Vanhojen käsitteiden takaisin valtaaminen

”Saarnaamisen aika on ohi”, tuumasin kerran kesällä eräässä tilanteessa, jossa oli koolla meitä vanhempia ja sitten meitä nuorempia. Tuo toteamukseni oli vähän sellainen sammakko, möläytys, jotka ovat aina silloin tällöin minulle ominainen tapa kommunikoida. Olen itse asiassa ajatellut, että ehkä pitäisi möläytellä rohkeammin, koska niitä ei ole koskaan liikaa, jotka uskaltavat sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. No, mene ja tiedä…

No, joka tapauksessa tuo möläytykseni on kesän mittaan pyörinyt mielessäni, monellakin tavalla. Muutamien viime vuosien aikana olen oppinut huomaamaan, että se opetus, joka on Pyhän Hengen inspiroimaa Kristuksen seurakunnassa, toteutuu usein monella tavalla käytännössä. Perinteisen ex cathedra-julistuksen lisäksi – ja joskus siitäkin huolimatta – opettamista tapahtuu uskovien kesken yhteisessä Sanan tutkimisessa ja sen pohjalta keskustelussa, vuorovaikutuksessa ja elämän jakamisessa yleensä. Usein tämä dialogimainen, kommunikoiva opetus on enemmän elämältä maistuvaa ja uskoa rakentavaa, kuin älyllinen ja teoreettinen saarna, sen hienosta muodosta ja tyylistä huolimatta.

Sanomattakin on selvää, että myös oma suhtautumiseni saarnaamiseen on muuttunut. Ennen olin kuin Zwindli, joka saattoi pitää viikossa neljätoistakin saarnaa tyyliin ”piece of cake”. Jos minut nyt kutsutaan saarnamatkalle johonkin perinteiseen seurakuntaan – niinkin voi vielä käydä silloin tällöin! – niin aiemmasta poiketen, emmin ja epäröin, enkä lähde liikkeelle ennen kuin olen täysin varma siitä, että Jumala on minut sinne kutsunut. Siperia opettaa ja Jeesus on Siperiankin Herra.

Minua puhuttelee erinomaisesti Paavalin kehotus keskinäiseen opettamiseen Kolossan seurakunnassa: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa”. Entä miten sen tulisi Paavalin mukaan ja ilmeisesti myös tuon ajan kristittyjen käytännön mukaan tapahtua? ”Psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” Ks. Kol. 3:16 (RK 38). Ei sanaakaan luentomaisesta informaatiosaarnasta pöntöstä käsin. Perin mystistä joukkoa nuo alkukristityt; ei ollut heillä nykyisen ajan länsimaisten kristittyjen viisautta, teknistä osaamista ja homiletiikkaa (so. saarnaoppia), kun joutuivat tällaiseen tyytymään. No, sarkasmi sallittakoon…

Mutta ilmeisessä kriisissä perinteinen saarnaaminen on. Lueskelin eilen viimeisimmässä Perusta-lehdessä ollutta tanskalaisen luterikon Leif Andersenin artikkelia ”Julistaja – airut vai paimen”. Andersen kirjoittaa näin:

”Joitakin vuosia sitten Tanskan sisälähetys oli pitämässä vuosikokoustaan ja puheenjohtaja saarnaansa. Paikkana ei ollut kirkko vaan konferenssikeskus. Sen esiintymislava oli teräksestä. En voinut olla ajattelematta kaikista kokoushuoneiden ja seurakuntasalien saarnatuoleista, joita olen vuosien varrella nähnyt, että ne on rakennettu kuin tankeiksi! Ne voivat kirjaimellisesti vyöryä ihmisten yli! Ellet pidä varaasi, jyrään sinut alleni.

Nyt tällainen viestimisen tapa on kuollutta. Hyvin harvat asiat ärsyttävät postmodernia kuulijaa kuin se, että hänelle luennoidaan. Kun joku seisoo luennoimassa minulle ja informoimassa minua totuudesta, se ei nykyään ole turvallista, eikä tervettä, vaan loukkaus, epäinhimillisyyttä, hyväksikäyttöä. Ihmiset eivät suostu siihen.

