perusluonnoltaan on uskonnollinen, oman kunnian kipeä ja halukas kompromisseihin - tai vaihtoehtoisesti ylpeä ja ahne. Yritykset välttää tämä jännite tai päästä pois siitä voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin, paeta tai mukautua.

Kun katsomme kirkkohistoriaa, näemme melko pian alkukristillisen ajan jälkeen juutalaisuudessa tapahtuvan tiettyjä muutoksia. Jo Jeesuksen aikana juutalaisuus oli sisäänpäin kääntynyttä uskonnollisuutta, jossa ulkonainen lakihurskaus oli syrjäyttänyt henkilökohtaisen jumalasuhteen. (Itse asiassa näemme tämän kehityksen aluillaan jo Vanhan testamentin profeettakirjallisuudessa, esim. Jes. 29:13-14.)

Paavalin kuollessa joskus v. 64 jKr. Roomassa juutalaissyntyiset kristityt olivat edelleen vahvassa asemassa seurakunnassa, mutta itse juutalaisuus oli joutumassa yhä syvenevään kriisiin juutalaissotien ja Jerusalemin temppelin hävittämisen takia. Näiden sinänsä traagisten vaiheiden jälkeen juutalaisuus vetäytyy kanssakäymisestä hellenistisen kulttuurin kanssa. Rabbiininen juutalaisuus keskittyi vain vanhan tradition säilyttämiseen. Eskapismi oli juutalaisuuden ratkaisuyritys tähän problematiikkaan.

Samaan aikaan toisaalla alunperin juutalaisena lahkona syntynyt kristinusko meni eteenpäin karismaattisena ja profeetallisena lähetysliikkeenä valtavalla voimalla. Perinteisiin nojaava juutalaisuus ei kestänyt tässä vauhdissa, vaan vetäytyi omaan uskonnolliseen ghettoonsa. Kuitenkin aikaa myöten myös vilkkaassa dialogissa ympäröivän hellenistisen kulttuurin kanssa elänyt kristinusko oli mukautumishaasteiden edessä. 300-luvulla kristittyjen määrän ollessa jo hyvin suuri ajatellen koko silloisen Rooman imperiumin väkilukua, seurasi ns. konstantinolainen käänne. Suvaitusta kristinuskosta tulikin ensin sallittu ja sitten ainoa sallittu uskonto. Mukautuminen tuossa tilanteessa olikin äkkiä hyvä ratkaisu ja ikäänkuin jo kauan jatkuneen prosessin lopputulos.

Muistan itsellenikin joskus viime syksynä esitetyn tämän kysymyksen: "Mutta eikö tällainen kehitys nyt sitten olekin ihan väistämätöntä ja normaalia?" Hassua, miten tällaista kehitystä monikaan meistä ei pidä niin vaarallisena mukautumisena ympäröivään maailmaan ja nykyaikaan, vaikka juuri siinä me kristittyinä vaarallisella tavalla mukaudumme tämän maailman toimintatapoihin ja arvoihin. Tämä jos mikä nimittäin avaa oven kaikenlaisille harhaopeille seurakunnan piirissä. Länsimaisessa kristillisyydessä näemme parhaillaan tämän historiallisen kehityksen lopputuloksen.

Niinpä, jännitteessä eläminen on paljon haastavampaa kuin ymmärrämmekään. Olla vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa evankeliumia palvelevalla tavalla on eri asia kuin mukautuminen siihen. Niiden erottaminen toisistaan ei ole mahdotonta, mutta haastavaa se on.

Kansalaisuskonnollisuus

Suomalaisessa kansalaisuskonnossa on aina ensisijaisesti kysymys luterilaisen kirkon asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Olla suomalainen on yhtä kuin olla luterilainen. Kyse on nimenomaan luterilaisesta uskonnollisuudesta. Vaikka suurin osa suomalaisista edelleen kuuluu nimellisesti luterilaiseen kirkkoon, niin aktiivinen osallistuminen kirkon toimintaan (esim. jumalanpalveluksiin) on silti vähäistä. Kuitenkin itse kirkkoon kuuluminen katsotaan jonkinlaiseksi kansalaisvelvollisuudeksi. Tätä kautta selittyy myös kirkollisten rituaalien (esim. häät, hautajaiset, itsenäisyyspäivä, joulukirkko) suuri suosio. Ne ovat merkittävä osa suomalaista kansalaisuskonnollisuutta.


