"More excellent way" - Palvelutyön hyvät käytännöt

Mikä on identiteettimme?

Jumala toi israelilaiset pois Egyptin 400 vuotta kestäneestä orjuudesta. Tämä aika oli vaikuttanut suuresti heidän identiteettiinsä niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana. Jumala halusi heistä kuitenkin itselleen omaisuuskansan. Jumala halusi palauttaa heidät ennalleen, läheiseen suhteeseen itsensä kanssa. 

Mikä tuo meidät lähelle Jumalaa? Jumala haluaa tuoda meidät lähelleen siksi, miksi meidät on todellisuudessa luotu. Sitä kautta pääsemme myös lähemmäs toinen toistamme. Suhteessamme Jumalaan parantuminen ei kuitenkaan ole se pääasia, vaan opetuslapseuttaminen. (Ps. 67:2-4) 

Näin on myös meidän elämässämme. Meidänkin on hyvä tutkia ja miettiä, mistä olemme tulleet, mitä asioita - tosia tai valheita - olemme elämämme aikana omaksuneet ja uskoneet ja mihin Jumala oikeasti on meidät kutsunut.

Kolme tärkeää juttua

Siinä, miten tämä kaikki tapahtuu, on kolme ulottuvuutta, jotka ovat yhteys, integriteetti ja pyhyys.

On hyvä aina pyrkiä yhteyteen, vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikesta. On olemassa uskomme ydinkohtien kannalta erottavia tekijöitä (esim. Jeesuksen herruus), joista on hyvä pitää tinkimättömästi kiinni. Muuten meidän on hyvä pyrkiä yhteyteen ja oppimaan toisiltamme. Eristäytyminen ja ylpeys kulkevat niin usein käsi kädessä.

Kannattaa kysyä itseltään, mistä me haluamme olla tunnettuja? Mitkä ovat ne asiat, joita me haluamme jättää ihmisten mieliin omasta elämästämme ja vaikutuksestamme? Onko se nöyryys vai huonosti peitelty hengellinen arroganssi? Tärkeintä on siis omata palvelijan asenne. 

                    Integriteetillä tarkoitan sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa.

Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulevat aina ensimmäisinä. Palvelutyömme ei tule ensimmäisenä. Me voimme lakata olemasta touhukkaita hengellisessä työssä, mutta me emme voi elää ilman läheisyyttä Jumalan kanssa.

Luonne on aina tärkeämpää kuin lahjat. Tämä meidän on hyväksyttävä palvelutyössämme, muuten meitä odottaa iso pino pettymyksiä. Haluammeko olla jotain, mitä Jumala haluaa käyttää?

1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa Paavali opettaa armolahjoista ja toteaa lopuksi opettavansa lukijansa tuntemaan vielä paljon paremman tien, "more excellent way", lahjojen käytössä. Seuraavaa lukua 13 ei kirjoitettu ohjeeksi avioliittoon aikoville (vaikka se tosin sopii hyvin siihenkin), vaan keskelle opetusta armolahjoista, palveluviroista ja Hengen vaikutuksesta seurakunnassa. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri!

Pyhyys taas on sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen omassa elämässämme, ei siis vain palvelutyössämme. Muuten vihollinen tulee läpi jokaisesta muurinaukosta, minkä löytää. 

On ehdottoman tärkeää silloin tällöin harrastaa oman palvelutyön uudelleen kalibrointia. Työmme tulee olla linjassa Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa, yksi yhteen suhteessa siihen. Mikä on työmme todellinen hedelmä?

Jumalan lahja meille on lepo, sellainen rauhan sävyttämä elämäntapa, joka on kuin sapatinlepo, siunaukseksi meille itsellemme ja sitä kautta myös muille. Jumala on kaiken elämän ja kaiken hyvän lähde.

(Tämän tekstin suhteen olen suuressa kiitollisuudenvelassa kansainvälisen Ellel Ministries´n johtajalle, Andy Taylorille hänen opetuksistaan.) 

