Wolfgang Simson puhuu Starfish´issä siitä, miten rahalla tulee olla apostolinen missio, muuten se alkaa elää niin helposti omaa elämäänsä. Käytännön esimerkki: jos säästämme vuosikausia rahaa apostolisen pioneerityön aloittamiseksi, niin ennen pitkää käy niin, että ko. projektista vastaavat henkilöt tekevät näillä varoilla tutustumismatkan vastaavanlaisiin apostolisiin projekteihin Englannissa tai USA:ssa. Ei Herra tätä tarkoittanut. Tai toinen esimerkki mammonan vallasta myös uskovien piirissä. Mietipä jotain seurakuntaa, kristillistä järjestöä tai muuta organisaatiota. Jos eteen tulee valintatilanne, jossa vastakkain ovat talouspäällikön ja julistustyön johtajan näkemykset niin kumpaa uskotaan? Eli jos vaakakupeissa ovat a) taloudelliset argumentit ja b) raamatulliset argumentit, niin kummat painavat enemmän? Niinpä...
Vastaavasti lue Uudesta testamentista Paavalin kirjeitä ja tarkkaa, miten niissä puhutaan taloudellisista asioista tai millä tavalla niissä käsitellään rahaa. Peilaa tuota jumalallista ilmoitusta sitten oman aikamme käytäntöihin ja tottumuksiin: ovatko ne raamatullisia? Kestävätkö ne lähemmän tarkastelun Sanan valossa? Liian moni - etenkin karismaattisuuteen päin kallellaan olevan - kristitty etsii UT:n ilmoituksesta jotain ihme "ilmestystä", kun Herra haluaisi meidän seuraavan konkreettisia malleja ja soveltaa niitä käytäntöön. Tässä kohtaa Jumalan Sana on usein niin ankara ja ehdoton, kun se ei annakaan meille näkyjä korvasyyhyymme, vaan käytännöllisen tavan toimia, joka usein kyllä joudutaan ikäänkuin kaivamaan esille Sanasta.
Eli kyllähän Paavalikin keräsi rahaa - mutta hän keräsi ne Jerusalemin seurakunnan köyhille, ei itselleen. Hän itse oli vastaavasti valmis elättämään itsensä omalla työllään toimiessaan kutsumuksensa mukaisesti jollain paikkakunnalla (esim. Tessalonikassa). Tai hän piti visusti huolen siitä, että häntä ei päästäisi syyttämään rahan kerjäämisestä (esim. Efesossa). Samoin hänelle oli tärkeää säilyttää taloudellinen riippumattomuutensa voidakseen julistaa ja opettaa Sanaa puhtaasti ja lahjomattomasti (esim. Korinttissa). Hän myös piti tärkeänä sitä periaatetta, että joku tietty paikkakunta hänen matkansa varrella varustaisi hänet matkalla eteenpäin seuraavaan kohteeseen (esim. Rooma). Myöhemmin apostolisten isien kirjoituksissa Didakhe´sta löydämme saman periaatteen: jos joku kiertävä julistaja viipyy paikkakunnalla uskovien vieraana parikin viikkoa, hän on hyvin todennäköisesti huijari.
Mitä ihmettä niissä raamattukouluissa ja teologisissa seminaareissa näistä asioista oikein opetetaan nykyään?
Itselleni nousi myöhemmin rukouksessa mieleen pari pointtia itseäni ja omaa talouttani ajatellen:
- Haluan perata oman antamiseni läpikotaisin Herran edessä ja olla valmis karsimaan vanhoja "itsestäänselvyyksiä" pois ja suuntautumaan antamisessani uuteen Herran tahdon mukaan.
- Haluan myös tarkastella koko omaa talouttani kriittisesti Sanan valossa Herran edessä ja antaa Hänen entisestään puhdistaa elämääni tällä alueella.
-------
Puhuttiin myös Jumalan valtakunnan ja ennen kaikkea hengellisen työn pyhistä periaatteista. Perinteisesti vapaissa suunnissa on ollut vallalla ajatus siitä, että tärkeysjärjestyksessä ensin tulee Jumala, sitten seurakunta ja sen jälkeen perhe. Jokainen vähääkään UT:n apostolisia kirjoituksia tunteva ymmärtää tämän näkemyksen täydellisen epäraamatullisuuden. (Ks. esim. 1.Tim. 3:4-5.) Kuitenkin kyse on niin kovin usein ollut miehisestä nousujohteisesta uran rakentamisesta, joka nyt vaan on sattunut tapahtumaan hengellisessä kontekstissa. Yhtä hyvin kaikki tuo olisi voinut ottaa paikkansa politiikassa, järjestötoiminnassa tai bisneksessä.
Milloin tästä turmiollisesta tavasta ja sen tuhoisista seurauksista on julkisesti tehty parannusta ja pyydetty anteeksi jonkun kirkkokunnan, seurakunnan tai herätysliikkeen piirissä?
25 comments:
Olin mukana Timon mainitsemilla paimenten illallisilla Pullisen kodalla, jossa taas syötiin kattilallinen lammassoppaa. Kyllä oli hyvää ja nälkä lähti...Kiitos Tarjalle sopasta ja Tuomolle pölkylle nostetusta pässistä.
Keskusteluilmapiiri oli hyvä. Olemme oppineet tuntemaan jo toisiamme eikä kenelläkään - niin uskoisin - ole enää tarvetta tuottaa puhetta pelkästä puhumisen ilosta ja puheenvuoron pyytämisen riemusta. Asioiden jakamisessa päästään kohtuullisen syvälle kuin itsestään...
La-iltana oli Wanhalla Walimolla Out of Africa -lähetysjärjestön järjestämässä tilaisuudessa.
Andreas Wirth johti ylistysryhmänsä kanssa ylistystä ja Jumalan palvontaa. Oli upeaa olla mukana suomalaisessa ylistyksessä, jossa Jumalaa ylistettiin jopa riehakkaati.. Täällä on liian paljon dominoinut "Minä vaivainen oon matomatkamies maan" veisuu. Uudemmat körttihenkiset laulut "Olen routainen maa, täynnä lohduttomuutta" ja "Viimeisin voimin taas eteesi käyn..." eivät tee tähän poikkeusta.
Kaikenlaista seurakunnallista laulua tarvitaan ja se on rikkautta. Monissa kirkkokunnissa on käyty turhan takia vuosikymmenten mittaista. vääntöä, mikä on oikeaa hengellistä musiikkia. Hengellisen musiikin yksi tehtävä on tehdä Jumala ylistettäväksi.
Michael Howard julisti suoraan ja terävästi sopivasti huumorilla höystäen.
Tilaisuuksiin oli saapunut Out of Africa -väkeä eri puolilta Suomea. Lahtelaisia siellä ei paljon näkynyt. Raamatullisempaa olisi, että kun Jumalan lähettiläs saapuu kaupunkiin, niin kaupungin kristityt ottavat hänet vastaan ja kuulevat Jumalan Sanan. Sitten apostoli jatkaa seuraavalle paikkakunnalle ja vie sinne Herran sanan. Silloin paikkakuntakohtainen seurakunta rakentuisi ja kylvetty sana tuottaisi hedelmää...
