Mistä Hän on puhunut viime aikoina?

Aina uudestaan Jumalan Henki tuntuu toistavan kahta juttua minulle.

”Poikani - keskity elämään!” Tämä on vapaa lainaus erään vakuutusyhtiön mainoslauseesta, mutta osuu asian ytimeen. Jumala puhuu entistä enemmän Elämästä, joka on Hänessä. Se on uskonnon vastakohta. Uskonto on Elämän korvike, joka pyrkii olemaan sen kaltainen, mutta onnistuu vain ikävystyttämään meitä.

En halua enää ohjelmia, kampanjoita tai toimintaa. Elämässä on minulle kylliksi. Haluan siis keskittyä elämään. Maallinen elämä on liian lyhyt kulutettavaksi erilaisissa puuhasteluissa, joilla ei ole mitään tai hyvin vähän tekemistä Elämän kanssa. Monia meistä ajaa uskonnollinen velvollisuudentunto; ”pitäähän nämäkin asiat hoitaa, eikä noitakaan sovi sikseen jättää ja jonkunhan tämäkin on tehtävä”. Mutta minä en tahdo olla yksi niistä.

”Älä lukitse vastaustasi liian aikaisin.” Monien tämän ajan asioiden, ilmiöiden ja ihmisten kohdalla tämä on tärkeä muistaa. Moni meistä tuomitsee asioita liian kevyin perustein ja korvakuulolta. Onko Sinulla varaa Jumalassasi jättää tuomitsematta ja keskittyä kuuntelemaan sen sijaan, että kiiruhdat lausuntosi suoltamisessa julki. Olen sitä mieltä, että meidän on koeteltava kaikki ja pidettävä se, mikä on hyvää, mutta jätetään lopullinen tuomiovalta Jumalalle.

Joku on sanonut, että Jumala kyllä kynii kukkonsa (ja kanasensa myös), mutta olemme tämän tapahtumisen suhteen joskus niin liikuttavan innokkaita. Muista, että Sinulle mitataan samalla mitalla, millä muille olet itse mitannut. Pelastumisesi ei riipu siitä, miten monta harhaoppia olet kuluneen viikon aikana bongannut, eikä muiden pelastuminen riipu siitä, että he nimeävät harhoiksi samat ilmiöt kuin Sinä. On parempi olla kääntynyt valoon kuin painia pimeyden kanssa ja myös ymmärtää se, että meillä on jokaisella omat kasvun paikkamme, aikamme ja rajamme.

En kannusta ketään kritiikittömyyteen, enkä halua itse edustaa sellaista. Moni kirkkokunta ottaa seuraavaksi agendakseen viimeisimmän ”outpouringin” ja lanseeraa vain uusia tapoja, muotoja ja sanontoja. Meidän on parempi juurtua Kristukseen kuin ohimeneviin ilmiöihin.

Keskitytään siis elämään. Hän ei tuomitse meitä keskittymisestä oikeisiin juttuihin, vaikka samalla tulisimme poissulkeneeksi toisia, vähempiarvoisia pois.

Lakeland, Florida

Aiheesta kirjoittaa Brian Heasley hyvin blogissaan ”Curious In Ibiza” (www.brianheasley.blogspot.com)

Florida outpouring, Lakeland revival, Todd Bentley

Kotiseurakunta vs. orgaaninen srk

Minulta on kysytty, onko kotiseurakunta sama asia kuin orgaaninen seurakunta? Vastaan, että ei ole.

Jotkut kotisrk:t ovat luonteeltaan orgaanisia eli luonnonmukaisesti eläviä, jotkut taas eivät. Monet nykypäivän kotiseurakunnista ovat melko pitkälle ”vain” raamattupiirejä. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta siinä ei suinkaan ole kaikki. Jotkut kotisrk:t ovat hyvin varustettuja juhlaruokapöytiä ja siinä kaikki. Jotkut kotisrk:t ovat jopa ihan yhtä instituutionomaisia kuin muutkin perinteiset seurakunnat. Niillä on käytännössä saarnapönttö olohuoneessa ja tuolit asetettuina riviin, jotta kolmen vartin saarnan passiivinen kuuntelu onnistuu edes jotenkuten mukavasti.

Jotkut orgaanisista seurakunnista ovat sitä tietämättään. Niillä saattaa olla esim. rukouspiirin nimi, mutta asiat, joita niiden keskuudessa tapahtuu, ovat ilmentymiä Kristuksen ruumiin elävästä todellisuudesta Pyhän Hengen kautta. Hengellinen vanhemmuus ja paimenuus, keskinäinen huolenpito niin hengellisesti kuin aineellisestikin, kunkin jäsenen oman armolahjan käyttö yhteiseksi rakentumiseksi ja Kristuksen herruuden – Hän on Seurakunnan Pää! – toteutuminen kokoontumisissa Pyhässä Hengessä ovat ehdottomia tunnusmerkkejä siitä, mitä kutsumme orgaaniseksi seurakunnaksi käytännössä.

Toisin sanoen; se, että kokoonnumme jonkun olohuoneessa ei vielä tee siitä orgaanista seurakuntaa, eikä välttämättä edes kotiseurakuntaa. Kovin usein kuulee puhuttavan siitä, miten ”kokous alkaa kohta” tai että ”nyt lapset ollaan hiljaa, kun ollaan kotikokouksessa”. Tällainen ajattelu osoittaa hyvin sen, miten vaikeaa vanhasta poisoppiminen voi olla. Kaksivuosituhantisen ”kirkossa käymisen” jalanjäljet löytyvät niin helposti olohuoneestakin.

Frank Viola kuvailee seurakunnan orgaanista eli luonnonmukaista luonnetta sanoilla

- yhteys kasvokkain

- jokaisen jäsenen osallistuminen

- johtajuus ilman hierarkkiaa

- Jeesuksen keskeisyys ja ylivertaisuus – Hän on srk:n Pää

Eli seurakunnan orgaaninen elämä on Kristuksen ruumiin elämän kokemista käytännössä ja se on tyystin eri asia kuin ”käydä kirkossa” tai ”istua kokouksessa”. Jos olet Kristuksessa, et käy seurakunnassa, vaan olet siinä 24/7 ja olet itse osa sitä.

Mutta kun ajattelemme sitä opetusta, mikä meillä UT:ssa on seurakunnasta, niin olemme vasta tien alussa menossa jonnekin. Kotisrk – orgaaninen srk ovat välietappeja matkalla kohti UT:n mukaista paikallisseurakuntaa.