 

Hengellinen vanhemmuus

 

Hengellisestä isyydestä  (koska itse olen isä)

Olen viime vuosien aikana useita kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen päivitys:

”Ajassamme on valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”

Instagram-kuvissani on kaksiosainen kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias tyttärensä. Alla on lainaus Derek Princeltä:

”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”

Vaimoni on laittanut kommenttiosioon lainauksen Joh. 5:19:stä:

”Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”

Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis, mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten antanut meille mallin toimia.

Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian. (Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta ja tuholta.)

Miten itse reagoin tähän Herran sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin lähimpiin ihmissuhteisiin.

Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta, jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).

Jos minun tulisi kiteyttää näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa, että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.

Asetan siis itseni heille esikuvaksi avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor. 11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin he sitä tarvitsevat.

 

Mitä historia opettaa meille?

Uudet herätykset kytkeytyvät aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”) herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta) aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.

Kun puhutaan ns. apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta, että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin tehnyt.

 

Mutta mutta…

Kun ajatellaan herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet. Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan.

Malakian kirjan kohdan 3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten puoleen.

Tämä ongelma näkyy siinä isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).

 

Jeesuksen ajan esimerkki

Luukkaan evankeliumin luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella.” (7:29)

Sitten tapahtuu kuitenkin käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes Kastajan toimintaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta, kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui ongelmaksi.

Kysymys kuuluu, olemmeko itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.

Kun luemme evankeliumeja eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.

Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee niin kuin muita opettavat.

Ajattelen tämän Jeesuksen neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.

 

Lopuksi

Jumala haluaa juuri Sinun kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.

Sen tähden, niin kuin Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle sukupolvelle.

 

Käytännön kysymyksiä:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt. Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan valmiita vastauksia?

- Seurakunnissa törmää silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin” periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Jeesus on todellinen samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?

Kenelle Jumala on uskonut?

 Siihen aikaan Jeesus rupesi puhumaan: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut nämä asiat viisailta ja älykkäiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." 

Matt. 11:25-26

Kenelle Jumala on uskonut ilmoituksensa?

Jumala ei ole uskonut ilmoitustaan viisaille, eikä oppineille ihmisille. Hän on ilmoittanut ne ikään kuin ilmestyksen kautta lapsenmielisille ihmisille, nuorille tai vanhoille, joilla on lapsenomainen puhdas ja vilpitön usko taivaalliseen Isään. 

Kaikki Jumalan ilmoitukset ovat sinetöityjä, kunnes ne avautuvat meille kuuliaisuuden kautta. Lapset ovat tottelevaisia isälleen. Hänen ilmoituksena ei siis avaudu järkeilyn, loogisen päättelyn, eikä filosofoinnin kautta, ei edes intensiivisen, pitkällisen Sanan tutkimisen kautta. Mutta kun tottelet, ne avautuvat ja on ikään kuin valo olisi syttynyt palamaan. Näet ja ymmärrät selvästi. 

Tottele Jumalaa aina siinä asiassa, minkä Hän osoittaa sinulle. Kun näin teet, selvenee seuraavakin mieltäsi askarruttanut asia. Tutkistelut eivät siis tässä auta, vaan kuuliaisuus. (Joskus tuntuu siltä kuin ihmiset pitkällisissä pohdinnoissaan eksyvät saivarteluun ja itse asiassa vain ajautuvat kauemmas Jumalan tarkoituksesta.) Muista, että lapset kuulevat, mitä heidän Isänsä sanoo ja tekevät niin kuin Hän sanoo. He tietävät, että se on heidän parhaakseen. 

Jumala ei milloinkaan ilmaise enempää totuutta itsestään, ennen kuin olet totellut sitä, minkä jo tiedät.

(Oswald Chambersin 10.10. tekstiä mukaillen.)