Mietipä näitä pieniä esimerkkejä sieltä täältä, matkan varrelta:

• valtionvarainministeri ripari-isosena - miltä pohjalta ponnistetaan eteenpäin, ylöspäin ja korkeammalle?
• eduskunnan puhemies ja Raamattu - erottamattomat kumppanukset?
• opposition nokkamies, paavi ja katolisen uskon pohjalta nousevat arvot...
• eduskunta joulun alla laulamassa hartaasti "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas..."; vasemmisto ja oikeisto sulassa sovussa ja kuuliaisina, kun jokin ihmistä suurempi voima hetkeksi yhdistää erilaiset näkemykset ja kohottaa kaikki arjen yläpuolelle...
• tasavallan presidentti evankelioimiskampanjan suojelijana entisillä kotiseuduillaan...

Niin, kuka vielä väittää, että kristinuskolla ja sen mukaisilla arvoilla ei olisi mitään sanansijaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa? Kun edellisessä postauksessani esitin kysymyksen, mitä tapahtuikaan kesäriparien kirkasotsaisille isosille myöhemmin, niin vastaus on nyt tässä. Heistä on tullut viihdemaailman tähtiä, urheiluareenoiden sankareita ja talouselämän ja tiedeyhteisön arvostettuja jäseniä. Entisestä gospelartistista sukeutuu räväkkä (ja joskus rietaskin) tv-koomikko, katu-uskottava rokkari tai vaikkapa hyvän mielen kansainvälinen suurlähettiläs. Näin nämä entiset ripari-isoset ja seurakuntanuoret istuvat tänään kansakunnan kaapin päällä.

Tavallaan näin on ollut tietenkin aina - ainakin siitä lähtien, kun herännäisyydestä, tuosta 1800-luvun kirkollisesta protestiliikkeestä, sukeutui vahva osa kansalaissodan valkoista armeijaa ja vajaa satakunta vuotta myöhemmin kirkollinen valtavirta. Nyt vasta siihen tuntuu kuitenkin oleva virallinen lupa. Suurten kertomusten, kuten kommunismin, sorruttua omaan modernin projektin mahdottomuuteensa, myös meillä näyttää 60-luvun punaisen opiskelijaradikalismin haamu väistyneen. Tuon hegemonian aikana uskosta avoimesti puhuminen oli osoitus porvarillisesta orjamentaliteetista tai ainakin epä-älyllisestä taikauskosta ja siten tuomittavaa. Suomalaista mediaa tämä ajattelu on yllättävän sitkeästi hallinnut aina viime vuosiin asti, eikä vähiten alan oppilaitosten ansiosta (parhaimpana esimerkkinä Tampere).

Nyt ajat näyttävät ratkaisevasti muuttuneen. Uskosta saa puhua, se on jopa trendikästä, kunhan se vain pysyy hyväksi katsotun kansalaisuskonnollisuuden rajoissa. Mutta enää ei niin tarvitse pelätä tulevansa leimatuksi häiriköksi, kun tunnustaa uskovansa. Uskonnollisuus laajemmin ymmärrettynä on jopa muodissa. Samalla kristinuskon alkuperäinen "suola" on muuttunut mauttomaksi euromössöksi ja "valo" saanut kylkeensä kaikki sateenkaaren värit. Uuden ajan arkkipiispa Kari Mäkinen kutsuu tätä "kirkon moniäänisyydeksi". Kirkko jos kuka tarvitsee kipeästi tätä kansalaisuskonnollisuutta ja haluaa hintaan mihin hyvänsä pitää sen sisällään.

Mutta millainen on luonteeltaan tämä suomalainen kansalaisuskonto? Auttaako se ihmisen ajan rajan toiselle puolelle? Kirkko kun on emerituspiispa Eero Huovisen sanoin olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tuuditetaanko ihmiset sen toimesta petollisesti väärään rauhaan? Riittääkö tämä uskonnollisuus nostamaan ihmisen vapauteen synneistään ja vääristä riippuvuuksistaan? Vai ajatellaanko sen olevan edes tarpeellista - "olemmehan kaikki syntisiä"? Entä onko tämä kansalaisuskonnollisuus miten linjassa Raamatun Sanan kanssa, jota kristityt perinteisesti ovat tottuneet pitämään Jumalan ilmoituksena ihmiskunnalle?


