Luonne (ja sen muokkaaminen)

Todellinen luonne ei synny kriiseissä. Se vain tulee esille siellä. Luonne on jotakin, mitä ei saa halvalla. Se on kallis ja se maksaa vuosikausien vaivannäön ja monet väännöt - jos nimittäin haluaa maksaa sen. Se on kuitenkin sen väärtti, mutta sitä miettii usein onko siihen valmis.

Todellinen luonne tulee aina ihmisen sisimmästä. Sen suunta on aina sisältä ulospäin, päinvastoin kuin valheellisella hurskaudella, jonka suunta on päinvastainen: ulkoa sisälle päin. Luonne tuo esille sen, mitä Kristus on istuttanut sinuun. Se on tulos siitä, mitä on jo olemassa. Se on todellinen olemuksesi Kristuksessa.

Jeesus sanoo, että "ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos". Sitten hän jatkaa: "Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset."

Todellinen luonteemme on siis sisimmässämme. Se mitä olet, määrittää sen, mitä teet ja mitä sanot. Kuka olet on arvokkaampaa kuin mikään muu, koska sieltä kumpuaa kaikki muu. Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi - siellä on koko elämäsi lähde.

Joku (naispuolinen henkilö) totesi joskus naisten olevan kuin teepusseja: pääset selville niiden todellisesta sisällöstä vasta kun laitat ne kuumaan veteen. Tämä on totta jokaisen meidän kohdalla. Elämän kuumat, joskus kiehuvat vedet tuovat esille meistä meidän todellisen luonteemme, oli se sitten millaista hyvänsä.

Jos Jeesus on asettanut rakkautensa sinuun, tuo rakkaus tulee esille ratkaisuissa ja valinnoissa, joita teet. Se näkyy myös siinä katumuksessa, jota harrastat silloin kun huomaat valinneesi väärin. Hänen rakkautensa lunastaa meidät vapaaksi kaikista niin hyvistä kuin huonoistakin valinnoistamme.
-------

Nämä ovat ajatuksia Neil Colen kirjan Organic Leadership pohjalta. Hyödyllisiä ja rakentavia, joskin kipeetä tekee jossain kohtaa... Hyödyllistä sekin. Panee miettimään - ja toivottavasti muuttumaan.

Virtanen ja uudet israelilaiset

Virtanen oli tänä kesänä päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen suunnitelmansa käydä eri hengellisten piirien kesäjuhlilla. Niinpä hän oli jo touko-kesäkuun vaihteessa käymässä lähistöllä järjestetyillä "Uuden Siionin" kesäpäivillä. Helluntai oli tänä kesänä tavallista myöhemmin ja niinpä "uusien israelilaisten" juhlat oli ajoitettu juuri tähän helluntaihin. Tämä oli tehty tarkoituksella, koska "uudet israelilaiset" uskoivat tuon olevan otollinen ajankohta täyttyä Pyhällä Hengellä, kunhan vain helluntaita vietettäisiin oikein Vanhan trestamentin säädösten mukaan.

"Uudet israelilaiset" olivat pieni, perinteisten kirkkokuntien ulkopuolinen ryhmä kristittyjä, jotka ottivat edelleen vakavasti monet vanhatestamentilliset säädökset juhlien ja sapatin viettämisestä, ruokavaliosta jne. Heidän ryhmänsä ei ollut mikään iso, ehkä noin satakunta henkeä postituslistalla eri puolilta maata, mutta sen vaikutus joihinkin Virtasenkin tuntemiin kotiseurakuntaihmisiin oli yllättävän merkittävä. Tuntui siltä kuin joihinkin kirkkokunnista ulos tulleisiin teki syvän vaikutuksen tällainen "kokosydäminen antautuminen Yeshualle", vaikka kaikki eivät ihan täysillä siihen uskaltaneetkaan heittäytyä mukaan. Virtanen oli aina ihmetellyt näitä juttuja, eikä ollut tuntenut oikein koskaan oloaan kotoisaksi näiden juutalaisuusintoilijoiden seurassa. Kun Virtanen oli joskus uskaltanut hiukankin kyseenalaistaa tällaista lakikiihkoilua, vaikka se nyt rajoittuikin "vain" seremonialakeihin, eikä esim. ympärileikkausta - ainakaan vielä - oltu vaadittu keneltäkään, hänen oli melko pian annettu ymmärtää elävän "antisemitistisessä valheessa".

Kaikki oli alkanut vain harmittoman oloisesta Israelin-matkailusta, joka sitten vuosien mittaan oli muuttunut vakavaksi kiinnostumiseksi enemmänkin juutalaisuudesta itsestään kuin vaikkapa Raamatun maantieteestä tms. Nykyään heillä oli runsaasti yhteyksiä messiaanisiin juutalaisiin, erityisesti judaistiseen siipeen ja melko usein tietyt juutalaiset rabbit kävivät puhumassa heidän tilaisuuksissaan. Viime aikoina oli alettu entistä tiukempaan sävyyn vaatia Pyhän maan puhujilta leeviläistä sukutaustaa, koska heillä oli oikeus, velvollisuus ja sukulinjan kautta tuleva voitelu opettaa oikein Tooraa. Melkein kaikki suomalaisetkin "Uuden Siionin" jäsenet pitivät tätä nykyä kunnia-asianaan kyetä osoittamaan omien sukujuurtensa polveutuvan jostain Juudan sukukunnasta.

Niinpä nyt Virtanen oli sitten "uusien israelilaisten" kesäjuhlilla ihmetellen hiljaa koko menoa. Useita kymmeniä oli paikalla, miehillä daavidin tähdet kaulassa ja tupsut paidan kulmissa, monella kipa päässä ja joillain miehillä jopa otsakotelot paikoillaan. Eräässä teltassa tansittiin horaa (jota tosin kutsuttiin "messiaaniseksi ilokarkeloksi daavidilaisessa hengessä"), toisessa teltassa tarjottiin kosher-ruokaa ja kolmannessa oli meneillään raamattuopetus (tai viralliselta nimeltään "Tooran opetuksen jakaminen kansalle"), jota eräs juutalainen rabbi tulkkauksen kautta piti. Vastaanotto oli ilmeisen innostunutta, koska osa väestä huusi aamenta joka väliin, jotkut jopa panivat paremmaksi "baruch-hashem!"-huudoillaan.

Teltan ulkopuolella Virtanen tapasi pari tuttua kaveria kotikulmiltaan. Toinen näistä oli Virtaselle yllätys ja hän tuntuikin aavistuksen häpeilevän paikallaoloaan nyt kun Virtanenkin sattui nurkille. Toisen Virtanen taas tunnisti erään rukouspiirin vetäjäksi, jolla usein oli sofar-torvi mukanaan ja joka mieluiten luki messiaanisten juutalaisten raamatun käännöstä (ja joka muuten uskoi vakaasti kaikkien UT:n kirjoitustenkin "olleen alunperin kirjoitettu arameaksi, minkä seikan katolinen kirkko sitten oli pimittänyt, muttta mikä nyt viimeisinä aikoina ennen Jaakobin ahdistusta oli ilmestyksenomaisesti paljastettu uskollisille").

Kuvio oli selvä: toinen oli rekryytti ja toinen kova luu. Näinhän tämä homma meni täälläkin, Virtanen tuumi. He juttelivat aluksi niitä näitä, säistä ja ilmoista, mutta ennen pitkää "kova luu", Kaasinen nimeltään (Isaskarin sukukuntaa), otti homman haltuun ja alkoi tentata Virtasen näkemyksiä juutalaisuudesta, kirkkokunnista, historian painolastista niiden yllä ja muista sen semmoisista asioista. Sitten Kaasinen alkoi vuolaasti ylistää vierailevaa juutalaista rabbia, jota hänellä oli etuoikeus pitää vieraanaan ja joka kerta Suomessa vierailessaan toi runsaasti Israelin tuliaisia tutuilleen. Niillä hän kuulemma ikäänkuin merkitsi reviirinsä ha-gojimien maassa. (Tämä rabbi ei ollut kuulemma juurikaan innostunut Galatalaiskirjeestä, jonka hän sanoi olevan "täysin väärin ymmärretty kristittyjen keskuudessa". Heprealaiskirjeen historiallisen aitouden hän ankarasti kyseenalaisti, eikä ihme: sehän julistaa leeviläisen pappeuden vanhentuneeksi ja uuden Melkisedekin pappeuden saaneen alkunsa Kristuksesta.)

Virtanen kuunteli sujuvasti Kaasisen yhä enemmän saarnamaisemmaksi käyvää puhetulvaa. Hänellä oli kipa päässään ja, niin sivari kuin aikoinaan oli ollutkin, hänellä oli päällään syvän vihreä t-paita, jossa luki sekä heprealaisilla että länsimaisilla kirjaimilla "Israel Defence Forces". Tai näin Virtanen ainakin oletti siinä lukevan, eihän hän ymmärtänyt heprealaisista aakkosista mitään. Näissä piireissä tämä oli luettava häpeäksi, samoin kuin se, että Virtanen ei koskaan ollut käynyt Israelissa.

- Olen kuitenkin ihan uskossa! oli Virtanen yrittänyt keventää tunnelmaa, mutta hänen ystävällinen sävynsä oli otettu enemmänkin vinoiluna.

Virtanen havahtui mietteistään ja huomasi Kaasisen siirtyneen puhumaan vanhatestamentillisten juhlien viettämisestä "tulvehtivista siunauksista". Huomatessaan pienen lainkiihkoilijan pyrkivän enemmän kuin innokkaasti esiin Kaasisen nahoista, Virtanen yritti rauhoitella tätä selittämällä, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, jos joku halusi viettää lehtimajanjuhlaa, käydä rukoilemassa Itkumuurilla tai joulun sijasta juhlia hanukkaa. Virtanen selitti hyvin ymmärtävänsä uskomme juutalaiset juuret, mutta kiirehti samaan hengenvetoon kysymään sekä Kaasiselta että Pennaselta:

- Eikö nuo kaikki lait ja säädökset kuitenkin ole täyttyneet Kristuksessa?

- Amen, ilman muuta, mutta niiden noudattamiseen kätkeytyy edelleenkin siunaus. Kaasinen vastasi sormeillen hepreankielistä Uutta testamenttiaan. Pennanen seurasi mietteliään näköisenä väittelyä.

- Joo, ymmärrän kyllä, että laki edelleen kuuluu juutalaisille, mutta mehän olemme pakanakristittyjä. Virtanen sanoi.

- Isaskarin heimoa. Kaasinen osoitti itseään itsetyytyväisen näköisenä. Pennanen näytti epäröivältä.

- Mites sun sukutaulusi laita on, Pennanen? Mahtaako vielä olla valmiina? Virtanen ei malttanut olla huomauttamatta, joskin ihan veljellisen ystävälliseen sävyyn.

- Nooh... Pennanen köhi hämillisenä.

- Mutta emmekös me kuitenkin ole yksimielisiä siitä, että saimme Hengen uskossa kuulemisesta, emmekä lain teoista? Ei kai siihen mitään ekstraa tule lain noudattamisen tai biologisen perimän kautta? Ennemminhän Paavali sanoo tälle tielle lähtevän tulevan kirouksen alaiseksi. Virtanen viittasi "uusien israelilaisten" helluntain viettoon.

- Tooran noudattamisesta tulee aina siunaus. Kaasinen jaksoi vielä hymyillä. Pennasella sen sijaan tuntui jo olevan pallo aika lailla hukassa.