Kapinallisen ja vallankumouksellisen ero

Joku on sanonut, että ”kapinallinen yrittää muuttaa menneisyyden; vallankumouksellinen yrittää muuttaa tulevaisuuden”. Tässä suhteessa Jeesus oli vallankumouksellinen. Hän ei halunnut tuhlata aikaa yrittämällä muuttaa oman aikansa fariseusten ja kirjanoppineiden ylläpitämää uskonnollista systeemiä. Hän yksinkertaisesti haastoi olemassa olevan maailmanjärjestelmän eli kosmoksen perustamalla tänne kokonaan uuden yhteisön. Seurakunta on Jumalan valtakunnan siirtokunta, etäispääte tässä maailmassa.

Mitä taas radikaali tarkoittaa – ks. edellinen postaus!

Kysymyksiä ja vastauksia…

Kuulen usein kysyttävän itseltäni ja erityisesti tähän blogiini liittyen seuraavanlaisia kysymyksiä ja vastaväitteitä:

• Miksi olet aina niin negatiivinen suhteessa instituutioihin ja perinteisiin seurakuntiin?
• Eihän Jeesuskaan ollut kriittinen, eikä Hänkään puhunut niistä asioista, jotka olivat huonosti seurakunnassa.
• Pitäydytään positiivisissa asioissa, ajatellaan sitä, mikä on hyvää ja kaunista, eikä keskitytä siihen, mikä on huonosti tai vasta kehittymässä joksikin…
• Sitä paitsi, mitä pahaa siinä nyt sitten on…
• Niin, ja eikö Jumala kuitenkin loppupelissä ole aina armollinen?

Tähän voisi vastata monella tapaa, lyhyesti ja pitkästi, sovitellen ja tulikivenkatkuisesti… Ehkä sen takia onkin parempi, että annan vastauspuheenvuoron minua viisaammalle henkilölle.

”Jos kristinusko aikoo nuorentua sen täytyy tapahtua jollain muilla tavoilla kuin mitä tähän asti on käytetty. Jos seurakunta haluaa toipua niistä vammoista, joita se on saanut, esille täytyy ilmaantua uuden tyyppinen saarnaaja. Tyypillinen synagoogan esimies-tyyppi ei koskaan enää toimi. Ei myöskään papillinen tyyppi, joka hoitaa hommansa, nostaa palkkansa, eikä kysele mitään, eikä myöskään sulavasanainen pastorityyppi, joka tietää hyvin miten kristillinen uskonto saadaan tehtyä kaikille hyväksyttäväksi. Kaikkea tätä on yritetty ja huomattu, ettei homma toimi. Uuden tyyppisen hengellisen johtajan täytyy nousta keskuudestamme. Hänen täytyy olla vanhan profeetan tapainen, mies, joka on nähnyt Jumalan näkyjä ja on kuullut äänen valtaistuimelta. Kun hän tulee (ja rukoilen Jumalaa, ettei heitä tule vain yksi, vaan monta) hän asettuu nimenomaan kaikkea sitä vastaan mitä meidän teennäinen, mukavan pehmeä sivilisaatiomme pitää rakkaana. Hän tulee vastustamaan, uhkaamaan ja protestoimaan Jumalan nimessä ja hän tulee hankkimaan itselleen vihan ja vastustuksen suurimmalta osalta kristikuntaa.” A. W. Tozer

Mutta esitänpä provosoivan kysymyksen; eikö olekin jännä ilmiö se, että monet niistä, jotka ansiokkaasti puolustavat uskoa (eli harrastavat ja erikoistuvat apologiaan) tämän maailman epäuskoisten intellektuellien suuntaan, samalla itse syyllistyvät melkoiseen epä-älyllisyyteen hyväksyessään monet kristillisinä ja raamatullisina pidetyt käytännöt ja tavat itsestäänselvyyksinä kirkkoinstituutioiden ja perinteisten (vapaidenkin) seurakuntien piirissä? Tässä suhteessa totuus ei todellakaan ole muodissa, liekö koskaan ollutkaan…

En tiedä, ehkä on kyse taloudellisesta toimeentulosta, ehkä halusta säilyttää vanha kuulijakunta tai oletetut vaikutusmahdollisuudet tai peräti epätoivoisesta yrityksestä vielä yrittää pelastaa katoava kristillinen yhtenäiskulttuuri, tai ehkä vain pelosta järkyttää isoisten haurasta kirkkorauhaa… (Pelottavin vaihtoehto lienee se, etteivät hekään ole koskaan todella vaivautuneet ajattelemaan koko asiaa…)

Totisesti on aika aloittaa apologia eli raamatullisen uskon puolustus Jumalan huoneesta!

”Todellisen radikaalin täytyy olla juuri-ihminen. Vallankumouksellinen voi olla `ulkopuolinen` suhteessa niihin rakenteisiin, joiden näkee olevan romahtamassa: hänen todellakin täytyy astua ulos siitä. Mutta radikaali menee oman traditionsa juuriin. Hänen täytyy rakastaa sitä: hänen täytyy itkeä Jerusalemin vuoksi, jopa silloinkin kun hänen täytyy julistaa sille tuhoa.” John A. T. Robinson

Hengellisestä kasvatuksesta

Olen tullut uskoon keväällä 1974 ollessani 17-vuotias. Nyt siitä on kulunut aikaa rapiat 34 vuotta. Kun ajattelen omaa uskonelämääni, niin tunnistan itsessäni Jumalan kutsun. Hyvin pian uskoontuloni jälkeen tapahtui tämä tunnistaminen. En oikein osaa selittää sitä; se on kuin sisäinen kutina, jota ei voi ulkoapäin raapia.

Kun sitten ajattelen omaa käsitystäni tuon kutsun toteutumisesta elämässäni, niin huomaan ajatelleeni, että tie käy muodollisen kristillisen koulutuksen kautta. Eli raamattukoulun tmv. kautta Herran työhön. Samalla tavoin kuin maallisellakin puolella valmistutaan tiettyyn ammattiin opiskelemalla, tenttimällä jne., niin samalla tavoin käy myös Jumalan valtakunnassa. Näinhän se ajattelu kulkee; suoritetaan jokin pätevyyskoulutus, hankitaan tutkinto, oppiarvo ja nimitys ja sitten eikun töihin Herran elopelloille.