Nyt ihmiset menevät omille paikkakunnilleen ja ovat yksin kuullun sanoman kanssa. Toki se hyödyttää heitä itseään ja tukee henkilökohtaista kasvua. Seurakunta jää kuitenkin kokonaisuutena rakentumatta.
Tähän on kuitenkin vielä pitkä matka. Tuskinpa Suomesta sellaista kylää tai kaupunkia löytyy, jossa kristityt ottaisivat Jumalan lähettilään vastaan sillä ajatuksella, että koko paikkakunnan seurakunta rakentuisi ja vahvistuisi. Usein vieraat puhujat kutsutaan vahvistamaan oman kirkkokunnan imagoa ja nostamaan sen profiilia. Voi voi....
"Kaikenlaista seurakunnallista laulua tarvitaan ja se on rikkautta. Monissa kirkkokunnissa on käyty turhan takia vuosikymmenten mittaista. vääntöä, mikä on oikeaa hengellistä musiikkia. Hengellisen musiikin yksi tehtävä on tehdä Jumala ylistettäväksi."
Pekka, Pekka, kyllä tuota vääntöä tarvitsee jatkaa edelleen oikeasta hengellisestä musiikista tyyleineen kaikkineen.
Minäkin olin tuolla tilaisuudessa läsnä lauantai aamupäivällä ja en voi sanoa, kuin että sääliksi käy niitä ihmisiä, jotka tulivat kaukaa kuuntelemaan opetusta(säälin myös itseäni) yli tunnin kestäneen disko-osion uuvuttamina lähtivät koteihinsa opetusta lainkaan kuulematta. Minä poistuin myös, mutta en kokonaan vaan muihin tiloihin ja se johti erittäin mielenkiintoiseen tapaamiseen erään pariskunnan kanssa josta koen olevan meille vielä iloa jatkossakin, myös sinulle Pekka, mutta varsinkin Timolle.
PS. Itse olen mies, joka viihtyy parhaiten "hiljaisessa tuulen hyminässä." Siinä koen vahvimmin Jumalan läsnäolon ja siinä olotilaasa ylistys tulee itsestään ilman tehosteita, ilman värivaloja, ilman jytinää ja pauketta, ilman huutoa ja hyppimista......ok, se siitä.
Tuomolle:
Tätä keskustelua voisi käydä tietysti kasvotusten - ja varmaan käydäänkin - mutta kun kommentoit julkaistua kommenttiani, niin vastaan tällä foorumilla minäkin...
Kun olin aikoinani helluntaiseurakunnan palkkalistoilla ja osallistuin Lappeenrannassa saarnaajien ja vanhinten ns. talvipäiville, sinne oli kelpuutettu iltajuhlan musiikkivastuuseen helluntaiherätyksessä myötätuulessa purjehtinut VIA-yhtye. Se soitti enimmäksen vanhoja tuttuja hengellisiä lauluja uusina kohtuullisen tanssipitoisina sovityuksina. Tutut sanat ja johtavien veljien kelpuutus tekivät yhtyeestä hovikelpoisen helluntaipiireissä. Kun ensimmäiset syntetisaattorin sävelet kaikuivat salissa ja väki oli jo pikkuhurmoksissa, vieressäni istunut nuoremman polven vanhimmistoveli (huomaa helluntaitaustainen nimitys epäraamatullisen vanhimmiston jäsenestä)kuiskasi korvaani: "Ei helvetti, tää on kuin Ruotsin laivalla." Vanhemmalle polvelle riitti, että oli tuttu ja turvallinen sanoitus, vaikka se olikin jalat alta vievä tanssibiisi. Vieressäni istunut rokkari koki musiikin irstaaksi kapakkameiningiksi.
Tämä esimerkki kertokoon, että suhtautuminen erilaisiin musiikkityyleihin on hyvin pitkälti maku- ja tottumuskysymys. Joidenkin mielestä israelilaiset humppabiisit ovat hengellisiä, samoin saksalaiset juomalaulut hengellisillä sanoituksilla kelpaavat, mutta jos lavalle tuodaan rummut ja syntetisaattori, niin johan menee hengellisyys niiden mukana. Tästä on niin monissa seurakuntayhteisöissä aikoinaan käyty - ja käydään vieläkin - uuvuttavaa kädenvääntöä. Pianokin on ollut aikoinaan syntinen soitin, haitarista puhumattakaan...
Suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu körttiläinen surkuttelu ja valitusvirsimäinen lähestymistapa elämään. Jokainen meistä tietää, että joissakin elämäntilanteissa tämä on tunnetila ja virret ovat sen mukaisia. Jumalan suuruutta ja ylistettävyyttä tällainen yksipuolinen "koiranraato raihnainen" ruikutus ei kuitenkaan edistä. Daavidin psalmeisssa on tuskan ja ahdistuksen purkamista, mutta ei onneksi pelkastään sitä. Hyvin suuri osa psalmeja on Jumalan ylistystä, Hänen suuruutensa korottamista ja ihmeteltävien tekojen ihastelua. Tässä käytettiin mitä erilaisimpia soitimia.
Paavo Lipponen totesi muistelmiensa julkaisutilaisuudessa, että puoluetoveri Lasse Lehtisellä ei ollut faktoja väitöskirjansa väitteille demarien polviillaan olosta Neuvostoliitolle 70-luvulla. Lipponen aikoi paljastaa, mitä todella tapahtui... Kohtuullisen moosesmainen lähestymistapa.
Kuka meistä voi todella sanoa, mikä on hengellistä musiikkia? Kuka ottaa Lipposen roolin? P
Tuomo, teet juuri niin kuin monet kristityt valitettavasti tekevät. Leimaat tietyntyyppisen musiikin ei-hengelliseksi diskomusiikiksi vain siksi, ettet itse sattunut pitämään siitä. Olisit itse lähtenyt mukaan ylistykseen, niin et olisi väsynyt. Sivusta seuraaminen väsyttää kovakuntoisenkin...
Lauantain ylistys oli minun mielestäni mukaansa tempaavaa ja pystyin hyvin kuvittelemaan Daavidin tanssimassa etunenässä. Aneeminen seurakuntaveisuu ei tullut mieleeni edes vaihtoehtona hengellisestä musiikista - vaikka onhan sekin sitä...
Minusta tämä kokemamme tilanne on hyvä esimerkki siitä, kuinka eri tavalla sama asia voidaan nähdä. Toinen katselee täältä ja toinen tuolta. Kummankaan ei ole syytä asettua Jumalan rinnalle tuomariksi nuija kädessään...
Tuomo. Katsele sinä sieltä, minä katselen täältä. Ollaan todistajina tapahtumassa. Kokonaiskuva hahmottuu paremmin.
Ps. Minäkin takametsien miehenä kohtaan Jumalan yleensä hiljaisessa metsässä nuotiolla istuessa - jopa niin, että tuleva vaimoni seurusteluaikana epäili minua tulenpalvojaksi. Mutta kyllä Jumala oli minusta läsnä Walimon ylistyksessäkin. Enkä minä niin paljon hyppinyt...