Númenor

 

Hengellisessä maailmassa ja erityisesti Jumalan valtakunnan työssä törmää joskus erääseen mielenkiintoiseen, mutta vaikeaselkoiseen ilmiöön. Kuvittele, että on ollut olemassa hengelliseltä vaikutukseltaan merkittävä kristillinen seurakunta, järjestö tai palvelutyömuoto, joka on vuosien, kenties vuosikymmenien mittaan tuottanut paljon hyvää hedelmää ja noussut jopa sellaisiin arvaamattomiin hengellisiin korkeuksiin, joista muut samaa työtä tekevät voivat vain unelmoida. 

Sitten tuota hengellistä vaikuttajaa ja dynamoa kohtaakin yllättävä alasajo ja loppu. Tätä tapahtumasarjaa ihmettelevät monet. Työ hiipuu hiljalleen ja ikään kuin painuu mailleen, joskus jopa niin, että muutaman vuoden päästä monikaan ei edes muista koko juttua. 

Tunnustan, että minun on ollut usein vaikea käsittää tätä ilmiötä. Mielessäni on kyllä useitakin tällaisia esimerkkejä niiden yli viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä olen uskossa ollut. Kokemukseni mukaan näille "taivaallisille alasajoille" riittää kyllä selittäjiä, miksi näin kävi - sekä niin ymmärtäjiä kuin kapinoitsijoitakin. Oliko tuo yllättävä loppu Jumalan tekoa vai peräti vastustajamme onnistunut manööveri valtakunnan kasvun tukahduttamiseksi? Miksi kävi niin, että ikään kuin korkealla liitävä kotka yhtäkkiä ammutaan alas?  

J.R.R. Tolkien kertoo muinaisesta Númenorin valtakunnasta, jonka vertaista ei tuon maailman historiassa ollut ollut aiemmin, eikä myöhemmin koskaan tullut (paitsi tietysti haltiavaltakunnat, mutta ne ovatkin eri juttu). Tämä valtakunta lopulta tuhoutui dramaattisella tavalla, ikään kuin kesken loistonsa päivien. En käy tässä sen enempää avaamaan Tolkienin tarussa esille tulevia syitä Númenorin traagiselle kohtalolle, jottei kukaan ajattelisi minun osoittelevan sormella ketään. Lukekaa ja perehtykää asiaan itse. Ehkä nämä ovat vähän niin kuin rinnakkaisia ilmiöitä? (Joka tapauksessa, jostain kokemastaan, oppimastaan, havaitsemastaan Tolkien joka tapauksessa kirjoittaa...)

Minua kiinnostaa tämä ilmiö itsessään ja mitä meidän tulisi oppia siitä? Miten välttää ylimitoitettu, mutta paikallaan seisova kasvu? Piileekö liian korkealle kurottautuvaan ymmärrykseen (esim. teologiassa) joitain vaaroja? Millaista on "hengellinen vauhtisokeus"? Onko hengellinen kilpavarastelu lopulta turmiollista? Mitä varten Sana kehottaa meitä lähettämään leipämme vetten yli? (Saarn. 11:1) 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen hengellinen kokemus lukiessani Ilmestyskirjan lukua 2, jossa Herra varoittaa tyatiralaisia kristittyjä oppimasta tuntemaan "Saatanan syvyyksiä" (2:24). Muistan tuota kohtaan lukiessani yhtäkkiä mieleeni pläjähtävän englannin kielisen sanan "prudence". (Joskus sitä käy näin.) 

Mitä opimme tästä? On hyvä pitäytyä apostolien opetukseen. "Ei yli sen, mitä on kirjoitettu, ettette mahtaillen asettuisi kuka kenenkin puolelle toista vastaan." (1.Kor. 4:6) Mahtailu ja kerskailu näyttää olleen korinttilaisten helmasyntejä ja suurimpia vaaroja.

