Virtanen oli taas käynyt matsissa. Joskus hän vähän epäröi tunnustaa joillekin tutuilleen, kuinka usein hän tosiasiassa kävikään futisottelussa tai kuinka paljon hän ylipäätään seurasikaan futista. Sitten hänen kuitenkin oli huomannut, että moinen ajattelu - menettelystä puhumattakaan! - olisi pahimman sortin hurskastelua ja haistattanut siitä lähtien pitkät koko matalan profiilin futisseurannalle. Tosiasia oli, että hän viihtyi hyvin matseissa - ne kun olivat usein niin opettavaisia kokemuksia. Jumala kun puhuu tavalla, jos toisellakin.Eli täällä sitä taas oltiin: Virmassalon Huipun kotipelissä - ja vielä cupin matsissa sarjaporrasta ylempänä pelaavaa pääkaupunkiseudun joukkuetta vastaan. Tästä ennakkoasetelmasta huolimatta peli oli hyvin kotijoukkueen Huipun hallussa ja jo ensimmäisellä puoliajalla mentiin 1-0 johtoon vasemman laitalinkin onnenkantamoisella. Virtanen seisoskeli kentän laidalla verkkoaitaan nojaillen kaverinsa Kukkuraisen kanssa. Kukkurainen oli kirkon miehiä, eikä teologisesti Virtasen kanssa samoilla linjoilla ollenkaan. Mutta mitäs tuosta, he tunsivat toisensa jo nuoruudesta asti ja tykkäsivät futiksesta. Se riitti. Virtaselle oli vuosien - etten sanoisi vuosikymmenien mittaan - syntynyt laaja tuttavapiiri kotikaupunkinsa Oloiselan futispiireistä, joita hän tapasi oikeastaan vain peleissä. Mutta näissä tapaamisissa syntyi usein hyviä ja syvällisiä keskusteluja tavallisten suomalaisten miesten kanssa.
Toisella puoliajalla kentälle vaihdettiin uusi laitalinkki, Ilkka Juhola. Virtanen muisti kaverin jo A-juniori-ikäisenä, lupaavana kykynä, jolla olisi kenties ollut potentiaalia ylemmillekin sarjatasoille. Nyt Juhola oli tyytynyt nousemaan Huipun kanssa sarjaporras per vuosi tai pari ylöspäin.
Juhola oli "paha pideltävä, pienikokoinen ja vikkelä, omasi hyvän spurtin ja oli alati vaarallinen pallon kanssa". Virtanen oli sen verran sinut jalkapallojournalismin kanssa, että osasi melkein ulkoa tuon jalkapalloliturgian munkkilatinan. Mutta todellakin; Juholaa potkittiin toistuvasti jaloille, tönittiin ja yritettiin provosoida Juholan hankkiman ties kuinka monennenko vaparin jälkeen. Erityisesti vastustajajoukkueen tummapintainen nigerialaispakki oli koko ajan suurissa vaikeuksissa Juholan kanssa. Lopulta tämä kuumakalle menetti lopullisesti hermonsa taitavaan vastustajaan ja tuli Juholaa jaloille niin kovaa, että tätä paikkailtiin jonkin aikaa kentän laidalla. Kaikkiaan Juhola tuli hankkineeksi kolme varoitusta pääkaupunkiseudun joukkueelle vajaan toisen puoliajan kuluessa. Niin, ja tekaisi vielä 2-0 voittomaalinkin komealla puskulla takanurkkaan oikean laitapakin voimakeskityksestä yli koko kentän.
Sanomattakin oli selvää, että kotiyleisö rupesi hiiltymään tähän suuren kaupungin joukkueen sikailuun, jota harrastivat Juholaa kohtaan toki muutkin kuin vain tuo em. nigerialaispakki. Yleisöstä ja vaihtopenkiltä alkoi jo kuulua lisää huutoja tuomarin suuntaan, kun Juhola läpiajotilanteessa kylmän rauhallisesti jyrättiin kentän pintaan, vastustajan edes yrittämättä osua palloon.
- Heiii, tuomarii! Mitä järkee?!
- Aina sama mies!
- Nyt korttia jo, tuomari! Mikä on väri?!
Kortin väri oli keltainen, varoituksen merkiksi. Punaisestakaan ei paikalla ollut erotuomaritarkkailija olisi varmasti merkinnyt miinusta raporttiinsa.
Vaikka Virtastakin keitti sisältäpäin vastustajan ruma peli, niin hän nosti mielessään hattua Juholalle. Tämä pysyi kylmän rauhallisena ja keräili vain kamppeitaan aina taklauksen jälkeen ja jatkoi peliä. Omien hermojen hallinta oli oleellista. Kun sen menetti, oli jo hävinnyt. Erityisesti tämä korostui siinä, kun itsensä puhkijuossut nigerialaispakki lopullisesti poltti kääminsä Juholan pallonhallintaan ja alkoi jaloille potkimisen jälkeen vielä henkilökohtaisuuksiin mennen nimitellä Juholaa "animaliksi" ja muuta vastaavaa. Jopa vastustajan muut pelaajat ryntäsivät rauhoittelemaan kuumakallea.