Pekan sanoissa oli jotain niin tuttua, että kaivoin 15 vuotta sitten aiheesta kirjoittamani artikkelin esiin. Tässä muutama ote:
Aikanaan mm. Luther, Wesleyn veljekset, Edwards, Moody, Watts, Finney ja Booth saivat kokea ankaraa vastustusta aikansa uskovien taholta siksi, että käyttivät “maallista” ja “saatanallista” musiikkia - virsiä! Tässä muutama mielenkiintoinen esimerkki historiasta:
Lutherin virret syntyivät aikansa tunnetuista melodioista, joita laulettiin tavallisen kansan keskuudessa olutkellareissa. Hänen mielestään maallisessa musiikissa oli “paljon hyvin kauniita lauluja, mutta hengellisellä saralla meillä on vain ruostunutta, elotonta musiikkia”. Monet Lutherin aikalaiset olivat sitä mieltä, että kansan käyttämä kieli oli liian maallista ja vulgaaria käytettäväksi oikeissa jumalanpalveluksissa (joissa Jumalaa palvottiin vain latinaksi). Jos vanhoillinen puoli olisi tuolloin voittanut, saattaisi gregoriaaninen kirkkolaulu olla yhä ainoa hyväksytty seurakuntamusiikin muoto.
Kuuluisan kirjoittajan John Bunyanin yritys ottaa aikoinaan virsiä käyttöön päättyi hänen kotiseurakuntansa hajoamiseen. Vasta Bunyanin kuoleman jälkeen seurakunta sopi riitansa - virsien vastustajat saivat istua hiljaa virsien aikana tai pysytellä aulassa, kunnes virsien osuus kokouksesta oli ohi.
1600-luvun loppupuolella psalmien laulaminen ei enää ohjannut ihmisten sydämiä ja mieliä palvomaan Jumalaa, vaan pikemminkin “saattoi heidät uneen”, kuten E. Watts tuolloin totesi. Samaan aikaan seurakunnissa oltiin sitä mieltä, että runollisuus virsissä oli “maallista, turhamaista ja vaarallista”. Virret nähtiin paholaisen tuotteeksi ja niiden pelättiin syrjäyttävän lopulta kaiken herätyskristillisyyden.
Moody: “Jos kokouksissa käytetään musiikkia, joka tavoittaa ihmisen sydämen, täyttyy kirkko joka kerta. Musiikki ja laulu eivät vain ole olleet osana jokaista raamatullista herätystä, vaan ovat välttämättömiä hengellisen elämän syvenemiselle. Siitä hetkestä lähtien, kun Jumala kutsui minut, on laulaen ilmaistun ylistyksen ja palvonnan merkitys käynyt minulle yhä selvemmäksi.”
Finney: “Jokainen herätyksiin perehtynyt tietää, että aina kun rukous- ja muut kokoukset alkavat erityisesti kiinnostaa, ihmiset haluavat käyttää musiikkia, joka poikkeaa seurakunnissa tavallisesti käytetystä musiikista.”
Rumpujen, kitaran ja syntikan lisäksi aikanaan on seurakunnassa vastustettu myös mm. yksinlaulua (korottaa liikaa yhtä henkilöä), kuoroa (liian katolista), urkuja (“paholaisen säkkipilli” ja “perkeleellinen pumppukone”), pianoa (maallisuuden huipentuma) ja haitaria (“pirunkeuhko”).
Näissä asioissa on siis havaittavissa tietty sykli, jossa seurakunnassa alunperin uusi ja vaaralliseksi koettu musiikkityyli muuttuu ennen pitkää pyhäksi. Oma musiikkimaku ja omat tottumukset nähdään raamatullisina ja kaikki muu lihallisena pumppaamisena - ja niin sykli voi taas alkaa uudestaan uuden sukupolven kanssa.
En halua pitää tässä aiheessa painotusta omissa tuntemuksissani,olenhan nähnyt kaikenlaista ja oppinut sietämään erilaisuutta, enkä paheksu niitä, jotka kykenevät samaistumaan tuohon tyyliin.
Huoleni on niiden lähimmäisteni puolesta, jotka tulivat paikalle hyvän opetuksen tähden, mutta poistuivat ennenaikaisesti ja tuskin palaavat.
Toit Marko tosi hyviä argumentteja esille, kunhan ei jätetä huomioon ottamatta esimerkeissäsi todistettusti syntynyttä hajaannusta pyhien yhteydessä.
Nyky aikanakin on herätysliikeitä hajonnut musiikki tyyli mieltymys erimielisyyksiin. Jos näin käy, niin onko syytä kysyä; pelataanko liian kovilla panoksilla?
PS. Keskustelu ajautui nyt valitettavan kauas Timon aloituksesta. Minulla ei ole tarvetta käännyttää tässä asiassa muita muuttamaan henkilökohtaista tyylimakuaan. Pekan kassa tapaan viikottain, seuraavan kerran Nastolan metsissä. Meidän välillä voimme käsitellä asian vaikka painimalla kanervikossa :)
Ihmettelitkö, mistä tuo J tuohon nimeen tulla tupsahti. Se on toisen nimeni Johannes alkukirjain. Käytin tätä nimeä, kun 1980-luvun alkupuolella hain ja pääsin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Kävin ottamassa asematunnelin apina-automaatissa sellaisen vankikarkurikuvan ja liimasin sen opintokirjaani. Pyrin teologiseen tiedekuntaan kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin osoittaa kavereilleni, kuinka helppo sinne on päästä. Lukaisin pääsykoekirjat kerran läpi ja eikun sisälle. Toiseksi halusin viedä opiskelupaikan joltakin viattomalta seurakuntanuorelta, joka oli pyrkimässä jumaluusopilliseen opinahjoon tietämättä, miten pimeää ja mustaa siellä oli, on ja tuleva on. Halusin säästää jonkun puhtaan nuoren tiedekunnan saastutukselta. Saan tästäkin hvyästä työstä palkan kerran taivaassa.
Tämä pohjustuksena sille, että osaatte suhtautua tarvittavalla vakavuudella sanoihini. Kysymyksessä on sentään teologian ylioppilas Pekka J. Sahimaa, 3. polven helluntailainen äidin puolelta, isän puolelta körttiläistä verta suonissa piilevänä.
Asiaan:
Kiitos Markolle avartavista faktoista historian ummehtuneista uumenista.
Kiitos Tuomolle kommenteista. Olen muuten aloittanut erikoistreenit siltä varalta, että ensi viikonlopun metsäisessä painiottelussa selkäni alkaa allasi litistyä sammalmattoon.
Itse ajattelen niin, että ylistys ja julistus käyvät hyvässä hengellisessä sessiossa käsikädessä ja toinen toistaan tukien. Ylistys avaa tietä julistettavalle sanalle ja hyvä julistettava sana puolestaan tekee Jumalan entistä ylistettävämmäksi.
Eräs ystäväni kommentoi Howardin julistusta Lahdessa sanomalla, että tuntui kuin kaikki Lahden henkivallat olisivat korvat luimussa kuunnelleet, kun iso mies huusi julki Jumalan valtakunnan tuloa.
Ylists raivasi mielestäni tietä julistukselle ja havaintojeni mukaan Howard oli täysillä mukana ylistyksessä. Eivät ylistäjät vieneet käsitykseni mukaan aikaa tai tilaa julistukselta, vaan pohjustivat sitä.
