Eilen oli koolla Siikaniemessä väkeä eri puolilta Suomea ja mietimme yhdessä orgaanisen seurakunnan elämään liittyviä juttuja. Näyttää siltä kuin maailmanlaajasti, USA:sta alkaen olisi menossa buumi, jossa uskovat enenevässä määrin luopuvat institutionalisoituneesta kristinuskosta ja hakeutuvat pienempiin, lähempänä toisiaan eläviin ryhmiin, jossa he voivat kokea yhteyttä ja elää todeksi uskoaan eri tavalla kuin massakokouksissa. On selvää, että jos ja kun kirkkokunnalliset ylärakenteet alkavat murtua, niin tilalle tulee jotain muuta. Suosittelen tilalle Kristuksen koko ruumiin yhteyden harjoittamista oman paikkakunnan tasolla. Seurakunta on UT:n mukaan aina ensisijaisesti paikallinen uskovien yhteisö. Ajattelepa vaikka Paavalin kirjeitä, jotka oli osoitettu aina jonkun kaupungin koko seurakunnalle. Uskovien (so. Kristuksen seurakunnan) tehtävänä on seisoa kaupungin porteissa ja harjoittaa esirukousta oman kotipaikkakuntansa puolesta.Toisin sanoen, kokous- ja toimintakeskeisyydestä elämäkeskeisyyteen. Aidossa yhteydessä on pakko olla itse läsnä, jotta homma pelaisi. On oltava valmis myymään nahkansa, enkä tarkoita nyt sen "myymistä mahdollisimman kalliisti", vaan yksinkertaisesti sitä, että yhteys on aitoa, kun minä olen aito ja läsnä, enkä vain paikalla. Kyse on elämään opettelusta Kristuksen ruumiin jäsenenä. Olet seurakuntaruumiin jäsen 24/7, et vain jonkun kokouksen, seremonian tai toiminnan ajan.
Yhdessä syöminen, kaikenlaisten elämään kuuluvien asioiden jakaminen, ylistys, rukous ja toinen toistemme palveleminen - tästä on kyse. Valitettavan usein ns. kotiseurakuntaympyröissäkin törmää siihen, että ollaan menty yli siitä, missä aita on matalin. Se perinteinen kokoussapluuna on vain siirretty pyörimään jonkun olohuoneeseen. Jos tältä pohjalta sitten ajatellaan, että "ollaan luovuttu baabelista" tai "poisopittu konstantinolaisesta paradigmasta", niin kukaan ei voisi pettää itseään pahemmin.
Tässä mielessä eilisen parasta antia edusti kolmen nuoremman kaverin jakamat kokemukset siitä, miltä tuntui jakaantua isommasta yhteisöstä kolmeen pienempään ryhmään, opetella elämään läheisemmässä yhteydessä toistensa kanssa ja muutenkin luopua perinteisestä ajattelusta, jossa vain yhteinen viikottainen kokoontuminen on se seurakunta. Kavereiden rehellisyys ja avoimuus puhutteli ja oli esikuvallista meille vanhemmille. Huomaan usein ihailevani 20-30v. nuorten aikuisten ennakkoluulottomuutta ja avoimuutta uusille jutuille. Siinä on jotain sellaista tuoreutta, mitä itsekin kaipaan. Aika ajoin on hyvä sekottaa pakka oikein kunnolla ja alkaa kysellä Jumalan johdatusta siltä pohjalta.
10 comments:
Hyvä kirjoitus taas!
Toisaalta, tuo buumi jossa uskovat luopuvat ns. institutionalisoituneesta kristinuskosta ja hakeutuvat pienempiin ja elävämpiin ryhmiin, on tapahtumaketju läntisessä kirkossa joka nousi uskonpuhdistuksesta. Tuo sama buumi on jatkunut siitä hetkestä tähän päivään ja aina tulevaisuuteen saakka, ollen kaikki nuo em. ryhmät sen aikaksia "eläviä" ryhmiä joista on sitten kasvanut kirkko.
Tämän voi havaita kun tutkii uskonpuhdistuksen jälkeistä lännen kirkon levinneisyyttä, jossa perusteaan kirkkoja kirkkojen jälkeen ja niiden päälle jokainen toinen toistaan elävämpinä ja uusapostolisempina. Katolisen kirkon jakauduttua yhdestä varrsta onkin kasvanut ajan saatossa varsin komea vappuhuisku. Tuleekin joskus mieleen, että kasvaako läntinen kirkko ainoastaan jakaantumalla ;-)
No, se oli tietysti sunnuntaivitsi. Tavallaan. Mutta ymmärtänette pointtini?