Ennen kaikkea; miten se suhtautuu sellaiseen kristinuskon tulkintaan, joka ei suostu rajoittamaan elämäänsä sen edellyttämien rajojen sisäpuolelle? 

Tidal wave, seismic change

Länsimaissa on viime vuosikymmenien aikana keskusteltu paljon muutoksista, jotka ovat tapahtuneet perinteisten kirkkojen kulttuurisessa kontekstissa ja itseymmärryksessä. Monien havaintojen mukaan näiden kirkkojen on ollut erittäin vaikea hyväksyä kristillisen yhtenäiskulttuurin murenemista. Samaan aikaan on korostettu myös sitä, että kirkon ei tulisi jäädä ikävöimään ennen vallinnutta tilannetta. Sen sijaan tulisi hyväksyä vanhan maailman katoaminen ja hyödyntää uuden suuren ”seismisen muutoksen” tarjoamia mahdollisuuksia löytää uudelleen raamatullinen visio kristityn muukalaisuudesta maailmassa. Kun katsoo historiallisten kirkkojen taloudellista omavaraisuutta (joka ainakin vielä on todellisuutta), ei voi olla panematta merkille sitä, kuinka kaukana tällainen "muukalaisuus" käytännöstä on.

Kanadalaisen luterilaisen systemaattisen teologin Douglas John Hallin mukaan kirkkojen olisi lopetettava haikaileminen sellaisen etusijaisen aseman perään, joka läntisen maailman kristillisyydellä on kristikunta-aikakaudella (Christendom) ollut. Tälle paradigmalle, joka Hallin mukaan käy parhaillaan kuolinkamppailuaan, on ollut ominaista ajatus kristinuskon hallitsevasta asemasta länsimaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa.  Hallin mukaan suuri kysymys on, voisiko kirkko lakata pitämästä tätä kamppailua katastrofina ja alkaa nähdä sen pikemminkin tienä kohti tulevaisuutta, joka muistuttaa enemmän kutsua alkuperäiseen Kristuksen seuraamiseen. Tämä voi tapahtua Hallin mukaan vain, mikäli usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee kontekstuaalisesti eläväksi. Tällöin kirkko ei vain opeta ristin teologiaa, vaan on itse ristiä kantava kirkko.

Vaikka vierastaisimmekin em. "kirkko"-sanan käyttöä tässä yhteydessä (sen historiallisten rasitteiden ja siihen liitettyjen, aidolle kristinuskolle vieraiden merkitysten takia), niin kristittyinä yleisessä, uusitestamentillisessa mielessä voimme hyvin yhtyä tähän Hallin näkemykseen.)

Kristinuskon 2010-luvulla kohtaamat haasteet eivät enää ratkea aiemmin toimineiden mallien mukaan. Uusi tilanne vaatii uudenlaisia toimintatapoja, niin vaikealta ja suorastaan katkeralta kuin tämä monien kristittyjen mielestä tuntuukin. Vanhat uskonnolliset rakenteet ovat murtumassa, haluttiin sitä tai ei. Merkitseekö se kristinuskon loppua? Ehkä, ainakin sellaisessa kulttuurisessa muodossa, mihin perinteisesti olemme tottuneet länsimaissa. Mutta tarkoittaako se  Jumalan valtakunnan tuhoa? Ei, ei todellakaan. Mutta jos itsepintaisesti roikumme kiinni vanhassa, vältymme tehokkaasti uudistukselta.