Siksi on vahinko, jos jotkut ihmiset musiikillisista makusyistä nostivat kytkintä ja lähtivät tilaisuudesta renkaat ulvoen kesken pois. Eivät he sillä mitään voittaneet - pahemminkin menettivät. Pipo vain joillakin kiristää liikaa...ja ajolasit ovat jatkuvassa huurussa. Jos olisin Paavali, sanoisin: "Avartukaa tekin, lapsukaiset!"
Yksi merkille pantava piirre viikonlopun tapahtumassa oli mielestäni se, että sekä julistaja Howard että ylistyksen johtajat näyttivät nauttivan tekemisestään.
Howard suorastaan sädehti huutaessaan asioita halki. Aina takaisin Raamattuun - ja sitten taas volyymit täysille ja sanaa ulos suusta kuin huutavan ääneltä korvessa.
Oli upeaa nähdä Andyn hikoilevan syntetisaattorinsa takana ja rumpali Markon hakkaavan kaikella miehisellä voimallaan rumpuja Jumalan kunniaksi. Muusikoiden improvisaatiot olivat huippujuttuja ja lauantai-illan hengessä laulamisessa tuntui itsestäni, että taivas hipoo Lahtea.
Musiikki koskettaa ihmistä syvästi. Enemmän kuin puhe. Siksi se puhututtaa - jokaista sukupolvea ajasta ja paikasta riippumatta. Olisi hyvä, kun tällä rintamalla löytyisi apostoleja, jotka veisivät seurakuntaa eteen päin, jottei jokaisen sukupolven tarvitsisi samoja sakkolenkkejä kiertää...
Musiikki koskettaa tunteita. Körttivirret voimistavat ja hyväilevät alakuloa. Hyvä ylistysmusiikki synnyttää iloa Jumalan kasvojen edessä. Suomalainen alakulo ei ole pyhempää ja hurskaampaa kuin afrikkalainen ilo. Molempia voidaan teeskennellä, molemmissa voidaan ajautua äärilaitoihin tai jopa laidan yli.
Hengellinen musiikki on kokonaisvaltaista. Se koskettaa ennen kaikkea ihmisen henkeä, mutta saavat siitä sielu ja ruumiskin osansa.
Mutta mikä tekee musiikista hengellistä?
Herran etsimisellä on monia muotoja. Ef.5:18-19 puhuu psalmien puhumisesta, kiitosvirsistä ja hengellisistä lauluista, joita veisataan ja lauletaan. Psalmit (psalmos)merkitsevät laulua säestettynä jollakin instrumentilla, kiitosvirsillä tarkoitetaan hymniä (=juhlallinen laulu, mahd.kuoro-), hengelliset laulut ovat oodeja (=vapaarytmisiä ja lennokkaita innostusta ilmaisevia runoja), veisaaminen merkitsee laulamista ja laulaminen merkitsee juhlimista taivaallisen ylistyksen ja musiikin ja oodien, eli vapaarytmisten ja lennokkaiden innostusta ilmaisevien runojen kanssa.
Daavidin esimerkki kansansa edessä Jumalan ylistämisestä, oli tanssia liitonarkin ympärillä niin, että hänen vaimonsa häpesi hänen käytöstään (2.Sam.6:14). Psalmissa 33 Daavid ilmoittaa ylistyksestä tietynlaisia piirteitä (jakeet 1-3):
Riemuitkaa = vinkua, narista ja tehdä korvia särkevä ääni, huutaa ilosta.
Kiittää= laulaa ylistäen
Ylistää= kunnioittaa ojennetuin käsin, intensiivisesti itkeä, antaa kiitosta ja tunnustusta
kielten helkyttäminen ihanasti ja riemullisesti= kovalla äänellä, sotahuuto.
2.Aik.2:15 puhuu papeista, joilla oli symbaalit, harput ja lyyrat, ja heidän vierellään oli 120 pappia, jotka puhalsivat pasuunoihin... Saattoi ylittää desibelirajan... Paha juttu, mutta Herran kirkkaus täytti tuolloisen temppelin.
Mutta psalmeista löytyy myös surullisia lohdutusta etsiviä lauluja, ja Elia kuuli Herran hiljaisessa tuulen hyminässä.
On suuri merkitys sillä, mitä me haluamme sydämestämme Herralle antaa: ylistystäkö, vai palvontaa vai haluammeko ilmoittaa Hänelle suruamme... Kaikkeen on oma keinonsa ja oma paikkansa ja aikansa. On aika surulle ja on aika ilolle (Saarn.3:4).
Jos mieli on iloinen ja koroittunut, jopa taistelutahtoinen ylistyssession ansiosta, saati että tuntee vielä roimasti yhteenkuuluvuuden ja ykseyden tunnetta, saati että on todella yhdessä Palvottu Messiasta, valmisteltu Hänen paluutaan Kunnian Kuninkaana, puhallettu pasuunaan Siionissa ---
niin voiko olla mitään hienompaa... Kerta kaikkiaan.
Mutta on se vaan niin että toisille musiikkityyli tulee esteeksi, sille ei voi mitään. Ymmärrän täysin Tuomon ja monien muiden reaktiot. Ei minulla ole mitään syytä eikä oikeutta vaatia heitä yhtymään jos he eivät niin koe, eikä heille tule sellainen olo kuin itselleni.
Tämä on aika vaikea juttu. Kyse on kuitenkin seurakunnan ykseydestä ja yhteydestä. Jos se menee rikki niin miten pitäisi toimia? Ei ylistystä kuitenkaan pidä sammuttaa, ei missään tapauksessa.
En osaa sanoa. Pakottamista ei saa harrastaa suuntaan eikä toiseen. Varmaankin on oltava erilaisia vaihtoehtoja. Samanaikaiset "kanavat" eivät liene teknisesti aina mahdollisia mutta se voisi olla yksi hyvä lisä ja ratkaisu. Jossain suuressa maailmassa kuulemma on jo paikkoja joissa on useita ylistysporukoita samaan aikaan eri tiloissa. Valitse siitä sopiva ja ala sitten kuuntelemaan kaikille yhteistä saarnaa.
En tiedä onko meillä vielä missään käytössä tätä, mutta voisihan pienimuotoisesti olla joku vaikka akustinen rauhallinen sessio jossain toisessa tilassa samaan aikaan jos toisaalla vetää äänekkäämpi bändi. Ei kai siihen mitään estettäkään ole.
Onhan lapsillekin pyhäkoulu samalla kun aikuiset kuuntelevat kovempaa kamaa.
Pekka J. Sahimaa kysyi, notta "Mikä tekee musiikista hengellistä?"
Olisiko Henki? ;P
Past0r1:lle:
Kysymyksen muotoon puettu vastauksesi on juuri niin naiivi kuin pastorilta odottaa sopii...
Parempi tällainen vastaus kuitenkin kuin oppilaitoksessa opittuihin teologisiin termeihin kääritty ja vyyhditetty mitäänsanomaton lässytys. Sitähän varsinkin humaanit naisteologit ja oman egoonsa kiinnittyneet pappismiehet lammasmaisella äänellään ulostavat.
Profiilistasi näen, että olet nuorisopastori ja siis uraputkessa kohti kappalaisuutta (kakkospastoraattia) ja mahdollista kirkkoherruutta (seurakunnan johtajuutta). Hyvää matkaa...
Vastauksesi on toisaalta haastava, koska se sisältänee totuuden siemenen...Ajatella sitä ainakin on pitänyt.
