ITSEKRITIIKKIÄ

Alkuun taas blogivinkki: http://www.rehellinen.typepad.com/ (”Innokkaat”, 27.04.2007).

Vähän tähän blogiin viitaten seuraavaa. Kolme asiaa näyttää minusta ilmeiseltä, kun ajattelen Suomen hengellistä tilannetta tällä hetkellä.

Ensinnäkin näyttää siltä, että kotiseurakuntaliikeellä ei tunnu olevan halua moninkertaistua. Kasvua ei näytä olevan näköpiirissä. Onko siis vaarana todellakin se, että kotiseurakuntaliikkeestä tulee tulevaisuudessa ”Suomen mennoniitat” ja jonkinlainen hengellisen brezhnevismin pesäpaikka? (Ks. Tuesday, March 06, 2007 TULEVAISUUS. NYT? Osa II). Entä selittyykö tämä vain sillä, että Suomen hengellinen tilanne seisoo ja että hengellinen maaperä on niin kova? Näyttää nimittäin siltä, että Nokia Missio on ainoa yhteisö, jossa tapahtuu aitoa kasvua. (Tämä suoraan sanottuna, vaikka itse en mitenkään identifioidu ko. yhteisöön.) Tarkoitan tällä nyt sitä, että ainakin sen piirissä väkeä tulee uskoon ns. ”pystymetsästä”. Muutenhan suomalainen ”seurakunnan kasvu” tapahtuu suurelta osin ”recycling of the saints”-periaatteella eli uskovat harrastavat ”churchshopping´ia”.

Toiseksi apostolisella kutsulla varustetut ihmiset, miehet ja naiset, näyttävät seisovan turhautuneina – aivan kuin he eivät pääsisi eteenpäin. Onko selitys tähän sama kuin edellä? Vedet seisovat paikallaan ja veneet myös. Viittaan tällä nyt erityisesti alussa mainitsemaani blogivinkkiin. Olemmeko niin hyvinvoivia ja kylläisiä, ettemme koe mitään hengellistä nälkää. Minusta alkaa vahvasti näyttää siltä. Hengellinen nälkä jossain muualla päin maailmaa nimittäin näyttää olevan fakta. Jos näin on, niin mitä onkaan edessämme, kun Jumala alkaa riisua meiltä tätä aineellista, henkistä ja hengellistä itsetyytyväisyyttä ja yltäkylläisyyttä. Jumala on Pyhä ja Hän haluaa tulla kirkastetuksi uskovissaan. Tätä ei nyt näytä tapahtuvan tämän kansan keskellä. Muista koko ajan tätä lukiessasi otsikkoni: ”Itsekritiikkiä”. Tässä saarnamies siis saarnaa ensimmäisenä itselleen.

Ymmärrän tämän olevan, ei vain Suomen, vaan ylipäätään koko postmodernin lännen ongelma. Joku on sanonutkin viisaasti, että ”Jumala on muuttanut etelään”. Evankeliumin etenemisen kannalta oleelliset asiat tapahtuvat jossain muualla kuin perinteisesti ”kristityssä” Euroopassa. Miksi on näin? Jumalan valtakunnassa vain käy säännöllisin väliajoin niin, että ”monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi”. (Lue: http://www.rehellinen.typepad.com/ )

Mutta miten Raamattu sen sanookaan? ”Näin on hamaan siihen asti, kunnes meidän päällemme vuodatetaan Henki korkeudesta. Silloin erämaa muuttuu puutarhaksi, ja puutarha on metsän veroinen. Ja erämaassa asuu oikeus, ja puutarhassa majailee vanhurskaus. Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” (Jes. 32:15-17)

Samaan aikaan näyttää kuitenkin siltä, kuin iso joukko nuoria uskovia turhaan etsisi itselleen relevanttia hengellistä vanhemmuutta. Pelkkä ”leikitään seurakuntaa” ei riitä heille. Pelkään, että monet heistä luopuvat uskosta tästä syystä. Tarkoitan tällä hengellisellä vanhemmuudella sitoutumista toinen toisiimme, yhteistä tilivelvollisuutta ja oman elämän mallin kautta oppimista ja jakamista. Käytännössä paljon puhuttu ”uskonnollisuuden henkivalta” ilmenee juuri siinä, että ihmiset mieltävät Pyhän Hengen toimivan vain uskonnollisen instituution puitteissa. Näiden instituutioiden rakenteiden ulkopuolelle ei oikein uskalleta lähteä, koska se edellyttää aivan uudenlaista vastuun ottamista seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja Jumalan valtakunnan työstä henkilökohtaisella tasolla.

