GALATIA V. 2007 (osa II)

Kolme skenaariota siitä, mitä tulisi jatkossa tapahtumaan:

1. Oloiselan kotisrk ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alistuu mukisematta perinteisten srk:ien käskyvaltaan. Suurin osa Oloiselan kotiuskovaisista liittyy Kansallisiin Helatorstaiveljiin ja mukautuu tähän virallisesti hyväksyttyyn uskonnonharjoittamisen muotoon. Toisena vaihtoehtona olisi ollut Vapaan keskuslähiön kirkkoseurakunta (VKLKSrk), mutta KYTT:än kokouksessa päädyttiin Helatorstain kannalle. VKLKSrk:lle luvattiin jonkinlainen hyvitys tästä joustavuudesta seuraavan kampanjan yhteydessä. Käytännössä väki alkaa käydä taas keskustan kokouksissa ja insinööri Tupasela valitaan Helatorstain vanhimmiston varajäseneksi. Kuitenkin pikku hiljaa tämä trendi hiipuu. Parin vuoden kuluttua KYTT:än pöytäkirjoista löytyy maininta ”Oloiselan väen passiivisuudesta Herran työssä”. Samoihin aikoihin epäviralliset, ”villit” kotikokoukset alkavat uudelleen ja Virtanen ilmestyy mukaan kuvioihin taas. Tapahtuu merkillisiä asioita; ihmisiä tulee uskoon ja sairaita paranee Oloiselan ostoskeskuksella, Pyhä Henki saa ihmiset suorastaan lakoamaan Kulmakuppilan baaritiskillä, ihmiset puhuvat kielillä ja näkevät näkyjä kotikokouksissa... Viimeinen villitys on oleva pahempi kuin ensimmäinen.

2. Oloiselan kotiseurakunta järjestäytyy KYTT:än jäsenseurakuntien kaltaiseksi vapaaksi, rekisteröityneeksi seurakunnaksi. Se ottaa nimekseen Oloiselan Uuden Liiton Seurakunta (OULS) ja alkaa harrastaa aktiivista yhteistyötä KYTT:än kanssa. OULSE:ssa organisoidutaan liikuttavalla aktiivisuudella ja jokainen pienen seurakunnan jäsen suorastaan raataa seurakunnan eteen useana iltana viikossa. Viikonloput ovat aina täynnä, se on sanomattakin selvää. Tämä on välttämätöntä, jotta KYTT:än isoisille kirkoille voidaan näyttää, että tässä ollaan tosissaan. Järjestetään myyjäisiä, ompelukerhoja ja arpajaisia uuden kokoustilan vuokraamiseksi ja remontoimiseksi – tietenkin normaalin kokoustoiminnan lisäksi. Pyhäkoulu-, varkkari-, nuoriso-, nuorten aikuisten, vanhus-, diakonia-, ulkomaalais- ja teetupatyö käynnistyvät. Koko parikymmenpäinen OULSE ponnistaa voimansa äärimmilleen. Virtaselle annetaan porttikielto Oloiselaan ja poliisi pidättää hänet erään kotikokouksen yhteydessä kotirauhan häiritsemisestä epäiltynä. Insinööri Tupaselasta tehdään vastaleivotun vanhimmiston puheenjohtaja, jossa tehtävässä hän toimii parisen vuotta, kunnes jää sairaseläkkeelle työuupumuksen takia. Opettaja Kalliopohja jatkaa hänen jälkeensä vanhimmiston puheenjohtajana. Kalliopohjan poika, Usko lähtee ylioppilaaksi tultuaan opiskelemaan Kansainvälisen ULSE-liikkeen teologiseen seminaariin Hollantiin. Hänestä kaavaillaan ensimmäistä virallisen pappisvihkimyksen saanutta työntekijää Oloiselaan. Tämä on välttämätöntä, koska seurakunnan jäsenmäärä on alkanut pikku hiljaa hiipua. Muutaman vuoden kuluttua OULSE otetaan KYTT:än tarkkailijajäseneksi...

