Arkkipiispanvaalin toiselle kierrokselle ääripäät Mäkinen ja Ruokanen
Kotimaa |Helsingin Sanomat 18.02.2010
Näin räväkästi uutisoi erkkolaisen valtamedian lippulaiva arkkipiispanvaalin ensimmäisen kierroksen tulosta, mikä kieltämättä oli mielenkiintoinen. Tunnustan, että itselläni ensimmäinen spontaani reaktio oli, että "voisikohan se onnistua?" Meinaan, että Ruokas-Miikkasta, entisestä Jeesus-hipistä, joka Hurstin veljesten kanssa 70-luvulla kierteli voittamassa Suomea Jeesukselle, voisi tulla arkkipiispa kirkolle, joka on historiansa vakavimmassa uskottavuuskriisissä?
No, ovathan nämä prelaattiveljekset hyvin eri puusta veistetty, kasvatettu ja väännetty. Mäkisen ura kirkon toisinajattelijoiden kurittajana on ollut ehkä yllättävänkin nousujohteinen. Ainakin siltä se näyttää meikäläisen maallikon silmiin. Tiedän kyllä, että monet tuttavapiiriini kuuluvat evl. klerikaalit voisivat arrogantisti valistaa minua sillä tosiasialla, että Mäkisen piispallinen kehitys on ollut havaittavissa jo kauan jne.
Jos olen ihan rehellinen, niin en kyllä usko Ruokasen pääsevän läpi. Hänessä olisi liikaa jarrumiestä, uudenlaista arvokeskustelijaa ja herättelijää kirkon nykykehityksen kyseenalaistajana, jota kehitystä nähdäkseni jo pitempään on valmisteltu ja lanseerattu ainoana oikeana luterilaisena uskontulkintana. Mielenkiintoisen linjapuheen Ruokanen piti viime syksynä Kirkonrakentajien Foorumin seminaarissa viime lokakuussa. Jo silloin lienee kirkkokansan muuten niin nöyrän kuuliaisissa riveissä herännyt kahdenlaisia ajatuksia tästä miehestä arkkipiispana: "toivottavasti vaan ei...", "toivo taitaa herätä, jos..."
Se on muuten jännä juttu miten tällaisissa saranakohdissa tulee esille se, miten eri tavalla kristityt suhtautuvat siihen, mitä tapahtuu. On olemassa sellaisia passiivisia kristillisiä fatalisteja, jotka eivät oikein reagoi mihinkään juuri mitenkään, vaan toteavat vain, että ihan sama mitä tehdään, Herran tahto tapahtuu kuitenkin aina. Tästä piirun verran poiketen on sitten olemassa sellainen lapsenomaisen luottavainen uskonasenne, joka ei sekään ota hirveästi mihinkään selvää kantaa, vaan hokee vain, että ihan sama mitä tapahtuu, kunhan vain Herran tahto tapahtuu. Jos ensin mainittu on ollut aavistuksen kyyninenkin suhtautumistapa, niin tässä hölmöys hipoo jo taivaita.
On selvää, että ei Herran tahto aina tapahdu, ei välttämättä. Sen tähden täytyy olla valmis myös toimimaan omien arvojensa ja periaatteidensa pohjalta tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Voi olla, että jompi kumpi tai molemmat noista yllä mainituista esimerkeistä ovat menettäneet arvonsa ja ylipäätään jonkun sellaisen korkeamman tavoitteen, jonka puolesta panna kaikki likoon. Silloin riittää hyvin em. hokemat.
No niin, itse tunnustaudun siis sen verran pessimistiksi, etten oikein usko tuohon ideaalimahdollisuuteen. Tunnustan, että se olisi kyllä liian hyvää ollakseen totta. Mutta osoittakoon historian lahjomaton kulku minun olleen väärässä. Tässä kohtaa olisin sitä mielelläni. Ja jotta oikein antaisin vallan pessimismilleni - tätä huumorin lajia kutsutaan muuten sarkasmiksi - niin todettakoon vielä, että vaikka Miikka Ruokanen valittaisiinkin arkkipiispaksi, niin pelkään pahinta. Pahin on nimittäin se, että monet aiemmat kokemukseni ovat saaneet minut lujasti uskomaan jonkun kirkollisen viran degeneroivaan vaikutukseen. Eli kuinka nopeasti arkkipiispan virka selättäisi dogmatiikan professorin? Monet ystävälliset opponenttini, erityisesti nuorempien kirkkokuntien piirissä, ovat kyllä nuhdelleet minua vähäuskoisuudestani tässä kohtaa, mutta uskon kyllä mieluummin omia kokemuksiani, jotka sitä paitsi ovat heillä vielä edessä päin.