- Hyvin kestää kantti pojalla. Kukkurainen totesi ykskantaan.
- Jep, ei pidä lähteä tollaseen mukaan... pelissä on kuitenkin aina tuomari. Virtanen syödä mutusteli villisianmakkaraansa, jonka oli juuri - pelin jo ratkettua - hakenut Huipun grillikojusta.
- Niin, vaikka olisikin puusilmä. Kukkurainen naureskeli.
- Joo, mutta tärkeetä on keskittyä vaan omaan tekemiseensä, eikä provosoitua. Virtanen vastasi, vaikka hänkään tosifanina ei aina voinut yhtyä erotuomarien ratkaisuihin.
Virtanen oli hetken mietteissään, ikään kuin omissa maailmoissaan. Loppupeli olikin vain näennäistä pelailua, eikä pääkaupunkiseudun joukkueella ollut enää mitään saumaa kavennukseen, tasoituksesta puhumattakaan. Kun erotuomari vihelsi pilliinsä Huipun kulmapotkun merkiksi, Virtanen havahtui ajatuksistaan ja virkkoi Kukkuraiselle:
- Eikö oo jännää miten futiksessa tulee esille hengellisen elämän arvot? Kun Raamatussa puhutaan itsensähillitsemisestä ja pitkämielisyydestä ja sävyisyydestä Hengen hedelmänä, niin eikös me ollakin tänään saatu hyvä oppitunti tästä aiheesta?
Kukkurainen vilkaisi hämmästyneenä Virtaseen, katseli sitten hetken peliä ja tokaisi sitten:
- Etköhön sä Virtanen nyt vähän liikaa hengellistä näitä juttuja?
Tokihan Kukkurainen oli vuosien saatossa tottunut näihin Virtasen tempauksiin, mutta että nyt, juuri tällä pyhällä hetkelläkin, tarvitsi... ei kun miten päin se nyt menikään? Kukkurainen osasi kirkonmiehenä ulkoa messuliturgian niin, että osasi nousta ja istua oikeassa kohdassa suorastaan kellon tarkkuudella. Mutta futis oli futista, eikä siinä nyt niin tarvitsisi nähdä merkkejä hengen maailmoista.
Kun Virtanen ei muuta kuin itsekseen myhäillyt huomioilleen jalkapallon saloista, jotka harvoin avautuivat asiaan vihkiytymättömille, niin Kukkurainen lopulta kysyi:
- Kenestä sä oikein puhut? Tosta Juholastako?
- Niin, ja itsestäni. Juhola pelasi joukkueelleen ja auttoi joukkuuensa voittoon, vaikka omiin koipiin kopisikin. Ei pidä provosoitua, vaikka provosoidaan. Pitää säilyttää maltti niin pelaamisessa kuin elämässä muutenkin.
Hetken miettimisen jälkeen Virtanen vielä - kaiken uhallakin - lisäsi:
- Eikös sanassakin sanota, että "älä vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan, ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin"?
Kyllähän olet Timo tuossa osunut asian ytimeen mitä itsensähillitsemiseen ja kärsivällisyyteen tulee. Usein parhaimpia pelaajia juuri ovat nämä kaverit jotka ymmärtävät pelillisen arvonsa lisäksi myös henkisen kanttinsa arvon joukkueelleen. Jotka pyyteettömästi ja epäitsekkäästi säilyttävät hermonsa riippumatta tuomarin tai vastustajan "erinäisen fiksuista" ratkaisuista. Tällaiset pelimiehet ovat mitä esimerkillisimpiä ja usein myös kapteeneita joukkueissansa, koska kykenevät niinki pienellä asialla kuin hermojen hallinnalla erottumaan joukosta aivan eri tasolle kuin muut pelaajat.
ReplyDeleteTästä tuleekin väkisin mieleeni kysymys: Miten on laita seurakunnanjohtajillamme/paimenillamme? 1. Tim 3: 2-7 kertoo meille seurakunnan kaitsijan kriteerit joissa mainitaan muun muassa seuraavanlaisia ominaisuuksia: maltillinen, ei tappelija, ei riitaisa, lempeä. Tiitus 1: 7-8 antaa kriteeriksi vielä lisäksi, että ei saa olla pikavihainen ja tulisi olla itsensähillitsevä. Toinen kysymys kuluukin: Onko tämän päivän seurakunnan kaitsijoitten/hengellisten johtajien joukossa ihmisiä, joilta nämä ominaisuudet löytyvät?
Se vähä mitä itse johtamisesta tiedän niin kyllähän se, että osaa olla itsensähillitsevä ja maltillinen niin viestii kuitenkin tietynlaista uskottavuutta ja rakkautta sitä laumaa kohtaan, jossa paimen toimii. Tämän kaltainen pelaaja, joka löytyi Timon kirjoituksesta olisi loistava kapteeni, koska maltillaan ja hermojensa hallinnalla oiva esimerkki muille. Ja jos oikein olen kapteenin roolin ymmärtänyt niin hänhän on käsittääkseni joukkueen johtava pelaaja. Johtava pelaaja toki voi olla joku muukin kuin kapteeni ja sellaisethan ne vasta kullanarvoisia ovat omalle joukkueelleen.