Tämän päivän tekstinä luin Ef. 5:19-20 "Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä".
Valitettavasti tuo ei läheskään aina tapahdu, siis tuo yhdessä tilanne. Kun menee sukset ristiin milloin mistäkin, niin sitten lähdetään eri suuntaaan ja perustetaam oma uusi oikeaoppinen ja elävä kirkko/seurakunta, koska siinä entisessä kaikki elävyys olikin "kuollutta".
Esimerkkinä omasta elämästä ja omasta seurakunnasta oli entisen kotikaupunkini helluntaiseurakunta josta "eriytyi" City-seurakunta. Nämä sittemmin palasi yhteen kun pomomiehet sopi erimielisyytensä. Esimerkkejä toki on tuhansia mutta tämänyt asia josta on omakohtaista kokemusta. Itse siirryin Alfa-kurssien "vaikutuksesta" ja uudesta tuttavapiiristä johtuen Hell.seurakunnasta Vapaakirkkoon pari vuotta tuon pentakostaalisen diasporan jälkeen.
On siis selvää että kun rakenteet murtuu - yleensä aina ihmisten kovasydämisyyden ja rakkaudettomuuden kautta - tulee jotakin muuta ja uutta tilalle, joka sitten onkin samaa tavaraa mutta eri paketissa.
Pitäisikin mielestäni keskittyä enemmän yksimielisyyteen 2. Kor. 13:11 ja Room. 12:16 hengessä kuin usiin buumeihin ja "uusiin eläviin ryhmiin", jotka tulee jäämään seuraavan uuden buumin alle kun tilalle tulee taas uusi buumi ja uusi elävä ryhmä.
Jos en nyt ihan kyballä usko vanhoihin rakenteisiin, niin uskon kuitenkin niiden sisällä vaikuttamiseen. Siinä sitä lähetyskenttää on vaikka muille jakaa. Eikä tartte ostaa lentopilettiä tai opetella uutta kieltä. Ja onhan siinä syynsä että nuo ns. vanhat rakenteet ovat pysyneet niinkin kauan pystyssä kuin ovat, mitä harvat ns. uudet ja elävät rakenteet eivät välttämättä ole.
Hyvää analyysiä seurakuntarakenteesta, jota näyt paljon pohtineen tässä mielenkiintoisessa blogissasi. Uskon, että massakokouksille on kuitenkin Jumalan seurakunnan elämässä oma paikkansa.
Paikallisseurakunnan yhteenkokoontumisen ei toki tarvitse olla sunnuntainen massajumalanpalvelus perinteisellä konseptilla (mihin uskoakseni viittasit toimintakeskeisellä kokoussapluunalla). Mutta paikkakunnan tai koko kansakunnan uskovia silloin tällöin yhteen kokoavilla tilaisuuksilla on tärkeä merkityksensä, IMHO.
Niillä on oma vahvistava, rakentava ja yhteyttä luova vaikutuksensa, ja ne ovat yksi merkki maailmalle, että vielä on niitä jotka laittavat toivonsa Jeesuksen nimeen.
Näistä tulee nyt äkkiseltään mieleen Suomessa Helsingin Senaatintorin vapputapahtuma, Kristuspäivä ja Nokia Mission uudenvuodenjuhlat. Ruotsissa kuuluu pari vuotta sitten olleen tilaisuuden, jossa 20 000 kristittyä polvistui Jumalan eteen tukholmalaisella torilla esirukoukseen kansansa puolesta ja tunnustamaan kansansa syntejä. Sellaista kaivattaisiin meilläkin!
Olet, Mikael, täysin oikeassa tuossa. Jos kuitenkin uskovien kokoontumisen pääpaino on näissä isoissa kokouksissa se synnyttää myös tietyntyyppistä hengellisyyttä. Isossa massakokouksessa on aina esim. helpompi surffailla mukana antautumatta itse ollenkaan yhteyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa.
Paavali puhuu uskovien kokoontumisesta juuri tältä pohjalta. Ks. 1.Kor. 14:26: "Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi."
Pari käytännön kysymystä tältä pohjalta:
- Missä perinteisen srk:n kokoontumisessa tämä toteutuu?
- Millaisista muista kokoontumisista (kuin tämä 1.Kor. 14:26:n mainitsema) UT puhuu?