Tässä problematiikassa on oma osansa jälkimodernin ”Frendit”-sukupolven kyvyttömyydellä tai haluttomuudella sitoutua mihinkään tai kehenkään hylätyksi tulemisen pelosta johtuen. Tämän takia on helpompaa elää uskonnollisen kuluttajan roolissa ja säilyttää turvallinen etäisyys muihin.

Mutta yhtä kaikki; eipä minullakaan oman viisikymppisten sukupolveni edustajana näytä olevan riittävästi vetovoimaa kerätäkseni ympärilleni opetuslapseutettavaa joukkoa. Kuitenkin juuri tämä on syvin toiveeni ja rukoukseni; kotiseurakunta kasvupaikaksi vastauskoontulleille.

Vai onko kaikki vain kiinni siitä ”hengellisestä nälästä”?

KIRISTYVÄN VERKON SANOMAA

Heti alkuun tutustumisenarvoinen linkkivinkki: http://optasia.blogspot.com/2007/04/verkko-kiristyy.html

Kyseisessä blogipostauksessa Vesa nimittäin esittää erinomaisen tarkan tilannekatsauksen evl. kirkon tilanteeseen. Tsekatkaa ihmeessä!

Lyhyt lainaus ko. tekstistä:

”Niin kauan kuin kirkolla on tarjota turvallisia virkoja, statusta, tiloja yms. uskovien käyttöön, moni tekee mieluummin kompromissin teologiansa kanssa kuin jättää vauraan instituution. Ulkopuolella kun on pakko elää uskon varassa ja sen todeksi eläminen on ihan eri asia kuin siitä saarnapöntössä puhuminen.”

Kaksi lausetta, joissa on tuhdisti asiaa. Mietipä, kuinka paljon totta onkaan ensimmäinen lause yleensä – koskien mitä kirkkokuntaa hyvänsä.

Toinen lause johtaakin meidät sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Kyse on nimittäin veden päällä kävelemisestä, jossa meillä itsekullakin on vielä niin paljon opeteltavaa.

Mutta hyvää matkaa joka tapauksessa...

ORGANISAATIOISTA (II)

Muistan jo joskus 80-luvulla kuulleeni sosiologian progradu-työstä, joka kuulosti erinomaisen mielenkiintoiselta. Siinä oli tutkittu erästä yleisön palveluun suuntautunutta virastoa työyhteisönä ja toiminnallisena organisaationa. Tutkimuksesta kävi ilmi hämmästyttävä, mutta sitäkin merkille pantavampi pikkuseikka. Tämä virasto ei välttämättä tarvinnut yhtään ainutta asiakasta sisällensä.

Virasto oli kiireinen, samoin sen koulutettu henkilöstö. He hallinnoivat, työnohjasivat, kouluttivat, konsultoivat, ruoka- ym. huolsivat toinen toisiaan, suunnittelivat, kehittivät ja rationalisoivat työtään ja organisaatiotaan, harrastivat työajan seurantaa ja tpriorisointia sekä ekivät keskenään yhteistyötä. Jne jne. Osa työntekijöistä kärsi eri asteisista työuupumuksen ja työperäisen stressin oireista. Pikku hiljaa vuosi vuodelta toiminta paisui ja sen määrärahat ja muut resurssit kasvoivat. Viraston toiminta työllisti tehokkaasti itse itseään.

Kaikki tämä ilman ainuttakaan asiakasta.

Mitä me opimme tästä? Ennen kaikkea; onko tässä mitään yhtymäkohtia kristilliseen työhön ja toimintaan?

Minä en edes kehtaa lausua ääneen kaikkien kuullen omia ajatuksiani tämän pohjalta...