On the other hand; niin kauan kuin henkilöltä tämä tutkinto ja vihkimys työhön puuttuu, hän on ”vain pelkkä maallikko”. Hänen Pyhän Hengen kautta saamansa armolahjavarustus voi olla periaatteessa millainen hyvänsä, liittyen paimenuuteen, opettamiseen, evankelioimiseen, vuorovaikutukseen ihmisten kanssa, kastamiseen tai ehtoollisen jakamiseen jne., mutta niin kauan kuin tämä ”virallistaminen” puuttuu, niin hän ei ole ”virallisesti pätevä” tekemään noita asioita.

Hyvä kysymys onkin; tunnistetaanko ihmisten kutsumus paimenten taholta ja annetaanko seurakunnissa kaikille Herran kutsumille mahdollisuus toteuttaa kutsuaan? Tai sama asia toisin päin; onko kuka hyvänsä, joka suorittaa hyväksytysti jonkin muodollisen koulutuksen ”virallisesti pätevä” em. tehtäviin seurakunnassa?

Turhauttavaa; onko todellakin kaikkien yhteisöjen (myös orgaanisten seurakuntien!?) pakko kulkea läpi tuo sama hapattumisen prosessi vireästä ja viriilistä liikkeestä paikoilleen pysähtyneeksi, akateemisia oppiarvoja arvostavaksi kirkkokunnaksi? (Kuvaannollisesti sanoen; kirkasvetisestä lähteestä sameiden vesien seisoma-altaaksi…)

Mutta omaan kokemukseeni palatakseni; tämä ajatus raamattuopiston tai teologisen seminaarin käymisestä hengelliseen työhön ”virallisesti valmistavina” oli täydellisesti iskostunut mieleeni jo nuoresta pitäen. Joka puolella ympärilläni näin vain tämän mallin. En nähnyt mitään muuta, vaihtoehtoista mallia toiminnassa – tai jos luulinkin nähneeni, niin minut hyvin nopeasti vaiennettiin ”oppineempien” taholta varoituksilla hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta tai ”kristittyjen yhteyden reuna-alueille” luisumisesta. (Näillä varoituksilla oli usein myös kirkkohistoriallisen todistusaineiston painoarvo mukanaan, mikä tarkemmin tutkittaessa tosin osoittautui joko tahallisen yksipuoliseksi tai sitten naivin hyväuskoiseksi virallisen kirkkohistorian tulkinnaksi.)

Olen sitten näiden reilun 30 vuoden uskossa vaeltamiseni aikana läpikäynyt kahdenkin kirkollisen työntekijäkoulutuksen myllyn, nähnyt sen toimivuuden ja toimimattomuuden sekä tehnyt mielenkiintoisia havaintoja sen liittymisestä ko. uskonyhteisön elämään ja eteenpäin menoon yleensä. Totuuden nimessä täytyy sanoa, että olen nauttinut siitä. Luulen, että muutamaa viimeksi kulunutta vuotta lukuun ottamatta olen viettänyt eräät elämäni parhaat vuoteni raamattukoulussa. Rakastan Raamatun tutkimista ja olen saanut paljon myös teologian opiskelusta. Kuten eräs opettajani totesi nuoruudessani, minulla on opittavaa jokaiselta ihmiseltä, jopa liberaaliteologilta. Sitä paitsi, täytyyhän minun tuntea se hengellinen kenttä, jossa tämän päivän Suomessa (ja länsimaissa yleensäkin) eletään. Jos ei muuten, niin ainakin sitä varten, että tiedän, mitä vastaan taistelen. On siis olemassa ero Raamatun opiskelulla ja teologian opiskelulla. (Tuleeko tämä Sinulle yllätyksenä?)

Mutta sitten; muutaman viimeksi kuluneen vuoden aikana olen alkanut aiempaa syvemmin ymmärtämään jotain siitä mallista, jonka Uusi testamentti antaa hengelliselle kasvatukselle, oppimiselle ja oman kutsun löytämiselle. Tämä raamatullisen oppimisen malli liittyy läheisesti näkemykseemme seurakunnasta, sen luonteesta ja elämästä.

Ensinnäkin on hyvä huomata, etteivät apostolit harrastaneet akateemista teologian opiskelua, eivätkä myöskään kannustaneet nuoria seuraajiaan siihen (Markus, Timoteus, Titus esim.). Apostolien malli opettaa oli tyystin erilainen. Siinä teoria ja käytäntö, oppi ja elämä, Sana ja Henki eivät olleet erossa toisistaan.

Ensinnäkin se perustui henkilökohtaiseen vierellä kulkemiseen, elämän jakamiseen ja asioiden käytännössä sisäistämiseen. Se tapahtui aina vanhemman, apostolisen työntekijän opastuksella (esim. lähetysmatkoilla Paavalin kanssa tai kirjeenvaihdossa hänen kanssaan). Joku voisi kutsua tätä oppimisen prosessia mentoroinniksi. Siitä puuttui kokonaan meidän länsimaiseen käsitykseemme kuuluva ”tutkijakammio norsunluutornissa”-ajattelu. Apostoleilla ei ollut siihen yksinkertaisesti aikaa (entä onko meillä sitten?), eivätkä he mitenkään nähneet sitä tarpeellisena (tulisiko meidän sitten pitää?). Akateeminen teologinen opiskelu edustaa enemmänkin antiikin Kreikan pakanallista ajattelua, jonka takana Aristoteleen haamu (sangen elinvoimaisena) kummittelee.

Toiseksi, oppiminen raamatullisessa mallissa tapahtui aina osana yhteisöä. Tämä yhteisö oli aina seurakunta. Se ei ollut akateeminen yliopisto, askeettinen munkkiluostari tai elävästä elämästä eristäytyvä raamattukoulu jossain syrjäseudulla. Oppiminen ja mentorointi tapahtuivat siis osana seurakunnan jokapäiväistä elämää, ihmisten välistä vuorovaikutusta ja se oli luonteeltaan yhteisöllistä. Tämä asettaa eteemme myös haastavan kysymyksen; ovatko seurakuntayhteisömme sellaisia, joissa tämä raamatullinen mallioppiminen toteutuu käytännössä?

Tunnustan, että olen tässä kohtaa oppimassa, enkä halua puhua suulla suuremmalla. Ymmärrän, että jossain raamattukoulussa saatetaan hyvinkin ymmärtää nämä hengellisen kasvun lainalaisuudet – joskin niiden rakenteet estävät tehokkaasti tämän elämän esiintulon. Haluan siis itse olla oppimassa ja opetettavissa, mutta haluan myös jakaa itse oppimaani eteenpäin nuoremmille. Mutta siinä ei ole kysymys akateemisen, teoreettisen tiedon välittämisestä, vaan oman elämän ja kokemuksen kautta opittujen asioiden jakamisesta nuoremmille.