Uskovat pysyäkseen uskossa, ovat valmiit maksamaan palkkaa toiselle uskovalle, joka saarnaa kerran viikossa vajaan tunnin salissa, joka on rakennettu sitä tapahtumaa varten. Siinä sivussa toivovat yhdessä, että joku ohikulkija poikkeisi taloon ja tulisi rinkiin mukaan istumaan, uskomaan, kuulemaan ja maksamaan. Meneekö se näin, pelkistäen?
Ei mene. Jos uskova ajattelee tarvitsevansa palkkasaarjaajaa pysyäkseen uskossa, tuskin on uskossa. Uskonpohja tulee msijoittaa muuhun kuin ihmiseen (ks. PS 146:4).
Kyllä UT antaa mahdollisuuden saarnasmiehille toimeentulon, se millä nimellä sitä kutsutaan (esim. palkka) lienee sivuseikka. Kaikilla ei ole mahdollisiuutta Paavalilaiseen tapaan.
Kaikennäköisiä yhteisöjä toki löytyy, mutta ei kai kaikki ole kuitenkaan krstillisiä?
Timo viittasi kolmen nuoren (viisaan) miehen jakamiin kokemuksiin vastuunkantamisesta.
Heille iso kokooontuminen oli noin 20 kymmenen nuoren aikuisen juttu. Hei olivat tuleet siihen tulokseen, että oli parempi vastuunottamisen kannalta jakautua 4-5 hengen ryhmiin. Vastuunkantaminen merkitsi läsnäolemista - myös henkistä - yhteisessä kokoontumisessa. Siis osallistumista ja jakamista...
Perinteisessä seurakuntasapluunassa 20 ihmisen kokoontuminen on niin pieni, että sitä tuskin kannattaa järjetää. Ja vastuunkantaminen on sitä, etä seurakunnan kuorotoiminta jatkuu, keittiövuorot pyörivät ja erilaiset vuosien mittaan aloitetut työmuodot eivät kuihdu pois.
Olen kuullut sellaisestakin seurakuntayhteisöstä, jonka piti järjestää mahdollisimman monta viikkotilaisuutta, jotta olisi saatu kerätyillä monilla kolehdeilla maksettua toimitilan vuokrat.
Kovin eri näkokulmista näitä asioita voi katsella...ja elää!
Timo kirjoitti:
Pari käytännön kysymystä tältä pohjalta:
- Missä perinteisen srk:n kokoontumisessa tämä toteutuu?
- Millaisista muista kokoontumisista (kuin tämä 1.Kor. 14:26:n mainitsema) UT puhuu?
--
Apostoli Paavali julisti sekä julkisesti että yksityisissä kodeissa (Apt 20:20). Lienevätkö nämä julkiset kokoontumiset olleen "massakokouksia"?
Apt.20:9 on käännetty, että Paavalin puhe kesti kauan. Alkukielessä siinä on sana dialegomai, jonka pääpaino on keskustelussa. Siinäkään ei ollut kyse pitkästä puhe-esityksestä, vaan dialogista, vuorovaikutuksellisesta opettamisesta.
Kari Kngshrj
Olet Timo täysin oikeassa siinä, ettei uskovien yhteenkokoontumisten pääpainon tulisi olla massakokouksissa (tai edes siinä konseptissa, jota useiden seurakuntien sunnuntaikokoukset edustavat). Paavalin kuvaus kokoontumisesta 1. Kor 14:26:ssa osuu parhaiten pienmuotiseen kotikokoontumiseen, isommassa kokouksessa "jokaisella on jotain annettavaa" ei oikein luonnistu. Pienryhmätyyppinen yhteys on varmasti myös erittäin tärkeää uusien uskovien opetuslapseuttamisen kannalta.
Jos koettaa verrata alkuseurakuntaa nyky-yhteikunnan seurakunta- tms. tilanteesen, on se vähän samaa kuin katsoisi vertaillen omaa rippikuvaa ja omaa 50-vuotiskuvaa. Sama mies ja sama persona, mutta niin eri näköinen että ei aina edes tunnista...
Voidaan perustellusti nähdä UT:sta ns. solu- taikka pienryhmämallia (tai millä nimillä näitä haluaa nyt itsekukin kutsua), ja voidaan löytää myös sellaista mallia että ensin oltiin temppelijumalanpalveluskessa ja sitten sen jälkeen mentiin koteihin murtamaan leipää.
Mielestäni kummatkaan mallit ei sulje toisiaan pois.
Myös on aiheellista pohtia että opettaako Sana ns. seurakuntamallista "näin" vaiko sittenkin "noin", vai kertooko se kyseisen ajan tilanteista ja asioista miten ne silloin siinä ajassa, paikassa ja historiassa hoidettiin?
Post a Comment