YLEISÖKILPAILU

Music Television vj Axl Smith vastasi eräässä haastattelussa kysymykseen; ”Jos voisit haastatella ketä tahansa henkilöä, elävää tai kuollutta, kuka se olisi ja miksi?” Axl Smith vastasi lyhyesti;

”Haastattelisin Jumalaa, syytä tuskin tarvitsee selittää”.

Modernina poliittisen korrektiuden aikana jokainen itseään kunnioittava kristitty poimisi jo kiviä maasta antaakseen Axl-poloiselle hänen ansioidensa mukaan ”blasphemy”-huutojen kaikuessa katedraalin kuolleilla käytävillä...

Minua taas Axl:n kommentti kiehtoo kaikessa pragmaattisuudessaan; jos Jumala kerran on, niin miten niin Häntä ei muka voisi haastatella?” Mieleen tulee Woody Allenin legendaarinen lausahdus;

”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö yliluonnollista ole olemassa. Kyse on vain siitä, miten kaukana se on keskustasta ja miten myöhään se on auki.”

Tämä piirre postmodernissa ajattelussa minua viehättää; Jumala on ennen kaikkea käytännön asia – ei niinkään ulkokohtaisten oppien, sanamuodoltaan viilattujen tunnustusten tai vakuumin pakatun informaation. Jumala on siis haastateltavissa; Hänet voidaan löytää ja Hänen kanssaan voidaan kommunikoida suoraan, henkilökohtaisella tasolla. Hän on siellä, eikä Hän ole vaiti.

Nyt se yleisökilpailu:

Okei, Axl Smith haluaa siis haastatella Jumalaa, mutta miten se onnistuu käytännössä?

Mitä mieltä Sinä olet? Minkä neuvon annat Axl:lle?

Hyvien ja käytännöllisten vastausten lähettäjien kesken arvotaan jotain kivaa.

Organisaatioista

Keskustelimme hiljattain nuorten opiskelijaryhmän kanssa, mikä mahtaisi olla toimivin organisaatiorakenne työelämässä?

Olisiko se hierakkinen pyramidimalli, jossa kaikilla on oma tietty paikkansa ja tehtävänsä osana suurempaa kokonaisuutta? Jokainen tietää oman reviirinsä, oikeutensa ja valtuutensa, eikä liikoja tarvitse ajatella. Pyramidin huipulla on sekin vaikea taito hoidettu hänen puolestaan. Tämähän on ollut esimerkiksi suomalaisesta työelämästä vanhastaan tuttu patruunamalli, joka joskus on oikeasti toiminutkin – ainakin jonkin aikaa.

Entä sitten ketjumalli, jossa on yksinkertainen, portaittain etenevä käskyvaltasuhde ja selkeä marssijärjestys? Ehkä siinäkään ei tarvitse liikaa omia aivojaan käyttää, kunhan vain tekee niinkuin komentoportaassa yläpuolella olevat sanovat. Esimerkki hyvin toimivasta komentoketjusta on armeijan joukko-osasto, jossa rintamaolosuhteissa ketju alkaa esikunnasta päättyen etuvartioon. Pahimmillaan tämä malli tuottaa kuitenkin ”tottelin vain esimiesteni käskyjä”-tyyppejä, jotka ovat itse asiassa syyllistyneet hirmutekoihin näitä käskyjä totellessaan.

Entä sitten tähtimalli, jossa kaikki organisaation jäsenet voivat vapaasti kommunikoida keskenään? Tänä luvattuna tiimityön ja yhteistyötaitojen kultaisena aikana tähtimalli tuntuu toimivan erinomaisen hyvin – niin kauan kunhan yhtäkään tähden sakaraa (so. organisaation jäsentä) ei jätetä yhteyden ulkopuolelle.

Mitä sitten jos yhteisön pelisääntöihin lasketaankin kuuluvaksi avoin vuorovaikutus, luottavaiset ihmissuhteet, mallioppiminen ja vastuullisuus? Meritähti on versio potenssiin kaksi edellä mainitusta tähtimallista. Meritähtimallissakin organisaation tai yhteisön jokainen jäsen on vapaasti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Mutta meritähdellä on olemassa yksi vahvuus, jota millään em. organisaatiomalleista ei ole.