- Jaa, ja minä kun muistelin, että Paavali sanoi lain kautta tulevan synnintunnon, eikä kukaan taida voida pelastua lain noudattamisen kautta. Virtanen totesi lopuksi.

- Mehän uskomme Herran Jeesuksen armon kautta pelastuvamme, samalla tapaa kuin muutkin Jeesukseen Messiaanaan uskovat. Virtanen siteerasi nyt suoraa Raamatun sanaa.

Kaasinen ei enää vastannut mitään, vaan kaappasi Pennasen kainaloonsa ja alkoi laulaa: "Herran laki on täydellinen, se virvoittaa sielun. Herran asetukset ovat todet, kaikki tyynni vanhurskaat. Ne ovat kalliimmat kultaa...". Näin veljekset hora-askeleita tapaillen etenivät ilokarkelossa kohti ruokailutelttaa. Epäilykset näyttivät nyt haihtuneen Pennasenkin kasvoilta.

Virtanen oli siinä vaiheessa saanut kyllikseen näistä juhlista ja lähti kävelemään autolleen. Hän oli jotenkin arvannut, että jotain tällaista tulisi käymään ja niinpä hän oli jo etukäteen varannut itselleen myös vaihtoehtoista ohjelmaa. Lähellä oli mestaruussarjatason jalkapallomatsi ja sinne Virtanen siis suunnisti. Lipun ostettuaan ja sisään päästyään hän huomasi olevansa nälkäinen. Lähellä myytiin kojusta kuuluisia villisianmakkaroita ja Virtanen marssi tiskille.

- Pane niitä kaksi, ja sinappia ja ketsuppia.

Raamattu, aikuisviihde & C.S. Lewis

Olette varmasti kuulleet, miten Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestää tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin. Vapaa-ajattelijoiden mukaan tapahtuman tavoitteena on "arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle".

Tapahtumasta kertoi ensimmäisenä verkkolehti Uusi Suomi.

Vanha kunnon C.S.Lewis, edesmennyt apologeetta, kirjallisuuden proffa ja entinen ateisti, totesi kerran osuvasti, että monet ateistien naiivit kampanjat eivät loukanneet niinkään hänen uskoaan, kuin entistä ateistia hänessä.

Hyvä Clive Staples!

Virtanen ja kansanliike

Virtanen ajeli autollaan etelään päin. Navigaattori ohjeisti häntä kohti erään lähiöalueen koulua. Kello oli jo yli kymmenen ja hän tiesi olevansa hieman myöhässä aikataulusta. Tasan kello 10.02 hänen puhelimensa herätys pärähti soimaan. Hän vaimensi kännykkänsä ja rukoili mielessään...

Virtanen oli menossa tapaamiseen, jonka nimenä oli yksinkertaisesti "Seurakuntapäivä". Tällainen kokoontuminen järjestettiin matalalla profiililla kerran pari vuodessa ja Virtanen oli ollut mukana melkein joka kerta. Mukanaolijat olivat eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä, joita Virtasen mielestä tuntui yhdistävän ainakin kaksi juttua: heidän seurakuntanäkemyksensä poikkesi perinteisestä kirkkokunnallisesta ja hierarkkisesta pyramidimallista ja he näyttivät vähän jokainen olevan jonkinlaisessa prosessissa. Päivän kokoontumisen tarkoituksena olikin toimia eräänlaisena isona työpöytänä, jossa näitä prosesseja voitaisiin sitten porukalla työstää.

Aina tämä vuorovaikutuksellisuus ei toiminut ihan niinkuin piti, vaan jotkut hyvää tarkoittavat puheintoiset saarnamiehet varastivat koko shown maratonluennoillaan, jotka yleensä alkoivat jostain omista näyistä, jatkuen erilaisten taistelujen ja koettelemusten kuvaamisella ja päättyivät poikkeuksetta vuolaiden kiitosten saattelemaan kuvaukseen asiitä, miten nyt on perustus laskettu ja vanhimpia aseteltu sinne ja tänne kättenpäällepanemisella, öljyllä voitelemisella jne. Virtasen kärsivällisyys oli usein koetuksella tällaisissa tilanteissa, mutta hän oli onnistunut pitämään naamansa ainakin jotakuinkin peruslukemilla näissä tilanteissa (rakkaan vaimonsa suosiollisella avustuksella). Hän ymmärsi toisaalta sen, että tällaiset lastentaudit kuuluivat asiaan (joskin hänkin toivoi niiden olevan vain pian ohimenevä ilmiö). Virtanen oli itse asiassa vain hyvin kiitollinen, kun samaiset "apostolit" nopeasti puheensä päätettyään liukenivat pois "seuraavaan tilaisuuteen".

Positiivisena juttuna hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että joka kokoontumisessa oli aina vähän eri jengi koolla. Osa porukasta oli tietty vakio, mutta joka kerralla oli mukana ihan uusia tuttavuuksia, joita ei ollut tavannut koskaan ennen ja joita ei kaikkia ollut tavannut sitten tuon kokoontumiseen jälkeenkään. Tämä seikka sai Virtanen mietiskelemään kuinka paljon ihmisiä itse asiassa olikaan mukana tässä hallitsemattomassa ja osin näkymättömässä liikehdinnässä.

Osa porukasta oli sellaisia - kuten Virtanenkin - jotka olivat aikanaan lähteneet ulos jostain perinteisestä kirkkokunnasta ovet enemmän tai vähemmän paukkuen. Aikaa myöten asioita oli sitten siloiteltu ja sovittu, mutta yhtä kaikki, ulkona oltiin ja ulkona pysyttiin, perinteisistä rakenteista nimittäin. Osa porukasta taas oli sellaisia, jotka edelleen löyhin tai vähemmän löyhin sitein olivat mukana jonkun kirkon jäsenyydessä, toiminnassa tai jopa työsuhteessa. Sitten oli niitäkin, jotka eivät oikeastaan koskaan olleet kuuluneet (edes nimellisinä jäseninä) mihinkään tunnustuskuntaan. Se, että ymmärrettiin kaikkien olevan jotenkin vaiheessa, yhdisti ja sulatti pois paljon särmiä ja loukkauskohtia.

Yhtä kaikki, tätä hyvin sekalaista, eri-ikäistä ja jopa eri suuntiin hamuavaa (siltä tuntui!) porukkaa yhdisti kaipaus elää todeksi aitoa seurakuntayhteyttä perinteisen kokouspainotteisen niskayhteyden sijaan. Jotkut toki näkivät huonona sen, että porukka oli niin sekalaista seurakuntaa. Jotkut olivat aika ajoin jopa yrittäneet "koota yhteen Israelin hajalla olevat lampaat" yms., mutta lopputulema oli aina ollut se, että tuo liikehdintä eli omaa elämäänsä erilaisten palvelutyömuotojen ja ministryjen kontrolliyrityksistä huolimatta. Ja hyvä niin, ajatteli Virtanen.

Sillä tällaisia kansanliikkeet olivat: ruohonjuuritasolla ilmeneviä, spontaaneja, usein jopa maanalaisia. Usein ne saivat alkunsa joidenkin jopa hulluina pidettyjen ihmisten näyistä alkaa toteuttaa jotain mahdotonta. Virtanen itsekin lukeutui näihin "seurakunnattomiksi haihattelijoiksi" nimitettyihin tyyppeihin. Hän ymmärsi (myös oman kokemuksensa pohjalta), että kansanliikkeet eivät koskaan syntyneet toimistoissa kirjoituspöytien päälle levitettyjen toimintasuunnitelmakaavioiden pohjalta. Tämä tarkoitti käytännössä myös sitä, että virheitä sattui ja tapahtui - monet pitivät niitä jopa välttämättömiä uuden oppimiseksi. Useinkaan ei nimittäin ollut mitään valmiita toimintamalleja ja -tapoja, vaan eteenpäin mentiin käsikopelolla ja askel kerrallaan. Onneksi Herra oli armollinen.

Virtanen mielsi itsensä kylväjäksi, jonka tehtävänä nyt oli kylvää siementä, joka aikanaan itsestään tuottaisi kyllä hedelmää. Kasvun aika oli Jumalan kädessä, tosin Herra oli käskenyt rukoilla työmiehiä elonkorjuuseen ja niin hän oli tänäänkin halunnut tehdä. Hän tiesi, että hänen Herrallaan oli paljon kansaa hänenkin kotikaupungissaan. Heistä tulisi tulevaisuuden sadonkorjaajia. Hän oli usein ajatellut, että monet huomispäivän apostolit, profeetat ja evankelistat heräilivät tänäkin aamuna krapuloissaan - kenties jopa jonkun muun punkasta kuin omastaan - ollen autuaan tietämättömiä kutsusta, joka jonain päivänä napsahtaisi heidän kohdalleen..

Toisaalta hän oli jo pitkään uumoillut, että monien vanhojen herätysliikkeiden sisälle seurakunnan Herra oli jättänyt uinumaan eräänlaisia aikapommeja, jotka odottavat aikaansa aktivoituakseen tietyin seurauksin. Virtanen näki itsensä yhden miehen terroristisoluna, jonka tehtävänä oli aktivoida näitä aikasytyttimellä varustettuja räjähteitä historiallisten tunnustuskuntien ja herätysliikkeiden sisällä. Kysyttäessä toimintansa motiiveja Virtanen usein vain totesi tekevänsä "sitä, mitä Pomo käski tehdä".

Navigaattori ilmoitti hänen olevan perillä määränpäässään ja Virtanen ajoi autonsa koulurakennuksen parkkipaikalle.

Elämä ilman rakenteita?

Luen parhaillaan Neil Colen kirjaa Organic Leadership, joka on ajattelua virkistävä ja pääkoppaa tuulettava lukukokemus. Suosittelen sitä kenelle hyvänsä. Sen englanti ei ole vaikeaa ja käytetyt vertauskuvat ovat kulttuurisesti tuttuja.

Olemme ystävien kanssa puhuneet usein siitä, miten meidän tulisi oppia elämään seurakuntaa Kristuksen ruumiina todeksi arkipäivän elämässä. Käytännössä suuri haaste tässä on oppia elämään niin kuin olemassaolevia kirkkokuntarajoja ei olisikaan. Koko kristityn elämähän on "jo nyt - ei vielä"-jännitteessä elämistä, mikä tulee joissain UT:n kohdissa hyvin esille. (Esim. Kol. 3:3,5 ja Hepr. 2:7-8.) Niin tässäkin kohtaa. Tiedämme, että tulee päivä, jolloin nämä "rakennustelineet" tulevat lopullisesti häviämään ja Kristuksessa näin on jo käynyt, mutta emme vielä näe Hänen tahtonsa tapahtuneen täydellisesti tässä suhteessa. Kuitenkin meitä jo nyt kutsutaan elämään tätä Jumalan valtakunnan elämää todeksi arkipäivässä.

Cole menee kirjassaan kuitenkin vielä pitemmälle. (No, itse asiassa hän ei jätä juuri mitään jäljelle perinteisistä malleistamme, mutta se onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Hän nimittäin puhuu elämisestä ikään kuin kirkkokuntien hierarkkisia, organisatorisia rakenteita ei olisikaan olemassa. Hetkinen, tässähän mennään aimo harppaus syvemmälle ajatteluntasolla tapahtuvassa paluussa seurakunnallisesta Baabelin vankeudesta takaisin Siioniin.