Summa summarum; ainakin sen olen oppinut Jumalan kutsusta omalla kohdallani, että tämä on minun kutsuni. (Ei hassummin 34 vuoden aikana, vai mitä…?)

Käytännön kysymys: miten voisimme rakentaa seurakunnistamme sellaisia yhteisöjä, että Paavalin tapa opettaa nuorelle Timoteukselle asioita voisi onnistua käytännössä? (Ks. 2.Tim. 2:2.)

Käsitteiden kavalluksesta

Kun on tullut paljon puhuttua "käsitteiden kavalluksesta”, niin seuraavasta voit itse tsekata jotain siitä, mitä se voisi olla käytännössä (heh heh…):

http://www.youtube.com/watch?v=KoQb8vb4blA

Roots of Breakdance (Run DMC - It's Like That)

Pastor-driven church – DNA on the crimescene

Joskus aikoja sitten, viime vuosituhannen lopulla erään vapaan seurakunnan hankalaksi koettua kakkospastoria kehotettiin – viimeisenä keinona yrittää vapautua hänestä ennen irtisanomista – istuttamaan uusi seurakunta lähistölle. Kakkospastori oli oitis nähnyt koko jutun läpi ja vastannut nopeasti, että sitä hän ei missään nimessä halua tehdä, koska silloin hän vain monistaisi ja siirtäisi tuon emoseurakunnan virheet ja ongelmat uuteen kasvuympäristöön.

Tämä kakkospastori oli viisas ratkaisussaan. Meidän tulee olla hyvin tarkkoja ja huolellisia siinä, millaista dna:ta – tässä tapauksessa hengellistä toimintatapaa, arvoja ja ilmapiiriä – me välitämme eteenpäin. Mietipä millaisen arvion Jeesus antoi oman aikansa uskonnollisille johtomiehille näiden oman dna:n välittämisestä eteenpäin:

”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!” (Matt. 23:15)

Jeesus puhui myös oman Isänsä dna:n välittymisestä Hänelle ja Hänen kauttaan:

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä, vaan ainoastaan sen, minkä hän näkee Isän tekevän; sillä mitä Isä tekee, sitä myös Poika samoin tekee.” (Joh. 5:19)

Dna on aika lahjomaton juttu. Kun ajattelee omaa jälkikasvuaan, niin näkee sen selvästi toteutuvan – herättipä se minussa dna:n matkaan lähettäjänä millaisia tuntemuksia hyvänsä. Sama, mikä toteutuu yksilötasolla, toteutuu näkyvästi myös yhteisöllisellä tasolla. Seurakunnat, herätysliikkeet, kokonaiset kirkkokunnat toteuttavat omaa dna:taan – usein jopa tahtomattaankin.

Luulen, että tässä on yksi syy siihen, miksi Pyhä Henki ei näytä kovinkaan aktiivisesti kehottavan omiaan aktiiviseen, ohjattuun ja organisoituun seurakuntien istuttamiseen: meidän on ensin pois opittava monista asioista, jotta dna:mme olisi tervettä ja lisääntymiskykyistä. Luulen Herran haluavan ennemmin meidän elävän seurakuntaa todeksi, kuin istuttavan jotain, mikä ei kykene moninkertaistumaan. Jumala puhuu minulle näinä päivinä aina uudestaan erään vakuutusyhtiön mainoslauseen kautta: ”… - keskity elämään!” Sanan on ensin tultava lihaksi meissä, jotta se voi synnyttää uutta elämää muualle. ”Sana” tarkoittaa tässä kohtaa Jumalan Sanan opetusta seurakunnasta, sen orgaanisesta rakenteesta, elämästä ja lisääntymisestä.

Dna toteutuu kirkkohistorian eri vaiheissa, kuten sanoin, lahjomattomalla tavalla. Jopa ristiriitojen sävyttämät kirkkokuntien hajaantumisetkin siirtävät salakavalasti tuon haureelliseksi portoksi uskonpuhdistajien taholta koetun äitikirkon hengellistä perimää uusiin yhteisöihin ja sitä kautta taas uusiin.

Ajatellaanpa vaikka sitä, miten vähän loppujen lopuksi käsitys papista ja hänen roolistaan seurakunnassa on muuttunut katolisen kirkon päivistä protestanttisten kirkkojen kautta uusiin itsenäisiin seurakuntiin. Kaikissa niissä pappi, pastori, saarnaaja – millä nimellä häntä nyt sitten kutsummekaan – on välittäjä Jumalan ja seurakunnan välillä. Tässä suhteessa monet karismaattiset uusseurakunnat ovat klerikalismissaan jopa katolilaisempia kuin Rooman kirkko itse. Samalla kielletään uskonpuhdistuksen pyhä ”Sola Scriptura”-periaate, jonka mukaan kaikki Herran omat ovat pappeja Hänen seurakunnassaan. Ja tämä on vain yksi esimerkki.

Yhteisöllisen dna:n jäljet näkyvät sitten ihmisten – tässä tapauksessa pappien ja pastorien – elämässä. Jos pappien helmasyntinä Rooman kirkossa ovat haureus, pedofilia ja vallanhimo, niin protestanttisia pappeja vaivaavat muut asiat. Kyse on ammatillisesta yksinjäämisestä seurakuntatyön asettamien suhteettomien paineiden alla. Tulokset ovat selvät; monet pastorit kokevat työuupumusta, riittämättömyyden ja tarkoituksettomuuden tunnetta jne. Tiedän Suomessa niin vapaiden suuntien kuin luterilaistenkin pastorien piirissä suhtaudutun vakavasti tähän problematiikkaan. Eikä minun tarkoitukseni ole suinkaan enää lyödä lyötyjä. Monet näistä pastoreista ovat kutsumuksensa vakavasti ottavia, hurskaita kristittyjä – mutta he auttamatta orjuuttavat itsensä tekemällä vääriä asioita ja tekemällä niitä liian paljon.

