Uskonnollisuudesta

Kuulen usein mainittavan sanan "uskonnollisuus" negatiivisessa merkityksessä ja yhteydessä. Milloin joku on "uskonnollisuuden vallassa" tai jonkun tulee "sanoutua irti uskonnollisuuden hengestä" etc. Etenkin karismaattisissa piireissä tämä uskonnollisuus on usein synonyymi "Iisebelin hengelle", jota käytetään aika suruttomasti lyömäaseena aina siihen suuntaan, mikä kulloinkin ei miellytä. Uskonnollisuus nähdään kuolleena muotomenoina vastakohtana Hengen tuoreelle, eläväksi tekevälle ilmestykselle.

Tavallisten ihmisten keskuudessa taas minäkin kuljen "uskonnollisen ihmisen" kirjoissa. Jostain julkisuuden henkilöstä saatetaan kertoa hänen nuoruudessaan olleen "raju uskonnollisen murroksen vaihe". Suomalaisessa kontekstissa tämä on useimmiten tarkoittanut jonkinlaista ripariuskoontuloa ja sitä seurannutta ehdotonta, mustavalkoista seurakuntanuoren aikaa, joka yleensä on päättynyt täysi-ikäiseksi tultua, kun on päästy baariin sisälle etc.

Toista ääripäätä edustaa taas saman sanan käyttö positiivisessa merkityksessä. Uskonnollisuus nähdään elämän peruspilarina ja koko yhteiskuntamme ja kulttuurimme on tämän näkemyksen mukaan ihan viime vuosikymmeniin asti rakentunut uskonnollisten arvojen varaan. Uskonnollisuus on siis yhtä kuin kelpo kristillinen elämä ja yhtenäiset kristilliset arvot yhteiskunnassa. Tässä kohtaa on kiusaus heilauttaa nopeasti leimakirvestä ja todeta ykskantaan, että kirkolliset ja etenkin korkeasellaiset piirit evl. kirkossa kulkevat tämän myönteisen uskonnollisuusajattelun kärjessä.

Tosiasiassa tänä päivänä tapaamme uskonnollisuutta minkä hyvänsä uskonyhteisön piiristä, niin vapaiden suuntien kuin traditionaalisten kirkkojenkin. Uskonnollisuus taitaakin olla ihan puhtaasti yleisinhimillinen ilmiö, jolla sinänsä ei ole mitään tekemistä raamatullisen kristinuskon kanssa. Ihminen kun on perusluonnoltaan uskonnollinen olento, oli hän sitten itse henkilökohtaisesti uskossa tai ei. Uskonnollisuudessa oman uskonnonharjoituksen tavat, tottumukset ja traditio ovat tulleet kaikkein tärkeimmäksi määrääväksi tekijäksi. Muslimi voi olla uskonnollinen, samoin luterilainen. Olen törmännyt samaan henkeäahdistavaan uskonnollisuuteen niin vapaiden suuntien piirissä kuin kotiseurakuntaporukoissakin. Jopa ateisti voi olla huomaamattaan uskonnollinen.

Joku kysyy, mitä pahaa tällaisessa uskonnollisuudessa sitten muka voisi olla? Totta kai se on paha asia. Kaikki, mikä nostetaan todellisen Jumalan tuntemista vastaan tai edes sen rinnalle, kumpuaa se sitten mistä lähteestä, traditiosta tai henkilönpalvonnasta hyvänsä, on pahasta. Kuitenkin itse uskonnollinen esiymmärrys ihmisten keskuudessa voi olla hyödyksikin Jumalan valtakunnalle, jos se osataan ottaa oikein. Uskonnollisuus voi toimia esim. nykyisessä jälkikristillisessä lähetystilanteessa hyvänä kontaktipintana tavoittaa ihmisiä, jotka eivät tunne Jumalaa. Mutta pääasia se ei ole. Paavalillekin juutalainen synagooga muodosti luontevan toimintaympäristön, jossa julistaa Ylösnoussutta Kristusta. Synagooga ja juutalaisuus ei ollut se juttu, vaan Kristus, joka Henkensä kautta tekee eläväksi uskonnonharjoittajan. Silloin uskonnollisuus vaihtuu henkilökohtaiseen uskoon.

Eräs tämän kevään mielenkiintoisimpia havaintoja omalla kohdallani on ollut se, että uskonnollisuudesta luovuttaessa ja siitä irti pyristeltäessä seurauksena saattaa hyvinkin olla vain pelkkä maallistuminen, puhdas sekularisaatio. Jostain ulos astuttaessa täytyy olla selkeänä mielessä, minne mennä tämän jälkeen, täältä lähdettäessä. Täytyy olla valmiiksi mietittynä, mitä tulee sen tilalle, mistä nyt ollaan valmiita luopumaan. Ihminen kun ei koskaan usko tai epäile missään tyhjiössä.