Vanhanaikaisen saarnatuolin rakenne varmistaa täsmällisesti muutoksen, joka tapahtuu saarnaamaan menevälle henkilölle. Hän nousee yhtenä seurakunnasta, alkaa kiivetä portaita, on vielä yksi yhteisön jäsen, kunnes hän kääntyy ja muutos on täydellinen. Hän ei olekaan enää yksi meistä. Hän on lähempänä Jumalaa kuin meitä. Hän on Jumalan puolella ja Jumalan totuus on hänen puolellaan.

Tämä on klassista, suunnatonta, raskasta, pelottavaa. Se on vanhanaikaista.

Minulle tämä kuvaa saarnan kriisiä. Klassinen saarna, luento, koetaan loukkaukseksi. Se on hyväksikäyttöä. Yllättävää on, että se usein on hyväksikäyttöä jopa niille, jotka tosiasiassa saattaisivat yhtyä sanomaan.

Haddon Robinson, amerikkalainen homileetikko, sanoo: Julistajan aika on ohi. Nyt on kommunikaattorin aika.

Onko Robinson oikeassa? Luullakseni hän on.”

”Saarnaamisen aika on ohi”, olin siis oikeassa. Tähän rinnalle kannattaa näet ottaa tieto siitä, että klassisen homiletiikan eli saarnaopin juuret ovat hellenistisessä pakanuudessa, nimittäin retoriikassa. Vanhakatolisen kirkon aikoina pakanuudesta kristinuskoon kääntyneet filosofit nimittäin salakuljettivat tämän antiikin ajan puhetaidon kristillisen kirkon sisälle. Tämän kehityksen kulkua voimme sitten seurata kirkkohistorian sivuilta. Onko Jumala siis toiminut näiden ilmiöiden kautta? Epäilemättä, ja usein myös niistä huolimatta. Mutta se ei ollut se alkuperäinen sananjulistuksen idea Jumalan suunnitelmissa.

Ennen kuin vyörytät eteeni omasta traditiostasi nousevia ”mutku”-kysymyksiä, niin katso tarkkaavaisesti Jeesuksen julistusta, vertauksia esimerkiksi Matteuksen evankeliumin luvussa 13. Perehdy myös Paavalin apostoliseen julistukseen Apostolien kepposissa… eikun teoissa. Tarkkaa erityisesti Paavalin toimintaa Ateenan Areiopagilla ja vertaa keskenään Apostolien tekojen 17. luvussa olevaa kuvausta ja miten Paavali itse kommentoi sitä 1.Korinttilaiskirjeen 2. luvun alussa.

Mutta epäilemättä Jumala on siis asettanut arvovaltaisen apostolisen sananjulistuksen seurakuntaan sen rakentamiseksi. Mutta siinä on hyvä tsekata tarkasti se, mitä Luukas kertoo sen tavasta: Paavali harjoitti vuorovaikutteista dialogia kuulijoidensa kanssa (esim. Apt. 19:9 ja 20:7). On siis otettava huomioon tuon sananjulistamisen apostolinen luonne. Tämä selittää osaltaan oman epäröintini kiitää saarnareissulta toiselle, vaikka koenkin omaavani jonkinlaisen Sanan opettajan kutsumuksen. Joka tapauksessa ajattelen Jumalan antaneen meidän hyväksemme sekä tuon lähiyhteyden ja elämän jakamisen pyhien kesken että apostolisen opetuksen koko Kristuksen ruumiin rakentumiseksi paikkakunnalla.

Apostolien tekojen 2. luku kuvaa tätä uskovien yhteyttä näin: ”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa… ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella”. Tarvitsemme nämä molemmat; apostolien opetuksen ”Salomon pylväskäytävässä” (mikä paikka se sitten kussakin tapauksessa käytännössä onkaan!) ja kodeissa kokoontumisessa lihaksi tulevan Kristuksen ruumiin murtamisen sekä ateriayhteytenä että elämän jakamisena muutenkin.