Tämä ominaisuus on sen perusluonne synnyttää suvereenisti itsensä kaltaista uutta elämää. Meritähti kykenee siten moninkertaistamaan itsensä määrättömästi. Jos meritähdestä leikataan sen sakarat irti, niin jokainen viidestä sakarasta kykenee muuntumaan uudeksi meritähdeksi. Edelleen jokaisella uuden meritähden viidellä sakaralla on tämä sama ominaisuus. Ja niin edelleen ja niin edelleen... Loppua ei näy.

Tulimme opiskelijoiden kanssa siihen lopputulokseen, että työelämässä se yritys, joka kykenee luomaan meritähden kaltaista työkulttuuria, työssä oppimista ja työelämässä tarvittavia muita taitoja, se on vahvoilla. Tämän yrityksen piiristä löytyy moniosaavia tiimityöntekijöitä, eikä vanhojen työntekijöiden osaaminen valu hukkaan eläköitymisen myötä.

Mutta ajattelepa seurakuntayhteisöä, joka on tällainen ”meritähti”? Se kykenee moninkertaistamaan itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Jokainen sen istuttama seurakunta kantaa samanlaista dna:ta sisällään; ”olen syntynyt moninkertaistumaan hajautumisen kautta”.

Niin, eikös se pääsiäisen sanomakin ole ”uusi elämä kuolleista ylösnousemisen kautta”?

Naispappeudesta vielä...

Näyttää siltä, että evl. kirkossa ollaan naispappeuskysymyksessä ajautumassa konfliktitilanteeseen, josta ei kummallakaan osapuolella ole kunniallista ulospääsyä ilman kasvojen menettämistä. Tilanne muistuttaa mekanismiltaan paljon Tampereen hiippakunnan ongelmaa suhteessa Nokia-Missioon. Olen aiemmassa blogissani (Monday, March 12, 2007, ”VIELÄ TULEVAISUUDESTA...”) viitannut siihen, että tulemme lähitulevaisuudessa näkemään entistä enemmän erilaisia seurakunta- ja uskonyhteisövariaatioita sekä kirkon sisä- että ulkopuolella. Esimerkiksi naispappeuden vastustajien organisoituminen omaksi yhteisökseen näyttää aina vain todennäköisemmältä, kuten Vammalan viimeaikaiset tapahtumat antavat ymmärtää. Ks. http://rankinen.blogspot.com/

Naispappeuskysymys ei taidakaan olla niin selkeästi Raamattu-kysymys kuin itsekin vielä joitain vuosia sitten ymmärsin. Se näyttää enemmänkin puhtaasti kulttuuriselta vastareaktiolta evl. kirkon postmodernisaatiokehitykseen. Se ilmenee ensinnäkin instituution rapistumisena. Instituutio aivan kuin menettää uskottavuutensa suuren yleisön silmissä. Toiseksi se ilmenee häpeilemättömänä relativismina ja siitä seuraavana moniarvoisuutena. (Tuesday, March 27, 2007, NAISPAPPEUDESTA) Samaan problematiikkaan liittyy myös esimerkiksi kysymys samaa sukupuolta olevien siunaamisesta avioliittoon. Se, mikä tekee tästä prosessista meille niin opettavaisen on se, että se paljastaa meile uskonnollisen järjestelmän toimintamekanismin sen kohdatessa toisinajattelua ja -uskoa. Eli kuten jo aiemmin todettua, niin tässä asioiden hoidossa on jotain esikuvallista, profeetallista.

Myönnän auliisti, etten itse usko sen enempää mies- kuin naispappeuteenkaan. Kun luen Uutta testamenttia, löydän puhetta vain yhdestä pappeudesta Kristuksen seurakunnassa – nimittäin kaikkien uskovien, ei yleisestä, vaan kuninkaallisesta pappeudesta. Tästä pappeudesta UT sanoo, että se tulee Kristukseen kuulumisen perusteella ja Pyhän Hengen valtuutuksen kautta. Opinnot, arvosana ja akkrediointi eivät ole siinä ratkaisevia, vaan osallisuus koko ihmiskunnan ylle vuodatetun Pyhän Hengen lahjaan. Tämä pappeus ei myöskään tuo mukanaan mitään yhteiskunnallista statusta, vaan ennenminkin Kristuksen pilkan ja itselleen kuolemisen tien. Kaikkien uskovien olisi siis syytä löytää identiteettinsä tästä hengellisestä todellisuudesta.

