Hengellisestä kasvatuksesta
Olen tullut uskoon keväällä 1974 ollessani 17-vuotias. Nyt siitä on kulunut aikaa rapiat 34 vuotta. Kun ajattelen omaa uskonelämääni, niin tunnistan itsessäni Jumalan kutsun. Hyvin pian uskoontuloni jälkeen tapahtui tämä tunnistaminen. En oikein osaa selittää sitä; se on kuin sisäinen kutina, jota ei voi ulkoapäin raapia.
Kun sitten ajattelen omaa käsitystäni tuon kutsun toteutumisesta elämässäni, niin huomaan ajatelleeni, että tie käy muodollisen kristillisen koulutuksen kautta. Eli raamattukoulun tmv. kautta Herran työhön. Samalla tavoin kuin maallisellakin puolella valmistutaan tiettyyn ammattiin opiskelemalla, tenttimällä jne., niin samalla tavoin käy myös Jumalan valtakunnassa. Näinhän se ajattelu kulkee; suoritetaan jokin pätevyyskoulutus, hankitaan tutkinto, oppiarvo ja nimitys ja sitten eikun töihin Herran elopelloille.
On the other hand; niin kauan kuin henkilöltä tämä tutkinto ja vihkimys työhön puuttuu, hän on ”vain pelkkä maallikko”. Hänen Pyhän Hengen kautta saamansa armolahjavarustus voi olla periaatteessa millainen hyvänsä, liittyen paimenuuteen, opettamiseen, evankelioimiseen, vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, kastamiseen tai ehtoollisen jakamiseen jne., mutta niin kauan kuin tämä ”virallistaminen” puuttuu, niin hän ei ole ”virallisesti pätevä” tekemään noita asioita.
Hyvä kysymys onkin; tunnistetaanko ihmisten kutsumus paimenten taholta ja annetaanko seurakunnissa kaikille Herran kutsumille mahdollisuus toteuttaa kutsuaan? Tai sama asia toisin päin; onko kuka hyvänsä, joka suorittaa hyväksytysti jonkin muodollisen koulutuksen ”virallisesti pätevä” em. tehtäviin seurakunnassa?
Turhauttavaa; onko todellakin kaikkien yhteisöjen (myös orgaanisten seurakuntien!?) pakko kulkea läpi tuo sama hapattumisen prosessi vireästä ja viriilistä liikkeestä paikoilleen pysähtyneeksi, akateemisia oppiarvoja arvostavaksi kirkkokunnaksi? (Kuvaannollisesti sanoen; kirkasvetisestä lähteestä sameiden vesien seisoma-altaaksi…)
Mutta omaan kokemukseeni palatakseni; tämä ajatus raamattuopiston tai teologisen seminaarin käymisestä hengelliseen työhön ”virallisesti valmistavina” oli täydellisesti iskostunut mieleeni jo nuoresta pitäen. Joka puolella ympärilläni näin vain tämän mallin. En nähnyt mitään muuta, vaihtoehtoista mallia toiminnassa – tai jos luulinkin nähneeni, niin minut hyvin nopeasti vaiennettiin ”oppineempien” taholta varoituksilla hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta tai ”kristittyjen yhteyden reuna-alueille” luisumisesta. (Näillä varoituksilla oli usein myös kirkkohistoriallisen todistusaineiston painoarvo mukanaan, mikä tarkemmin tutkittaessa tosin osoittautui joko tahallisen yksipuoliseksi tai sitten naivin hyväuskoiseksi virallisen kirkkohistorian tulkinnaksi.)
Olen sitten näiden reilun 30 vuoden uskossa vaeltamiseni aikana läpikäynyt kahdenkin kirkollisen työntekijäkoulutuksen myllyn, nähnyt sen toimivuuden ja toimimattomuuden sekä tehnyt mielenkiintoisia havaintoja sen liittymisestä ko. uskonyhteisön elämään ja eteenpäin menoon yleensä. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että olen nauttinut siitä. Luulen, että muutamaa viimeksi kulunutta vuotta lukuun ottamatta olen viettänyt eräät elämäni parhaat vuoteni raamattukoulussa. Rakastan Raamatun tutkimista ja olen saanut paljon myös teologian opiskelusta. Kuten eräs opettajani totesi nuoruudessani, minulla on opittavaa jokaiselta ihmiseltä, jopa liberaaliteologilta. Sitä paitsi, täytyyhän minun tuntea se hengellinen kenttä, jossa tämän päivän Suomessa (ja länsimaissa yleensäkin) eletään. Jos ei muuten, niin ainakin sitä varten, että tiedän, mitä vastaan taistelen. On siis olemassa ero Raamatun opiskelulla ja teologian opiskelulla. (Tuleeko tämä Sinulle yllätyksenä?)