Päätän nämä sekavat ajatukseni apostolisuuden ideaan. Paavali toteaa korinttilaisista, että he ovat hengellisesti puhuen kylläisiä, rikastuneita, tulleet jopa kuninkaiksi. Itsestään hän toteaa, että hänestä näyttää siltä, kuin Jumala olisi asettanut heidät apostolit vihoviimeiseksi, ikään kuin kuolemaan tuomituiksi. (1.Kor. 4:8-9)  Apostolisuus tarkoittaa lähetettynä olemista, ulos menemistä, suuntautumista sinne, missä odottaa uusi työmaa. Se on ainoa terve, varma ja Jumalan tahdon mukainen lääke hengelliseen liikalihavuuteen ja ylikuntoon. 

Niille, jotka ymmärtävät, ei tarvitse tätä sen enempää selittää. Niille, jotka eivät ymmärrä, ei ole mitään hyötyä, vaikka kuinka selittäisikin.

Isyyden kitkaa

 Jokin aika sitten minulla oli mielenkiintoinen keskustelu kahden nuoren teologian opiskelijan kanssa. He kysyivät minulta, miten ymmärsin Raamatun käskyn "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Vastasin ensin Paavalin sanoilla Efesolaiskirjeen 3. luvusta, jossa hän sanoo notkistavansa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys saa merkityksensä. Laajensin tämän merkitystä käsittämään äitiyden ja ylipäätään kaiken vanhemmuuden, koska tämä kaikki perustuu luomisjärjestykseen ja heijastaa Isää Jumalaa. Kaikkein vajavaisimmillaankin minun isyyteni heijastaa (ainakin) jotain Jumalan isyydestä.

Viittasin myös saman kirjeen 6. luvun alun kehotukseen lapsille olla kuuliaisia vanhemmilleen, koska tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: "että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". Tällä käskyllä on siis suuri yhteiskuntaa, sen rauhaa ja hyvinvointia varjeleva vaikutus.

Käytännössä, totesin, suhteessa vanhempiimme liittyy usein ylimääräistä kitkaa, koska ne ovat läheisimpiä ihmissuhteitamme. Näin se vain usein on: meidän läheisimmät ihmissuhteemme voivat olla meille myös kaikkein kipeimpiä. Joskus hengellisyytemme joutuu kaikkein kovimpaan testiin juuri niissä. Vihollisemme, joka on valehtelija, syyttäjä ja hajottaja, pyrkii mielellään tuhoamaan näitä suhteita.

-------

Nykyisin huomaan aina silloin tällöin törmääväni tilanteeseen, jossa haasteena on se, että isät eivät anna arvoa sille, mitä lapset ovat löytäneet. Lasten hengellinen into saatetaan turhentaa, jopa musertaa lopullisesti, koska se koetaan häiritseväksi, jopa vaaralliseksi. Saattaa olla, että joissain yhteisöissä nuori sukupolvi ei koskaan pääse nousemaan siihen rooliin ja asemaan, jonka Herra valtakunnassaan on heille varannut. Näin erityisesti sellaisissa yhteisöissä, jotka voimakkaasti korostavat tradition merkitystä. 

Ehkä ongelma tällöin onkin siinä, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, koska he itse eivät enää ole sen Hengen vallassa, joka innoitti heitä heidän nuoruudessaan ja joka Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan? 

Vakava juttu. Malakian kirjan viimeisten jakeiden mukaan Herra haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja vasta sitten Hän kääntää lasten sydämet isien puoleen. 

Mikä onkaan siis vastuumme isinä?

Suuri.

Italian Job - Ajatuksia vapauttamisesta

 Kesän ehdottomasti mielenkiintoisimpiin lukuelämyksiin on kuulunut roomalaiskatolisen kirkon pääeksorsistin Gabriele Amorthin kaksi kirjaa, An Exorcist Tells His Story (Ignatius Press, 1999) ja An Excorsist - More Stories (Ignatius Press, 2002). Nämä valottavat lukuisin esimerkein katolisen kirkon piirissä tapahtuvaa eksorsismia eli ihmistä vaivaavien pahojen henkien karkottamista. 