USA:ssa arvioidaan olevan noin puoli miljoonaa palkattua pastoria eri evankelikaaleissa ja muissa seurakunnissa. Näiden uskonnon ammattilaisten keskuudessa tehdyissä kyselytutkimuksissa on tullut esille seuraavia seikkoja:

• 94% kokee paineita viettää parempaa perhe-elämää
• 90% työskentelee enemmän kuin 56 tuntia viikossa
• 81% kokee, ettei heillä ole riittävästi aikaa omille asioilleen
• 80% uskoo, että pastorin työ vaikuttaa negatiivisesti heidän perhe-elämäänsä
• 70% kokee, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää
• 80% menettänyt rohkeutensa tai kärsii masennuksesta
• enemmän kuin 40% sanoo, että he kärsivät burn-outista, ylikuormitetuista aikatauluista ja epärealistisista odotuksista työssään
• 33% kokee pastorin työn olevan uhka heidän perhe-elämälleen
• 33% on vakavasti miettinyt pastorin työnsä jättämistä viimeksi kuluneen vuoden aikana

(Frank Viola & George Barna, Pagan Christianity, s. 138)

Roomalaiskatolisesta kirkosta siinnyt ja leviämään lähtenyt epäraamatullinen jako pappeihin ja maallikoihin kristittyjen keskuudessa on se juuri, josta mm. edellä kuvatut ongelmat ovat lähtöisin. Vääristynyt dna tuottaa edelleen vääristynyttä elämää minne vain se kulkeutuukaan. Se tuottaa vahinkoa ylityöllistetyille ja loppuun ajetuille Herran palvelijoille – mutta se tuottaa tuhoa myös koko Kristuksen seurakuntaruumiille, kun se passivoi ”tavallisen” uskovan passiiviseksi katselijaksi joka sunnuntaisiin kirkonmenoihin.

Ehkä jonkun pitäisi nyt julistaa evankeliumia evankeliumin julistamisen ammattilaisille; Herra ei ole kutsunut Sinua tekemään tuota kaikkea – eikä varsinkaan yksin. Ehkä Sinun on korkea aika alkaa lukea UT:n 58 ”toinen toisianne”-kohtaa omalle itsellesi eduksi. Jotenkin koko tämä em. ”pastor-driven church”-problematiikka tuntuu olevan niin vierasta apostolisen ajan kristillisyydelle. Täysin vierasta se ei kuitenkaan ollut Jeesukselle, koska Hän näki hyväksi kutsua työn raskauttamia luokseen lepäämään.

Ehkä Sinunkin olisi hyvä tulla…? Vai pitäisikö Herran kysyä; ”Tahdotko tulla terveeksi?”

Mitä tehdä kun kristinuskosta tulee suosittu?

Suomen virallisella albumilistalla on tällä viikolla 30 parhaan joukossa peräti viisi hengellistä musiikkia soittavaa kokoonpanoa. Pekka Simojoki osoittautuu todelliseksi listajyräksi. Koskaan aiemmin listalle ei ole yltänyt yhtä monta hengellisen musiikin yhtyettä tai kokoonpanoa. Listan viidentenä on Pekka Simojoen luotsaaman Exitin albumi Tienviittoja (Jiffel). Kahdeksannella sijalla on riihimäkeläisen EtCetera-kuoron levy Suuri suunnitelma (EtCeteran tuki ry). Simojoki on EtCeteran taiteellinen johtaja. Ja jotta Simojoen menestys olisi täydellinen, hänen ja Anna-Mari Kaskisen Taivas on tie (Exitin tuki) on listan sijalla 30. Samuli Edelmannin jättimenestys Virsiä (Epic/Sony BMG) on nyt sijalla 23, listaviikkoja on kertynyt jo huimat 25. Listan 25:s on kristillistä metallia soittavan forssalaisen HB:n Frozen Inside (Bullroser Records). (www.kotimaa.fi)

Niin, mitä tehdä kun kristinuskosta yhtäkkiä onkin tulossa mediaseksikäs ja tavoiteltava trendi? Suomen virallinen albumilista puhuu tästä kehityksestä mielenkiintoisesti. Mieleen tulee myös entinen piispa Ilkka Kantola, joka osoitti käytännössä sen, miten harsomaisen vähäinen on etäisyys virallisen kirkon ja sosialidemokraattisen puolueen välillä; parin vuoden sisällä kehitys hänen kohdallaan on johtanut piipasta demarien kansanedustajaksi ja puheenjohtajakandidaatiksi. Miehen täytyy olla melkoinen poliittis-uskonnollinen kameleontti, kun onnistuu tällaisessa – tai sitten välimatkaa noiden kahden dinosaurusmaisen instituution, evl. kirkon ja SDP:n välillä ei ole kovinkaan suuri. Itse veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Mutta oikeasti, mitä tehdä ja mitä ajatella kun kristinuskosta tulee osa yhteiskuntamme populaarikulttuuria? Ja edelleen, miten suhtautua koko juttuun, kun samaan aikaan virallisesta linjasta poikkeavia toisinajattelevia ja –uskovia panetellaan ja mustamaalataan tiedotusvälineissä, painostetaan työpaikoilla ja syytetään ja syyllistetään aiheettomasti erilaisista asioista jne.?

Mieleen tulee kaksi esimerkkiä historiasta. Aloitetaan kauempaa, Rooman imperiumin viimeisiltä vuosikymmeniltä. 300-luvun puolivälissä jKr. keisari Konstantinus teki huiman ja yllättävän, mutta strategisesti oivallisen takinkäännön; hän virallisti siihen asti vainotussa tai ainakin epäsuositussa asemassa olleen kristinuskon. Eikä ainoastaan virallistanut, vaan korotti sen valtion viralliseksi uskonnoksi – kuitenkin niin, että hän säilyi koko homman päänä.

Kristinuskosta tuli lyhyen ajan sisällä suosittu uskonto suurten massojen keskuudessa ja myös oiva keino vauhdittaa urakehitystä valtionhallinnossa, armeijassa jne. Nopeasti se omaksui useita pakanallisia tapoja ja käytäntöjä lanseeraten ne sitten ”kristillisinä” virallisen uskonnonharjoituksen piirissä. (Kaikkeen tähän kehitykseen ei ole syytä mennä tarkemmin tässä yhteydessä, mutta suosittelen siitä kiinnostuneille luettavaksi Frank Violan & George Barnan kirjaa ”Pagan Christianity?”.) Joka tapauksessa loppu onkin sitten yleistä eurooppalaista historiaa kaikilta elämänalueilta – tai oikeastaan sen alkua. Tämän historiallisen kehityksen myötä vain sitten ryöstettiin, uudelleen ohjelmoitiin ja edelleen vääristettiin se alkuperäinen usko Jeesukseen, joka alussa levisi dynaamisena ja orgaanisena liikkeenä ihmiseltä toiselle ilman mitään virallista hierarkiaa ja jäykkiä organisatorisia rakenteita. Uudessa, uljaassa kristinuskossa ei ollut tilaa ”vanhakantaisesti” ajatteleville, jotka halusivat etsiä totuutta malleihin ja käytäntöihin ennen kaikkea Raamatun Sanasta. Heistä tuli kirkkohistorian ”eriuskolaisliikkeitä”, ”lahkoja” etc.