Cole nimittäin sanoo, että meidän on opittava ignooraamaan perinteistä komentoketjuajattelua kristillisissä ympyröissä. Sen sijaan meidän on alettava luottamaan Kristukseen seurakuntaruumiin Päänä. (Hierarkkiset rakenteethan ovat syntyneet pitkälti epäuskon tuloksena, kun ei olla katsottu voitavan luottaa Kristukseen seurakunnan Päänä.) Kun näin menettelemme, rakenteet menettävät otteensa. Niiollä ei ole enää mitään relevanssia tässä uudessa ajattelussa. (No, ajatushan ei ole kovin uusi, vaan UT puhuu nimenomaan siitä: Gal. 5:1.)

Meidän ei siis tarvitse pelätä rakenteita, koska jos näin teemme, niin annamme niille tietyn aseman, auktoriteetin ja voiman elämässämme ja ajattelussamme niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Meidän tulee oppia elämään ilman rakenteita, eikä niinkään sotimalla niitä vastaan myöntää niille jotain arvovaltaa. Ennemmin elä todeksi uutta elämää valtakunnassa, kuin yrität tehdä vallankumousta rakenteiden maailmassa. Muuten helposti rakennat vain uudet rakenteet entisten kumottujen tilalle. (Tämä on eräs sielunvihollisen mestarillisimpia juonia, joka on toistunut niin monia kertoja seurakunnan eri vaiheissa.)

Tehtävämme ja kutsumme ei perustu mihinkään statukseen tai asemaan, oppiarvoon tai muuhun tällaiseen, vaan yksinomaan siihen, mitä olemme Kristuksessa. Jumala ei kutsumistaan ja armolahjaansa kadu, eikä mikään inhimillinen ordinaatio tai nimeäminen lisää siihen enää mitään. Tämän tähden emme tarvitse niinkään rakenteiden vallankumousta kuin vallankumouksen siinä, miten seuraamme Kristusta ja elämme suhteessa toisiin ihmisiin, olivatpa he uskoltaan/uskonnoltaan keitä hyvänsä.

Sanomalehtikatsaus 4

Aamukaffella lueskelin paikallista "seurakuntalehteä jokaiseen kotiin" eli Kirkonseutua, joka on Lahden ja ympäristön evl. seurakuntien yhteinen julkaisu (noudatellen lähes tulkoon profeetallisesti tulevan suurkunnan rajoja). Lehden kannessa poseeraa Hollolan evl. kirkkoherra erään paikallisen maanviljelijän kanssa pellolla. Teksti julistaa: "Hollolassa siunattiin kylvö - Kirkkoherra Antti Lahtinen siunasi kylvön Sipilän tilalla". Sivulla 6 kerrotaan aiheesta lisää: "Pellolla pappi koki olevansa perusasioiden äärellä ja edustavansa sukupolvea, jolle on leipää riittänyt". Jutussa kerrotaan sitten vanhasta agraariyhteiskunnallisesta perinteestä siunata kevään kylvö ja rukoilla hyvää satoa. (Luonnollisesti sama rituaali on toistunut eri kulttuureissa oli sitten uskonnollinen konteksti mikä hyvänsä.)

Hyvä homma. Hienoa, että materialistisessa kulutusyhteiskunnassakin aletaan ymmärtää keneltä tulee hyvät säät ja suotuisat ilmat maanviljelykselle ym. elinkeinoelämälle. Toivottavasti tämä kertoo siitä, että aletaan ymmärtää, että "Hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa. Hän hyisen hallan häätää ja viljan vartuttaa". Jos tämä nyt kertoo siitä. Voihan tämä nimittäin yhtä hyvin kertoa vain kaipuusta menneiden sukupolvien yhtenäiskulttuuriin (mikä on eräs postmodernismin murroksen käytännön ilmentymä).

Se, mihin huomioni kiinnittyi etusivua katsellessani, oli maanviljelijän pukeutuminen nahkasaappaisiin, pussihousuihin, flanellipaitaan, olkaimiin ja huopahattuun. Viljelijäisännällä on jopa vanhan mallinen kylvövakka edessään. Sisäsivulla maanviljelijä "näyttää, miten kylvöjä ennen vanhaan tehtiin hevoskoneella". Vuosimalli näyttää olevan jotain tyyliin 1925. Itselleni heräsi kysymys, miksi ihmeessä? Miksi tehdä tällaista teatteria, kun Jumala voi yhtä hyvin siunata Valmetin maatalouskoneen tai Massey-Fergusonin traktorin? Vai eikö tosissaan uskotakaan, että Jumalalla edelleen on sananvaltaa tämän päivän länsimaisessa teknologiayhteiskunnassa? Niille, jotka näin - tieten tai tiedostamattaan - ajattelevat, sanon, että you haven´t seen nothin´ yet.

Toinen juttu, joka jo etusivulla pisti silmään oli aavistuksen uhoava otsikko "Pomona itse Kaikkivaltias". Hm... mielenkiintoista, tuumin. Ei ollenkaan ominaista perinteiselle luterilaiselle genrelle. Etteivät vaan nyt olisi menneet regimentit sekaisin tai, mikä vielä pahempaa, ettei nyt vaan haksahdeta peräti "menestysteologian" puolelle (mitä ikinä sillä nyt sitten lopulta tarkoitetaankaan).

Kun sitten avasin sivun 5, niin sama hehkutus sen kuin jatkui: "Miltä tuntuisi tehdä töitä miehelle, joka osaa kävellä vetten päällä?" Nyt tämä tuntuu jo niiiin mielenkiintoiselta, että on pakko lukea tämä juttu. No, todellisuus on tarua(kin) ihmeellisempää, sillä jutulla haluttiin rekrytoida vain uusia luottamushenkilöitä seurakunnan eri rattaita pyörittäviin luottamuselimiin. Seurakuntavaalit kun ovat marraskuun puolivälissä.

No, hienoa, että uskalletaan sentään julistaa Jumalan olevan taas Kaikkivaltias. Niin, ja Jeesuksen ihmetekojen historiallisuuskin tunnustetaan (eli poisoppimista perusbultmannilaisesta myyttienriisumisajattelusta on kaiketi tapahtunut... vai?).

Tosiasiassa tuo uudentyyppinen markkinointi sisältää kyllä muutamia lapsuksiakin. "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen asiakaspalvelu etsii uutta henkilökuntaa. Lyhyet työajat, bonuksena sisäinen rauha." Noista lyhyistä työajoista voisi joku viikonlopun toimitusrumbaa pyörittävä uskonnon ammattilainen olla vähän eri mieltä, jostain vapaiden suuntien burnoutin partaalla hoippuvasta pastoriparasta puhumattakaan. Mutta jostainhan se on aloitettava... Lisäksi tuo bonuslupaus on vähän arveluttava. Olisi luullut "vapaan armon evankeliumia" julistavan kirkon nyt lupaavan sisäisen rauhan jollain muulla perusteella kuin jossain komiteassa istumisen tuloksena.



PS. Tuosta tulikin mieleeni eräs tapaus vuosien takaa, kun odottelin vaimoani jossain päin Hesaa jonkun kirkkorakennuksen ikkunavitriinin edessä. Paikalle tuli joku seurakunnan puuhakas työntekijä, joka avasi ikkunan ja alkoi järjestellä lasivitriinissä olevia kirkollisia ilmoituksia uuteen uskoon. Aikansa touhuttuaan hän kääntyi minun puoleeni, kun siinä lähellä seisoin ja olin aikani kuluksi lueskellut niitä ilmmoituslappusia.

- Onkohan se nyt suorassa? hän kysyi minulta viitaten uusimpaan, diakoniatyön kesäretkeä mainostavaan ilmoitukseen.

- Joo, näyttäisi se olevan. vastasin, mutta lisäsin sitten vähän tarkemmin asiaa pohdittuani:

- Tai mikä se nyt sitten suorassa lopulta on?

Hetken aikaa naisen kasvoilla viivähti jonkinlainen ahaa-elämyksestä ja sisäisestä valaistumisesta kertova ilme. Hetken tuo nainen näytti katsovan minua aivan kuin ajatellen, että "tuossapa lupaavaa ainesta seurakunnan vastuunkantajaksi!"

Liukenin vähin äänin pois paikalta.

Tarkemmin ajateltuna...

Taisin tuossa joskus alkuvuodesta todeta muromalais-uuspietistiseen viidenteen herätysliikkeeseen viitaten, että "tämä ei nyt enää millään täytä perinteiselle herätysliikkeelle asetettuja laatuvaatimuksia ja ominaispiirteitä. Missä on protesti, missä vallankumous? Missä säkkiin pukeutunut profeetta, joka hylkää toiveet kirkollisesta urakehityksestä vain saadakseen sanomansa huudettua julki? Missä eteenpäin mielivät pioneerit, jotka hiljaisuudessa raivaavat tietä tulevalle? Missä aktiivisten maallikkojen joukko, jotka eivät epäröi keinuttaa venettä?"

Tuolloin puhuin mustanpuhuvaan sävyyn "erään herätysliikkeen tuhosta". Tässä välissäkin olen viitannut viidesläisyyden asemaan kirkossa. Nyt kuitenkin täytyy vähän perua sanojaan. Kirkkotaistelun aika ei näytä nimittäin olevan ohi, eikä privilegiotietoinen mukavuusajattelu keinuttanut kuolemanuneensa kaikkia.

Suomen Raamattuopiston Säätiön toiminnanjohtaja Timo Junkkaala kirjoittaa Ystäväviestissä 2/2010:

"Seurakunnissa vallitsee hämmennys. Kirkko ei tunnu enää omalta. Ei ainakaan se, joka näyttäytyy mediassa. Tuntuu kuin jotkut pyrkisivät varastamaan kirkon vieraita tarkoituksia varten. Hämmentyneinä kysellään, onko kirkosta tullut yhteiskunnan kaiku. Miksi ei enää kuulu Hyvän Paimenen ääni?

Jäsenkato - kirkon jäsenmäärä putosi vuoden 2009 aikana ensimmäisen kerran alle 80 prosentin - näyttää saaneen aikaan sen, että kirkko on alkanut kysellä ihmisiltä, millaista kristinuskoa heille tulisi opettaa, jotta he suostuisivat pysymään kirkon jäseninä. Mistä tulisi se Pietari, joka sanoisi: Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä?

Kirkkokansassa kytee kapina. Vastarintaan ei nousta vähäisten asioiden tähden. Suhtautumisessa parisuhdelakiin ei ole kyse vain kristillisestä avioliittokäsityksestä vaan samalla siitä, pitäytyykö kirkko vielä Raamattuun vai ei. On perustellusti todettu, että sillä menetelmällä, jolla samaa sukupuolta olevien suhteet nyt aiotaan siirtää syntikategoriasta hyväksyttäväksi esirukouksen kohteeksi, voidaan irtautua kaikista muistakin Raamatun opetuksista."

Junkkaala päättää kirjoituksena haastavasti: "On kirkkotaistelun aika."

Haluamatta asettua tämän taistelun ylä- tai ulkopuolelle, voin vain todeta, että jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, mitä tällä rintamalla tapahtuu.

Blogin pitämisestä

Aina silloin tällöin näkee ihmisiä (siis internetissä), jotka aloittavat kovalla tohinalla blogin pitämisen. Pari kolme kuukautta kuluu ja into hiipuu. Näin käy useimmiten niille, jotka laukkaavat trendien perässä. Nykyään kun on niin mediaseksikästä olla blogisti. Elän- pidän siis blogia. Eikä siinä mitään - kukin tyylillään.