Mielenkiintoista on se, että verrattuna evankelikaalisissa ja karismaattisissa piireissä tapahtuvaan vapauttamiseen, hän erottaa nämä käsitteet toisistaan. En mene näihin yksityiskohtiin ja erilaisiin korostuksiin tässä yhteydessä sen enempää, mutta totean vain, että eksorsismi katolisessa kirkossa on piispojen tai heidän välittömässä alaisuudessaan toimivien eksorsistien toimintaa. 

Seuraavassa muutama hajahuomio näistä sinänsä mielenkiintoisista ja hyödyllisistä opuksista, joita niitäkin on hyvä arvioida ja koetella Raamatun ja muiden asiantuntijoiden valossa. Sivuutan myös tietoisesti katolisen mariologian yms.

Mikä on vieläkin voimakkaampaa kuin sielunvihollisen henkien karkottaminen?

Amorth ensinnäkin toteaa, että voimakkaampaa ja tehokkaampaa, kuin eksorsismi, on syntien tunnustaminen siihen liitettynä Jumalan tahdon mukainen elämä, kuten aktiivinen seurakuntaelämä, ehtoollisen nauttiminen sekä päivittäinen rukous- ja hartauselämä ja hyvät työt. Kun tätä luin, ajattelin; lue teksti sellaisenaan, tulkitse omassa kontekstissasi ja sovella sitten käytäntöön. Ota se, mikä on hyvää, muu ns. "suolan kanssa". 

Minulle em. Amorthin kommentti merkitsee läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta omassa elämässäni jonkun tai joidenkin kanssa. Se on hengellisen suojan rakentamista niiden välineiden avulla, jotka Herra on meille antanut. Vastuu ja tahdonratkaisu on kuitenkin meillä itsellämme, eikä kukaan, ei Herrakaan, voi meitä pakottaa tähän prosessiin. Pitkän kokemuksen pohjalta Amorth toteaa, että valtaosa vapautumiseen ja parantumiseen liittyvästä hyvästä on seurausta ihmisen omasta aktiivisuudesta. Vain pieni osa on seurausta muiden, kuten rukouspalvelijoiden toiminnasta.

Itsensä vapauttaminen

Itse asiassa koko Uusi testamentti (ja yhtä lailla Vanhakin), mutta aivan erityisesti UT:n kirjeet, on kirjoitettu ohjeeksi tällaiseen vapauttamisen jälkeiseen elämään; miten pysyä ja vaeltaa uskossa eteenpäin, puhtaana ja vapaana?

Amorth todellakin puhuu itsensä vapauttamisesta. Hän erottaa toisistaan sielunvihollisen tavanomaisen demonisen aktiivisuuden (esim. kiusaukset) ja epätavanomaisen aktiivisuuden, jota voidaan kutsua demonin vaivaamaksi, jopa hallitsemaksi toiminnaksi ja elämäksi. Amorth toteaa näiden välisen rajan olevan usein kuin se kuuluisa "veteen piirretty viiva".

Amorthin mukaan Jumalan armon alla eläminen ja siinä kasvaminen on paras keino demonien tavanomaista aktiivista toimintaa vastaan, kuten edellä todettu. Samaan aikaan se on myös paras tapa ennaltaehkäistä demonien epätavanomaista toimintaa omassa elämässään. Hänen mukaansa Mark 16:17 sisältää myös oman itsensä vapauttamisen.  