Joku sanoo tätä kehitystä ”viralliseksi kirkkohistoriaksi”, mitä se onkin. Eri asia on se, onko se ainoa totuus tai että onko se koko totuus? Toinen sanoo, että tämä kehitys on kaikesta huolimatta Jumalan tie ihmiskunnan historian keskellä. Minä taas sanon, että se on syntiinlankeemuksen tie ihmiskunnan historiassa. Kyse on taantumisesta ja paikalleen pysähtymisestä ja sitä kautta vääristymisestä. Aika ajoin Jumala on sitten armossaan puuttunut profeetallisella kädellä tapahtumien kulkuun. Ja näin Hän on erityisellä tavalla tekemässä näinä uskoakseni viimeisinä aikoina, kun Hän on ennalleen asettamassa seurakuntaansa – nyt ennen kaikkea seurakunnan rakenteita järisyttävällä uskonpuhdistuksella. On aika astua Kristuksen ruumiin koko täyteyden esiin paikallisella tasolla.

Toinen historiallinen esimerkki tulee lähempää, 1930-luvun Hitlerin Saksasta. Siellä hyvin lyhyessä ajassa uudistettiin koko Saksan luterilainen kirkko valtiovallan taholta uudeksi arjalaiseksi kirkkokunnaksi, jonka arvot, opit ja käytännöt nousivat natsismin ideologiasta. Tapahtui siis häikäilemätön ja laajamittain ”käsitteiden kavallus” – ennen näkemätön sellainen. Ne, jotka nousivat tätä kehitystä vastustamaan nujerrettiin keinoja kaihtamatta.

Näinkö on käymässä nytkin, kaikessa hiljaisuudessa ja median suosiollisella avustuksella? Vai mitä muuta nämä kaksi historiallista esimerkkiä opettavat meille? Sen enempää Konstantinuksen kuin Hitlerinkään puuhissa ei ollut kyse mistään vähemmästä kuin antikristillisyydestä. Johanneksen ensimmäisen kirjeen mukaan antikristillisyys on nimittäin aina ensisijaisesti hengellistä ja uskonnollista harhaanjohtamista ja vallankäyttöä. (Ks. 1.Joh. 2:18-23.)

Antikristillisyys ei suinkaan aina tarkoita jotain kristinuskoa avoimesti vastustavaa, kuten kävi Hitlerin tapauksessa. Sanan etuliitteellä ”anti-” on kreikan kielessä nimittäin myös jonkun sijaista tarkoittava merkitys; anti- (sijais-)kristus pyrkii tulemaan aidon, Raamatun Kristuksen tilalle, Hänen paikalleen. Ajatellaanpa vaikka Rooman paavia ”Jumalan Pojan sijaisena” maan päällä, kuten ”Vicarius Filii Dei” lukee paavin päähineessä. Tästä kehityskulusta kertoo ensimmäinen esimerkkimme Konstantinuksesta.

Jotenkin tuntuu siltä, että jotain tällaista on parhaillaan tapahtumassa, kun seuraa kehitystä Suomessa (tai länsimaissa yleensä) ja kun toisaalta lukee samaan aikaan vaikkapa Paavalin kirjeitä Tessalonikan seurakunnalle (em. Johanneksen 1. kirjeen ohella). Osaammeko tunnistaa näitä merkkejä oman aikamme keskellä?

Tutustupa esim. tähän: ”Kirkko järjestää ensimmäisen suhdekurssin sateenkaaripareille”

www.kotimaa.fi/kotimaa/index.php?option=com_content&task=view&id=5103&Itemid=38

Puhuin tuossa edellä ”käsitteiden kavalluksesta” (ks. tarkemmin aiheesta: www.lausti.com/articles/society/kavallus.html ). Toimintatapa on hyvin selkeä; ensin hyökätään esim. NMKY:n kristillistä avioparityötä vastaan ja samaan aikaan lanseerataan tilalle oma juttu. Suomen virallinen albumilista ei siis kerro koko totuutta siitä, mitä on tapahtumassa.

Missä mennään, Suomi?

Luin juuri mielenkiintoisen kirjoituksen osoitteessa www.vesan.blogspot.com

otsikolla Mihin kirkko on menossa? . Siitä lainaus, johon kannattaa tutustua:

”Merkittävä piirre kirkon nykyisessä tilassa on ikävä kielenkäyttö. Kohderyhmä on se vanha tuttu: vanhauskoiset syyllistyvät työpaikkakiusaamiseen, syrjintään, ehdottomuuteen ja ties mihin. Kerta toisensa jälkeen vanhauskoiset ovat syypäitä ongelmiin. He ovat skismaatikkoja, he viljelevät eripuraa, he eivät jousta, eivät taivu, eivät suostu yhteistyöhön.

Julkinen mustamaalauskampanja on jatkunut jo pidempään. Voi olla, että sen käyttäjät ajattelevat kovan äänenkäytön pelottelevan vaikenemaan tai eroamaan kirkosta. Mutta mitä tapahtuu jos solvaava ja valheellinen kielenkäyttö jatkuu kuukaudesta toiseen, useamman vuoden ajan? Historia opettaa, että lopulta ihmiset uskovat suuretkin valheet. Kohderyhmä menettää lopulta inhimilliset piirteet. Kukaan ei tunne heitä ja silti kaikki vihaavat heitä. Heistä ei saa kirjoittaa myönteisesti, tuskin edes neutraalisti.

Lopulta toistuvaa propagandaa seuraavat konkreettiset, kovat otteet. Toisin sanoen: kun vanhauskoiset jatkuvasti syyllistyvät syrjintään tms., yhteiskunnassa alkaa nousta yhä voimakkaampia vaatimuksia rajujenkin toimenpiteiden puolesta. Miksi kirkon johto vain pehmoilee? Eikö vihdoinkin olisi aika ajaa ongelmia aiheuttavat ulos kirkosta? Luulen, että jotkut piispoista ovat tahtomattaan joutuneet kielenkäyttönsä vangeiksi. Heitä uskotaan, ja heitä vaaditaan ryhtymään sanoista tekoihin.
-------
Mikäli kehitys jatkuu hahmottelemiani ratoja pitkin, loppu ei näytä hyvältä, eikä se näytä olevan kaukana.”