Edelleen jokaisen kannattaa myös miettiä sekä oman että yhteisönsä kohdalla, mitkä ovat niitä tekijöitä, jotka estävät minua kasvamasta tähän täyteen mittaani Kristuksessa? Ovatko ne minussa, elämässäni ja tottumuksissani, salatuissa asioissani tai mukavuuden- halussani? Vai löytyvätkö esteet oman uskonyhteisöni ”katosta”, johon toistuvasti lyön pääni yrittäessäni epätoivoisesti kasvaa uskossani ja päästä eteenpäin?

Jos erilaisia pappeussysteemejä perustellaan Raamatulla, niin perusteet löytyvät joko vanhan liiton järjestelmästä, Jetron pakanallisesta pyramidijärjestelmästä tai sitten Jeesuksen ajan synagoogajumalanpalveluksesta. Kaikki nämä ovat kuitenkin toisarvoisia, sekundääriargumentteja. Ne eivät yksinkertaisesti tuo esille asian todellista olemusta; kaikilla opetuslapsilla on kalastusoikeus. Käytännössä tämä oikeus ulottuu myös kastamiseen ja ehtoollisen viettoon.

Sitten on vielä yleisesti käytetty pragmaattinen argumentti, jonka mukaan UT:ssa kyllä puhutaan ”kaikkien uskovien yleisestä pappeudesta”, mutta käytännön syyt, kuten kirkkohistoriallinen kehitys ja järjestäytynyt seurakuntaelämä ovat vieneet meidät nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Kyseessä voi siis olla historiallinen kompromissi tyyliin ”asiat nyt vain ovat tällä tavoin ja niitä on hankala lähteä muuttamaan”. Minä taas puhuisin mieluummin degeneroitumisesta tai pelosta, muutosvastarinnasta ja mukavuudenhalusta. Paljon puhuttu ”järjestäytynyt seurakuntaelämä” taas on usein tämän mukavuudenhalun välly ja lupa passivoitua palkkapaimenen jopa uskoessa minun puolestani.

Nyt näen ja kuulen usealta taholta ympäriltäni, että Jumala on kutsumassa omiaan entistä syvempään yhteyteen pelkästään heidän omistamansa Hengen perusteella. Tässä orastavassa kehityksessä on jotain niin pyhää ja raamatullista, että se melkein pelottaa. Välähdyksittäin ymmärrettynä siinä on jotain sellaista, joka jopa tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Joskus tuntuu jopa siltä, että on nähnyt tulevaisuuteen ja nähnyt, että se toimii.

Puhun tässä nyt siitä Jumalan Hengen työstä, jota Hän on alkamassa ja tekemässä myös täällä länsimaissa. Uskon ja rukoilen, että muutaman vuoden sisällä tämä tulee olemaan entistä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Kristuksen ruumis – seurakunta paikallisella tasolla. Se on jotain sellaista, jonka puolesta on valmis jopa kuolemaan omille hengellisille uratavoitteilleen. Tämän näyn rinnalla on valmis viittaamaan kintaalla ihmisten mielipiteille ja käsityksille minusta.

En kuitenkaan ole naiivi idealisti. On parasta seurata Jeesusta, minne Hän meneekin. Jeesuskaan ei kyennyt toimimaan täysillä kaikkialla ihmisten epäuskon takia. Sama uskon lainalaisuus jakaa ihmiset ja yhteisöt tänäkin päivänä.

Mikä on päämärämme?

”Kaksituhatvuotinen kirkkohistoria on surullinen kertomus ihmiskeksinnöistä, joita on tehty Seurakunnan yhteyden hävittämiseksi.” (Watchman Nee)

Emme tavoittele tunnustuskuntaan kuuluvaa seurakuntaa tai tunnustuskuntien välistä seurakuntaa, emme edes tunnustuskuntien ulkopuolella olevaa seurakuntaa, vaan paikallista seurakuntaa. ”Korintton seurakunta” on raamatullinen, mutta kaikkien niiden, jotka Korinttossa sanovat ”Minä olen Paavalin, Pietarin tai jopa Kristuksen”, on epäraamatullinen.

