Jumala ilmoittaa itsensä meille ihmisille Isänä. Hän ei ilmoita itseään isänä ja/tai äitinä, vaan Hän ilmoittaa itsensä meille Sanassa Isänä Jumalana, joka on luonut taivaan ja maan. Tässä kohtaa meidän on oltava tarkkoja, ettemme aiheuta väärinkäsityksiä. Tietenkin Jumala ilmoittaa itsensä meille myös Poikana ja Pyhänä Henkenä, mutta eikö niin, että Poika juuri ilmoittaa meille Isän?
Tältä pohjalta Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä (3:14-15) Isästä, josta kaikki isyys ja vanhemmuus ylipäätään nousee. Meidän ihmisten kohdalla kaikki isyys, niin biologinen kuin hengellinenkin saa siis merkityksensä ja sisältönsä Taivaallisen Isän olemuksesta käsin. Kun katsomme ympäröivää maailmaa miltä kantilta hyvänsä, voimme nähdä siinä huutavan tarpeen aidolle isyydelle. Näin yhtä lailla sekulaarissa kulttuurissamme kuin seurakuntiemme piirissä.
Aito isyys ei kysy asemaa, eikä statusta. Se vain on sitä, oman luonnonmukaisen luontonsa mukaisesti. Mikään tehtävään asettaminen ei tee sitä siksi, mitä se jo on. Jonkun uskovien yhteisön ja sen jäsenten oman elämän kannalta on tärkeää, että tunnistamme ja tunnustamme hengelliset isämme ja arvostamme heitä sellaisina kuin mitä he Jumalan armosta ovat. Mutta tämä ei tee kenestäkään enempää isää kuin mitä hän jo kutsumuksensa ja armoituksensa perusteella on.
Joskus aito hengellinen isyys käy hyvin yksiin jonkun henkilön virallisen aseman kanssa jossain hengellisessä yhteisössä. Tunnen itsekin monia tällaisia ihmisiä. Aina ei suinkaan käy niin - valitettavasti - sillä kukaan ei voi olla enempää kuin mitä jo on. Muodollinen asema, teologinen oppineisuus tai akateeminen pätevyys eivät riitä tekemään kenestäkään hengellisesti vanhempaa. Toisaalta hengellinen vanhemmuus velvoittaa ko. ihmistä itseään huolehtimaan erityisellä tavalla omasta Jumala-suhteestaan, sivistämään ja kehittämään itseään eri tavoin ja ylipäätään olemaan asenteeltaan myös itse opetettavissa.
Jeesus itse on hyvä esimerkki tästä. Vaikka Hän oli kuin olikin Jumalan Poika, oppi Hän itsekin kuuliaisuuden jalon taidon maanpäällisen elämänsä aikana, usein kärsimysten kautta. Kun Hän puhui omasta Isästään, sitä leimasi nöyrä kunnioitus ja arvonanto, jos tällainen kuvan inhimillistäminen sallitaan. Jeesuksen ja Hänen Isänsä suhteen kuvaus Johanneksen evankeliumin luvussa 5 antaa meille paljon ymmärrystä isyyden olemuksesta ja myös oppimisesta tässä suhteessa. Hän jopa sanoo, ettei Poika tee itsestään yhtään mitään, vaan Hän tekee ainoastaan sen, mitä näkee Isänsä tekevän.
Miten tämä onkaan totta ihan tavallisessa ihmiselämässäkin! Välillä tämä tosiasia saa meidät kiljumaan riemusta ja paisumaan ylpeydestä, toisinaan taas haromaan (vähiä) hiuksiaan harmistuneena. Joskus se jopa ajaa meidät epätoivon partaalle, kun alamme ymmärtää jotain aiempaa syvempää käsitteestä "perisynti". Mutta pääsuunta on kuitenkin se, että kun kylvämme hyvän siemenen peltoon, niin se tuottaa aikanaan moninkertaisen sadon.
Seurakunta Kristuksen ruumiina tarvitsee isiä ja tarvitsee heitä jopa enemmän kuin hyviä opettajia tai taitavia evankelistoja. Isyys hengellisessä mielessä ei tietenkään sulje pois em:ja eikä muitakaan kiertäviä palvelu- tai seurakuntavirkoja, mutta sen tulee olla enemmän kuin mikään muu eräänlainen pyhä läpäisyperiaate Jumalan seurakunnassa. Kutsu hengelliseen vanhemmuuteen kuuluu itse asiassa jokaiselle uskovalle, ettemme enää olisi maitoruokaa tarvitsevia vauvakristittyjä, vaan sellaisia, joiden aistit ovat käytännön kokemuksen kautta harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta. Vai miten muuten luulet seurakunnan kasvun tapahtuvan?
No comments:
Post a Comment