Pari lisäkysymystä:
Millä musiikin Henkeä voi mielestäsi mitata tai arvioida?
Onko Samuel Edelmanin tai Mikko Kuustosen hinnakas virsiveisuu hengellistä? "Totuuden Henki, johda sinä meitä..."
Voiko juoppo tanssimuusikko tehdä hengellisen levyn? Tai voiko kristitty pieniin piireihin kyllästynyt seurakuntamuusikko suostua Idols-menestyksen jälkeen levy-yhtiön määräämän kristillisestä näkökulmasta arvopohjaltaan kyseenalaisen musiikin tekemiseen?
Jukka Ryhäselle:
Minusta ei ole järkevää samassa kirkkorakennuksessa kokoontuvan yhteisön erotella porukkaa eri tiloihin makumieltymysten takia. Ja sitten sama saarna kaikille. Miksei saarnaakin sitten voisi kuunnella makujensa mukaan? Nämä ovat näitä kirkkosalikokoontumisen mukanaan tuomia ongelmia. Eihän perheessäkään ole luonnollista, jos toiset lapset kuuntelevat vain isää ja toiset äitiä.
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi lapset pitää erotella omiin juttuihin seurakunnan kokoontumisissa. Näinhän muuten opetuslapsetkin tekivät? Pois tieltä...Kuka luulee, että pyhäkouluiästä murrosikään kasvaneet heput koskaan luontevasti pääsevät mukaan esimerkiksi ehtoollisen viettoon, jos heidät on koko lapsuutensa ajan ohjattu sen ajaksi kirkkorakennuksen alakertaan piirtämään?
Mitä hyötyä on niin raskaasta saarnasta, jota lapset eivät jaksa kuunnella. Jaksaako sitä silloin aikuisetkaan? Minusta tyyliin "Esikoisten lunastus seemiläisyydessä" tyyliset luennot voi jättää kokonaan pois seurakunnan kokoontumisista. Voisin tarjota vastapainoksi luentoa "Johdatus hyperbolisiin funktioihin" ja olisi ainakin yhtä hengellistä pikkuhoolla.
Itse tein pienten lasteni kanssa aikoinaan havainnon, että he viihtyivät siellä, missä oli elämää ja sykettä, mutta väsyivät kohtuullisen pikaisesti kuiviin kaavamaisiin tilaisuuksiin.
Ollessani helluntaiseurakunnan vanhimmistossa tein kerran ehdotuksen, että jumalanpalveluksen rakennetta pitäisi ohjata siihen suuntaan, että lapset viihtyisivät mukana koko ajan. Sain vastaukseksi, ettei seurakunnasta tehdä mitään lastentarhaa...Joopa joo. Harvoinhan lapset pakastimessa viihtyvät...muuta kuin piilosleikeissä.
Pekalle:
En minäkään määräisi tuollaista kanavajakoa ylistykseen. Heitin vain ajatuksia siitä näkökulmasta miten mahdollisimman monia voitaisiin palvella, kun he kerran sinne kirkkorakennukseen tai -tilaan tulevat.
Ja rakennuksissa ei ole yhtään mitään vikaa. Herääppä Pekka tuosta vinosuuntauksesta. Meillä on kaikilla katto päämme päällä. Kerran perillä ei ole aikaa eikä paikkaa täten kuin sen nyt koemme, mutta ajat, paikat ja rajat ovat meillä nyt keskuudessamme.
Mennään iloiten kotiin, kirkkoon, kauppaan, kioskiin, korjaamolle; oviin ja portteihin!! Halleluujaa!!
No nyt Pekka päästään vähän kinastelemaan: lapset eivät mielestäni oikeastaan kuulu ollenkaan Jumalan palvelukseen.
Ensinnäkin, lapsen psyykelle ei tee hyvää olla viikosta toiseen kuuntelemassa sellaista mitä ei ymmärrä. Se on alistamista ja pakottamista. Omat kokemukset pelottavat, ja se mitä näen ympärilläni.
Toiseksi, Jumalan palvelus on Jumalan, ei lasten, aikuisten, pappien, muusikoiden eikä kenenkään muun palvontaa varten. Minua etoo nykysuuntaus jossa lapsia pitäisi voida sietää ääntelemässä ja leikkimässä ihan missä vaan, kirkossa, teatterissa, hautajaisissa, luennoilla jne. Rajat, Pekka, rajat. Ja lähimmäiset. Jos sinua ei häiritse, niin jota kuta muuta ihan varmasti häiritsee. Eikä kyseinen henkilö voi sille mitään, vaikka kuinka haluaisi. Päinvastoin, on tuskaa ja suorastaan vainoamista joutua kuuntelemaan Jumalan palveluksessa jonkun tutun lasten kitinää ja lelujen rahinaa ja kolinaa läpi saarnan jota ei pysty kuuntelemaan. Kotiin lähdet vihaisena ja tuskastuneena. Näinkö on hyvä?
Minulla ei todellakaan ole mitään lapsia vastaan. Päin vastoin, minusta lasten kanssa on hauska leikkiä ja suorastaan villiintyä telmimään. Mutta en ymmärrä sitä miten kenellekään voi tulla edes mieleen tuoda lapsille mehuja, värityskirjoja ja leluja kirkkosaliin tai tilaan jossa aikuiset ovat hiljentyneinä kuuntelemaan? Musta se on ihan sairasta välinpitämättömyyttä.
No, annas tulla perusteluja, katotaan mihin päädytään. Minusta oli karmeaa kun Variksen Jokke sanoi kerran Helluntaiseurakunnan pöntöstä että häntä ei häiritse lasten äänet vähääkään, se jota häiritsee vaihtakoon korvia hänen kanssaan. Tästä asiasta olin Joken kanssa täysin eri mieltä, minkä myös sanoin hänelle. Kuitenkin hän oli minulle rakas veli, joka otti minut avosylin seurakuntaan vastaan kun palasin juopon tuhlaajavuosiltani.
jatkoa Pekalle (blogi ei hyväksy ylipitkää vuodatusta kerralla...):
Täytyy sanoa että yksi kivuliaimpia asioita minulle ainakin Lahden helluntaiseurakunnassa on ollut jatkuva epäjärjestys Jumalan palveluselämässä. Eikä taida olla ollenkaan pahimmasta päästä, päätellen muutamista visiiteistä eräisiin muihin seurakuntiin. Lapset juoksevat, kirkuvat eivätkä äidit ja isät tee mitään. Parisuhteen palikoissa Urheilutalolla muutamat kakarat juoksivat juuri silloin äänekkäästi ympäriinsä kun kansaa oltiin johdattelemassa yhteiseen rukoukseen pohjustamalla Jumalan Sanalla. Jouduin lähtemään pois, arvaappa miltä tuntui. Sanoin lähtiessäni yhdelle isälle että sinulla on vastuu lapsistasi ja hän alkoi huutelemaan jotain anteeksi pyyntöjä jälkeeni. On hirveän raskasta mennä sanomaan mitään rivi-ihmisenä kenellekään. TOisaalta nämä kyseiset herrat eivät keskittyneet vähääkään Sanaan ja kohta alkavaan rukoukseen, vaan ihailevin katsein seurasivat miten terroristinsa juoksivat ympäri salia ja penkkejä ylös alas.