Olen joskus ennenkin todennut tämän kehityksen sekä heijastavan yhteiskuntamme nykyistä tilannetta että kertovan myös jotain profeetallisesti arvoilmaston kovenemisesta tulevaisuudessa. Tuleeko se, mikä nyt kohtaa em. ”vanhauskoisia” kirkossa, olemaan myös muiden perinteisesti Raamatusta, Jeesuksesta, uskosta ja avioliitosta (vain joitain mainitakseni) ajattelevien osana Suomessa yleensä, mutta myös muiden kirkkokuntien piirissä?

Mielenkiintoinen kysymys on se, että kun a) helluntailaiset ja b) nokialaiset järjestäytyvät kirkkokunnaksi, niin kuinka pian heillä alkavat näkyä muiden kirkkokuntien ominaispiirteet vallankäytössä virallisesta linjasta poikkeavia (vrt. em. ”vanhauskoiset”) kohtaan? Vai kuvittelevatko he (tai me muut) olevansa jotenkin tämän prosessin ja sen vaikutusten ulottumattomissa? (No, ei kai kukaan tosissaan nyt niin naiivi ole…?)

Mielenkiintoista on myös se, että samaan aikaan kuin esim. helluntaijohtaja Klaus Korhonen pohtii oikein Kotimaan palstoilla ”Kirkon perustamisen ihanuutta ja kurjuutta” (22.04.2008), niin muuten koko Suomen Siionin vapaakristillinen sektori on jokseenkin hiljaa kirkon kehityksen suhteen. Missä onkaan profeetallinen ääni? Ovatko aikanaan rehellisinä protestiliikkeinä syntyneet herätysliikkeet taantuneet aiempien vastustajiensa tasolle?

Joku voisi moisen poliittisesti korrektin hiljaisuuden äärellä ihmetellä ovatko paimenet myyneet ja jakaneet lampaat? Onko jossain tehty herrasmiessopimus, jossa sovitaan, että se, mitä toisen kirkkokunnan sisällä tapahtuu, se on sen oma, ”sisäinen asia” (vrt. Venäjä ja Tshetshenia), eikä kuulu muille? Yleisen kirkollisen sovun nimissä näistä ihmisoikeusrikkomuksista naapurin piirissä sitten vaietaan, jotta tarpeen vaatiessa itselläkin olisi työrauha. Silloin ei kukaan laumassa ole turvassa, koska ”eihän korppi korpin silmää noki”.

On opettavaista lukea Israelin kansan historiaa Vanhan testamentin pyhistä kirjoituksista. Toistuvasti kun hengellinen rappio yltyy tiettyyn rajaan temppelin johtaman virallisen uskonnonharjoituksen piirissä, niin Israelin Pyhän vastaus tähän degeneroitumiseen on sama: Herran sana tulee profeetalle…

Mutta missä ovat profeetat nyt? Ovatko he myyneet esikoisoikeutensa lautasellisesta yleisen hyväksynnän hyminää? Hamutessaan uusia vaikutusmahdollisuuksia he samalla vesittävät sanomansa. Entä missä ovat ne profeettojen kuulijat, jotka eivät metsästä karismaattisia väristyksiä, eivät pelaa mitään kirkkopoliittisia lautapelejä tai haali opetusta korvasyyhyynsä?

Ihmettelen, miksei mistään kuulu profeetallista ääntä. Vai ovatko kaikki profeetat nykyään internetissä? (Vrt. em. ”Uskon ja ajattelun puolesta”.)

Hajanaisia mietteitä kevään kynnyksellä

Kuuntelin tänä aamuna autossani Radio Dein ”Country Gospel”-ohjelmaa, jossa soitettiin vanhaa jeesusrockhittiä ”Little Country Church”. Laulu kertoo pienestä maalaiskirkosta jossain jenkkilän junttilassa, johon kokoontui kaikenlaista väkeä ympäriinsä ja kauempaakin. Biisissä sanottiin jotenkin siihen tyyliin, että ”saarnaaja ei puhu enää mistään uskonnosta, he ovat vain tulleet yhteen ylistämään Herraa”. Sen esitti uskoontulleiden hippien 70-luvun alussa perustama bändi nimeltä ”Love Song”. Vuosi taisi olla jotain 1974 tai sinne päin…

- Yllättävän ajankohtainen message näillä kavereilla, totesin vaimolleni kantaessani Lidlin ostoksia autosta.

-------

Luin hiljattain eräästä rukouskirjeestä seuraavanlaisen katkelman: ”Kirjoitamme joskus kiireen ja väsymyksenkin keskellä ja pidämme siten itsellämme oikeuden päästää käsistämme ajatuksia ja näkemyksiä, joita myöhemmin joudumme tarkistamaan. Hengellisen työn tekijänä joudumme jatkuvasti analysoimaan sekä itseämme, että kaikkea muuta mitä yhteiskunnassa ja Jumalan kansan keskuudessa tapahtuu. Tämä on prosessointia, jossa näkemykset tarkentuvat ajan myötä. Eri asia on, kun Jumala selvästi puhuu jostakin asiasta tai näyttää oman näkökulmansa johonkin tilanteeseen.”

Tämä tuntui jotenkin niin hyvin tutulta kokemukselta ja näkemykseltä. Ajattelen, että näin on tämäkin blogin kohdalla; kirjoitukset tulevat usein kiireen keskellä, paineenkin alla ja se väistämättä tarkoittaa vajanaisuutta ilmaisuissa, käsitteissä ja näkemyksissä. Toisaalta en haluakaan pyrkiä mihinkään kiveen hakattuihin dogmeihin, jotka ovat eräs länsimaisen kristillisyytemme perusharhoja. Niin kuin ystäväni Johannes, jota en ole itse koskaan tavannut kasvokkain, kirjoittaa eräässä blogikommentissa: ”Huomaan kirjoittavani itselleni jonkinlaista julistusta. Anteeksi tästä muille. Kehitän ajatuksiani kirjoittamalla.” Näin se on.

-------

Eilen tulleessa Perusta-lehdessä oli mielenkiintoinen ja koskettava kommentti. Allekirjoittajina joukko nuoria teologian opiskelijoita, joiden sukunimet viittaavat kirkollisen herätyskristillisyyden eturivin henkilöihin (so. heidän isiinsä). Lainaan seuraavassa tuota kirjoitusta ja kommentoin väliin (kursiivilla).

