Niinpä niin, miksipä tappaa hyvin lypsävä lehmä... Cornwell onkin saanut runsaasti kehuja (myös muista kirjoistaan) ja myös tehnyt sievoisen tilin kirjoillaan. Ja kyllä nämä Cornwellin jutut pysyvät huomattavasti paremmin kasassa kuin vaikkapa Ilkka Remeksen kirjat, joista yhden luettuaan voi päätellä seuraavankin tarinan kulun. (No, se nyt oli vain minun mielipiteeni.)
Mutta se, mikä tekee Cornwellista niin mielenkiintoisen kirjailijan näin tunnustavan kristityn näkökulmasta, on hänen oma arvomaailmansa, joka väistämättä tunkee läpi hänen kirjoissaan. Cornwell on englantilaisen äidin ja kanadalaisen isän sotalapsi, joka sodan jälkeen adoptoitiin "kiihkeän uskonnolliseen perheeseen Wessexiin". Hän aloitti ensin teologian opinnot, mutta vaihtoi ne hyvin pian journalistiikan opiskeluun. Valmistuttuaan hän työskenteli jonkun aikaa mm. BBC:n televisiokanavalla, muutti sitten amerikkalaisen vaimonsa kanssa USA:han, jossa ryhtyi kirjailijaksi. Cornwellin kirjoja on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta eri puolilla maailmaa.
Cornwellin kirjoista puskee läpi pahanpäiväinen pettymys ja suuttumus, etten sanoisi viha, kaikkea kristinuskoon liittyvää kohtaan. Hän kuvaa 800-luvun sotaisaan Englantiin sijoittuvissa romaaneissaan kristityt lähes poikkeuksetta negatiivisesti. Joko he ovat yksinkertaisia, taikauskoisia hölmöjä tai sitten laskelmoivia ja ovelia juonittelijoita, joilla todellakin "tarkoitus pyhittää keinot". Yleensä koko tuon ajan kristillisyys kuvataan - joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - mädännäisenä taikauskoisuutena, jota käytetään häikäilemättä tavallisen, oppimattoman kansan alistamiseen. Joka tapauksessa se on pakanuutta huomattavasti pahempi vaihtoehto, joka taas näyttäytyy vapaiden, rehellisten miesten sotaisena uskontona.
En osaa sanoa, tuoko Cornwellin tuon ajan katolilaisuudesta piirtämä vähemmän miellyttävä kuva esille yleensä anglikaanisen kirkon asemaa jälkikristillisessä Britanniassa vaiko "vain" hänen omia kokemuksiaan ahdasmielisen kristillisen kotikasvatuksen tiimoilta. En tiedä. Ehkä se toisaalta on vain tätä ah niin tuttua postmodernia kyynisyyttä ylipäätään kaikkea oletettua - ja niin myös uskonnollista - vallankäyttöä kohtaan. Mutta tässä kohtaa Cornwell ei jää jumiin vain tähän "tässäkstäänyt oli"-pettymykseen. Hänen sankarihahmonsa, soturi ja seikkailija Uthred ei jää ajelehtimaan miksikään väärään aikaan sijoitetuksi postmodernin ikuisen etsijän prototyypiksi, vaan hän on paljon enemmän oman aikansa ihmisen näköinen.
Uhtred on nimittäin pakana, eikä mitenkään peittele, eikä häpeile sitä. Päinvastoin, kuten edellä todettu, pakanuus on hänelle oikeasti relevantti vaihtoehto määkivän, naismaisen kristinuskon sijaan. Kristityt, varsinkin heidän pappinsa ja piispansa, juonittelevat ja ryöstävät köyhän viimeisetkin rovot rikkaille luostareilleen tai ovat sitten nöyrästi, suorastaan tylsästi kohtaloonsa alistuvia tyhmyreitä, mutta aidosti pakanalliset pohjanmiehet esitetään meille rehdin, kunniallisen soturimiehen perikuvina. Uthred ja myös Cornwell itse on pettynyt kristinuskoon. Mutta kristinuskon tilalle - uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti - ei siis jääkään enää tyhjyys ja apatia, vaan tilalle tulee pakanuus ja kääntyminen vanhojen jumalien, Thorin, Odinin & co puoleen. No, käytännössähän se tarkoittaa vain ja ainoastaan vahvemman yksinvaltaa, joka puolestaan poikii ihmisarvon polkemista jne...
En tiedä, heijasteleeko sitten tämä kaikki Corwellin omia näkemyksiä, vai onko kyse vain pyrkimyksestä mahdollisimman tarkkaan ajankuvaukseen. Tällainen ajatus vain nousee väkisinkin mieleen, kun lukee kirjan takakannesta kuvausta Cornwellin lapsuudenkodin "kiihkeän uskonnollisesta" ilmapiiristä. Eihän ihminen koskaan usko, eikä epäile missään tyhjiössä, vaan aina jossain kontekstissa.
Siinä, että kristityt ja kristinusko kuvataan sellaisena kuin ne ovat - jos Cornwellin yksipuolinen kuvaus nyt pitää paikkansa - ei sinänsä ole mitään pahaa. Uskonnollisuudelle saa kyllä avoimesti nauraakin, ilman että se on mitään jumalanpilkkaa, näin ajattelen. Itsekin allekirjoitan osan myöhäismodernia kristinuskon kritiikkiä, etenkin silloin kun se on suunnattu institutionalisoitunutta uskonnollisuutta vastaan. Näinhän Jeesuskin kritisoi oman aikansa kuollutta, ulkokohtaista uskonnonharjoitusta. Tämä seikka vain niin kovin helposti sivuutetaan kristittyjen itsensä(kin) piirissä näinä perinteisten instituutioiden järkky(ttä)misen luvattuina aikoina.
Kuitenkin aitoon historian tutkimiseen ja myös historialliseen kerrontaan, jossa Cornwell muuten on erinomainen, kuuluu mielestäni tietynlainen lämmin ymmärtämys ko. ajan ihmisiä ja ilmiöitä kohtaa. Olemmehan itsekin oman aikamme lapsia ja niin usein sen maailmankuvan vankeja.
No comments:
Post a Comment