Eli pointtini on siinä, että ne henkilöt jotka toimivat jonkin laisissa hengellisissä johtamistehtävissä niin kyllä heiltä näitä ominaisuuksia (kärsivällisyys, maltillisuus, itsensä hillitseminen, hermojen hallinta) vaaditan, koska se osoittaa aika pitkälti heidän esimerkillisyytensä varsinkin silloin, jos seurakuntayhteydessä asiat ovat heikosti. Lauman kasvattaminen (jos puhutaan hengellisessä mielessä) hengellisesti kohti omaa kutsumusta ja Jeesuksen kaltaisuuteen (joka on oman ymmärrykseni mukaan yksi päämäärä meille Kristuksen ruumiin jäsenille) ei voi onnistua, jos koko ajan hoputetaan kasvatettavia tai väkisin painostetaan eteenpäin. Itsensähillitseminen, maltillisuus, lempeys, kärsivällisyys yms) viestivät paimenen rakkaudesta laumaansa kohtan. On vain hyväksyttävä, että eri ihmiset kulkevat eri vaiheissa ja niissä asioissa hengellisten johtajien/hengellisten vanhempien on vain tuettava ja KOUTSATTAVA heitä --> Room. 15:1.
SORRY TIMO JOS TULI LIIAN PITKÄ KIRJOTUS. Nousu vaan sydämelle =)
T. Joni R
Totta puhut, veljeni, eikä se liian pitkä ollut. Futiskielellä sanottuna: hyvä nousu!
ReplyDeleteMitä tuohon kysymykseesi tulee, löytyykö tällaista johtajuutta, niin kyllä löytyy - ja sitten ei löydy. Jos hahmotan kaksi vaarallista ääripäätä eteemme, niin ne ovat:
- toisaalta liian pitkälle menevä diplomaattisuus srk:ssa, jotta ollaan mieliksi kaikille ryhmittymille ja tämä onkin erityisesti perinteisten srk:ien ongelma (jotka voivat toki olla kotisrk:kin)
- toisaalta taas yksisilmäinen, kypsymätön ja autoritaarinen johtamistapa, mikä johtaa helposti jatkuvaan tukkanuottasilla oloon johonkin suuntaan, joka taas johtaa hämmennykseen ja lauman hajoamiseen
Erityisen tärkeää hengellisellä johtajalla siis on hermojen hallinta kriisitilanteessa eli tiukan paikan tullen ei homma saa lähteä lapasesta, kuten valkkuna hyvin tiedät.
Sitten eräs pointti, joka vasta tuon postauksen jälkeen nousi mieleeni. Jos menetän malttini, käyttäydyn riitaisasti ja tappelen milloin kenenkin kanssa, niin silloin en elä Hengessä, vaan lihan vallassa. Tällöin en vain helposti, vaan pikemminkin automaattisesti sotken omaa lihallista viestiäni siihen aitoon Herralta saatuun asiaan, joka minulla kenties olisi jaettavana.
Eihän Paavali turhaan sano nuorelle Timoteukselle: "Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat" (1.Tim. 4:16).
Sainpas aikaiseksi melkein yhtä pitkän kommentin. :)
Tuli mieleeni yksi asia liittyen mainittuihin ominaisuuksiin kaitsijana/paimenena tai ylipäätään kristittynä. Nimittäin kaikkien näiden ominaisuuksien toteutuminen ns. arkielämässä. Seurakunnassa on helppo esittää vaikka mitä, mutta miten on seurakuntakuvioiden ulkopuolella? Siellä, ainakin minusta, se todellinen luonto mitataan, ei pelkästään "pelikentällä".
ReplyDeleteSauli, ei ole olemassa mitään erillistä srk:n "pelikenttää" tai ns. arkielämää. Jos näin on, niin voidaan yhtä hyvin puhua kahden sortin uskonelämästä: siitä, mikä on srk:ssa ja siitä, mitä on muuten. Raamattu kutsuu tätä tilannetta tekopyhyydeksi ja ulkokultaisuudeksi. (Ks. Matt. 6:1-5 ja Matt. 23. luku.)
ReplyDeleteOlet oikeassa siinä, että nimenomaan arkielämässä meidän hengellisyytemme punnitaan. Tältä pohjalta Paavali kirjoittaakin tuon pätkän 1. Tim. 3:ssa, jota Joni lainasi.
Mutta tämä pyhä raamatullinen periaate koskee jokaista uskovaa - ei vain kaitsijaa/paimenta.
Nämä Virtas-jutut on mukavia :) Ja totta puhut: ei ole mitään srk-elämää/arkielämää erikseen, on vain ihmisen elämää joko kristittynä, ei-kristittynä tai jotain siltä väliltä, joka sitten syvimmiltään on todennäköisesti ei-kristityn elämää.
ReplyDeleteSiunausta kirjoittamiseen!