MITÄ ME SIIS OIKEIN HALUAMME...?

”Onko kotiseurakunta-aate sitten se ainoa, autuaaksitekevä ja oikea uskovien yhteyden harjoittamisen muoto?”

Tosi on, kotiseurakunta-asia on tänä päivänä monien huulilla. Asia on vahvasti esillä tulevassa Namikan johtajuusseminaarissa (taas kerran, sanoo joku). Sama vanha aate tulee esille myös monen trendikkään ”vanhan seurakunnan uudistamisoppaan” sivuilla. Sitten ovat vielä nämä varsinaiset hardcore-friikit, joille kotiseurakunta on elämän ja kuoleman kysymys - jopa niin, että Hengen toimintaa ei enää nähdäkään muualla kuin oman kotisohvan nurkalla.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään uusi aate tai jossain missiologisessa tutkimuskammiossa tai seurakunnan kasvun seminaarityöpajassa kehitetty positiivinen trendi, joka viimeistään seuraavilla kirjamessuilla tai kesäkonferenssissa vaihtuu johonkin toiseen, vielä uutukaisempaan trendiin. Kyllä kyseessä on vanha perinne uskovien yhteen kokoontumisessa. Uskovilla nyt vaan on ollut tapana kokoontua toistensa koteihin rakentumaan yhteisestä uskostaan. Ajatus ei myöskään ole mitenkään uusi tai vallankumouksellinen Uuden testamentin aikaista tilannetta ajatellen. (Jos tässä on jotain epäselvää, niin kehotan Sinua, rakas lukijani, lukemaan Raamattuasi a) tarkemmin ja b) niin kuin se on kirjoitettu.) Meillä Suomessakin on rikas historia ja vahva perinne tällaisista kokoontumisista jokaisen herätysliikkeen keskuudessa. Tämän toimintatavan raamatulliset juuret perustuvat myös siihen tapaan ja ympäristöön, jossa uusien asioiden oppiminen todellisesti ja tehokkaimmin tapahtuu – kotiin, perheeseen, sukuun, heimoon, vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin jne. Tämän ymmärtäminen on tärkeää erityisesti, kun puhumme opetuslapseuttamisesta; miten ja missä, millaisissa ihmissuhteissa, millaisessa vuorovaikutuksessa ja ympäristössä se tehokkaimmin ja aidoimmin tapahtuu?

Vallankumouksellinen ajatus jonkun kotona kokoontuvasta seurakunnasta on tietenkin meidän aikamme kirkollista tilannetta ajatellen. Voisimmeko muka oikeasti antaa tällaiselle kokoontumiselle seurakunnan statuksen? Mikä meitä sitten estäisi niin tekemästä? Monellakaan meistä ei kuitenkaan ole kokemuksia muunlaisesta uskovien yhteen tulemisesta, kuin minkä näemme ja koemme perinteisissä kirkoissa sunnuntaisin. Tämän kehityksen juuret ovat toisaalta yleisessä kaupungistumiskehityksessä ja toisaalta yksilön oman elämän privatisoitumisessa. Jos tällaiset seikat tuottavat meille ongelmia, niin se ei ole UT:n vika. Ei ole Paavalin & co ongelma se, että meidän tilanteemme on sellainen kuin se nyt on – se on meidän ongelmamme ja meidän tulee tehdä jotain asialle. Juuri tämän seikan takia ”pyhä poisoppiminen” näyttelee niin suurta osaa varsinkin tällaisen toiminnan alkuvaiheissa. Tämän seikan takia itse suhtaudun aika skeptisesti ajatukseen vanhan, perinteisen seurakunnan uudistamisesta jollain ulkoisesti toteutettavalla ohjelmalla tai kampanjalla. Jotain voi toki muuttua ja muuttuukin, ainakin silloin, jos uusia ihmisiä (=ns. pystymetsästä uskoontulleita) tulee mukaan toimintaan. Mutta ratkaisevaa on se, että seurakunnan perus-DNA pysyy kuitenkin muuttumattomana, eikä mitään todellista muutosta tapahdu.

Mitä me siis todella haluamme?