Ihmisten yhteinen hyvä oli länsimaissa perinteisesti liittynyt kansallisvaltion puitteissa tapahtuvaan sääntelyyn ja tukeen. Suomessa sen juuret ovat löytäneet hyvän maaperän sotien välisenä aikana ja kukoistaneet pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa 1980-luvun loppuun asti. Viime vuosituhannen taitteessa nämä rakenteet alkoivat murtua. 1990-luvun alun taloudellinen lama oli hyvää alkusoittoa tulevalle kehitykselle. Evl. kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti ollut varsin suojattu; sillä on ollut verotusoikeus, oikeudellinen erityisasema suhteessa valtioon ja eduskuntaan ja sen johtohenkilöt ovat olleet osa kansallista eliittiä. Jo nyt tämä erityisasema on kyseenalaistettu. Arkkipiispan hämmästyttävän naiivit puheet piispojen kuulumisesta (taloudellisesti mitattuna) "keskiluokkaan" osoittavat sen, miten kaukana todellisuudesta hän näyttää yhä elävän.

Hankalaksi tilanteen länsimaissa tekee siis se, että aikamme suureen kulttuuriseen murrokseen liittyy liki 1700 vuotta todellisuutta hallinneen ”konstantinolaisen paradigman” purkaminen. Käytännössä tämä merkitsee monien traditionaalisten uskonnollisten instituutioiden kohdalla poisoppimista vanhasta ja orientoitumista uuteen. Se alkaa nyt olla elinehto ja hengissä säilymisen edellytys. Vaikka halutaan uudistaa uskon(non)harjoittamisen ulkonaista muotoa, ei se välttämättä tarkoita, että automaattisesti vesitetään myös evankeliumi. Monet kristityt kuitenkin yhä nukkuvat rauhallista ruususenuntaan perinteisten muotojen ja rakenteiden suojissa.

Tietoisuus uskontojen pysyvästä vaikutuksesta yhteiskunnassa yhdistettynä syvenevään epäluuloon auktoriteetteja kohtaan on synnyttänyt tilanteen, jossa uskonnolliset ilmiöt ja instituutiot tulevat entistä herkemmin kriittisen keskustelun kohteiksi. Kun tarkastelemme sekulaaria mediaa viime viikoilta, on kristinusko esiintynyt siinä lähes tulkoon pelkästään negatiivisessa valossa. Uudenlaiset, jälkiteolliselle yhteiskunnalle luonteenomaiset arvot haastavat uskonnolliset perinteet viestimään sanomaansa tavalla, joka puhuttelee paremmin nykyajan ihmistä. Tähän meidän täytyy kyetä ilman, että tingimme tippaakaan Jumalan Sanan ilmoituksen totuudesta tai laiminlyömme Henkeä, joka tuon kaiken, niin opin kuin elämänkin inspiroi.

Vaikka jälkiteollisissa yhteiskunnissa perinteisten kirkkojen jäsenosuudet väestöstä laskevat edelleen, uskonnollisuus laajasti ymmärrettynä ei osoita heikkenemisen merkkejä. Monet muut yhteisöt, erityisesti ns. helluntailais-karismaattiset kirkot, sensijaan kasvavat koko ajan. Kotiseurakuntaliikkeet Kiinassa ja Intiassa kasvavat hämmästyttävällä voimalla. Myöhäismodernin ajan kyyninen ihminen länsimaissa ei enää elä yhtenäiskulttuurissa, eikä ota vastaan ylhäältä annettuja dogmeja itsestäänselvyyksinä. Perinteinen uskonnon kieli ei enää puhuttele urbaania cityihmistä, joka on menettänyt kosketuskohtansa kristilliseen perinteeseen. Uskonnollisuus on kyllä edelleen muodissa, mutta aikamme uskonnollinen etsintä ei kanavoidu kirkkojen oville. Tämä asettaa väistämättömän haasteen niille kristityille, joiden fokuksessa on kasvu, ei olemassaolevien asemien pitäminen. Sanomamme muoto voi muuttua, sisällön edelleen säilyessä sellaisena, kuin apostoli Paavali sen 1.Korinttilaiskirjeen 15. luvussa esittää.

Loppuun pieni käytännön esimerkki oman maamme tilanteesta, jolla haluan haastaa lukijoitani.