Tilaisuuden johtajana puuttuisin välittömästi tällaisiin asioihin. Ihan sama ollaanko kotona tai kirkossa, järjestys pitää olla. EIkä se tarkoita mitään hirmuhallintoa, ei todellakaan. Mielestäni vähintä mitä lapselle voi opettaa on kunnioittaa ja huomioida muutkin ihmiset, erityisesti itseä vanhemmat, ja erityisesti Jumalan palveluksessa ja kohtaamisessa.
Minun on Pekka mahdoton kuvitella Jumalaa joka haukottelee väsyneenä nojatuolissaan ja ei ole millänsäkään siitä että ei Hänestä niin kiinnostuneita olla vaan ennen kaikkea noista ihanista pikku pulmusista.
Jee jee. Ottaa pattiin kuule.
Ja täähän on todella laaja alue. Trion ovissa syljeskelevät ja kiroilevat isättömät ja äidittömät ties mitkä ovat niitä etujoukkoja, jotka näyttävät suunnan mihin rajaton suvaitsev
Tää ei kyllä liity Timon kirjotukseen, mut nää jälkipuinnit kääntyi kitiseviin, metelöiviin/ kaikin tavoin häiriötä aiheuttaviin "sirkustelijoihin" ja tuntui hieman siltä, että sain suolaa haavoihin...
Aika karua on pienten lasten äitinä yrittää pitää yhteyttä toisiin uskoviin ja saada ehkä itsekin jotain ravintoa tilaisuuksista... silloin harvoin kuin niihin pääsee irtautumaan tai lasten kanssa uskaltautuu paikalle.
Tottakai sitä yrittää pesuettaan kurissa pitää, mutta ei alle kaksivuotiaalta voi vaatia samaa kuin esim.10vlta eikä häneltäkään samaa kuin aikuiselta, tosin eipä kaikki aikuisetkaan osaa käyttäytyä!
Asiaa omalla kohdallani hankaloittaa lisäksi se, ettei mieheni ole uskossa eikä tule yleensä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin mukaan.
Kyllähän sitä on äitilapsipiiriä ja kotona kokoonnumme pienellä äitiporukalla, lapsia noin 15 koko ajan ympärillä.. Mutta koska tällä paikkakunnalla ei mitenkään ole saatu toimimaan normaalia kotikokoontumismuotoa (olemme siitä heittäneet toivomuksen) eli että esim. vaikka kerran kuussa koolla olisi kaikenikäsiä miehiä, naisia, lapsia, mietin miten nuivan naismaisen kuvan uskosta omat poikani saavat.
Ehkä se on ymmärrettävää, ettei miehet tahdo luopua oman piirinsä rauhasta edes joskus, jos omat lapset ovat jo isoja ja fiksuja tai osaavat olla edes hiljaa.
Mutta eikös meidät uskovat tästä tunneta- mitäs muista, kun omas valtakunnas kaikki hyvin... ;)
Kati hyvä,
kiitos rehellisestä palautteesta. On hyvä, että tämänkin blogin palstalle saadaan joskus tällaista realistista naisnäkökulmaa esille. Jukka Ryhäsen kommentit ja näkemykset ovat hänen omiaan, eivätkä edusta mitenkään tämän blogin "virallista linjaa", sen pitäjän ajattelua, kodeissa kokoontuvien seurakuntien piirissä olevista näkemyksistä puhumattakaan.
Jos perheessä ei ole uskovan miehen mallia, niin on enemmän kuin hyvä, että äiti välittää lapsilleen oikeita, raamatullisia arvoja. Se ei ole mitenkään vähäpätöistä tai "kakkosluokan" juttua, vaan Raamatusta löydämme monia hyviä esimerkkejä uskovista äideistä kasvattajina (esim. profeetta Samuelin äiti Hanna). Miehen isyyttä ja vanhemmuutta voi sitten muuten tukea.
Siunausta sinulle!
Mistä moinen Timo? Onko blogistasi muodostunut jo sellainen instituutio joista siinä pyrit irti? Muuten en voi ymmärtää noin voimakasta irtisanoutumista minun mielipiteestäni.
Olen ymmärtänyt että arvostat perusteluja ja keskustelua. Nyt tuli sellainen olo että halusit työntää minut nurkkaan yksin häpeämään mielipiteineni. Olisit mieluummin esittänyt oman mielipiteesi kyseisestä asiasta kuin alkanut laittamaan minua ruotuun. Tämä on juuri sitä, mitä inhoan näissä perinteisissä kirkkokunnissa, ja siitä ei näemmä päästä millään eroon muuallakaan. Onko niin että on oltava myös mielipidepaimen joka sanoo lampaille mitä ja miten pitää ajatella.
Jos sallit, päätöshän on sinun kun on blogisikin, sanon vielä pari sanaa tästä asiasta joka on minulle täsmälleen yhtä kipeä kuin Katillekin. Voihan joku toki olla sitä mieltä että ei minun tuntemuksillani ole mitään väliä. Kertokoon sen sitten avoimesti.
Ymmärrän tietenkin Katin näkökulman, varsinkin kun olen itse lapsuuteni viettänyt pienestä pitäen kirkon penkissä. Ei muuten tullut kuuloonkaan silloin että olisi saanut tuottaa minkään laista häiriötä, ja näin pitää ollakin. En sen sijaan ymmärrä sitä että instituutiot eivät pysty järjestämään asioita niin, että kaikilla on hyvä olla vaikka kahvipannun kaatajaa, vahtimestaria, laulajaa, soittajaa ja muita vapaaehtoisia riittää pilvin pimein. Lastenhoitoa ei halutakaan järjestää? Luulisi sen olevan helpotus äideillekin.
Edelleen, jos sallit, Timo, yksi kommentti. Tuntuu jotenkin tosi pahalta edes joutua kysymään tällaista. Kanssasi on ollut ilo keskustella, mutta viimeisimmän kommenttisi jälkeen tunnen itseni silmissäsi koiran arvoiseksi.
Arvaappa olenko pohtinut asiaa. Ei tämä ole mikään hetken mielijohteesta laukaistu purkaus.
Näen että kyse on vakavimman luokan loukkauksesta Jumalaa kohtaan, auktoriteetista ja kapinasta sitä vastaan. Jumala on Jumala. Missä me Häntä kohtaan julkisesti ja yhdessä osoittaisimme kunnioitusta ja pyhyyden arvostusta, ellemme juuri Jumalan palveluksessa? Eikö se hetki ole pyhä ja loukkaamaton? Rikoslakikin tuntee edelleen Jumalanpalvelusrauhan.
Yhteiskunnassamma on auktoriteetit murskattu. Se näkyy mm. mainitsemissanne FC Lahden häiriöissä. Murheita on teilläkin tällä alueella. Kehityskulut juontavat vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta feminismiin ja kaiken kattavaan suvaitsevaisuuteen.
Toivon Timo että ilmaiset selkeästi saako tänne kirjoittaa kipeistä asioista jos niitä keskustelujen yhteydessä nousee esille vai onko täällä mainitsemasi virallinen linja. Kun noin älähdit, niin asia on ilmeisesti käynyt sinullakin joskus mielessä.