Eikö olisi hyvä juttu, jos jollain blogisteille tarkoitetulla palvelimella olisi olemassa ohjeita aloittelevalle (tai aloittamista suunnittelevalle) blogistille? Niitä varmaan onkin, mutta entäpä kristillinen versio? Ties vaikka sellaisia olisikin. Valaiskaa minun ymmärrystäni, hyvät ystävät...

Olenhan kirjoittanut tästä joskus aiemminkin. Mutta minusta blogin pitäminen on vähän samanlaista kuin esim. apologia eli uskon puolustaminen. Sitä voi nimittäin tehdä (ainakin) kahdella eri tavalla. Otetaan vertailukohteiksi viime vuosisadan kaksi klassikkoa apologian saralla, Francis A. Schaeffer ja C. S. Lewis. Siinä missä Schaeffer on tiukan asiapitoinen ja faktaorientoitunut opettaja, niin Lewis taas on hyvin monipuolinen kirjoittaja (mitenkään asia- ja faktapitoisuuden kustannuksella). Lewisiltä kun löytyy proosaa, esseitä, satiiria, science fictionia ja fantasiaa. Jokainen, joka on lukenut Pako järjestä, tietää miten Schaeffer kirjoittaa (eikä tämä ole mikään kannanotto sanomaan - mikä on painava! - vaan kysymys on tyylistä).

Blogin pitämisessä on vähän sama juttu. On kirjoittajia, jotka ovat valinneet yhden tyylin linjan. Hyvä niin. On hyvä pysyä uskollisena omalle tyylilleen. Sitten on joitakin, jotka hyödyntävät kirjallisen ilmaisun koko kirjoa mahdollisimman rikkaasti. Niinpä voisi olla hyvä olla olemassa valmiita malleja erilaisista tavoista kirjoittaa & pitää omaa blogia. Palvelimella voisi olla ohjeita ja vinkkejä siihen käytännössä.

Mitä kaikkea se blogi voisikaan pitää sisällään?

• hartaus- ja opetuskirjoituksia,
• päiväkirjaa á la "Rakas päiväkirjani...",
  
• pamfletteja ja taistelukirjoituksia,
  
• häikäilemätöntä propagandaa tärkeäksi koetun asian puolesta,
  
• puhdasta pakinaa ja satiiria,
  
• nimimerkin tai mielikuvitushahmon turvin heiteltyä kritiikkiä huumorin sävyttämänä,
• mediakritiikkiä ja reagointia ajankohtaisiin aiheisiin,
  
• sekä profeetallista skannausta ja navigointia omaan tilanteeseemme nyt ja tulevaisuudessa (mikä viimeistään erottaa kristillisen blogin muista, toivottavasti)

Miksi tyytyä vain yhteen, jos on mahdollisuus käyttää niitä kaikkia?

Tällainen kristillinen blogipalvelin voisi sitten käytännössä poikia eri kristillisten blogistien verkottumista ja tapaamisia kasvokkain - niin, ja tietenkin netissä. Mutta uskokaa tai älkää, on huonompiakin syitä kokoontua yhteen.

Sunnuntaiaamun mietteitä

Paavali kirjoittaa Timoteukselle ohjeita, "että tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus".

Niin, miten elää ja olla Jumalan huoneessa eli seurakunnassa? Luonnollisesti ymmärrän, että seurakunnalla tarkoitetaan tässä kaikkien pyhien yhteyttä. Kyse ei siis ole lainkaan mistään organisaatioista tai järjestöistä, joita inhimillisen mielen mukaan on rakennettu. Pelkään, että meidän mielemme (myös täällä Suomessa) on sidoksissa enemmän niihin kuin Jumalan Sanaan, josta meidän kokemusperäinen ymmärryksemme on puutteellinen. Muistan Watchman Neen jonkun kirjansa esipuheessa varoitelleen meitä soveltamasta kirjassa käsiteltyjä asioita käytäntöön liian hanakasti ennen kuin ymmärrämme mitä on elää ruumiissa.

Ruumis, elävä organismi, elävine jäsenineen ja soluineen on enemmän kuin laatikkokaavioinen organisaatio. Meistä sanotaan uskovina, että olemme Kristuksen ruumiin jäseniä. Hieno ilmaisu uskovan elämänyhteydestä Herraan. Kukapa tätä nyt ei haluaisi. Mutta UT sanoo vielä enemmän: se sanoo, että olemme myös toinen toistemme jäseniä. Elämän yhteys siinä on siis paljon syvempi. Niin myös kärsimys ja murhe ruumiin jäsenten tilasta. Kun yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen mukana.

Miten suhtaudun kun kuulen uskovien avioeroista, lankeemuksista ja luisumisesta pois Jumalan sanan kalliopohjalta? Mitä ajattelen kun kuulen heidän viehättymisestään harhaoppeihin (josta Paavali varoittaa Kolossalaiskirjeessä) tai juutalaiseen lakiuskontoon (josta hän varoittaa Galatalaiskirjeessä)? Miten reagoin tällaisiin viesteihin?

Kun hiljattain luin Hoosean kirjaa, vanha tuttu kohta hyppäsi esille: "Kylväkää itsellenne vanhurskauden kylvö, niin saatte leikata laupeuden leikkuun. Raivatkaa itsellenne uudispelto, silloin kun on aika etsiä Herraa, kunnes hän tulee ja antaa sataa, teille vanhurskautta."

Raivaaminen, kylväminen ja sadon odottaminen - kärsivällisyys kaikessa tässä.

Mitä jäi käteen Jukka Paarman arkkipiispakaudelta?

Vastaus yllä olevaan kysymykseen löytyy osuvasti ja tiivistetysti täältä.

Starfish-mietteitä 2

Skotlannin presbyteerikirkossa tehdyn tutkimuksen mukaan 12% sen jäsenistä käy kirkossa. 17% haluaisi kyllä käydä, mutta eivät halua näiden 12%:n takia. Mikähän lienee tilanne Suomessa?

Kirkko länsimaisena instituutiona on menettänyt auktoriteettinsa harjoittaa mitään johtajuutta yhteiskunnassa. Luopuessaan Raamatun totuudesta se on myynyt esikoisoikeutensa lautasellisesta yleisen hyväksynnän hernesoppaa. Se on itse valitsemassaan Baabelin vankeudessa, jonka piikkilanka-aitoja vartioivat vartiotornit nimeltä monikansalliset yritykset, yliopistot ja tiedemaailma, maalliset hallitukset ja media.

Tässä tilanteessa Johannes Kastajan sanat toteutuvat ennemmin kuin arvaammekaan: "Jo on kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen." Kun Paavali lupaa, että "Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa", niin se meidän tilanteessamme koskee erityisesti Jumalan ilmoituksesta luopunutta kirkkoa. Tulemme ehkä näkemään jotain tapahtuvan hyvin pian tässä suhteessa.

Afrikkalainen Chris Daza profetoi Palatsiseurakunnassa Tampereella v. 2001, että kymmenen vuoden sisällä Suomessa tulee tapahtua hengellistä eteenpäin menoa nimenomaan sillä alueella, että jokaisen kaupungin porteissa seisovat kaupungin vanhimmat. Jollei näin tapahdu, on seurauksena hämmennys ja hajaannus, myllerrys ja sekasorto ja Jumala ohittaa maallisen olemassaolevan järjestyksen puuttuessaan asioiden kulkuun. Kirkko Suomessa muuttuu tällöin samanlaiseksi hampaattomaksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi kuin mitä se nyt on esim. Saksassa. Kun Jumala vaikenee on tosi kyseessä.

Starfish-mietteitä

Missä on elämä?

Elämä on siemenessä. Pienessä siemenessä on kaikki suuren puun kasvamiseen vaadittava informaatio, dna. Se on Jumalan idea kasvusta ja eteenpäin menevästä elämästä, joka toistuu kaikkialla, missä on Jumalan luomaa elämää. Erityisesti näin keväisin sen havaitsee hyvin. Käytännössä meidän on siis muistettava kaksi asiaa: emme saa ensinnäkään "halveksia pienten alkujen päivää" ja toisekseen me voimme olla huoletta sadon suhteen, koska jos siemen on Herrasta, niin muu seuraa perässä.

Mieti, mitä Jeesus teki maan päällä eläessään?

Evankeliumien mukaan Hän söi ihmisten luona. Ajattele esimerkiksi Sakkeusta, jota pidettiin yleisesti ottaen syntisenä ihmisenä. Jeesus meni hänen kotiinsa aterioimaan. Kun Herra seisoo Laodikean seurakunnan ovella ja kolkuttaa, mitä Hän sanoo tekevänsä sisällä, jos ovi avataan Hänelle? Ks. Ilm. 3:20. Entä mitkä ovat ne suuret juhlat, jotka alkavat, kun sielunvihollisen valta on nujerrettu ja joihin meitä jokaista kutsutaan? Ks. Ilm. 19:9.

Jokin merkitys tällä syömisellä on. En usko sen olevan vain puhdasta semantiikkaa. Ehkä meillä on tässä kohtaa paljon suurempi oppimisen paikka kuin kuvittelemmekaan.

Toiseksi Jeesus kertoi vertauksia, joita ihmiset eivät ymmärtäneet. Jeesus itse asiassa piilotti totuuden ihmisiltä. Hän ennemmin opetti tekemään kysymyksiä, kuin antoi valmiita vastauksia tai jakoi läjäpäin informaatiota. Kysymykset ovat nimittäin oleellisen tärkeitä, jotta totuuteen päästäisiin käsiksi.

Kenestä ihmisistä meidän siis kannattaisi olla kiinnostuneita esim. evankeliumin levitystä tai hengellistä kasvua ajatellen?

Jumalalla on nimittäin olemassa ns. "Beetlehem"-periaate. Se näkyy kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä, että Jumalan Poika ei mennyt syntymään juutalaisuuden hermokeskukseen ja daavidilaisen kuninkuuden synnyinsijoille Jerusalemiin, vaan "vähäiseen Beetelem Efrataan". Ja vielä pahempaa oli luvassa: "voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" ja kuitenkin "Hän on kutsuttava Nasaretilaiseksi". Jumalan viisaus tässä tulee esille siinä, että Hänen salaisuutensa on piilossa näkyvällä paikalla: kukaan itseään kunnioittava juutalainen ei odottanut Messiasta täältä.

Mutta siis ne, jotka haluavat tehdä kysymyksiä, löytävät vastauksen. Kyseessä on itse asiassa eräs jumalallisen tuomion periaate: "etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi".

Kolmanneksi Jeesus sitten teki kaikkea muutakin, kuten ihmeitä ja tunnustekoja, paransi sairaita ja ajoi ulos riivaajia. Ehkä meidänkin on hyvä rukoilla enemmän näitä asioita tapahtuvaksi keskuudessamme, samoin kuin kykyä selittää ihmisten näkyjä ja unia.

Kaiken tämän - yhdessä syömisen, vaikeiden vertausten kertomisen ja "kaiken muun" - vastakohta on kirkko. Se tarjoaa nimittäin vastapainoksi työtä, kirkonmenoja ja muuta seurakunnan toimintaa.

Kun luet Apostolien tekoja (esim. 2:47, 6:7 ja 11:24), niin huomaat, että Jumalaa ei niinkään kiinnosta seurakunnan kasvu, vaan Hänen valtakuntansa eteenpäin meno. Hän haluaa vapauttaa monet meistäkin niin perinteisten seurakuntien muuttamisesta kuin uusien kotiseurakuntien kehittämisestä tekemään vain Hänen tahtoaan ja rakentamaan Hänen valtakuntaansa.

