Näkemisiä

Eräänä iltana Raamattua lukiessani huomioni kiinnittyi seuraavaan tekstinkohtaan Aamoksen kirjassa (5:18-20):

”Voi teitä, jotka toivotte Herran päivän tulemista.

Miksi hyväksi on teille Herran päivä?

Se on oleva pimeys, eikä valkeus

- ikäänkuin jos joku pakenisi leijonaa ja häntä kohtaisi karhu,

tahi joku tulisi kotiin ja nojaisi kätensä seinään

ja häntä pistäisi käärme.

Eikö Herran päivä ole pimeys, eikä valkeus,

eikö se ole synkeys, jossa ei valoa ole?”

Tällaisena voimakkaan kulttuurisen, taloudellisen ja sosiaalisen murroksen aikana, jota elämme, tuntuu siltä kuin Jumala seuloisi seurakuntaansa, puhdistaen ja pyhittäen, jopa polttaen siitä kuonan pois. Kyse ei siis ole vain jostain kulttuurisesta ilmiöstä tyyliin ”ajat muuttuvat, tavat niiden mukana”. Kyse on Jumalan Hengen aikaansaamasta globaalista hengellisestä murroksesta, joka ravistelee Hänen omiaan kaikkialla maailmassa. Vanhojen kirkkojen ja seurakuntien, herätysliikkeiden ja organisaatioiden liitokset natisevat kun tämä tapahtuu. Olemme todistamassa tätä kaikkea ympärillämme tänään. Monelle tulee kiusaus alkaa rakentaa uudelleen samalle vanhalle perustalle, jolla aiempi, nyt sortumaisillaan oleva rakennus oli. Tai etsitään uutta perustusta, jolle rakentaa oman mielen mukaan. Yhteistä näille molemmille on epäusko ja se, ettei Herra ole niissä suunnitelmissa mukana. Puolisydämisyyden aika on ohi.

Tässä tilanteessa myös Jumalan omille käy niin kuin Malakia ennustaa (3:2-3):

”Mutta kuka kestää hänen tulemisensa päivän,

ja kuka voi pysyä, kun hän ilmestyy?

Sillä hän on niinkuin kultasepän tuli ja niinkuin pesijäin saippua.

Ja hän istuu ja sulattaa ja puhdistaa hopean,

hän puhdistaa Leevin pojat,

saa ne puhtaiksi kuin kullan ja hopean

ja sitten he tuovat Herralle uhrilahjoja vanhurskaudessa.”

Eräs asia, joka tässä murroksessa nousee selvästi esille on kysymys apostolisuudesta. Tarkoitan tällä nyt tosi apostolisuuden roolia tyystin päinvastaisena kuin meidän tuntemamme länsimainen saarnaajakultti sen ymmärtää. Apostolisuus on sitä, että kaikki itse asiassa käännetäänkin ylösalaisin. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja vihoviimeiset (1.Kor. 4:9) tulevatkin loppupelissä ensimmäisiksi. Luonnollisen uskonnollisuuden hapattamassa kristillisessä kulttuurissa korotetaan ihmistä, so. julistajaa, opettajaa, johtajaa, profeetaksi luultua, apostoliksi kutsuttua jne.

Apostolisuus on kuitenkin alhaisin paikka. Harvaa miellyttää se, kun se osoittautuukin niin toisenlaiseksi kuin tuntemamme länsimainen kristillinen kulttuuri antaa ymmärtää. Myönnän, että kirjoitan asiasta, jota en ole läheskään täysin elänyt todeksi: apostolisuus on kaikkensa luovuttaneen rakkauden paikka. Jeesuksen luonto saa sijaa meistä, jotta meistä tulisi kaikkien palvelijoita. Näinhän Paavalikin sanoo: ”Kaikille minä olen ollut kaikkea…” (1.Kor. 9:22).

Näinhän Jeesus eli. Mene ja tee Sinä samoin. (Ja tässä kohtaa saarnamies saarnaa itselleen.)

Mutta samalla ajattelen todistavani saarnaajakeskeisen länsimaisen kristillisen kulttuurin loppua. Tulevassa Jumalan valtakunnassa ei yksinkertaisesti ole tilaa sen materialismille, ulkokultaisuudelle ja ihmiskeskeisyydelle. Monien karismaattisten yhteisöjen tulee luopua siitä tulevaisuudessa tai niistä tulee aikaa myöten osa sitä suurta Baabelia, jota kiireen vilkkaa ollaan rakentamassa. Saatana tietää, että sillä on vähän aikaa ja sen tähden se haluaa pian saada oman pytinkinsä valmiiksi, kun se näkee Herran kokoavan ja rakentavan oman morsiusseurakuntansa valmiiksi Karitsan hääaterialle.