Työmme on positiivista ja rakentavaa, eikä negatiivista ja hävittävää. Tarkoituksemme on seurakuntien perustaminen. Ihmisluonto on taipuvainen menemään äärimmäisyyksiin. Meille on helppoa olla tunnustuskuntien ulkopuolella ja vaatia samaa muilta tai toisaalta suvaita kirkkokuntalaisuutta muissa ja vähitellen itsekin tulla samanmielisiksi.

Jos uskovat voidaan johtaa näkemään, että paikallisseurakunta on Kristuksen Ruumiin paikallinen ilmaisumuoto, silloin he eivät jää mihinkään kuppikuntaan. Mutta on myös mahdollista nähdä lahkolaisuuden huonot puolet ja jättää tämä kaikki, ymmärtämättä kuitenkaan mitä paikallisseurakunta on.

Milloin tahansa käytämme sanaa ”me” puhuessamme Jumalan lapsista, sisältyvät siihen kaikki Jumalan lapset, eivät ainoastaan ne, jotka kokoontuvat meidän kanssamme. Jos puhumme veljistä ja sisarista, emmekä sisällytä siihen kaikkia Jumalan lapsia, vaan ainoastaan ne, jotka jatkuvasti kokoontuvat kanssamme, silloin itse olemme kuppikuntalaisia.

(Ks. Watchman Nee, Apostolinen lähetystyö, s. 139-141.)

Kun siis Paavali kirjoittaa Efeson seurakunnalle Jumalan suunnitelmasta seurakunnan rakentamiseksi Efesolaiskirjeen 4. luvussa, hän myös puhuu tulevaisuudesta, jolloin me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Paavali itse näkee tämän ajan, jolloin tämä tilanne on todellisuutta olevan vielä edessä päin. Kuitenkin sinne ollaan menossa koko ajan.

Nyt parhaillaan Jumalan Henki kuiskailee Kristuksen omille eri puolilla maailmaa tästä yhdestä ja samasta asiasta; rakentakaa Kristuksen ruumista, älkää omia tekeleitänne. Se on tarkalleen ottaen ainoa rakennus, jota meidän käsketään rakentaa - Jumalan asumus Hengessä.

On tosi kova juttu elää tänä aikana keskellä tätä Jumalan työtä. Oletko mukana?

HISTORIAKO EI OPETA MEILLE MITÄÄN?

”History will teach us nothing”, laulaa postmodernin ajan profeetta Sting eräässä laulussaan. Se kuvaa hyvin jälkimodernin XYZwhatever-sukupolven kyynistä suhtautumista ihmisen oppimiskykyyn – ja ehkä myös opettamiseen sinänsä. (Manipulointia ja vallankäyttöä, nääs...)

Mutta onko näin todella?

Katselin eilisaamuna Ylen TV1:ltä dramatisoitua dokumenttia inkvisition toiminnasta eriuskolaisia ja harhaoppisia kohtaan keskiajan roomalais-katolisessa kirkossa. Ohjelmassa kerrottiin mm. katolisesta papista, joka itse asiassa edusti kataarilaista uskonsuuntaa, jonka virallinen paavin kirkko oli julistanut harhaopiksi. Myös virallinen kirkkohistoria nimeää heidät dualistiseksi lahkoksi, joka historiantutkijoiden mukaan oli saanut paljon vaikutteita gnostilaisuudesta. Kataarit linkitetään myös muihin keskiajan eriuskolaisliikkeisiin, kuten esim. paulikiaaneihin, bogomiileihin ja valdolaisiin. Itse asiassa nimitys ”kerettiläinen” tulee juuri kataarien kutsumanimestä. Alunperin nimitys tarkoitti ”puhtaita” eli tämän opin seuraajat olivat erottautuneet maailmasta ja paavin kirkosta.