3. Oloiselan kotisrk säilyttää alkuperäisen näkynsä, identiteettinsä ja toiminta-ajatuksensa ja pysyttelee lähinnä kodeissa kokoontuvana uskovien joukkona. Käytännössä seurakunnan vanhimpina veljinä toimivat Tupasela, Kalliopohja ja Sardar. Monet, eritoten nuoremmat uskovat kokevat heidät hengellisesti ”päätään pidemmiksi” muita uskovia. Virtanen käy melko usein Oloiselan kotikokouksissa ja nimittää leikillisesti em. kolmea miestä ”Oloiselan pylväsveljiksi”. Monet ottavat tämän merkkinä siitä, että Virtanenkin hyväksyy heidän vanhemmuutensa seurakunnassa. Mumar Sardar on aktiivinen auttamaan työttömiä ja syrjäytyneitä naapureitaan ja sen avulla monet tulevat uskoon ja liittyvät mukaan Oloiselan kotiseurakuntaan. Keskustassa puhutaan pilkallisesti ”Oloiselan kebabherätyksestä”. Usko Kalliopohja lähtee opintonsa päätettyään lähetystyöhön muslimimaihin. Asian suhteen käytetään kaikessa hiljaisuudessa hyväksi Sardarin suhteita Irakin kurdialueille. Oloiselan kotiseurakunta ei siis suostu organisoitumaan KYTT:än edellyttämällä tavalla, mutta kasvaa tasaisen varmasti siitä huolimatta – tai juuri sen tähden. Aikaa myöten onnistutaan luomaan hyvä keskusteluyhteys monien KYTT:än seurakuntien kanssa. Myös näiden piirissä ilmenee otollista maaperää ”uudelle ajattelulle”. Oloiselaiset itse tosin puhuvat ”paluusta raamatullisen uskon juurille”. Ratkaisevan tärkeää kuitenkin on ollut se, että Oloiselassa päätettiin UT:n periaatteiden mukaan antaa olemassaolevalle uskovien yhteydelle seurakunnallinen status alusta alkaen. Tähän vaikutti voimakkaasti Virtasen ratkaisevalla hetkellä Tupaselalla pitämä lyhyt puhe Galatalaiskirjeen pohjalta.

Mitä Virtanen siis sanoikaan Oloiselan kotiseurakunnalle?

”Olen hämmästynyt, kun te näin nopeasti olette valmiita luopumaan pois sen raamatullisen uskon perustalta, jolle asiat täällä Oloiselassa on rakennettu! Ei ole mitään muuta perustusta tai pohjaa, jolle rakentaa, kuin se mille tämä seurakunta täällä on laskettu. On aivan sama, oli se millainen kirkkoherra, saarnaaja tai pastori hyvänsä, kuka yrittää houkutella teitä pois siitä, mihin Jumala on teidät synnyttänyt, se ei ole Jumalasta. Ei vaikka enkeli taivaasta laskeutuisi alas taivaasta teitä toisin ohjeistamaan, niin se ei ole Jumalasta!

Ei evankeliumi koskaan ole ollut ihmisten mielen ja inhimillisen järjestyksen mukaista, vaan sen on Pyhä Henki Jumalan palvelijoille uskonut. Tosin joukkoonne on nyt tullut eräitä valheveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan on saattaa meidät uudestaan lain orjuuteen. Mutta me emme hetkeksikään anna heille periksi, että evankeliumin totuus säilyisi meillä puhtaana.

Te älyttömät oloiselaiset, kuka teidät on näin lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen Jeesus Kristus ristiinnaulittuna! Vastatkaa nyt mulle rehellisesti: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin? Kuinka te voitte olla noin tyhmiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt mukamas samaan päämäärään omin voimin? Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako Hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä ja vanhoja perinteitä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin? Muistattehan Abrahamin: "Hän uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala luki sen hänelle vanhurskaudeksi." Tietäkää siis, että todellisia Abrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko Jeesukseen.

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. Te etenitte jo hyvää vauhtia. Kuka teidät nyt on pysäyttänyt? Tehän ette enää tottele totuutta. Tämä ei ole lähtöisin ainakaan Hänestä, joka teitä kutsuu. Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan.”

Ennen pitkää Oloiselan uskovat ymmärtävät, ettei kyse ole niinkään kokoontumisesta kodeissa, ”joista niistäkin voi tulla lahkohenkisyyden pesäpaikkoja”, kuten Tupasela tinkimättömään tapaansa lausahti. ”Tosin on epäämätöntä, että Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä”, totesi tähän vastaavasti opettaja Kalliopohja. Mutta kyse on kuitenkin Kristuksen ruumiista, johon ”kuuluvat kaikki Herran omat uskovat Jumalan lapset Oloiselassa”, kuten Sardar asian ilmaisi. ”Ei ole tässä helatorstaita, eikä sapattia”, lisäsi Mumar Sardar miehensä mielipiteeseen.

Kyse on siis Kristuksen ruumiista, jossa kaikki uskovat ovat jäseninä. Sitä kautta he ovat myös toinen toistensa jäseniä. (1.Kor. 12:27) Kristuksen seurakunnalla ei Oloiselan uskovien käsityksen mukaan ole muuta rajoitusta kuin maantieteelliset etäisyydet. Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen pohjalta he ymmärsivät olevansa kaikki kastetut yhdessä Hengessä yhdeksi ruumiiksi. Kaikki he olivat siis saaneet juoda samaa Henkeä. (1.Kor. 12:13)

Epilogi

Oloiselan seurakunnassa oli noihin aikoihin profeettoja ja opettajia; Tupasela ja Sardar, josta käytettiin nimeä Saukki, alunperin lahdenpääläinen Liukkonen, Aaltosen Tomi, joka oli aikoinaan ollut Rutherin kirkon pappi, sekä Rahikainen. Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa Tupasela ja Tomi Aaltonen minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut." Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan.

Palo oli syttynyt, eikä mikään voinut sitä enää pysäyttää...