Aktiivisimpia kirkosta lähtijöitä kuin myös sinne tulijoita ovat olleet nuoret aikuiset. Suomalaisten nuorten ikäluokasta 86,2% prosenttia käy rippikoulun. Rippileirin jälkeen 30 prosenttia konfirmoiduista menee mukaan isostoimintaan. Kyseessä lienee näin Suomen suurin vapaaehtoisen nuorisotyön työmuoto. Mutta, mutta... Kun tästä "seurakuntanuori"-vaiheesta on kulunut muutama vuosi, tuo sama ryhmä, nyt nuorina aikuisina, onkin suurin kirkosta eroajien ryhmä. Noin 70 prosenttia tästä ikäluokasta ei enää kuulu kirkkoon. Tämän tiedon luulisi kiinnostavan ketä hyvänsä kirkon työntekijää tai päättäjää, etenkin nuorten ja nuorten aikuisten parissa työskentelevää.

Nyt vähän toistaen itseäni: vaikka meitä ei niin hirveästi kiinnostakaan kirkon tuleva jäsenkehitys sinänsä (erityisesti hengellisessä mielessä), niin kyllä se kiinnostaa minuakin, mitä ihmettä tässä välillä "turvallisesti seurakuntanuori - postmoderni nuori aikuinen" tapahtuu ja mistä se kertoo? Tuleeko heistä uuspakanoita, kirkkokuntiin kuulumattomia kristittyjä vai väljähtyneesti väinpitämättömiä (Timo Eskola: "evvk-sukupolvi")? 

Kaupungin puolesta rukoilemisen malleja

Edellisessä postauksessani kerroin hieman omia kokemuksiani siitä arvokkaasta esirukoustyöstä, joita olemme kristittyinä kutsutut tekemään. Nyt on sitten tullut aika kysyä, miten meidän sitten olisi hyvä rukoilla oman kotikaupunkimme puolesta?

Jeesus sanoo, että niiden, jotka rukoilevat Isää, tulee rukoilla ja palvoa Häntä Hengessä ja totuudessa. Miten me siis antaudumme tämän rukouksen Hengen johdettaviksi ja miten suuressa määrin olemme tälle Totuudelle uskollisia ja alisteisia, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on onnistua omassa esirukoilijan tehtävässämme.

Seuraavassa hahmottelen ja analysoin muutamia havaitsemiani malleja esirukouksessa oman kotipaikkakunnan puolesta. Millaisia ne ovat luonteeltaan, miten johtajuus niissä ilmenee, mitä hyviä tai vähemmän hyviä puolia niissä saattaa ilmetä?

Tämä ei suinkaan ole tarkoitettu olemaan mikään tyhjentävä kuvaus eri tavoista, joita kristittyjen piirissä on käytössä. Mutta anyway, ainakin näitä malleja olen ollut huomaavinani.  En myöskään (kiusallanikaan) sano, että mikään niistä on se ainoa oikea. Ymmärrän myös näiden mallien menevän käytännössä päällekkäin, limittäin ja lomittain ja hyvä niin.


1. "Virallinen totuus"-malli

Virallisten ja usein perinteisten kirkkojen ja seurakuntien käyttämä malli. Esirukous tapahtuu pääasiassa oman kirkon suojissa, sen toimesta ja sen oma viikkotoiminta lähtökohtana. Korkeintaan kerran vuodessa saatetaan pitää jokin yhteinen ja ekumeenisesti korrekti esirukoustilanne. Malli on luonteeltaan eksklusiivinen ja kanonisoiva. Se viestii ulospäin helposti sen, että vain tätä on esirukous kaupungin puolesta. Muunlainen toiminta saatetaan kokea jopa uhkana ja hajottavana tekijänä. Johtajuus tässä määräytyy aina ulkonaisen statuksen (oppineisuus, arvo kirkollisessa hierarkkiassa) perusteella.

Tämän mallin hyviä puolia on sen vakaus ja pitkäjänteisyys. Perinteisten kirkkojen pitkä traditio voi rukoustyössä olla tärkeä voimavara. Huonona puolena taas voidaan nähdä se, ettei elämää voida noin vain organisoida, johonkin tiettyyn valmiiseen muottiin pakottamisesta puhumattakaan. Tätä mallia vaivaa myös helposti tietynlainen pönäkkyys ja ennalta arvattavuus. Rukous jää helposti marginaaliseen asemaan suhteessa muuhun seurakunnalliseen toimintaan.