Kipeistä asioista toki saa kirjoittaa - niinhän Katikin teki. Kommenttini oli ensinnäkin tarkoitettu Katille rohkaisuksi, kun näytti siltä, että hän pienten lasten äitinä oli vähän ottanut itseensä kommenteistasi.
Toisekseen en rehellisesti sanottuna oikein jaa näkemyksiäsi lasten kirkkokäyttäytymiseen yms. liittyen. Olisiko niin, että opetuslasten asenne "lasten metelöinnistä" Jeesuksen lähellä tulee tässä hyvin lähelle? On hyvä miettiä tarkkaan, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että "älkää estäkö lapsia tulemasta...". Tämä on kyllä kaukana monien suurten kokousten juhlavasta ja hartaasta tunnelmasta, sen myönnän, ja todellinen ongelma siinä kirkollisessa toimintaympäristössä. Eri asia on se, onko näin alun pitäenkään ollut Herramme tarkoitus.
Rajojen asettamista vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin. Entisenä erityisnuorisotyöntekijänä minä, jos kuka olen kylliksi nähnyt vapaan kasvatuksen hedelmiä käytännössä. Ymmärrän vallan hyvin hermostumisesi lasten ääniin yms. Itse pyrin vanhempana asettamaan selkeät ja toimivat rajat lapsille kokouksissa.
Toisaalta, niinkuin Pekka osuvasti totesi, tietynlaisissa kokouksissa tätä "harras tunnelmamme häiriintyy"-problematiikkaa ei vain yksinkertaisesti ole ja on hyvä miettiä, mistä tämä johtuu? Tunnen pariskuntia, jotka em. syystä mieluummin käyvätkin kodeissa kokoontuvassa uskovien yhteydessä, koska sieltä tämä problematiikka - ainakin useimmiten - puuttuu.
Intiassa erään sikäläisen kotiseurakuntaliikkeen piirissä törmättiin mielenkiintoiseen ilmiöön. Tuo uskovien yhteys tapasi kokoontua ulkosalla, isojen puiden alla, maahan levitettyjen mattojen päällä. Siellä olivat sulassa sovussa kaikki, nuoret ja vanhat, lapset ja vanhukset, syötiin, jaettiin elämää ja ylistettiin Herraa etc.
Sitten jossain vaiheessa ongelmaksi tuli tämä em. seikka eli lasten juoksenteleminen sinne tänne mattojen päällä kokouksen kestäessä. Asiaan puututtiin vanhempien puolelta mielenkiintoisella tavalla, ainakin näin kotisrk-ympyröitä ajatellen: "Lapset, ei saa juosta kirkossa!"
No, tämä tällä kertaa ja hyvin nopeasti ruokkiksella kirjoitettuna. Olet toki ihan tervetullut kommentoimaan edelleenkin, Jukka, vaikka en kaikkia mielipiteitäsi toki jaakaan. Mutta et kai niin tosiasiassa kuvitellutkaan?
No niin, kaikki hyvin :) Kiitos kypsästä ja rakentavasta vastauksesta. Itse olen niin perin juurin rikki ja kaltoin kohdeltu että otin aika lailla nokkiini siitä virallisen linjan kuulutuksesta, mutta unohdan täten sen täysin.
Kylhän mää kestän mielestäni aika hyvin mutta siinä kohti vaan tökkii kun esillä on Kirjoitukset. Siinä menee miun rajain. Ja hiljaisessa rukouksessa ei myöskään oikein sovi. Mut mullakin on toleranssia kyllä ihan reilusti normitilanteisiin, eri asia sitten jos häikkä jatkuu tollasta puolen tunnin luokkaa niin kun sillon tällön tulee vastaan.
Ite ajattelen niin että heti kun lapset pystyy seuraamaan niin ok, mut ihan pienille olis oltava joku muu aktiviteetti kautta hoito siks aikaa. Mut jos se ei oo mahollista niin ei tietty voi sit mitään. Sit ollaan vaan yhten perheen (näin Kouvolalaisittain sanottuna...)
Pekan kotisymboliikasta jäi kyllä sikäli ontto olo että onhan kotonakin vaikka minkä laisia rajoi. Kakal käydään yleens oven takan. Rakastellaaki yleens pois lasten silmien alt. Ja näin poes päen.
No joo. Kai tää siks oli nii iso juttu et oon meijän instituutios sanonu asiast mielestän asiallisest about nelkyt kertaa muutaman vuoden aikana. Tuntuu hölmöltä ettei nykyään ole auktoriteettia, suomeksi munaa, puuttua oikein mihinkään.
By the way, laitanpa tähän oheen tuon aiemmin mainitsemani uskonrauhapykälän koska siitä voisi vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä myös muunlaiseen kristittyjen esille tuloihin julkisuudessa. Jumalan pilkkaaminen on edelleen kielletty. Ei olisi mielestäni pahitteeksi muistuttaa siitä joskus, onhan se tosiaan laissa, ja lakeihin vedoten hyysätään muslimeja, kielletään uskonnon harjoittamista kouluissa ja kerhoissa ja näin pois päen.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001
Rikoslaki 19.12.1889/39
Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan:
17 luku (24.7.1998/563)
Rikoksista yleistä järjestystä vastaan
10 § (24.7.1998/563)
Uskonrauhan rikkominen
Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,
on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Jukalle vielä:
No joo, se puhe "virallisesta linjasta" oli aika huono ilmaisu. Sori. Tarkoitin sillä yksinkertaisesti omaa näkemystäni. No, toisaalta: sehän just on se blogini "virallinen linja". Mut joo, huonosti valittu sanamuoto. Kiitos ymmärtäväisyydestäsi.
Kyl se kato Timo on alhainen tällanen suomalaisen miehen itse tunto. Pastorin (kuten sinun) edessä sitä ollaan aika lailla lakki kouras kuiteski.
Nyt sanoit kyllä mainiosti ton linja jutun. Noinhan se just on.
No joo. Täytys yrittää ite muistaa että ei tois näitä omia ongelmia ehken liikaa sinne minne ne ei varsinaisesti kuulu.
Toisaalta, se taitaa olla niin että tuntuu että tässä sinun blogissa on ensimmäinen vakavasti otettava lahtelainen hengellinen foorumi missä asioista voidaan julkisesti puhua ja keskustella.
Kiitos Timo siitä, ja se ei olisi sitä ilman että kirjoitat hyvin ja perustellusti.
Pankaas pökköä pesään muutkin hengen miehet ja naiset. Voisko ajatella jotain lahtelaista hengellisen keskustelufoorumin perustamista esimerkiksi YTT:n toimesta?
Tämän Paimenten illallisjutun teemaankin tämä ehdotus sopinee. Olishan hyvä jos kaikki päästäis puhaltelemaan yhteen tulipesään jos ei ihan heti yhteen hiileen kaikki osukkaan.
Jukka Ryhäselle muutama valittu sana:
Oletko tosissasi lainatessasi rikoslakia Jumalan pilkasta puhuessasi lapsista jumalanpalveluksissa?
Voisin kuvitella sinut Simon Kiivailijaksi häätämässä Jeesuksen luo lapsiaan siunattavaksi tuovia vanhempia vihreällä niityllä katkaistu haulikko viittasi alla.
Jeesus asetti lapsen esikuvaksi taivasten valtakunnan vastaanottamisestta.