Kun Jeesus astuu maailmanhistorian näyttämölle, Hän yksin tein haastaa olemassaolevan saatanallisen maailmansysteemin sanomalla "aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi". Ei siis neuvotteluja, aselepoa tai yhteistyötä, vaan avoin sotatila. Jumalan valtakunta on kokonaisuus, joka kattaa alleen kaikki inhimillisen elämän osa-alueet. Se haastaa saatanan hallitseman kosmoksen kaikilla näillä elämänalueilla. Sillä on myös annettavanaan relevantit vastaukset kysymyksiin kaikilla elämänalueilla. Meidän länsimaisten kristittyjen ongelma on vain ollut se, että olemme sulkeneet Jumalan valtakunnan jollekin vähäpätöiselle uskonnollisen elämän alueelle, mikä sitten ilmenee harmittomana hartauden harjoituksena, ei vallankumouksellisena, räjähtävänä voimana. Nyt Herra on tuomassa muutoksen seurakuntaansa näissä asioissa.

Usein nämä eri elämänalueilla esille tulevat ja vaikuttavat Jumalan valtakunnan dna:n sisältävät hankkeet etenevät siten, että ensin on innovaatio, ikäänkuin raakilemainen vaihe idean/näyn esille tulossa. Seuraava vaihe näyn lihaksi tulemisessa on pioneerivaihe, jossa joku tai jotkut kantavat päävastuun tienraivaamisesta, lanseeramisesta ja pilottihankkeista. Kolmas vaihe on sitten ko. valtakunnan dna:n sisältävän hankkeen yrittäjämainen, ammattimainen toteuttaminen laajemmassa mitassa.

Tämän valtakunnan on siis tarkoitus kattaa allensa kaikki elämänalueet: seurakunnan, perheen ja suvun, kasvatuksen ja opetuksen, kulttuurin (sisältäen mm. tuiki tärkeän jalkapallon), talouden ja busineksen sekä politiikan. Kaikilla näillä Herra haluaa nähdä oman nimensä olevan pyhitetty, Hänen valtakuntansa tulevan ja Hänen tahtonsa tapahtuvan, niin kuin me Herran rukouksessa rukoilemme. Mutta se on Hänen valtakuntansa, joka toteutuu Hänen ehdoillaan, ei meidän.

Eli kuten Laura-ystäväni usein niin osuvasti toivottaa: "Valtakuntaa viikkoon!"

Virtanen ja erään futismatsin opetus

Virtanen oli taas käynyt matsissa. Joskus hän vähän epäröi tunnustaa joillekin tutuilleen, kuinka usein hän tosiasiassa kävikään futisottelussa tai kuinka paljon hän ylipäätään seurasikaan futista. Sitten hänen kuitenkin oli huomannut, että moinen ajattelu - menettelystä puhumattakaan! - olisi pahimman sortin hurskastelua ja haistattanut siitä lähtien pitkät koko matalan profiilin futisseurannalle. Tosiasia oli, että hän viihtyi hyvin matseissa - ne kun olivat usein niin opettavaisia kokemuksia. Jumala kun puhuu tavalla, jos toisellakin.

Eli täällä sitä taas oltiin: Virmassalon Huipun kotipelissä - ja vielä cupin matsissa sarjaporrasta ylempänä pelaavaa pääkaupunkiseudun joukkuetta vastaan. Tästä ennakkoasetelmasta huolimatta peli oli hyvin kotijoukkueen Huipun hallussa ja jo ensimmäisellä puoliajalla mentiin 1-0 johtoon vasemman laitalinkin onnenkantamoisella. Virtanen seisoskeli kentän laidalla verkkoaitaan nojaillen kaverinsa Kukkuraisen kanssa. Kukkurainen oli kirkon miehiä, eikä teologisesti Virtasen kanssa samoilla linjoilla ollenkaan. Mutta mitäs tuosta, he tunsivat toisensa jo nuoruudesta asti ja tykkäsivät futiksesta. Se riitti. Virtaselle oli vuosien - etten sanoisi vuosikymmenien mittaan - syntynyt laaja tuttavapiiri kotikaupunkinsa Oloiselan futispiireistä, joita hän tapasi oikeastaan vain peleissä. Mutta näissä tapaamisissa syntyi usein hyviä ja syvällisiä keskusteluja tavallisten suomalaisten miesten kanssa.

Toisella puoliajalla kentälle vaihdettiin uusi laitalinkki, Ilkka Juhola. Virtanen muisti kaverin jo A-juniori-ikäisenä, lupaavana kykynä, jolla olisi kenties ollut potentiaalia ylemmillekin sarjatasoille. Nyt Juhola oli tyytynyt nousemaan Huipun kanssa sarjaporras per vuosi tai pari ylöspäin.

Juhola oli "paha pideltävä, pienikokoinen ja vikkelä, omasi hyvän spurtin ja oli alati vaarallinen pallon kanssa". Virtanen oli sen verran sinut jalkapallojournalismin kanssa, että osasi melkein ulkoa tuon jalkapalloliturgian munkkilatinan. Mutta todellakin; Juholaa potkittiin toistuvasti jaloille, tönittiin ja yritettiin provosoida Juholan hankkiman ties kuinka monennenko vaparin jälkeen. Erityisesti vastustajajoukkueen tummapintainen nigerialaispakki oli koko ajan suurissa vaikeuksissa Juholan kanssa. Lopulta tämä kuumakalle menetti lopullisesti hermonsa taitavaan vastustajaan ja tuli Juholaa jaloille niin kovaa, että tätä paikkailtiin jonkin aikaa kentän laidalla. Kaikkiaan Juhola tuli hankkineeksi kolme varoitusta pääkaupunkiseudun joukkueelle vajaan toisen puoliajan kuluessa. Niin, ja tekaisi vielä 2-0 voittomaalinkin komealla puskulla takanurkkaan oikean laitapakin voimakeskityksestä yli koko kentän.

Sanomattakin oli selvää, että kotiyleisö rupesi hiiltymään tähän suuren kaupungin joukkueen sikailuun, jota harrastivat Juholaa kohtaan toki muutkin kuin vain tuo em. nigerialaispakki. Yleisöstä ja vaihtopenkiltä alkoi jo kuulua lisää huutoja tuomarin suuntaan, kun Juhola läpiajotilanteessa kylmän rauhallisesti jyrättiin kentän pintaan, vastustajan edes yrittämättä osua palloon.

- Heiii, tuomarii! Mitä järkee?!

- Aina sama mies!

- Nyt korttia jo, tuomari! Mikä on väri?!

Kortin väri oli keltainen, varoituksen merkiksi. Punaisestakaan ei paikalla ollut erotuomaritarkkailija olisi varmasti merkinnyt miinusta raporttiinsa.

Vaikka Virtastakin keitti sisältäpäin vastustajan ruma peli, niin hän nosti mielessään hattua Juholalle. Tämä pysyi kylmän rauhallisena ja keräili vain kamppeitaan aina taklauksen jälkeen ja jatkoi peliä. Omien hermojen hallinta oli oleellista. Kun sen menetti, oli jo hävinnyt. Erityisesti tämä korostui siinä, kun itsensä puhkijuossut nigerialaispakki lopullisesti poltti kääminsä Juholan pallonhallintaan ja alkoi jaloille potkimisen jälkeen vielä henkilökohtaisuuksiin mennen nimitellä Juholaa "animaliksi" ja muuta vastaavaa. Jopa vastustajan muut pelaajat ryntäsivät rauhoittelemaan kuumakallea.

- Hyvin kestää kantti pojalla. Kukkurainen totesi ykskantaan.

- Jep, ei pidä lähteä tollaseen mukaan... pelissä on kuitenkin aina tuomari. Virtanen syödä mutusteli villisianmakkaraansa, jonka oli juuri - pelin jo ratkettua - hakenut Huipun grillikojusta.

- Niin, vaikka olisikin puusilmä. Kukkurainen naureskeli.

- Joo, mutta tärkeetä on keskittyä vaan omaan tekemiseensä, eikä provosoitua. Virtanen vastasi, vaikka hänkään tosifanina ei aina voinut yhtyä erotuomarien ratkaisuihin.

Virtanen oli hetken mietteissään, ikään kuin omissa maailmoissaan. Loppupeli olikin vain näennäistä pelailua, eikä pääkaupunkiseudun joukkueella ollut enää mitään saumaa kavennukseen, tasoituksesta puhumattakaan. Kun erotuomari vihelsi pilliinsä Huipun kulmapotkun merkiksi, Virtanen havahtui ajatuksistaan ja virkkoi Kukkuraiselle:

- Eikö oo jännää miten futiksessa tulee esille hengellisen elämän arvot? Kun Raamatussa puhutaan itsensähillitsemisestä ja pitkämielisyydestä ja sävyisyydestä Hengen hedelmänä, niin eikös me ollakin tänään saatu hyvä oppitunti tästä aiheesta?

Kukkurainen vilkaisi hämmästyneenä Virtaseen, katseli sitten hetken peliä ja tokaisi sitten:

- Etköhön sä Virtanen nyt vähän liikaa hengellistä näitä juttuja?

Tokihan Kukkurainen oli vuosien saatossa tottunut näihin Virtasen tempauksiin, mutta että nyt, juuri tällä pyhällä hetkelläkin, tarvitsi... ei kun miten päin se nyt menikään? Kukkurainen osasi kirkonmiehenä ulkoa messuliturgian niin, että osasi nousta ja istua oikeassa kohdassa suorastaan kellon tarkkuudella. Mutta futis oli futista, eikä siinä nyt niin tarvitsisi nähdä merkkejä hengen maailmoista.

Kun Virtanen ei muuta kuin itsekseen myhäillyt huomioilleen jalkapallon saloista, jotka harvoin avautuivat asiaan vihkiytymättömille, niin Kukkurainen lopulta kysyi:

- Kenestä sä oikein puhut? Tosta Juholastako?

- Niin, ja itsestäni. Juhola pelasi joukkueelleen ja auttoi joukkuuensa voittoon, vaikka omiin koipiin kopisikin. Ei pidä provosoitua, vaikka provosoidaan. Pitää säilyttää maltti niin pelaamisessa kuin elämässä muutenkin.

Hetken miettimisen jälkeen Virtanen vielä - kaiken uhallakin - lisäsi:

- Eikös sanassakin sanota, että "älä vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin"?

Tapahtuuko aina Jumalan tahto?

Luin äskettäin Vammalan evl. seurakunnan entisen kappalaisen, nykyisen Sley:n työntekijän Jari Rankisen blogista mielenkiintoisen kommentin Helsingin piispanvaaliin liittyen.

"Olisi aika ottaa vakavasti sekä arkkipiispan että Helsingin piispan vaali ja niiden tulos. ... Et sinä tai lounastoverisi valitse yksin piispoja. Heidän valintansa on Kristuksen kirkon ja kirkon pään, Kristuksen, tahto ja valinta."

Mielenkiintoinen kommentti ja herättää monenlaisia ajatuksia.

Mielestäni voimme kokonaan ohittaa tuohon kommenttiin sisäänrakennetun ajatuksen Suomen evl. kirkosta Kristuksen ruumiina. Ei kai nyt kukaan enää tosissaan tällä tavalla ajattele... Toisaalta, kuten edellisessä postauksessa näimme, niin löytyyhän tällaista ajattelua (omaan kuppikuntaan liittyen tietenkin) vapaiden suuntienkin piiristä, niin mikä ettei kirkosta.