No, jo tämän perusteella voimme arvata, mikä on historiallisen dokumentin lopputulos; kataaripappi olikin kahden tien kulkija ja huoripukki, joka vietteli kylän pappina toimiessaan valtaosan seutukunnan naisista. Varmasti totta, mutta yksittäistapauksen perusteella on hyvä tehdä yleistyksiä. Tämä on hyvin opettavaista, sillä näin toimii kirkkopoliittinen ja -historiallinen leimakirves. Kokonaiset herätysliikkeet leimataan ikiajoiksi joidenkin yksittäisten esimerkkien perusteella. Paaviuden omat syntiset harharetket – ilmeisistä epäraamatullisuuksista puhumattakaan – ovat kevyttä kauraa tämän historian vanhurskaan tuomion rinnalla.

Otetaanpa rinnastus omaan aikaamme tai ainakin lähimenneisyyteemme. Kaivoin kirjahyllystäni esiin suuresti arvostamani professori Osmo Tiililän kirjan ”Kristilliset kirkot ja lahkot” vuodelta 1945. Kysymyksenäni oli, mitähän valoa tuo opus antaisi tähän kysymykseen?

Jo kirjan sisällysluettelo on paljon puhuva. Kirja on jaettu seuraaviin pääkappaleisiin:

• Kristillisen tunnustusopin olemus ja historia

• Yleiskirkolliset tunnustukset

• Suuret kirkot: Ortodoksinen kirkko, Rooman kirkko, Evankelis-luterilainen kirkko, Reformoitu kirkko

• Lahkot

• Kirkko ja kirkot

Jako edustaa siis meille tuttua, kirkkohistorian poliittisesti korrektia oikeintulkintaa. Kun katsomme edelleen kappaleen ”lahkot” sisältöä, niin mitä löydämmekään sieltä?

Presbyteerit ja kongreagationalistit, kveekarit, metodismi, Pelastusarmeija, baptismi, adventismi, irvingianismi, helluntailiike, vapaakirkollinen liike ja herrnhutilaisuus. Kun tarkastelemme maailmanlaajuisesti kristinuskon leviämistä tänään, niin tosiasia on se, että tässä mainittujen ”lahkojen” piirissä tapahtuu valtaosa tästä kasvusta. Sikälikin aika on jo ajanut ohi Tiililän kirjan, että hänen käyttämänsä käsite ”lahkot” edustaa tänä päivänä karismaattisen, raamattu-uskollisen kristillisyyden valtavirtaa kaikkialla maailmassa. Perinteiset kirkkokunnat (Tiililän ”Suuret kirkot”) sitä vastoin menettävät asemiaan koko ajan – hyvin pitkälle ”länsimaiden perikadon” (Oswald Spengler) takia. Tätä kristillisyyden valtavirtaa kutsutaan ”evankelikaalisuudeksi” ja se pitää tietenkin sisällään hyvinkin erilaisia kristillisyyden harjoittamisen muotoja orgaanisista koti- ja soluseurakunnista hierarkkisiin megaseurakuntiin ja paljon kaikkea siltä väliltä.

Mutta edelleen Tiililän kirjaan; mitä se opettaa meille?

Kun lukee tämän syvästi uskovan Jumalan miehen luonnehdintaa ja luvalla sanoen varauksellista suhtautumista esim. helluntailiikkeeseen ja vapaakirkollisuuteen, niin on mielenkiintoista verrata sitä tämän tilanteeseen. Esimerkiksi omassa kotikaupungissani em. uskonsuunnat on jo hyväksytty evl. kirkon taholta luotettaviksi yhteistyökumppaneiksi kaupungin kirkollisessa elämässä. ”Lahkon” raja sensijaan on siirtynyt ja se sulkee tämän ekumeenisen kirkkojen yhteistyön ulkopuolelle useimmat uudet, itsenäiset seurakunnat. Näitä ei edes tunnusteta seurakunniksi, vaan niitä kutsutaan nimellä ”yhteisö”.

Tässä mielessä Stingin lauselma pitää paikkansa; ainakaan ihminen ei näytä oppivan mitään historiasta, vaan liikuttavalla uskollisuudella historia toistaa siis itseään. Niinpä nyt puolestaan perinteisten vapaiden suuntien edustajat diskriminoivat uusia uskonyhteisöjä. Samalla he myös osoittavat sen, ketkä olivatkaan heidän isiään, sillä isiensä tekoja hekin tekevät.

