Virtanen ja kansanliike

Virtanen ajeli autollaan etelään päin. Navigaattori ohjeisti häntä kohti erään lähiöalueen koulua. Kello oli jo yli kymmenen ja hän tiesi olevansa hieman myöhässä aikataulusta. Tasan kello 10.02 hänen puhelimensa herätys pärähti soimaan. Hän vaimensi kännykkänsä ja rukoili mielessään...

Virtanen oli menossa tapaamiseen, jonka nimenä oli yksinkertaisesti "Seurakuntapäivä". Tällainen kokoontuminen järjestettiin matalalla profiililla kerran pari vuodessa ja Virtanen oli ollut mukana melkein joka kerta. Mukanaolijat olivat eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä, joita Virtasen mielestä tuntui yhdistävän ainakin kaksi juttua: heidän seurakuntanäkemyksensä poikkesi perinteisestä kirkkokunnallisesta ja hierarkkisesta pyramidimallista ja he näyttivät vähän jokainen olevan jonkinlaisessa prosessissa. Päivän kokoontumisen tarkoituksena olikin toimia eräänlaisena isona työpöytänä, jossa näitä prosesseja voitaisiin sitten porukalla työstää.

Aina tämä vuorovaikutuksellisuus ei toiminut ihan niinkuin piti, vaan jotkut hyvää tarkoittavat puheintoiset saarnamiehet varastivat koko shown maratonluennoillaan, jotka yleensä alkoivat jostain omista näyistä, jatkuen erilaisten taistelujen ja koettelemusten kuvaamisella ja päättyivät poikkeuksetta vuolaiden kiitosten saattelemaan kuvaukseen asiitä, miten nyt on perustus laskettu ja vanhimpia aseteltu sinne ja tänne kättenpäällepanemisella, öljyllä voitelemisella jne. Virtasen kärsivällisyys oli usein koetuksella tällaisissa tilanteissa, mutta hän oli onnistunut pitämään naamansa ainakin jotakuinkin peruslukemilla näissä tilanteissa (rakkaan vaimonsa suosiollisella avustuksella). Hän ymmärsi toisaalta sen, että tällaiset lastentaudit kuuluivat asiaan (joskin hänkin toivoi niiden olevan vain pian ohimenevä ilmiö). Virtanen oli itse asiassa vain hyvin kiitollinen, kun samaiset "apostolit" nopeasti puheensä päätettyään liukenivat pois "seuraavaan tilaisuuteen".

Positiivisena juttuna hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että joka kokoontumisessa oli aina vähän eri jengi koolla. Osa porukasta oli tietty vakio, mutta joka kerralla oli mukana ihan uusia tuttavuuksia, joita ei ollut tavannut koskaan ennen ja joita ei kaikkia ollut tavannut sitten tuon kokoontumiseen jälkeenkään. Tämä seikka sai Virtanen mietiskelemään kuinka paljon ihmisiä itse asiassa olikaan mukana tässä hallitsemattomassa ja osin näkymättömässä liikehdinnässä.

Osa porukasta oli sellaisia - kuten Virtanenkin - jotka olivat aikanaan lähteneet ulos jostain perinteisestä kirkkokunnasta ovet enemmän tai vähemmän paukkuen. Aikaa myöten asioita oli sitten siloiteltu ja sovittu, mutta yhtä kaikki, ulkona oltiin ja ulkona pysyttiin, perinteisistä rakenteista nimittäin. Osa porukasta taas oli sellaisia, jotka edelleen löyhin tai vähemmän löyhin sitein olivat mukana jonkun kirkon jäsenyydessä, toiminnassa tai jopa työsuhteessa. Sitten oli niitäkin, jotka eivät oikeastaan koskaan olleet kuuluneet (edes nimellisinä jäseninä) mihinkään tunnustuskuntaan. Se, että ymmärrettiin kaikkien olevan jotenkin vaiheessa, yhdisti ja sulatti pois paljon särmiä ja loukkauskohtia.

Yhtä kaikki, tätä hyvin sekalaista, eri-ikäistä ja jopa eri suuntiin hamuavaa (siltä tuntui!) porukkaa yhdisti kaipaus elää todeksi aitoa seurakuntayhteyttä perinteisen kokouspainotteisen niskayhteyden sijaan. Jotkut toki näkivät huonona sen, että porukka oli niin sekalaista seurakuntaa. Jotkut olivat aika ajoin jopa yrittäneet "koota yhteen Israelin hajalla olevat lampaat" yms., mutta lopputulema oli aina ollut se, että tuo liikehdintä eli omaa elämäänsä erilaisten palvelutyömuotojen ja ministryjen kontrolliyrityksistä huolimatta. Ja hyvä niin, ajatteli Virtanen.

Sillä tällaisia kansanliikkeet olivat: ruohonjuuritasolla ilmeneviä, spontaaneja, usein jopa maanalaisia. Usein ne saivat alkunsa joidenkin jopa hulluina pidettyjen ihmisten näyistä alkaa toteuttaa jotain mahdotonta. Virtanen itsekin lukeutui näihin "seurakunnattomiksi haihattelijoiksi" nimitettyihin tyyppeihin. Hän ymmärsi (myös oman kokemuksensa pohjalta), että kansanliikkeet eivät koskaan syntyneet toimistoissa kirjoituspöytien päälle levitettyjen toimintasuunnitelmakaavioiden pohjalta. Tämä tarkoitti käytännössä myös sitä, että virheitä sattui ja tapahtui - monet pitivät niitä jopa välttämättömiä uuden oppimiseksi. Useinkaan ei nimittäin ollut mitään valmiita toimintamalleja ja -tapoja, vaan eteenpäin mentiin käsikopelolla ja askel kerrallaan. Onneksi Herra oli armollinen.

Virtanen mielsi itsensä kylväjäksi, jonka tehtävänä nyt oli kylvää siementä, joka aikanaan itsestään tuottaisi kyllä hedelmää. Kasvun aika oli Jumalan kädessä, tosin Herra oli käskenyt rukoilla työmiehiä elonkorjuuseen ja niin hän oli tänäänkin halunnut tehdä. Hän tiesi, että hänen Herrallaan oli paljon kansaa hänenkin kotikaupungissaan. Heistä tulisi tulevaisuuden sadonkorjaajia. Hän oli usein ajatellut, että monet huomispäivän apostolit, profeetat ja evankelistat heräilivät tänäkin aamuna krapuloissaan - kenties jopa jonkun muun punkasta kuin omastaan - ollen autuaan tietämättömiä kutsusta, joka jonain päivänä napsahtaisi heidän kohdalleen..

Toisaalta hän oli jo pitkään uumoillut, että monien vanhojen herätysliikkeiden sisälle seurakunnan Herra oli jättänyt uinumaan eräänlaisia aikapommeja, jotka odottavat aikaansa aktivoituakseen tietyin seurauksin. Virtanen näki itsensä yhden miehen terroristisoluna, jonka tehtävänä oli aktivoida näitä aikasytyttimellä varustettuja räjähteitä historiallisten tunnustuskuntien ja herätysliikkeiden sisällä. Kysyttäessä toimintansa motiiveja Virtanen usein vain totesi tekevänsä "sitä, mitä Pomo käski tehdä".

Navigaattori ilmoitti hänen olevan perillä määränpäässään ja Virtanen ajoi autonsa koulurakennuksen parkkipaikalle.