Mutta sitten tämä ajatus siitä, että esim. piispojen valinta kirkko-organisaation virkahierarkkian huipulle on aina ja automaattisesti "Kristuksen tahto ja valinta". Myönnän, että minun on vaikea niellä tätä ajattelua, enkä löydä sille sen enempää raamatullisia kuin rationaalisiakaan perusteita. Mikäli näin ajattelemme, niin tällähän voitaisiin perustella ihan mitä vain: ei-uskova, Raamatun arvovallan ja apostolisen uskontunnustuksen kieltävä henkilö olisi "Kristuksen tahto ja valinta" ja loppupelissä paavikin olisi todellakin se, joka hän väittää olevansa Vicarius Filii Dei...

Mutta tässä todellisuudessa yllättävän monet näyttävät elävän. Monia uskoviakin näyttää vaivaavan huippuunsa viritetty hyväuskoisuus näissä kuvioissa. Kristillistettyä fatalismia, sanon minä.

Sanomalehtikatsaus 3

Sain tänään eräältä paikallisen helluntaiseurakunnan jäseneltä kilpailevan helluntailehden pari numeroa. Kyse on siis Ristin Kansa-lehdestä, joka on kirkkokunnattoman ja perinteiseen helluntaigenreen tukeutuvan Helluntaikansa ry:n pää-äänenkannattaja. Olinkin niitä jo odotellut, kun kerran uuden Helluntaikirkon pravdan Ristin Voiton irtiksiä olikin jo tullut pureskeltua.

Ristin Kansassa on tyystin erilainen fiilis kuin Ristin Voitossa. Jos RV:stä suorastaan huokuu ulos uuden kirkkokunnan perustamisen onni ja autuus kaikkine kiinnostavine ja työllistävine pikku yksityiskohtineen, niin tämä on taatusti toista maata. Eipä silti, ihan hyviä opetuskirjoituksia lehti sisältää, kuten totuuden nimessä myös RV:kin. En voi kuitenkaan välttyä vaikutelmalta, että jos RV oli/on selvästi tulevaisuusorientoitunut, niin RK:ssa on vanhojen muistelulla tärkeä sijansa.

Erityisesti huomioni kiinnittyi vanhan helluntaiveteraani Veikko Mannisen 80-vuotishaastatteluun, jossa tämä - kuinkas muuten! - ottaa kantaa nyt niin ajankohtaiseen kirkkokuntakysymykseen. Mannisen mukaan "Uuden testamentin ilmoitus tuo seurakunnan itsenäisyyden vahvasti esille. Se on edelleen ekklesia eli uloskutsutut. ... Ajatellaanpa kirkkokuntaa. Jos sen johto menee pieleen, niin koko kirkkokunta menee pieleen. Mutta jos seurakunta menee pieleen, niin se koskee ainoastaan yhtä seurakuntaa." Hm, tämä on sikäli mielenkiintoista, sillä juuri tämän saman argumentin päinvastaisuudella monet vapaiden suuntien kristityt veljeni ja sisareni ovat arvostelleet kotiseurakuntia. No, Manninen osoittaa hyvin, että käy se toisinkin päin.

Mutta annetaan Mannisen jatkaa: "Paikallisseurakunnan yläpuolella ei ole muuta kuin Jumalan Sana, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Joskus olisi hyvä profiloida, että ei ole olemassa mitään yhdistysseurakuntaa, vaan on ainoastaan Jumalan seurakunta ja yhdistys, joka palvelee seurakuntaa." Tässä kohtaa Mannisen teologiassa on ilmeinen ja kohtalokas heikkous, jota hän ei (tietenkään) itse huomaa. Tarkoitan tällä sitä, että mikä ihmeen raamatullinen paikallisseurakunta se helluntaiseurakunta oikein kuvittelee olevansa? Minun nähdäkseni Paavali 1.Korinttilaiskirjeen 4. luvun alussa hyvin selvästi osoittaa huuhaaksi tällaiset väitteet. Mutta tämä on nyt sitä - luvalla sanoen - helluntaiarroganssia, jolle he itse ovat usein niin sokeita. (Sori, kaikki helluntaiystäväni!)

Törmäsin nimittäin samaan ilmiöön (so. hengelliseen sokeuteen ekklesiologisessa mielessä), kun joitakin aikoja sitten luin Matti Pyykösen kirjaa Herätysliikkeen huominen, jonka oli - yllätys, yllätys! - julkaissut Kuva ja sana v. 2008. Tuossa kirjassa nimittäin kirjoittaja toistaa yhä uudestaan ja uudestaan Mannisenkin virhettä käsityksestä helluntaiseurakunnasta raamatullisena paikallisseurakuntana. UT kun ei tunne kuin yhden kaltaisia paikallisseurakuntia. Pyykkönen nimittäin siteeraa väsymättä ja ilmeisen bona fidé Watchman Neen klassikkoteosta Apostolinen lähetystyö - ja soveltaa sitä oiko päätä ja hitustakaan epäröimättä vain ja ainoastaan helluntaiseurakuntaan. Olen lukenut useita kertoja ko. opuksen ja ihmettelen, miten kukaan voi näin paljon erehtyä asiasta. Nee nimittäin (ja UT myös) edustaa ihan toisenlaista näkemystä kuin Pyykkönen, Manninen & co.

Lehti on siis odotetun kaltainen "tuulahduksia menneestä"-tyylinen julkaisu. Ei millään pahalla sanottuna, mutta kun kaikesta henkii vanhan, entisen ja perinteisen helluntailaisuuden ihannointi ihan kitarakuoroja myöten (ihan totta!), niin mitä muutakaan siitä voi sanoa? Eipä turhaan Tampereellekin oikein perustettu Pirkanmaan Perinteinen Helluntaiseurakunta. Tulee mieleen eräs tuttuni, joka kerran tunnusti ihannoivansa hengellisessä mielessä kaikkea sellaista, mikä on peräisin jostain sadan vuoden takaa. Miksi ihmeessä "sadan vuoden takaa"? Miksei saman tien 200 tai 300 vuoden takaa? Mikä ihme siitä vanhasta tekee automaattisesti tavoittelemisen arvoisen? Ymmärrän kyllä, että vanhoissa hengellisissä kirjoissa on paljon sellaista stydiä kamaa, jota uudemmista saa hakea, mutta eikö Jumala nyt sentään ole uutta luova Jumala? Tai eikö Pyhä Henki todellakaan osaa puhua muuta kuin vanhaa suomea?

Oikeesti, se minua eniten arveluttaa tässä "perinteisessä" genressä, että ketä sillä halutaan tavoittaa? Tai oikeampaa olisi kysyä, ketä kuvitellaan voitavan tavoittaa? Jos nimittäin ajatellaan nykypäivän nuorta aikuista, joka elää ns. maailmassa ja on siis kokonaan vieras uskonasioille, niin kokemusteni mukaan heitä ei voiteta Kristukselle perinteisellä kokouksmeiningillä kitarakuoroineen ja kaanaankielisine saarnoineen. Tarvitaan kyllä jotain ihan muuta, enkä nyt tarkoita mitään diskopalloja tai savukoneita. Kyse on evankeliumin kommunikoimisesta 25-vuotiaalle isossa asutuskeskuksessa elävälle, opiskelevalle tai pätkätöiden varassa elävälle, yliluonnolisista ilmiöistä sinänsä kiinnostuneelle, mutta perinteisiin kirkkokuntiin epäluuloisesti suhtautuvalle nuorelle aikuiselle hänen omalla äidinkielellään.

Liian aikaisin liikkeellä?

Eilisessä (08.05.2010) Etlarissa oli lyhyt uutinen erään hollolalaisen ohjelmistovalmistajan hakeutumisesta yrityssaneeraukseen. Ko. yritys suunnittelee ja valmistaa ohjelmistoja mm. sähköiseen vaatekauppaan (ns. "älyvaatteet"). Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että vaikka tuotekehitykseen on panostettu paljon, tuotteet eivät ole vielä olleet valmiita. Yritys on ollut liikkeellä markkinoilla liian aikaisin.

Tuo uutinen jäi muhimaan mieleeni, eikä vain siksi, että tunnen ko. yrityksen johtomiehet, vaan jotenkin muutenkin. Tilanteessa, jossa he ovat, on jotain hyvin tuttua. Liian aikaisin liikkeellä...

Aikani asiaa haudottuani mieleeni tuli ensinnäkin Wolfgang Simsonin Starfish, jossa hän - monen muun seikan ohella - puhuu "neljännestä teollisesta vallankumouksesta", jossa informaation ohella on käytössä myös inspiraatio. Ilman tätä, sanoisinko profeetallisen inspiraation ulottuvuutta, pelkällä informaatiolla emme tee mitään. "Perusinnovaatio tulee olemaan inspiraation todellisuuden keksiminen. Se, joka tajuaa inspiraation anatomian luonteen ja yhteyden inspiraation, innovaation ja sen teollistamisen välillä, saa suuren etumatkan tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa sitä, että tulevaisuuden maailma jakaantuu niihin, joilla on inspiraatio ja niihin, jotka ostavat sitä – tai jättävät sen huomiotta."

Lopulta me näet kuitenkin aina tarvitsemme inspiraation, jotta voimme prosessoida "pelkkää" tietoa. Samaan hengenvetoon (sic!) on hyvä huomata, että inspiraation lähteellä on aina oleellinen merkityksensä. Simson ennustaakin lopun aikoina olevan rinnakkain kaksi inspiroitunutta, toisilleen vihamielistä maailmanjärjestelmää: antikristillinen, babylonialainen maailmansysteemi, ”kaikkien saastaisten henkien tyyssija” toisella puolella ja ”pyhät ja apostolit ja profeetat” toisella puolella (Ilm 18). Molemmat ryhmät ovat inspiroituja – mutta täysin eri lähteistä: toinen Saatanasta, toinen Jumalasta.

Mutta sitten: mieleeni tulee myös tilanteita Apostolien tekojen kuvaamasta lähetystyöstä tuon ajan Rooman keisarikunnassa, joka maantieteelliseltä alueeltaan ja kulttuuriselta tilanteeltaan muistuttaa jossain määrin nykypäivän Euroopan Unionia. Oliko esim. Paavali Ateenassa (luku 17) "liian aikaisin liikkeellä"? Näyttäähän ilmeiseltä, että kaupungin uskonnollis-kulttuurinen ilmapiiri ei vielä - ainakaan tuolloin - ollut kypsä Paavalin kommunikoimalla evankeliumille. (Muutenkin juuri Ateenan edustama hellenistinen sivistys ja ajattelu maailmankuvineen ja todellisuudenkäsityksineen edustaa ehkä kaikkien kovinta maaperää kristinuskon sanomalle. Tämän todellisuuden keskellähän elämme juuri parhaillaankin Euroopassa ja länsimaissa yleensä.)

Muualla tilanne oli toisin. Esim. Berean juutalaiset olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset: he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin. Aika oli tuolla tuolloin kypsä perinteisen juutalaisuuden kannalta katsottuna vallankumoukselliselle evankeliumille. Saman näemme Korinttissa, jonne Paavali päättäväisesti toi väärentämättömän ja ehdottoman evankeliumin ja tämän seurauksena syntisessä ja paheksutussa satamakaupungissa syntyi mittava herätys.

Mieleeni tulee kysymys, miten paljon olemme apostolisessa työssä ylipäätään liian aikaisin liikkeellä? Olisiko peräti niin, että se tietyllä tavalla kuuluisi osana apostoliseen dna:han?

"Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä. Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy."