Sitä paitsi: ainahan voi tunnustaa olleensa väärässä.
7 comments:
Aika upeeta että Ruokanen sai noinkin paljon ääniä! En olisi uskonut edes sitä.
Ainakin liikehdintää syntyy. Toivottavasti se ei jää tähän vaaliin.
Itse olen Ruokasen kannalla - ehkä osittain siksikin, että hän ei ole vielä ehtinyt "näyttää kynsiään" piispana. Ruokasen mahdollisuudet päästä arkkipiispaksi piilevät käsittääkseni suurimmalta osin siinä, kuinka monet paljon ääniä saaneen Häkkisen kannattajista ovat mieluummin hänen kuin Mäkisen takana. Ja todellakin rukoilen, että vaalissa tapahtuisi Herran tahto.
Toki mietin Ruokasen elämän henkilökohtaistakin ulottuvuutta, koska hänellä on käsittääkseni nykyisin kolmas avioliitto meneillään. Jos olen saanut väärää informaatiota, olisi hyvä jos joku korjaisi. Jos tätä ulottuvuutta ei oteta huomioon, toivon tämänhetkisen tilanteen puitteissa selkeästi enemmän Ruokasen valintaa.
Siunattua lopputalvea!
Nyt taitaa olla oikeesti tosi kysymyksessä. Herra varjele lutskuja!
Mitä sitten, vaikka Ruokanen valittaisiin? Mikä muuuttuisi?Miten meno kansankirkossa paranisi?
No mutta Pekka... tyydy nyt vain siihen että Ruokanen edes on tarjolla kun et itse ole.
Ja kyllä Ruokanen muuten oikeesti on tosi kova, hyvä ja hieno jätkä. Pesee niin hellarit, hillarit ja muut humppaniekat mennen tullen.
Joo. Ei mulla mitään Ruokasta vastaan ole. Varmaan ihan hyvä tyyppi. Mutta onhan näitä hyviä tyyppejä kirkon sisällä pilvin pimein. Eivät he voi kirkon alamäkeä kuitenkaan muuksi muuttaa...
Nämä kirkolliset byrokraattiset rakenteet ovat vain yksinkertaisesti niin jäykkiä, ettei niitä hyväkään mies voi paljon pehmentää, saati sitten purkaa. Onneksi niiden sisällä ja niistä riippumatta on mahdollista elää kristillisyyttä todeksi monimuotoisella tavalla.
Kysymykseni kuuluikin: Miten meno kansankirkossa muuttuisi, jos Ruokanen valittaisiin? Oma vastaukseni: Ei juuri mitenkään.
Jukka. Minusta ei olisi arkkipiispaehdokkaaksi. Ei ole kykyjä - eikä kyllä haluakaan...
Kai mä vaan sitte diggaan niin paljon tosta Ruokasen tyylistä että kävis mulle kun nenä päähän.
En tiedä millä syklillä kansa ja sen kirkko voi muuttua. Aika pienihän se aktiiviporukka siellä kirkossa on, ja jakautunut vielä hyvin moneen sisäiseen puljuun.
Kai tuo Ruokanen kuitenkin kuuluttaisi totuutta toivon mukaan enemmän kuin edeltäjänsä. Siitähän se suksi sitten luistaisi oikeaan suuntaan. En osaa sen enempää perustella, muuta kuin että toivoa olla pitää.
Itse näen tuon luterilaisen perintömme niin että kansan syvät rivit kuitenkin sisimmässään tunnustavat hiljaista uskoa. Jos he alkavat heräilemään, hakeutunee suurin osa heistä luterilaisuuden piiriin minne ovat lapsena kastettukin ja konfirmoitu. Mikä noiden viime mainittujen teologinen merkitys lienee, ei kiinnosta loppujen lopuksi juurikaan, mutta aika suuri käytännön merkitys niillä on, juuri se seurakuntaan liittämisvaikutus. Tarkoitan siis sitä että tuskinpa perusluterilainen helluntailaiseksi tai muutksi vapaaksi kääntyy, vaan menee sinne mihin on alun alkaen liitettykin.
Niin muodoin näen arkkipiispan henkilöllä olevan mahdollisuuden tavoittaa aika suuri joukko näitä nukkuvia, potentiaalisia uskon veljiä ja sisaria.
Post a Comment