Mielenkiintoinen näkökulma

Amorth puhuu myös käsitteestä nimeltä "sairauksien ja vaivojen välikerros". Tällä hän tarkoittaa ihmisen elämässä ilmeneviä monenlaisia vaikeuksia ja vaivoja, joita ei voida havaita ja todentaa lääketieteellisin keinoin, mutta joiden kohdalla ei voida vielä puhua eksorsismin tarpeesta. Monet näistä vaivoista voidaan kuitenkin parantaa vapauttamispalvelun ja -rukousten avulla, antamalla anteeksi itseäni loukanneille ihmisille ja katkaisemalla näihin vaivoihin liittyvät haitalliset siteet, joita ilmenee ihmisten välisissä suhteissa. (Tähän liittyen suosittelen lämpimästi David Crossin kirjaa Sielun siteet, joka on Ellel Ministries Finlandin suomeksi kustantama.)

Amorthin mukaan nämä vaivat saavat usein alkunsa jo lapsuudessa ja niiden alkujuuret ovat usein perheessä, ulottuen yli sukupolvien ja kulkien ihmisen sukulinjassa ilmeten toistuvasti altistumisina ja taipumuksina tiettyihin asioihin ja jopa synteihin. (Monien kokemusten mukaan tällaiset sukulinjassa kulkevat demonisaation oireet ovat usein kaikkein hankalampia poistaa.) Ne voivat myös olla peräisin traumaattisista tapahtumista ihmisen elämässä, kuten hylätyksi tulemisesta, epäoikeudenmukaisuudesta tai kaltoinkohtelusta, tai sitten ihmisen jopa tietämättään kantamista kaunoista ja katkeruudesta toista ihmistä, ammattikuntaa, kansanryhmää tms. kohtaan. 

Amorthin mukaan on tärkeää tunnistaa näiden vaivojen alkuperä. Ne ovat ikään kuin nupullaan olevia pahoja asioita vaikuttamassa ihmisen elämässä. Mikäli ne voidaan havaita ajoissa, ne voidaan hänen mukaansa parantaa melko helposti. (Esim. kansainvälisen Ellel Ministriesin palvelutyössä, jossa itse olen mukana, tätä kutsutaan sielunvihollisen laillisten oikeuksien poistamiseksi.) Mikäli näin ei kuitenkaan tapahdu, ne kehittyvät ajan mittaan entistä vakavammiksi ja kun ne lopulta tulevat esiin ihmisen elämässä, ne ovat vaikeita ja pitkällisiä parantaa. Toisaalta voi olla, että ne pysyvät pitkään ikään kuin "vakiona", jolloin vaivan syy pysyy tuntemattomana niin lääkärille kuin eksorsistillekin. 

Mitä tämä kaikki puhuu meille, tässä ja nyt?

Ensimmäisenä tulee mieleen Paavalin kehotus Timoteukselle: "Pidä itsesi puhtaana" (1.Tim. 5:22). Tämä kehotus toistuu niin pastoraalikirjeissä kuin muuallakin UT:ssa kyllin usein, jotta ymmärtäisimme sen vakavuuden.

Toinen, allegorisempi kehotus tulee mieleen Laulujen laulusta, jossa morsian kehottaa: "Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka turmelevat viinitarhoja" (2:15). Pienestä juurisyystä voi kasvaa iso ongelma ihmisen elämään, ellemme valvo itseämme ja puutu asioihin ajoissa.

Mitkä ovat meidän elämämme "pienet ketut", jotka on otettava kiinni? 

Ihmisiin vetoava johtajuus - mietteitä Daavidista

 Olemme omassa raamatuntutkisteluryhmässämme perehtyneet viimeksi kuluneen vuoden aikana Daavidin henkilöön ja historiaan. Sotilas, harpisti, paimen, runoilija, kuningas, aviomies ja perheenisä jne. Kaikkia näitä oli Daavid ja näihin eri puoliin hänen persoonassaan kannattaa tutustua Samuelin ja muiden Vanhan testamentin historiallisten kirjojen sivuilta. 