Lapset on mielestäni kasvatettava luonnollisesti Jumala-suhteeseen perheen normaalissa elämässä. Usein tämä tehtävä ulkoistetaan kirkoille ja ajatellaan, että ne hoitavat sunnuntaikokoontumisillaan ja leireillään lasten hengelliset tarpeet. Kyllähän ne voivat olla osa tätä kasvatusta ja tukea sitä, mutta perustyö tehdään kodeissa. Kirkkokuntien tarjoamia palveluja käytetään kuin sosiaali-, vero- tai poliisipalveluita. Kun on tarvetta, niin tilataan kaste, hautaus, konfirmaatio, leiri tai sielunhoito.
Trion edessä räkivät ressukat ovat jääneet keskimmärin vaille kaikkea kasvatusta, puhumattakaan kristillisestä kasvatuksesta. He eivät liity tähän keskusteluun mitenkään.
Olimme viime viikonloppuna miesporukalla retkellä korvessa. 16 äijää. Nuorin 5 vuotta, vanhin 60 vuotta. Kaikki vuosikymmenet tältä väliltä mukana. Ja oli kestävää kehitystä. Pojista tehtiin kaikessa hiljaisuudessa miehiä, ja vanhat äijät oppivat nuoremmilta stressittömämpää suhtautumista elämään. Kaikki ikäluokat luonnollisesti luonnossa yhdessä, eikä mitään ristiriitoja niin kuin uskonnollisia palveluja tarjoavissa kirkkotilaisuuksissa, joissa yritetään tarjota kaikille kaikkea yleensä onnistumatta.
Rakennuksissa ei sinänsä ole tietenkään mitään pahaa. Mutta jos rakennus vie keskeisen huomion seurkaunnan elämässä, niin jotain on menetetty. Katselepa minkä tahansa perinteisen seurakunnan nettisivuja. Lähes jokaisessa hallitsee kirkkorakennus. Lahden helluntaiseurakunnan uusitussa kirkkorakennuksessakin lukee oven yläpuolella Helluntaiseurakunta. Helluntaiseurakunnan jäsenluetteloon kuuluvat ihmiset ovat kuitenkin keskimäärin nukkumassa esimerkiksi klo 4 aamuyöllä ja töissä tai koulussa aamupäivällä klo 11, eivätkä Kiveriönkatu 1:ssä.
Menen kyllä kotiin iloiten. Se on raamatullinen paikka isälle. Kirkkorakennukset ovat vieneet kristittyjen huomion parhaasta toisarvoiseen...
Kysymys on väärinymmärryksestä. Vanhassa testamentissa oli ilmestysmaja ja temppeli fyysisiä paikkoja. Uudessa testamentissa Jumalan temppeli ovat Jeesuksen seuraajat eli opetuslapset. Silti kirkkohistoria on pitkälti fyysisten rakennusten historiaa. On Pietarin kirkkoa, on Uspenskin katedraalia, on rukoushuonetta ja toimintakeskusta. Siksikö varsinainen temppelin rakennus on jäänyt niin heikoille?
Toinen samankaltainen väärinymmärrys on UT:n pappeudessa. VT:ssa olivat papit toimittamassa jumalanpalvelusta. Niin UT:ssakin, mutta kaikki uskovat ovat pappeja. Eivät vain kirkkokuntein palkkaamat ohjelman pyörittäjät: kirkkoherrat, pastorit, kappalaiskanat, nuorisopapit jne...
En ole halukas mihinkään suurisuuntaisiin keskustelufoorumeihin - varsinkaan YTT:n organisoimiin. Minusta pienessä on voimaa. Maailmaa mullistavat asiat ovat pieniä, yksinkertaisia, lähellä tapahtuvia, kädenulottuvilla...
First, Pekka. Ei mitään henkilökohtaista sinulle, vaan tämä on asia joka on ihan todellinen ongelma minulle. Olen tuskastumiseen asti yrittänyt niellä ja sitten taas välillä puhua seurakunnan vastuunkantajille. En mä vaan pysty keskittymään siihen mitä tulin tekemään, eli kuuntelemaan Sanaa, rukoilemaan ja kohtaamaan Jumalaa yhdessä muiden kristittyjen kanssa JOS samaan aikaan on menossa joku muu ohjelma samassa tilassa. Se on ihan sama onko se kännykkään puhuva ihminen, pitkään itkevä tai ääntelevä lapsi, örisevä alkoholisti tms. Häiriö mikä häiriö. Minusta on jotenkin outoa että uskovan pitäisi voida sietää tällaisia häiriöitä vaikka Sana selvästi opettaa että kunnioittaisimme toinen toisiamme, saati että pitäisimme Jumalan ykkösenä. Miksi esimerkiksi alkoholin käytöstä olemme yksimielisiä ettei sillä saa loukata sitä joka ei sen käyttöä hyväksy? Eikö ihan sama periaate päde ja paljon voimakkaammin asioihin jotka varsin yleisesti koetaan häiritseviksi?
Niistä rakennuksista sen verran että olen pohjimmiltaan ihan samaa mieltä sinun ja Timon kanssa. En vaan tekisi niin jyrkkää vastakkain asettelua, koska elämme nyt tällä hetkellä kirkkorakennustan ja -kuntien kulttuurissa. Se ei muutu hetkessä.
Mutta tienne on oikea ja erittäin raamatullinen. Minä lähtisin siitä päästä liikkeelle että pitäisi saada aikaan avoin keskustelu kirkkokuntien sisällä ja välillä ja myös niiden ulkopuolella olevat mukaan keskusteluun. Ehkä ongelma on juuri keskustelukulttuurin puute. Kirkkohistoria on aina enemmän tai vähemmän "jumalan sanaa". Aina joku mestari ja guru sanoo viimeisen sanan, jota muut sitten kiltisti noudattavat tai vaihtavat maisemaa. Dialogiin ei meinata päästä. Näinhän täällä meilläkin.
Itse kunkin, niin sinun Pekka, tai Timon, ja myös minun tilanne on se että olisi ollut ilmeisesti halua tehdä jotakin sillä tavalla kuin näkee itse oikeaksi mutta tämä näkemys on tullut torjutuksi. Asiasta olisi pitänyt voida keskustella, mutta se ei ole onnistunut.
Valta on ongelma. Siitähän Raamattu varoittaa. Se joka valtaa on jo saanut, tuppaa väkisinkin sokaistumaan. Näin hän lopulta asettuu jumalaksi seurakuntaansa ja tyrehdyttää muut mielipiteet.
Myös kirkkorakennus synnyttää valtaa. Olen tismalleen samaa mieltä Pekka kanssasi. Rakennus tekee kirkkoherroja. Mutta tästäkin pitäisi päästä keskustelemaan. Ehkä rakennuksen ja vallan kirous vähenisi kun niihin koskettaisiin.
P.S. Voi voi, et kai sinä nyt luullut että minä sitä rikoslain pykälää olin tuomassa sinne kirkkoon. No en nyt ihan vielä, mutta halusin vain muistuttaa itselleni ja muille että asia on koettu niin tärkeäksi - siis rauha - että sen on maan eduskuntakin huomioinut. En voine siten olla tuon rauha -periaatteen kanssa aivan yksin.
Post a Comment