Kotiseurakunnallakin on periaatteessa olemassa samat vaarat kuin millä tahansa satavuotiaalla vapaalla seurakunnallakin; sekin voi a) lahkoontua ja b) jämähtää paikalleen. Kotiseurakunnankin piirissä voidaan hairahtua ajattelemaan, että me yksin tässä ja nyt olemme se ainoa, oikea Siion. Kotiseurakunnassakin voidaan jämähtää paikoilleen pyörittämään tuttua ja turvallista toimintamallia, jossa mikään ei muutu, eikä mene eteenpäin, eikä uusia ihmisiä tule uskoon. Tai vielä pahempaa; myös tässä uudessa ympäristössä voidaan pyörittää vanhaa kaanaankielistä savikiekkoa. Ulospäin meneminen on aina iso haaste; uudet uskoontulleet ihmiset ovat usein vanhojen, jo pitkään uskossa olleiden pelastus. He näet tarvitsevat hengellisiä vanhempia kasvaakseen itse vastuuseen Kristuksen ruumiista. Mutta he myös tarvittaessa osaavat haastaa ja muuttaa vanhoja kaavoja ja kanonisoituja toimintamalleja, joita pitkään uskossa olleet eivät – syystä tai toisesta – uskalla kyseenalaistaa.

Summa summarum; jos valtakunnallisilla kotiseurakuntapäivillä (tänä vuonna Paraisilla 21.4.2007) joka vuosi olisi yli puolet porukasta uusia, vasta uskoontulleita niin a) olisimme herätyksen ja voimakkaan kasvun keskellä ja b) kykenisimme välttämään Heprealaiskirjeen 5. luvun lopussa mainitut sudenkuopat.

Mutta vielä enemmän...

Miten pääsemme näistä lapsenkengistä eteenpäin ja hengellisistä lastentaudeista pois? (Mikäli Sinua, hyvä lukijani, kiinnostaa tietää, mitä tarkoitan, niin pyydän Sinua lukemaan aiheesta lisää Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 3. luvun alusta.) Eikö meidän olisi jo aika nähdä Kristuksen ruumiin kokonaisuus? Kaikki varmaan vastaavat tähän myönteisesti, mutta kuinka moni meistä on valmis tähän myös a) käytännössä ja b) paikallisella tasolla (=omassa kotikaupungissasi)? Kaikki näet hyväksyvät ajatuksen Kristuksen ruumiin kokonaisuudesta universaalilla tasolla, mutta nikottelu alkaa heti, kun yritämme siirtää tätä UT:n opetusta käytännön tasolle paikallisesti. Tästä puolesta UT nimittäin puhuu ihan yhtä paljon. Asian voit tarkistaa esim. jokaisen Paavalin kirjeen alusta; kenelle esim. Roomalaiskirje on osoitettu? Käytännön kysymys Sinulle kuuluu näin; kenelle Paavali lähettäisi kirjeensä, jos hän kirjoittaisi oman kotikaupunkisi Kristuksen seuraajille? Lähettäisikö hän sen paikalliseen kirkkoherranvirastoon vai sikäläisen helluntaiseurakunnan toimistoon... vai minne?

Tämän uskon olevan Herramme Jeesuksen seuraava askel seurakunnan ennalleenasettamisessa; Kristuksen ruumis paikallisella tasolla. Vastaväitteet, jotka käytännössä – teoriassahan ja ”hengellisesti” asian raamatullisuus kyllä myönnetään – esitetään tätä näkemystä vastaan, nousevat reviirimustasukkaisuudesta, vallanhalusta, taloudellisista intresseistä, historiallisista rasitteista ja tradition ohjauksesta. Raamatun sanan kanssa niillä ei juurikaan ole mitään tekemistä.

Epäiletkö tämän näkemyksen raamatullisuutta? Aloita lukeminen vaikka Efesolaiskirjeen 4. luvun jakeesta 11;

• keitä Jumala asetti seurakuntaan ja mitä varten?

• mikä on kaiken tämän työn tarkoitus?

• entä mikä on sen perimmäinen tavoite?

Eikö olekin mielenkiintoista huomata se, että Paavali omana aikanaankin puhui tämän täyttymisestä niin, että hän näkee sen toteutumisen olevan vielä tulevaisuudessa? Näin mekin saamme olla mukana tässä Kristuksen ruumiin rakentamistalkoissa ja luottaa siihen, että Herra itse toteuttaa oman Sanansa.