2. Sissi/verkostomalli

Tämä on täysin vastakkainen malli suhteessa edelliseen. Kyseessä on pienten, hajanaisten rukousryhmien esiintyminen siellä täällä. Ryhmät toimivat itsenäisesti oman näkynsä mukaisesti, eikä niiden toimintaa juurikaan koordinoida ulkoa- tai ylhäältä päin. Jalkapallotermein ilmaistuna, tärkeämpänä pidetään keskittymistä omaan tekemiseen, eikä sivuille vilkuilla. Muiden rukouspiirien tai -hankkeiden olemassaoloa ei pidetä uhkana, vaan ne nähdään enemmänkin rikkautena, jolloin niitä ollaan valmiita myös siunaamaan. Johtajuus on hyvin vaikeasti (jos ollenkaan) määriteltävissä, se on usein tilannekohtaista tai sitten se on hyvin piilossa.

Tämän mallin hyvänä puolena voidaankin ehdottomasti pitää tietynlaista laajasydämisyyttä ja avarakatseisuutta sekä sitä, että halutaan ilman varauksia siunata muita rukoilijoita. Se on olemukseltaan amebamainen, eikä sen edustajilla ei ole vaikeuksia liikkua niin perinteisten kirkkojen kuin uusien, vielä organisoitumattomien yhteisöjen piirissä. Huonona puolena voidaan pitää yhteisen esirukouksen keskittämisen puutetta. Armeijakielellä sanottuna, tykkitulta ei johdeta, eikä kohdenneta strategisesti tärkeisiin kohtiin vihollisen puolustuksessa. Yhteisten rukousaiheiden ja tähän liittyvän profeetallisuuden jakamiselle tulisi olla olemassa (myös epävirallisia) foorumeita paikkakunnittain. Ilman näitä esirukouksesta tulee helposti tempoilevaa ja lyhytjännitteistä ja minä-keskeistä puuhastelua.


3. "Yhden asian liike"-malli

Ensimmäisestä mallista kehittynyt, jalostettu versio. Rukoustoiminta pohjautuu yleensä jonkun seurakunnallisen johtomiehen näkyyn ja innoitukseen, jonka pohjalta järjestettävään toimintaan muihin tunnustuskuntiin kuuluvia kristittyjä kutsutaan mukaan. Ajatuskulku on helposti (ja varsinkin alkuun epävirallisesti) se, että tässä on nyt näky Herralta, jota tulee seurata ja kuka ei seuraa, menettää siunauksen. Esirukous tapahtuu tässä ja nyt. Johtajuus määräytyy tässä mallissa näyn ja karisman perusteella, ei niinkään kirkollisen statuksen pohjalta.

Tämän mallin hyviä puolia on se, että siinä uusi näky ilmenee ja hakee paikkaansa vanhojen rakenteiden keskellä. Parhaimmillaan se silloin pystyy myös innostamaan ja uudistamaan vanhoja yhteisöjä. Näky on uusi tai ainakin entisestään kirkastunut ja spontaania innokkuutta ilmenee. Ongelmia voi tietenkin tulla silloin, jos uusi viini ei sovikaan vanhoihin leileihin. Huonoina puolina voidaan nähdä myös eräänlainen väärä ehdollistaminen "heihin" ja "meihin" sekä muusta seurakunnan elämästä (tai elämästä yleensä) etääntyminen. Rukous/rukouskokous on silloin helposti yhtä kuin uskonelämä ja seurakunta.


4. "Valittu joukko"-malli

Kyseessä on extreme-versio kahdesta edellisestä sekä vastakohta ensimmäiselle mallille. Kakkosmallilla on omat vaaransa kehittyä tähän suuntaan, varsinkin väärän johtajuuden takia. Myös kolmosmalli voi radikalisoituessaan ja väärinymmärrystä kohdatessaan kehittyä tällaiseksi. Tällöin saattaa seurata myös emoyhteisöstä irtoaminen. "Valittu joukko" (ja etenkin sen johtajat) saattaa myös joskus kuvitella tupsahtaneensa suurin piirtein suoraan taivaasta maan päälle. Tällöin heiltä saattaa itsevalitusti puuttua kokonaan näky Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta omalla paikkakunnallaan.