Käytännössä tämä näkyy meidänkin päivinämme uhkarohkeina, suorastaan yltiöpäisinä uusina uskon projekteina, joissa auotaan uusia uria saavuttamattomien etnisten, alakulttuuristen tai sosiaalisten ryhmien tavoittamiseksi. Ympäröivän perinteisen kirkollisen kulttuurin näkökulmasta nämä jutut ovat kyllä uutta ajattelua edustavia, mutta lyhytikäisiä, tempoilevia impulsseja ja hyvin aloitettuja, mutta kesken heitettyjä "uusia työmuotoja", joiden arvo olemassaolevien seurakunnallisten rakennelmien kannalta on välineellistä ja vähäistä.

Kuitenkin kun ajatellaan asioita Jumalan valtakunnan kokonaisuuden kannalta kyse on apostolisesta ja profeetallisesta esiintulosta, joka toimii esikuvana, mallina ja typoksena, johon tulevat tienraivaajat sitten jossain arkistojen aarteissa törmäävät ja alkaavat elää niitä uudelleen todeksi. Siemen on kylvetty ja se on kuollut ja sitten, ykskaks, se alkaakin tuottaa uutta elämää. Mutta sinä ihminen et voi määrätä sen kasvupaikkaa, -aikaa tai -tapaa.

"Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään. Mutta kun hedelmä on kypsynyt, lähettää hän kohta sinne sirpin, sillä elonaika on käsissä."

Aina on helpompi toimia vanhalta pohjalta ja olemassaolevien organisaatioiden ehdoilla. Tämä toimintamalli takaa toimeentulon, statuksen ja jonkin asteisen tyydytyksenkin seurakunnallisessa tai kristillisessä järjestötyössä. Kuitenkin monet valtakunnan työntekijät kokevat tässä roolissa väsymystä, turhautumista ja epäilystä koko homman mielekkyydestä. Kuitenkaan raivaamattomalle pellolle lähtö ei innosta montaa. Moni, joka on sinne lähtenyt, on läpikäynyt Paavalin Ateena-kokemusta vastaavan prosessin ja on sitten aikaa myöten joko nähnyt parhaaksi palata kiltisti takaisin tai siirtyä vaikkapa liike-elämän palvelukseen. Jotkut ovat jääneet palstalleen ja uhmanneet vaaroja ja vaivoja, mutta myös aikaa myöten niittäneet hieman satoa jostain uudemmasta, vahvemmasta kasvusta, mikä ei olisi ollut mahdollista vanhojen rakenteiden varassa.

Liian aikaisin liikkeellä oleminen ei siis kuitenkaan loppupelissä ole ollut turhaa. Jotain uutta on synnytetty ja aikaa myöten näemme sen tulevan esille. Uusiin, pieniinkään projekteihin valtakunnassa ei siis tule suhtautua halveksivasti. "Sillä kuka pitää halpana pienten alkujen päivän, kun nuo seitsemän Herran silmää, jotka tarkastavat koko maata, iloitsevat nähdessään luotilangan Serubbaabelin kädessä?" Mutta ihan yhtä tärkeää on oikean lopputuloksen varmistamiseksi kiinnittää huomiota kahteen seikkaan: kylvä oikeaa siementä hyvään maaperään. Sillä on sanan mukainen siunaus.

Oikea siemen on Jumalan Sana, Jeesus. Se ei ole kirkollinen traditio, jotkut lahkolliset erityisopit tai oman herätysliikkeen korostukset.

Hyvä maaperä on ihmisen vastaanottavainen mieli. Se ei siis ole tutut turvalliset ympyrät tai vakiintuneet toimintatavat, seurakunnan viikko-ohjelma tai muodollinen kirkossa käynti.

Saatteko kiinni mitä tarkoitan...?


PS. Niin, ja tältä pohjalta ei tietysti tarvitse olla huolissaan tuon alussa mainitun tulevaisuusorientoituneen yrityksenkään mahdollisuuksien puolesta. :)

Eräs perusongelma

Hiljattain juttelimme muutaman kaverin kanssa seurakunnan orgaanisuudesta, hengellisestä moninkertaistumisesta ja evankeliumin leviämisestä Eräs meistä totesi tässä yhteydessä, että hän ei voi mitään sille, että aina kun näistä asioista puhutaan, hänen mieleensä tulee kohta, jossa Jeesus sanoo: "parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia" (Matt. 10:8).

Tähän samaan juttuun törmäsin tänä aamuna uudelleen, kun luin Paavalin ensimmäisen kirjeen tessalonikalaisille alkua, jossa hän kirjoittaa: "meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne, ei ainoastaan sanana, vaan myös voimana ja Pyhässä Hengessä ja suurella varmuudella"(1:5).

Muuallakin UT:ssa evankeliumin julistukseen liitetään tämä sama asia:
- "Jumala yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja moninaisilla väkevillä teoilla ja jakamalla Pyhää Henkeä tahtonsa mukaan" (Hepr. 2:4),
- "minä en rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus, saattaakseen pakanat kuuliaisiksi, on minun kauttani vaikuttanut sanalla ja teolla, tunnustekojen ja ihmeiden voimalla, Pyhän Hengen voimalla, niin että minä Jerusalemista ja sen ympäristöstä alkaen Illyrikoniin saakka olen suorittanut Kristuksen evankeliumin julistamisen" (Room. 15:18-19),
- "ja kansa otti yksimielisesti vaarin siitä, mitä Filippus puhui, kun he kuulivat hänen sanansa ja näkivät ne tunnusteot, jotka hän teki" (Apt. 8:6)

Havaintojeni mukaan tämä on jotain, mikä UTssa liitetään aitoon evankeliumin julistukseen, mutta mitä meiltä puuttuu. Miksi näin on - ainakin tällä hetkellä? Mikä estää Jumalaa toimimasta näin yliluonnollisella tavalla meidänkin keskuudessamme?

En kaipaa massakokouksia ja parantamiskonferensseja, koska en löydä niitä UT:stakaan. Vielä vähemmän kaipaan manipulointia, hehkutusta tai kiihotusta. Olen nähnyt tätä ihan tarpeeksi ja ymmärrän, että se tie on kuljettu loppuun. Karismaattisen viihteen aika on ohi.

Kyse on Pyhän Hengen yliluonnollisesta vaikutuksesta meidän arkipäivän elämässämme. Mutta jokin iso perusongelma tässä on koko länsimaista kristillisyyttämme ajatellen. Joku liittymäkohta tällä on myös siihen, mitä olen aiemmin pohdiskellut profeetallisuuteen liittyen omassa tilanteessamme.

Hiljentymisestä

"Saat olla varma siitä, että nöyryys, hiljaisuus ja usein tapahtuva hiljentyminen hyödyttävät sinua enemmän kuin hätäily tai itse valittu ankara pidättyvyys. Ennen kaikkea hiljaisuus on sinulle tärkeää.

Voit harjoittaa hiljaisuutta antamalla toisten johtaa keskustelua silloin kun et voi vetäytyä seurasta. Et voi millään muulla tavalla hillitä niin tehokkaasti ylpeää, ylenkatseellista ja halveksuvaa asennettasi kuin vaikenemalla.

Vartioi kieltäsi tarkoin. Jumalan läsnäolo, joka hillitsee puhettasi, hillitsee myös ajatuksiasi ja toiveitasi. Tämän kaiken toteuttaminen vie kuitenkin aikaa. Suhtaudu kärsivällisesti niin itseesi kuin muihinkin."

Francois de Fénelon (1651-1715), kirje Gramontin kreivittärelle

Ratkaiseva muutos

Viimeisten viikkojen aikana olen pariinkin otteeseen yhteisissä rukoustilanteissa törmännyt ajatukseen ratkaisevasta muutoksesta maamme hengellisessä ilmastossa. Kyse on tietysti noussut kirkon viime aikaisesta kehityksestä, jossa on luovuttu Raamatusta kaiken opin ja elämän ylimpänä auktoriteettina ja ohjeena. Näinhän meillä on täällä Pohjolan lintukodossa totuttu ajatella, että tämä on se status quo, joka vallitsee. Tosiasiassa nykyisen kehityksen juuret ovat olleet näkyvissä jo pitempään, eikä niissä ole mitään mystistä. Kyse on ollut arkipäivän arvovalinnoista ja piste. Joko seuraamme Jumalan sanan ohjeita tai sitten emme niin tee. Toki kehityskulku koko kansakunnan kohdalla on ollut hidasta ja aikaa vievää, mutta jotain pelottavan vääjäämätöntä siinä on koko ajan ollut.

Onko Jumala meillekin lähettänyt väkevän eksytyksen, koska emme ole ottaneet vastaan rakkautta Totuuteen, että voisimme pelastua - niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana?

Kyse ei ole kevyistä asioista, älkääkä kuvitelkokaan, että heittelen näitä ajatuksia puolihuolimattomasti lonkalta. Kyse on koko ajan ollut - ja on edelleenkin - Raamatun arvovallasta; "onko Jumala todella sanonut?" Ja tuntuu kuin pragmaattisuudessaan niin jumalaton postmoderni sukupolvi vielä kyynisesti lisäisi tähän: "... tai tarkoittiko Hän todella sitä, mitä sanoi?"

Kyse on Raamatun virheettömyydestä ja ohjeellisuudesta. Ensin mainittu seikka saa nuorten uraansa aloittelevien helluntaiteologien uhmakkaat kirjoittelut aiheesta tuntumaan kurittomien pikkupoikien huolimattomilta tulitikkuleikeiltä, jotka voivat yllättäen osoittautua hyvinkin vaarallisiksi. Jälkimmäinen seikka taas kulminoituu nimenomaan evl. kirkon päätökseen homoliittojen sallimisesta. Tällä tulee nimittäin olemaan kaksi käytännön seurausta tulevaisuudessa.

Ensinnäkin on vain ajan kysymys, kun homoliitot hyväksytään kirkossa. Silloin ansa laukeaa ja monet luterilaiset huomaavat olevansa tilanteessa, jonka rinnalla nykyiset väännöt tuntuvat lastenleikiltä. Tiedän kokemuksesta, että monet luterilaiset eivät tässä kohtaa halua katsoa totuutta silmiin. Se ei ole kivaa, eikä se oikein sovi monenkaan mukavuudenhaluisen kristityn pirtaan. Toisekseen kaikki tämä nykymeno on vain esimakua ja valmistelua paljon suuremman jumalattomuuden esiinmarssille Suomessa, pelkään.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme laillisuuden perustuksia nakerretaan ja osa on jo murrettu palasiksi. En puhu nyt niinkään sen juridisista oikeuksista maallisessa mielessä, koska eduskuntahan näitä lakeja säätää. Puhun tekojen oikeutuksesta Jumalan iankaikkisen lain edessä. Tuo laki nimittäin tulee sanomaan viimeisen jaan tai ein kysymyksiin oikeasta ja väärästä. Tämän vähittäisen murtumisen vaikutukset tulemme lähitulevaisuudessa näkemään laittomuutena kaikkialla yhteiskunnassamme. Jeesuksen sanoin, kun laittomuus pääsee valtaan, niin monen meistä rakkaus kylmenee. Kun jotain ensin murretaan näkymättömässä hengellisessä maailmassa, sen seuraukset automaattisesti siirtyvät näkyviin ajallisessa maailmassamme.

Psalminkirjoittajaa lainatakseni: "Kun peruspylväät murretaan maahan, mitä voi vanhurskas tehdä?"

