Kysymyksiä ja vastauksia…

Kuulen usein kysyttävän itseltäni ja erityisesti tähän blogiini liittyen seuraavanlaisia kysymyksiä ja vastaväitteitä:

• Miksi olet aina niin negatiivinen suhteessa instituutioihin ja perinteisiin seurakuntiin?
• Eihän Jeesuskaan ollut kriittinen, eikä Hänkään puhunut niistä asioista, jotka olivat huonosti seurakunnassa.
• Pitäydytään positiivisissa asioissa, ajatellaan sitä, mikä on hyvää ja kaunista, eikä keskitytä siihen, mikä on huonosti tai vasta kehittymässä joksikin…
• Sitä paitsi, mitä pahaa siinä nyt sitten on…
• Niin, ja eikö Jumala kuitenkin loppupelissä ole aina armollinen?

Tähän voisi vastata monella tapaa, lyhyesti ja pitkästi, sovitellen ja tulikivenkatkuisesti… Ehkä sen takia onkin parempi, että annan vastauspuheenvuoron minua viisaammalle henkilölle.

”Jos kristinusko aikoo nuorentua sen täytyy tapahtua jollain muilla tavoilla kuin mitä tähän asti on käytetty. Jos seurakunta haluaa toipua niistä vammoista, joita se on saanut, esille täytyy ilmaantua uuden tyyppinen saarnaaja. Tyypillinen synagoogan esimies-tyyppi ei koskaan enää toimi. Ei myöskään papillinen tyyppi, joka hoitaa hommansa, nostaa palkkansa, eikä kysele mitään, eikä myöskään sulavasanainen pastorityyppi, joka tietää hyvin miten kristillinen uskonto saadaan tehtyä kaikille hyväksyttäväksi. Kaikkea tätä on yritetty ja huomattu, ettei homma toimi. Uuden tyyppisen hengellisen johtajan täytyy nousta keskuudestamme. Hänen täytyy olla vanhan profeetan tapainen, mies, joka on nähnyt Jumalan näkyjä ja on kuullut äänen valtaistuimelta. Kun hän tulee (ja rukoilen Jumalaa, ettei heitä tule vain yksi, vaan monta) hän asettuu nimenomaan kaikkea sitä vastaan mitä meidän teennäinen, mukavan pehmeä sivilisaatiomme pitää rakkaana. Hän tulee vastustamaan, uhkaamaan ja protestoimaan Jumalan nimessä ja hän tulee hankkimaan itselleen vihan ja vastustuksen suurimmalta osalta kristikuntaa.” A. W. Tozer

Mutta esitänpä provosoivan kysymyksen; eikö olekin jännä ilmiö se, että monet niistä, jotka ansiokkaasti puolustavat uskoa (eli harrastavat ja erikoistuvat apologiaan) tämän maailman epäuskoisten intellektuellien suuntaan, samalla itse syyllistyvät melkoiseen epä-älyllisyyteen hyväksyessään monet kristillisinä ja raamatullisina pidetyt käytännöt ja tavat itsestäänselvyyksinä kirkkoinstituutioiden ja perinteisten (vapaidenkin) seurakuntien piirissä? Tässä suhteessa totuus ei todellakaan ole muodissa, liekö koskaan ollutkaan…

En tiedä, ehkä on kyse taloudellisesta toimeentulosta, ehkä halusta säilyttää vanha kuulijakunta tai oletetut vaikutusmahdollisuudet tai peräti epätoivoisesta yrityksestä vielä yrittää pelastaa katoava kristillinen yhtenäiskulttuuri, tai ehkä vain pelosta järkyttää isoisten haurasta kirkkorauhaa… (Pelottavin vaihtoehto lienee se, etteivät hekään ole koskaan todella vaivautuneet ajattelemaan koko asiaa…)

Totisesti on aika aloittaa apologia eli raamatullisen uskon puolustus Jumalan huoneesta!

”Todellisen radikaalin täytyy olla juuri-ihminen. Vallankumouksellinen voi olla `ulkopuolinen` suhteessa niihin rakenteisiin, joiden näkee olevan romahtamassa: hänen todellakin täytyy astua ulos siitä. Mutta radikaali menee oman traditionsa juuriin. Hänen täytyy rakastaa sitä: hänen täytyy itkeä Jerusalemin vuoksi, jopa silloinkin kun hänen täytyy julistaa sille tuhoa.” John A. T. Robinson