Daavid oli johtaja, jota miehet seurasivat. Hänestä sanottiin, että hän kulki Israelin sotajoukkojen edellä ja miehet seurasivat häntä. Hänen johtajuutensa vetosi niin miehiin kuin naisiinkin ja hänen johtajuudessaan jopa kurittomista ja katkeroituneista miehistä sukeutui kurinalaisia sotilaita ja kuninkaansa seuraajia. On mielenkiintoista havaita, että eräässä elämänsä tärkeimmässä risteyskohdassa hänen johtajuuttaan kuvattiin profeetallisesti: "Sinä olet kaitseva kansaani Israelia ja sinusta tulee Israelin ruhtinas" (2.Sam. 5:2)

Daavidin johtajuus oli varmasti synnynnäistä, mutta hänelläkin oli oma oppimisympäristönsä. Missä Daavid oli siis oppinut sen, että toiset seuraavat häntä? Paimenessa ollessaan tietenkin, missä hän vaivaa nähden ja oman henkensä uhalla vartioi ja piti huolta laumastaan. Daavid oli esikuva myös tulevasta Hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lammastensa edestä. Myöhemmin Herra puhuu Daavidille profeetan kautta: "Minä olen ottanut sinut laitumelta, lampaiden jäljestä, kansani Israelin ruhtinaaksi." (2.Sam. 7:8) Siinä on suora viittaus siihen, missä Daavid kuninkuuteen tarvittavat taidot oli oppinut.

Daavid oli nöyrä ja ymmärsi, että kaikki alkaa siitä, että hän on uskollinen siinä, mihin Herra hänet kulloinkin asettaa. Uskollisuus inhimillisesti katsoen vähässä poikii aikanaan suurempiakin vastuita. Se, mikä toimi lammaslauman paimentamisessa, toimisi myös kokonaisen kansan hallitsemisessa.

On kuitenkin vielä eräs puoli Daavidin johtajuudessa, mikä vetoaa ainakin minuun vielä enemmän. Tämä puoli Daavidista tulee esille toistuvasti silloin, kun hänen vihamiehensä ja vastustajansa kokevat kovia ja saavat surmansa. Oli sitten kysymys Saulista, joka poikineen saa surmansa sodassa filistealaisia vastaan tai Iisbosetista, Saulin nuorimmasta pojasta, joka salamurhataan, Daavid aidosti suri ja murehti näiden kuolemaa.

Kun Saulin suvun sotapäällikkö, Abner häpeällisesti murhataan Daavidin sotapäällikön Jooabin toimesta, Daavid murehtii hänen kuolemaansa ja kehottaa koko hoviaan menettelemään samoin. Hän säveltää valituspsalmin Abnerin kuoleman johdosta. Hän jopa paastoaa tämän tapahtuman johdosta. 2. Samuelin kirjassa kerrotaan, että koko Israelin kansa pani tämän merkille ja hyväksyi tämän. Se miellytti israelilaisia, jotka suurimmalta osin olivat vielä tuolloin Saulin puolella. Daavidin käytöksen perusteella he ymmärsivät, ettei tämä salamurhahanke ollut lähtöisin Daavidista. (2.Sam. 3:31-39) Daavid oli Jumalan sydämen mukainen mies ja tämän Israelin kansa tunnisti hänessä.

Kovan, jyräävän johtajuuden rikkomille ihmisille Daavidin kaltaisen sydämen johtajuus vetoaa varmasti. Tämän tähden kansa halusi Daavidin kuninkaakseen, mikä pian tämän jälkeen tapahtuikin. Minuun itseeni tällainen johtajuus vetoaa, erityisesti silloin, kun se puhuu köyhien ja sairaiden, lasten ja nuorten huomioonottamisesta sekä yhteyden rakentamisen puolesta. Paavali puhuu 1.Korinttilaiskirjeen 12. luvun armolahjaopetuksensa jälkeen siitä, miten hän haluaa osoittaa lukijoilleen "verrattoman tien", josta hän sitten kirjoittaa seuraavassa 13. luvussa. Kaiken kristillisen palvelutyön laatukäsikirjassa tulisi tämän olla kaikkea hallitsevana läpäisyperiaatteena. 