Tämä johtaakin meidät vanhojen käsitteiden kavallukseen ja inflaatioon, mutta myös niiden takaisin valtaamiseen. Tarkoitan tällaisia kristillisen uskon ja elämän peruskäsitteitä, kuten seurakunta ja jumalanpalvelus. Ei kovin kauan sitten kuulin erään nuoren aikuisen naisen puhuvan käsitteestä ”seurakunta” sävyyn, johon hän eittämättä liitti paikalleen pysähtyneisyyden ja hengellisen kuoleman.

Seurakunta ei sanana todellakaan kommunikoi monelle 20-30v. nuorelle aikuiselle mitään kovin puoleensa vetävää tai tavoittelemisen arvoista. Tämä suhtautuminen voi perustua puhtaasti ennakkoluuloihin, mutta myös omiin turhauttaviin kokemuksiin. Mutta näin ei ollut alussa, vaan Kristus tarkoitti seurakunnalla ihan jotain muuta kuin jokasunnuntaista, siististi pukeutuneiden, hyvien ihmisten niskaan tuijottelu-kilpailua.

Moni tuntuu siis ajattelevan, että koska väärää rahaa on liikkeellä niin rutkasti, niin varminta on luopua oikeankin rahan käytöstä. Toisaalta tämä on tyypillistä postmodernia frustraatiota, joka ilmenee yhtä hyvin suhteessa armolahjoihin – ”koska ylilyöntejä on niin paljon, niin viisaampi on pitäytyä vain kirjoitettuun sanaan” – kuin suhteessa Raamatun ilmoitukseen; ”koska eri tulkintamalleja on olemassa pilvin pimein, niin aidompaa uskoa on etsiä välitöntä Hengen ilmoitusta”. Näiden harhamaisten ääripäiden keskellä meitä seulotaan ja meiltä kysytään lujaa uskoa Jumalan Sanaan ja Pyhään Henkeen – ja siihen, että nämä kaksi pelaavat yhteen, eivät toisiaan vastaan, eivätkä sulje pois toisiaan.

Ei ole siis seurakunta-sanan vika, että se on kärsinyt inflaation ja saanut joitakin ikävystyttävän ja toisia jopa puistattavan sisällön – ”käydä kirkossa on yhtä kuin olla kristitty”. Meidän tehtävämme on vallata tämä käsite takaisin uskonnollisen elämän piiristä ja saattaa se takaisin oikeaan kontekstiinsa Jumalan valtakunnan osaksi. Parhaiten tämä käy siten, että Sinä ja minä alamme uudella tavalla elää todeksi sitä seurakuntaa, joka ei ole olemassa vain parin tunnin ajan sunnuntaisin, vaan jossa ollaan saman ruumiin jäseniä 24/7.

Vielä esimerkki vanhojen käsitteiden takaisin valtaamisesta. Eräänä iltana istuimme olohuoneessamme, minä, vaimoni ja nuorin poikamme, joka sanoi minulle: ”Lue sanaa, pastori!” Ennen kuin luin, esitin hänelle kysymyksen, jota olimme käsitelleet ennenkin: ”Mikä on pastori?” Ja koska aihe oli tuttu ja poikani oppivainen, hän vastasi: ”Paimen”. Minä siihen: ”Oikein; minä olen tämän perheen paimen”.

Olen siis pastori eli paimen tässä kohtaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka en saakaan siitä mitään palkkaa rahan muodossa. Olen perheeni paimen asemani ja Jumalalta saamani kutsun perusteella, halusin tai en, tiedostin sitä tai en. Tämän paimenuuden kutsu ajaa jopa ohi kaiken muun paimenuuden seurakunnassa. Tai oikeastaan tämä edeltää sitä; jollei tätä paimenuutta kodissa ole ensin, ei sitä ole seurakunnassakaan. Vai mitä luulet Paavalin tarkoittavan 1.Tim. 3:2-5:llä?