Mutta sitten; muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana olen alkanut aiempaa syvemmin ymmärtämään jotain siitä mallista, jonka Uusi testamentti antaa hengelliselle kasvatukselle, oppimiselle ja oman kutsun löytämiselle. Tämä raamatullisen oppimisen malli liittyy läheisesti näkemykseemme seurakunnasta, sen luonteesta ja elämästä.
Ensinnäkin on hyvä huomata, etteivät apostolit harrastaneet akateemista teologian opiskelua, eivätkä myöskään kannustaneet nuoria seuraajiaan siihen (Markus, Timoteus, Titus esim.). Apostolien malli opettaa oli tyystin erilainen. Siinä teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, Sana ja Henki eivät olleet erossa toisistaan.
Ensinnäkin se perustui henkilökohtaiseen vierellä kulkemiseen, elämän jakamiseen ja asioiden käytännössä sisäistämiseen. Se tapahtui aina vanhemman, apostolisen työntekijän opastuksella (esim. lähetysmatkoilla Paavalin kanssa tai kirjeenvaihdossa hänen kanssaan). Joku voisi kutsua tätä oppimisen prosessia mentoroinniksi. Siitä puuttui kokonaan meidän länsimaiseen käsitykseemme kuuluva ”tutkijakammio norsunluutornissa”-ajattelu. Apostoleilla ei ollut siihen yksinkertaisesti aikaa (entä onko meillä sitten?), eivätkä he mitenkään nähneet sitä tarpeellisena (tulisiko meidän sitten pitää?). Akateeminen teologinen opiskelu edustaa enemmänkin antiikin Kreikan pakanallista ajattelua, jonka takana Aristoteleen haamu (sangen elinvoimaisena) kummittelee.
Toiseksi, oppiminen raamatullisessa mallissa tapahtui aina osana yhteisöä. Tämä yhteisö oli aina seurakunta. Se ei ollut akateeminen yliopisto, askeettinen munkkiluostari tai elävästä elämästä eristäytyvä raamattukoulu jossain syrjäseudulla. Oppiminen ja mentorointi tapahtuivat siis osana seurakunnan jokapäiväistä elämää, ihmisten välistä vuorovaikutusta ja se oli luonteeltaan yhteisöllistä. Tämä asettaa eteemme myös haastavan kysymyksen; ovatko seurakuntayhteisömme sellaisia, joissa tämä raamatullinen mallioppiminen toteutuu käytännössä?
Tunnustan, että olen tässä kohtaa oppimassa, enkä halua puhua suulla suuremmalla. Ymmärrän, että jossain raamattukoulussa saatetaan hyvinkin ymmärtää nämä hengellisen kasvun lainalaisuudet – joskin niiden rakenteet estävät tehokkaasti tämän elämän esiintulon. Haluan siis itse olla oppimassa ja opetettavissa, mutta haluan myös jakaa itse oppimaani eteenpäin nuoremmille. Mutta siinä ei ole kysymys akateemisen, teoreettisen tiedon välittämisestä, vaan oman elämän ja kokemuksen kautta opittujen asioiden jakamisesta nuoremmille.
Summa summarum; ainakin sen olen oppinut Jumalan kutsusta omalla kohdallani, että tämä on minun kutsuni. (Ei hassummin 34 vuoden aikana, vai mitä…?)
Käytännön kysymys: miten voisimme rakentaa seurakunnistamme sellaisia yhteisöjä, että Paavalin tapa opettaa nuorelle Timoteukselle asioita voisi onnistua käytännössä? (Ks. 2.Tim. 2:2.)