Seurataanpa tätä logiikkaa eteenpäin...

Onko seuraava askel se, että uudet, itsenäiset seurakunnat puolestaan kostavat isien pahat teot pienille, orgaanisille kotiseurakuntaverkostoille? Käytännössä tämä tapahtuu historian lehdiltä tutun leimakirveen avulla. Laillistettua diskriminointia edeltää aina päämäärätietoinen disinformaatio eli suomeksi sanottuna väärän todistuksen levittäminen asianosaisesta. Ajatellaanpa vaikka tämänkin blogin palstoilla esitettyä väitettä kotiseurakunnista ”eksoottisia teologisia virityksiä” sisältävinä, yhden johtajan ympärille keskittyneinä ja muista kristityistä erottautuvina kuppikuntina. Se ei perustu mihinkään faktaan, paitsi korkeintaan alussa mainitsemani tv-dokumentin kaltaisiin poikkeustapauksiin. Näiden pohjalta tehdään sitten tarkoitushakuinen yleistys, sillä tuntematon on aina helpompi torjua pelosta käsin. Mitä tämä kertoo muuta kuin juuri tuota historian itsensä toistamista? Sillä samalla tavoinhan nämäkin herätysliikkeet aikanaan erottautuivat ”suuresta Baabelista” eli valtiokirkosta.

En muuten itse ota kovinkaan vakavasti tuota kirkkohistoriassa yleisesti esitettyä ja hyväksyttyä väitettä esim. kataarien ja bogomiilien harhaoppisuudesta ja gnostilaisuudesta. Näen nämä liikkeet katolisen kirkon valtavirrasta raamatullisista ja omantunnon syistä erottautuneina herätysliikkeinä ja vapaina seurakuntina. Virallinen kirkko on pyrkinyt leimaamaan ne harhaoppisiksi omaa kirkollista oloaan helpottaakseen. Historia on aina voittajien kirjoittamaa – ja näin on edelleenkin.

Mutta meillä, kuten jokaisella sukupolvella, on mahdollisuus astua ulos tästä esi-isiltämme perimästämme reagointitavasta ja käyttäytymismallista. Mitä jos alkaisimme rakastaa toisiamme, niinkuin Jeesus rukoili puolestamme? Olisiko Sinunkin aika jo astua ylös juoksuhaudastasi ja uskaltaa avoimesti kohdata veljesi, joka palvelee samaa Herraa kuin Sinäkin?

PS. Mainitsin arvostavani – kaikesta em. huolimatta – professori Tiililää ja se on totta. Hän on eräs sympaattisimmista hahmoista suomalaisessa teologiassa ja kirkossa 1900-luvulla. Olen saanut hänen kirjoistaan hyvin paljon, mutta yksi tapaus on ylitse muiden. Kun peilaa hänen kirjoitteluaan 40-luvun alussa silloin uusiin vapaisiin suuntiin nähden, niin on mielenkiintoista huomata, että maallisen elämänsä loppupuolella, yli parikymmentä vuotta myöhemmin hän ”joutui” Suomeen anglo-amerikkalaisesta maailmasta (mistäpä muualtakaan?) rantautuneen karismaattisen liikkeen vaikutuspiiriin. Tämä kokemus oli Tiililälle hyvin uudistava ja virvoittava. Hän kertoo jossain ihmetelleensä sitä, miten tällainen jo vanha uskova voi vielä näin uudistua uskossaan. Eli hänelle kävi niinkuin eräälle C.S. Lewisille; ”Suprised by the joy”.

Tätä samaa Sinullekin, hyvä lukijani!

POST SCRIPTUM


Virtasen entisen seurakunnan johtava pastori ei (tietenkään) ollut keksinyt em. kuolemattomia ideoita kaupungin voittamiseksi Kristukselle, vaan ne olivat - yllätys, yllätys - peräisin Rick Warrenilta itseltään. Ks. http://sähköpaimen.fi/ :

Kuusi kirkkorakennuksen osatekijää

12.3.2007 – 22.37