”Arvoisat keskustelijat

Me Suomen teologisen instituutin opiskelijat olemme surullisina seuranneet Perustassa noin vuoden ajan käytyä teologista keskustelua. Mielestämme keskustelua on värittänyt ennemmin vastapuolen persoonaan kuin hänen mielipiteisiinsä kohdistuva argumentaatio ja retoriikka, joka ei ole keskustelun kannalta rakentavaa.

Meidänkin keskuudessamme esiintyy näitä samoja opillisia erimielisyyksiä; meitä on Luther-säätiöläisiä, ns. uuspietistejä sekä kaikkea siitä väliltä. Vaikka väittelemme ajoittain kiivaastikin teologisista kysymyksistä, yritämme silti säilyttää ystävälliset välit keskustelukumppaniimme ja suhtautua häneen kristillisellä rakkaudella.”

Tähän asti luettuani havahduin hyvin hereille perjantai-illan saunan ja tacoaterian jälkeisestä väsymyksestä. Mielenkiintoni oli herännyt. Toisaalta tuli mieleen spontaani ajatus; ”älä ruve isääs neuvomaan!” (Tässä tapauksessa melkein kirjaimellisesti!)

Sitten ajatukseni harhailivat jossain 70-luvun ja nykyisen jälkimodernin hengellisen tilanteen välillä ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Ns. viidesläisyys ja sen riitaisat perilliset (joihin Luther-säätiökin osittain ja tahtomattaan kuuluu) ovat aina olleet perus-dna:ltaan protestiliikkeitä (vrt. Urho Muroman perusteesi: ”Kirkossa – kirkon puolesta – kirkkoa vastaan”). Niiden toimenkuvaan on alun perin kuulunut hengellis-teologinen sapelinkalistelu kirkossa (oikeutetustikin!) ja samalla lahjomattomalla logiikalla ne ovat myös selvitelleet omia tulehtuneita välejään.

Mutta nyt on tullut uusi sukupolvi, joka on – näin oman näkemykseni mukaan – poiminut rusinat postmodernismin pullasta eli hyväksyy ja sietää tietynlaista ajattelun kirjavuutta keskuudessaan. Enää ei välttämättä siis pyritäkään teologiseen yksiformaattisuuteen joka ikisessä kehällisessä sekundaariargumentissa. Eriävät näkemykset eivät olekaan este yhteydelle. Hyvä näin siis – so far so good.

Mieleen lipsahti myös kiusaus ajatella (oman aikani kristilliselle ajattelulle niin tyypillisesti) nousevaa nuorta sukupolvea messianisoiden; nyt meillä on käsissämme uusi, puhdas nuoriso, joka ei toista isiensä virheitä – vihdoinkin! Hengellisten veljesvainojen ja sisällissotien ajat ovat pian historiaa etc. Kunnes sitten vanhat muistijäljet aktivoituivat ja valikoiva muistini poimi ihan lähimenneisyydestä tilanteita, missä samaisen sukupolven edustajat lähes tulkoon taistolaisella innolla ignoorasivat minua, kun en tarpeeksi kritiikittömästi hypettänyt samoja juttuja kuin he. No, näin vain toimii syntiin langenneen, vajavaisen ihmisen mieli. Ja toisaalta; juuri nuorissa ”meikäläisissä” on Putininkin tulevaisuus äiti-Venäjällä. (Ymmärtäkää minut nyt oikein; tämä on itseironiaa ja sarkasmia.)

Mutta sitten nämä nuoret teologian opiskelijat iskevät asian ytimeen - ja lujaa!

”Emme katso meillä tässä kirkkopoliittisessa tilanteessa olevan varaa kylvää eripuraisuutta sinne, missä keskusteluyhteys saattaisi vielä olla löydettävissä.”

Siinä on nyt lyhyesti ja ytimekkäästi esitetty asian ja ongelman ydin ja se koskee koko Kristuksen ruumista, ei vain jotain luterilaisen kirkkopolitiikan hiekkalaatikkoa. Kyse on paljon laajemmasta ja syvämerkityksellisemmästä asiasta kuin vain tästä kapeasta kirkollisesta näköalasta. Miten Kristuksen ruumiin hajallaan toisistaan kaukana olevat osat voivat löytää tiensä toistensa luo ylitse kirkkokuntarajojen? Viittaan tässä em. Urho Muroman hengellisen palvelutyön erääseen lopputeesiin: ”Kerätkää yhteen isien perintö!” Hän tarkoitti tällä kirkollisen herätyskristillisyyden kokoamista yhteen vaikuttamaan kirkon parhaaksi kuin suola, joka estää mädäntymistä.

Sama laajemmalle tasolle vietynä; miten löytää keskusteluyhteys ylipäätään kaikkialle sinne, missä ollaan uskollisia Jumalan Sanalle ja Pyhälle Hengelle? Mietipä hengellisiä ja teologisia ääripäitä omassa ajattelussasi; Luther-säätiö, Nokia Mission uusi kirkkokunta, häkellyttävän nopeasti leviävä ajattelu seurakunnasta orgaanisena ihmisten muodostamana yhteisönä jne. Kyllä hajallaan olevien Israelin lampaiden yhteen kokoaminen on Herran itsensä työ, ei ihmisten voimin tehtävissä!

Mutta sitten ”isiensä neuvominen” jatkuu:

”Siinä, missä teidän tulisi toimia meidän nuorten teologien esikuvina, te eripuraisuudellanne pikemminkin aiheutatte meissä turhautumista ja surua. Emme tahdo löytää itseämme samanlaisesta tilanteesta tulevaisuudessa. Vetoamme siis kaikkiin keskustelun osapuoliin: toivoisimme teidän käyttäytyvän asemanne arvoisella ja velvoittamalla tavalla. Palauttakaamme kaikki mieliimme Paavalin sanat: ´Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.´ (Room. 12:10)”

Auts! Osui ja upposi.

Okei, tietenkin joku ”vanhempi veli” voisi tässä naureskella kyyniseen sävyyn ja ihan oikeutetustikin heittää kehiin erilaisia teorioita akkulturaatioprosesseista tyyliin ”odottakaahan vain kun itsellänne on hyvätuloinen virka, valtaa ja saavutettuja etuja puolustettavanne – kyllä silloin muuttuu ääni kellossa” jne.

Mutta minä en tee sitä, vaan tunnustan nöyrästi; kyllä, tästä on minullakin paljon opittavaa ja tahdon sen tehdä.