Karismaattisuudesta I

Karismaattisuudella tarkoitetaan sellaisia hengellisen elämän piiriin kuuluvia ilmiöitä (manifestaatioita), joiden alkuperän nähdään olevan yliluonnollisessa Pyhän Hengen vaikutuksessa. Tällaisia ilmiöitä kristinuskon piirissä ovat esim. profetoiminen, kielilläpuhuminen, kielten selittäminen (minkä on nähty olevan hyvin lähellä profetoimista), kielillä laulaminen, sairasten parantaminen ja muut yliluonnollisen voimakkaat teot, henkien erottaminen sekä viisauden ja tiedon sanat, joskus myös ns. eksorsismi. Paavali puhuu näistä erityisesti kirjeissään korinttilaisille ja roomalaisille. Melko usein näistä ilmiöistä puhuttaessa on syyllistytty karismaattisten lahjojen yksipuoliseen yliluonnollisen alkuperän korostukseen. Paavali 1.Kor. 12. ja Room. 12. luvussa nimittäin puhuu samassa yhteydessä esim. antamisesta, johtamisesta ja palvelemisesta. Näiden lahjojen alkuperän voidaan ajatella olevan ihmisen luonnonlahjoissa, jotka Henki sitten pyhittää ja ottaa käyttöönsä.

UT:n valossa voimme todeta sen edustaman kristillisyyden olevan karismaattista. Emme voi UT:n valossa puhua mistään erityisestä karismaattisesta kristillisyydestä, liikkeestä tai korostuksesta irrallaan muusta hengellisestä elämästä, vaan se leimaa koko UT:n kristillisyydennäkemystä. Samanlainen oppi ja elämä on jatkunut aika pitkälle toiselle vuosisadalle kristillisen kristillisen seurakunnan piirissä ja merkkejä tästä löydämme vielä hyvin myöhäänkin virallisen kirkkohistorian piiristä. Todennäköisesti näitä ilmiöitä on esiintynyt vähintään yhtä runsaasti, ellei enemmänkin, vanhakatolisen kirkon ns. eriuskolaisliikkeiden (montanolaisuus, markionlaisuus, donatolaisuus, novatiolaisuus) piirissä. Nämä korostivat uskovien seurakuntaa, kristityn pyhän elämän tärkeyttä ja henkilahjojen (erityisesti profetian lahjan) toimintaa jumalanpalveluksessa. Roomalaiskatolinen kirkko vainosi miltei poikkeuksetta näitä liikkeitä ja yhteisöitä. Niinpä ongelmana näiden yhteisöjen tilanteen selvittämisessä tältä(kin) kannalta on ollut saatavilla olevien lähteiden niukkuus sekä se, että ne ovat peräisin pääasiassa niiden vastustajilta.

Tältä pohjalta on ollut ymmärrettävää, että karismaattinen kristillisyys viimeistään keskiajan kansainvaellusten ja voimakkaasti muotoutuvan katolisen kirkon kehityksen myötä on alkanut entistä enemmän muistuttaa jotain tiettyä genreä ja korostusta kristillisten kirkkojen elämässä. Karismaattisuus on, eri aikoina ja erilaisissa tilanteissa esiin putkahtaessaan useimmiten heittänyt voimakkaan radikaaliuden haasteen viralliselle kirkolliselle jumalanpalveluselämälle, liturgiikalle ja kristilliselle elämälle ylipäätään. Se on helposti nähty kirkollisen järjestyksen uhkana. Karismaattinen profeettapersoona onkin yleensä kuvattu jonkinlaisena hörhönä, joka sitten ennemmin tai myöhemmin ajautuu kristittyjen yhteyden reuna-alueille. Samoin karismaattiset uskonyhteisöt on nähty kirkkohistorian eri vaiheissa hurmahenkien tavalliselle elämälle kielteisenä joukkona, joita elähdyttää jonkinlainen yhteisöllinen messiaskompleksi ja näky itsestä valittuna lopunaikojen morsiusseurakuntana.

Vastakkain asettelu perinteiseen kirkolliseen kristinuskoon on mitä ilmeisin ja niin helppo tehdä. Normaali kirkollinen kristillisyys taas nähtiin karismaattisten yhteisöjenm piirissä helposti hengellisesti kuolleena muotouskonnollisuutena, jolla ei ollut Pyhän Hengen eläväksi tekevää vaikutusta. Vastaavasti virkapapistoa pidettiin ”palkkapaimenina” vastakohtana aidon profeetallisen voitelun omaavalle saarnaajalle. Usein tämä johti myös virallisen opin ja tunnustuksen sekä ”kirjaviisaan” teologian halveksimiseen tyyliin ”kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi”. Sinänsä tässä karismaattisuuden kirkkokritiikissä ovat halki historian toistuneet samat teesit, oli sitten kyseessä 300-luvun eriuskolaisliikkeet, 1700- ja 1800-luvun vapaat suunnat tai 2000-luvun vaihteessa esiintyneet karismaattiset liikkeet. Tämä tuo hyvin esille sen jännitteen, joka edelleen vallitsee temppelijumalanpalveluksen ja pappeuden sekä vapaata ”hengen ilmoitusta” tavoittelevan profeettaliikkeen välillä eli tämän problematiikan juuret näyttävät hyvinkin löytyvän jo Vanhan testamentin historiasta.

Kun tarkastelemme Suomessa ev. lut. kirkon sisällä vaikuttaneita herätysliikkeitä, erityisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuutta, herännäisyyttä ja laestadiolaisuutta, niin niillä kaikilla on oma karismaattinen menneisyytensä, joka useimmiten on melko lailla hiljaiseksi vaiettu tai ainakin poisselitetty. (Vrt. esim. Liisa Eerikintyttären hurmoksellinen profeetallisuus, Pohjanmaan jokilaaksojen Telppäs-niityn kokemukset jne.) Suomen ev. lut. kirkon ominaispiirre on vanhastaan ollut se, että tällaiset voimakkaat kansanliikkeenomaiset herätykset karismaattisine manifestaatioineen ovat kuitenkin pysyneet virallisen kirkon sisällä, eikä niiden pohjalta ole syntynyt mitään uusia, kilpailevia kirkkokuntia. Tämän voidaan oikeutetusti nähdä toteutuneen käytännössä tässä puheena olevan karismaattisuuden kustannuksella. Niinpä alunperin körttiläisyydeksi tietyn pukeutumistyylin takia haukutuista heränneistäkin on 2000-luvulle tultaessa tullut osa ev. lut. kirkon tuttua ja turvallista valtavirtaa, johon merkittävä osa kirkon työntekijöistäkin identifioituu.