Mieleen tulevat aina uudestaan ja uudestaan edesmenneen tohtori Martyn Lloyd-Jonesin viisaat, suorastaan profeetalliset sanat siitä, miten nykyinen demokratia on viimeinen valtiomuoto. Kaikki muut hallitusmuodot olemme jo ohittaneet. Demokratian takana väijyy joko diktatuuri tai täydellinen sekasorto. Mitä sen jälkeen tulee on ihmisen itsepalvontaa. 666 on ihmisen luku ja sitä on demokratia. Lloyd-Jones ennustaakin kulttuurimme olevan tuhoutumassa.

Mitä siis tulee tämän jälkeen? Paavali puhuu siitä, miten "laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa; jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää", niin ihmiskunnan historian loppunäytös ottaa paikkansa historiassa. Kaikki on jo Kirjaan kirjoitettu ja nyt pelilautaa laitetaan kuntoon grande finaléa varten. Mutta merkitseekö siis nykyinen laittomuuteen luisuminen jopa kansojen välisissä suhteissa (Kreikka!) uuden, entistä pahemman kaaoksen ja anarkian ajan alkamista?

Itse en usko siihen. Uskon ennemmin ennen näkemättömän totalitarismin levittäytymiseen mantereemme ylle, ennen kuin Herra tulee takaisin ja perustaa oman Rauhanvaltakuntansa tänne. Syynä on yksinkertaisesti se, etten usko niiden tahojen, jotka nykykehitystä haluavat ohjailla, antavan asioiden luisua ihan niin pitkälle. Siihen ei ole varaa, koska liian paljon on pelissä. Puhun rahasta, taloudellisista intresseistä ja bisneksestä. Tässä suuressa kokonaiskuvassa oman Suomemme nykykehitys - Jumalan ilmoitukseen perustuvan laillisuuden murtaminen - on vain pieni askel kokonaiselle unionille, mutta pelottavan suuri askel meille suomalaisille.

Kuka pitäisi vanhurskautta pystyssä Suomessa?

Osaa ne muutkin

Lahdessa pelataan parhaillaan eri seurakuntien välistä salibandyturnausta, "Taivaallista bandyä", jota on järjestetty jo usean vuoden ajan. Sen järjestäjät ovat vuosikausia tehneet ansiokasta työtä nuorten säbäharrastuksen parhaaksi - ja ehkä myös käytännön ekumenian eteen. Turnaukseen osallistuu tälläkin hetkellä eri seurakuntien ja herätysliikkeitten nuorista koottuja joukkueita; helluntailaisia, luterilaisia, lestadiolaisia, vapaakirkollisia ym.

Jossain vaiheessa turnauksen historiaa siitä tehtiin sitten virallisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tampereen hiippakunnan Hollolan rovastikunnan salibandyturnaus. Käytännössä kaikki jatkui niinkuin ennenkin eli iloiset ja punaposkiset, geelihiuksiset ja käyrälapaiset nuoret eri seurakunnista ja tunnustuskunnista (ja jopa niiden ulkopuolelta) ottivat kentällä yhteen räiskyvällä nuoruuden innolla. Ylilyönneiltäkään ei vältytty. Tulisieluisimpia vanhempia ja oto-valmentajia jouduttiin kesken kiivaimman taiston tiimmellyksen jopa poistamaan katsomon puolelle jäähtymään. Kaiken lisäksi huhuttiin turnauksen johdon muokkaavan sääntöjä vuosittain (ja kuulemma joskus vieläpä ihan viime tipassa) tarpeen mukaan. Eli kaikki mitä normaaliin tiukkaan säbäturnaukseen kuuluu oli elävänä läsnä.

Kuitenkin kun illalla oli palkintojenjako, niin turnauksen pääpalkinto eli Hollolan rovastikunnan salibandyturnauksen pokaali ojennettiinkin parhaiten menestyneelle luterilaiselle joukkueelle, joka oli urhean taistelun jälkeen tullut sarjataulukossa viidenneksi. Toki turnauksen voittanut vapaan seurakunnan joukkuekin jonkun pytin sai. Mielenkiintoista, perin mielenkiintoista... Kaksi maailmaa, kaksi todellisuuttako? Onko tämä nyt käytännön säbäsovellutus kirkkoisä Cyprianuksen varhaiskatolisesta sloganista "Quia salus extra ecclesiam non est" eli "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta"? Mene ja tiedä.

No, myöhemminhän tästä ajatuksia herättävästä käytännöstä sitten luovuttiin. Mutta osaavat sitä muutkin eli you haven´t seen nothing yet. Ristin voitto-lehdessä (28.04.2010) nimittäin julistetaan heti etusivulla: "Helluntailaisille oma salibandyliiga - Vain kastetut helluntailaiset pelaavat". Homman nimi on, ei enempää, eikä vähempää, kuin God Cup ja tämän yhä laajenevan turnauksen toteutuksessa pyritään ammattimaisuuteen.

Mutta myös ekklesiologis-soteriologiset aspektit on huomioitu. (Ehkä sekin on osa tätä em. "ammattimaisuutta".) Nimittäin vain kastetut seurakunnan jäsenet pelaavat. Kuuluminen seurakuntaan kun on ainoa käypäinen pelaajalisenssi tähän sarjaan. Tällä pyritään kuulemma vähentämään rumaa kielenkäyttöä ja rumia otteita kentällä ja sen ulkopuolella. Hassua, omassa nuoruudessani kun eikkareita otettiin mukaan porukkaan ihan evankelioimismielessä... No, tietysti keinohan se on tämäkin, jos joukkueen sisältä ei muuten löydy ryhtiä.

No, tietysti tällainen tiukka ekklesiologinen rajaus joukkueen pelaajiston suhteen on herättänyt myös keskustelua porukoissa. Jotkut joukkueenjohtajat toivoivat nuorisotyössä muuten mukana olevia kastamattomiakin voitavan ottaa mukaan. Kuitenkin vaatimus seurakunnan jäsenyydestä on nähty hyvänä ihan arkisen nuorisotyönkin kannalta. (Luterilaisillahan tätä ongelmaa ei ole, vaan muutamasta pääkaupunkiseudun liigajoukkueesta voitaisiin äkkiä koota tiukka joukkue...)

Mutta myös puhtaasti opilliset ja teologiset argumentit ovat vahvasti mukana perusteluissa.

- Mikään kasteoptukseni ei ole synnyttänyt nuorissa samanlaista pohdintaa kastekysymyksen äärellä, kuin nyt tämä turnausvaatimus. toteaa erään helluntaiseurakunnan nuorisopastori vakavissaan.

Näyttääkin siltä kuin tässä otettaisiin merkittäviä harppauksia myös missiologian alueella: joka uskoo ja kastetaan, se pelaa. Jatko onkin sitten vielä hämärän peitossa. Vai minkälaisen sisällön saakaan "nämä merkit seuraavat niitä, jotka uskovat..."?

Eivätkä helluntailaiset suinkaan ole liikkeellä yksin, sillä myös Vapaakirkon piirissä haudotaan samanlaisia ajatuksia. Syynä on yksinkertaisesti se, että helluntailaisten joukkue pilasi viimeksi Vapiksen valtakunnallisen säbäturnauksen voittamalla koko turneen. Aiemmin turnaukseen on osallistunut hyvin sekalaisia ja jopa kaveriporukoista koottuja eri vapaaseurakuntien joukkueita. Nyt homma tulee täälläkin muuttumaan tiukan keskusjohtoiseksi: jatkossa turnaus pelataan tiukasti oman väen kesken, joskaan mitään helluntaikirkon kaltaisia kastepykäliä ei joukkueen jäsenien sopimuksiin kirjata. Pelkkä aktiivinen mukana olo seurakunnan toiminnassa riittänee.

Tältä pohjalta nousee villejä ajatuksia huumorinpilke silmäkulmassa:
- vanhimmiston on hyväksyttävä joukkue, ehkä myös joku vanhimmistosta voitaisiin nimittää säbävastaavaksi samalla tavoin kuin diakonia- tai nuorisotyössä...
- pitäisikö tulevaisuudessa helluntaisäbän hegemonian turvaamiseksi järjestää erityisiä säbäfifteenleirejä Isossa Kirjassa (plus täysimittainen kaukalo matolla sinne!) ja Vapiksessa vastaavasti säbäseuriksia, onhan evlutillakin kaikenlaisia futis-, ratsastus- ja biljardiripareita?
- valitseeko joku paikkakuntaa vaihtava helluntaisäbääjä tulevaisuudessa uuden kotiseurakuntansa menestyvän säbäjoukkueen perusteella, kuten nyt valitaan esim. hyvän raamattuopetuksen, korkeatasoisen ylistyksen tms. perusteella?
- eikö seurakunnan säbäjoukkue voisi joskus ottaa järjestääkseen myös säbäjumiksen, vähän niin kuin nyt on partiokirkko, vanhusten kirkkopyhä tai maahanmuuttajien kokous?
- entä miten tämä vaikuttaa esim. Seinäjoen Peliveljien joukkueen toimintaan - porukkahan on alunperin syntynyt juuri em. helluntaiseurakunnan suojaavien siipien alle?
- ja jos mennään helluntaikirkon ulkopuolelle, niin millaisen joukkueen saisikaan aikaan sitten kokoon esim. Turun Tuomiokirkkoseurakunta, Vuosaaren ev. lut. seurakunta tai vaikkapa Tampereen seurakuntayhtymä omista kastetuista jäsenistään?

No, eiköhän ole pojat niin, että koko juttu on hyvä nähdä laajemmassa kontekstissa eli osana helluntailiikkeen yleistä kirkollistumiskehitystä. Se nyt vaan saa tässä kohtaa tällaisia sanotaanko aavistuksenomaisesti humoristisia piirteitä. Miksei säbää voisi pelata ihan vain pelkästä pelaamisen riemusta? Ei se uskoviltakaan kiellettyä ole.

Mutta mikäli tällaiset tiukkaa kirkkokuria vaativat periaatteet tulevat käytäntöön myös täällä Lahdessa alussa mainitussa mainiossa nuorten säbäturnauksessa, niin minua askarruttaa eniten se, miten käy turnauksen useita kertoja voittaneen "Ekumenia"-joukkueen, johon kuuluu nuoria niin kirkkokuntien ja tunnustusten sisä- kuin ulkopuoleltakin, mutta jotka vaan muuten tykkäävät pelata viikottain yhdessä?


-------

Sanastoa:

- säbä = subst. tark. salibandyä
- geeli = hiusten muotoiluun käytettävä voide tai suihke
- käyrä lapa = viittaa alan harrastajien tapaan keinotekoisesti muokata mailan lavasta käyrempi esim. kuumentamalla
- ekklesiologia = teologinen termi, tark. oppia seurakunnasta
- soteriologia = teol. termi, tark. oppia pelastuksesta
- missiologia = teol. termi, tark. oppia kristillisestä lähetyksestä
- ekumenia = teol. ja kirkollinen termi, tark. kristittyjen keskuudessa kiistanalaista pyrkimystä yhdistämään eri kirkkokunnat aatteellisesti, toiminnallisesti ja jopa organisatorisesti yhdeksi suureksi maailmankirkoksi, jota erityisesti Kirkkojen Maailmanneuvosto ajaa ja jonka takana jotkut näkevät myös roomalaiskatolisen kirkon ylivaltapyrkimykset; voidaan käsittää tarkoittavan myös Lahden alueella epävirallisen harrastajaryhmän statuksella toimivaa, silloin tällöin menestyvää salibandykerhoa