Pahimmillaan kyse on suoranaisesta lahkosta, jolla itsellään tai sen johtajalla on messias-kompleksi. Hyviä puolia on innostuneisuus ja sitoutuneisuus ja halu värvätä uusia, innokkaita esirukoilijoita. Parhaimmillaan ilmenee suoranaista apostolista draivia, mikä näkyy käytännössä hyvinkin radikaaleina rukousaloitteina. Huonona puolena juuri tämä "vain meillä on valo ja totuus, me olemme esikoisjoukko, muut pimeässä..."-ajattelu. Seurauksena on yllättävän helposti hengellinen ylpeys ja sokeus, jotka yleisimmin kulkevat käsi kädessä.

Rukousillan jälkeen...

Olin eilen Lahti Kristukselle-rukousillassa paikallisen helluntaiseurakunnan rukoushuoneella. En ole syystä, jos toisestakaan päässyt käymään noissa kerran kuukaudessa järjestettävissä rukousilloissa puoleen vuoteen. Sen takia olikin mielenkiintoista ikäänkuin puhtaalta pöydältä miettiä esirukoustyötä oman kotikaupunkinsa puolesta. Harrastetaanhan tällaista esirukousta toki muuallakin kaupungissamme...

Raamatun ohjeet oman kotipaikkansa puolesta rukoilemiseen ovat hyvin yksinkertaiset ja selkeät. (Ks. Jer.29:7 ja 1.Tim. 2:1-4.) Ei tehdä niistä siis sen vaikeampia. Pidän Raamattua Jumalan ilmoituksena ja haluan sen tähden etsiä sieltä sellaisia periaatteita, joita on hyvä soveltaa käytäntöön omassa ja seurakunnan elämässä. En halua niinkään etsiä sieltä tukea omille jutuilleni (niin hyviltä kuin ne muuten kuulostaisivatkin). Ei siis ole syytä pyytää Jumalaa siunaamaan omia tekosiamme, vaan pyrkiä toteuttamaan Jumalan tahtoa. Näiden kahden välillä on selkeä ero (vaikka kaikki eivät sitä huomaakaan).

Meidät on kristittyinä kutsuttu harrastamaan esirukousta oman kotipaikkamme puolesta. (Minulle tämä tarkoittaa Lahtea ja sen ympäristöä, koko Päijät-Hämeen aluetta.) Tämä kehoitus, kutsu ja velvoite kuuluu jokaiselle kristitylle. Olemme jokainen kristitty Jumalan pappeja ja tehtävänämme on seisoa Jumalan edessä oman kotikaupunkimme puolesta. (Kuitenkin aivan liian usein törmään kristittyihin, jotka paljon mieluummin seisovat Jumalan edessä oman kuppikuntansa puolesta.)

Tämä kutsu on Jumalan sanassa annettu nimenomaan kristilliselle paikallisseurakunnalle. (Kun UT käyttää käsitettä "seurakunta" jonkun tietyn paikkakunnan, esim. Rooman kohdalla, se käsittää kaikki tuon kaupungin Jeesukseen uskovat.) Kyse on siis Kristuksen kaupunginlaajan seurakunnan tehtävästä.

Meidät on siis kutsuttu rukoilemaan oman kotikaupunkimme puolesta, ei niinkään oman ryhmämme harrastaman sinänsä ehkä monipuolisen hengellisen työn puolesta. On nähtävä isompi kuva Jumalan suunnitelmassa ja priorisoitava asiat oikein tältä pohjalta.

Jos olemme näkevinämme kovin vähän Jumalan Hengen vaikutusta oman kotikaupunkimme arkipäivän elämässä, niin ehkä syy on siinä, ettemme - Jumalan Sanan kehotuksen mukaisesti - harrasta yhteistä esirukousta sen puolesta. Jeesus rukoilee omassa ns. ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. luku 17) omiensa puolesta, että he olisivat yhtä niinkuin Hän ja Isä ovat yhtä, että maailma uskoisi. Tässä on nähtävissä selkeä ja yksinkertainen syy ja seuraus-suhde. Et voi väittää tätä vastaan.