Hengellisestä vaikuttamisesta

 Olen viime viikkoina pohtinut paljon hengellisen vaikuttamisen dynamiikkaa ja sitä, millaisia tehtäviä ja rooleja hengellisellä vaikuttajalla on? Tällä vaikuttamisella tarkoitan erilaista pyrkimystä vaikuttaa suotuisasti uskovien (erityisesti nuorempien) hengelliseen kasvuun, vapautumiseen heitä sitovista asioista, parantumiseen niistä ja niiden seurauksista sekä oman kutsumuksensa löytämiseen niin paikallisessa uskovien yhteydessä kuin laajemminkin Kristuksen ruumiissa. Ymmärtääkseni tämä on jokaisen uskossaan kasvaneen uskovan tehtävä suhteessa nuorempiin, aivan kuten perheessä vanhempien ja vanhempien sisarusten tehtävänä on huolehtia perheen pienimmistä. 

Käytännön kysymyksiä tämän pohjalta:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän veljen tai sisaren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? 

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen?

- Osaanko tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Lopuksi: osaanko antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö lopulta päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa minun ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Tässä puhutaan paljon nyt siitä vaikuttamisesta, jota yleisesti kutsutaan mentoroinniksi. En halua käydä vääntämään kättä termeistä, vaikka ymmärränkin hyvin, miten tärkeää on ymmärtää ja osata myös ymmärrettävällä tavalla määritellä, mistä tässä hengellisessä vaikuttamisessa on kysymys. Näyn on oltava niin kirkas ja selvä, että sen voi juostessakin lukea ja että sen lukenut ymmärtää sen ja rientää toteuttamaan sitä.

Tällainen hengellinen vaikuttaminen ei saa, eikä voi perustua käskemiseen, velvoittamiseen tai komentoketjuun. Sinun täytyy ansaita omalla vaelluksellasi muiden kunnioitus voidaksesi mentoroida heitä. Tällainen hengellinen vaikuttaminen tai mentorointi on (parhaimmillaan, onnistuessaan) avioliiton ja perheyhteyden jälkeen kolmanneksi tehokkain tapa vaikuttaa ihmisen elämään, käyttäytymiseen ja luonteeseen.

Tätä taustaa vasten on aika mielenkiintoista, miten avoimesti ja rohkeasti apostoli Paavali omissa kirjeissään tarjoaa itseään samaistumiskohteeksi ja seuraamisen esimerkiksi. Tämän hän tekee yhtä hyvin niin yhteisön (esim. Korinttin seurakunta) kuin yksilönkin (esim. Timoteus) kohdalla. 

Saman ilmiön toinen ääripää - mentorointi kaikessa pyhässä vakavuudessaan - löytyy Herran sanasta Israelin kansalle Malakian kirjan lopussa: "hän kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen, etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi".  Tässä on kyse koko asian ytimestä; isyydestä ja lapseudesta ja niiden toteutumisesta niin hengellisesti kuin muutenkin. Tässä on kyse mentoroinnin korkeimmasta asteesta, johon Jeesus itsekin viittaa sanoissaan Johanneksen evankeliumissa: "Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee".

Oma rukoukseni tässä kohtaa on, että minä isänä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni puoleen.

Virtanen ja Puhdistajan tuli

 Virtanen istui kokoussalin takaosassa ja kuunteli laulua.

- "Sydän puhdista niin kuin hopea ja puhdas kulta..." 

Ihmiset istuivat ja seisoivat ja lauloivat, osa silmät kiinni ja kädet avoimina edessään, jotkut kohotetuin käsin, hiljaa liikuttaen itseään laulun myötä.

- "Puhdistajan tulta haluan, olla vain pyhä, sinulle kutsuttu, Herra..."

Virtasen mieleen pätkähti yhtäkkiä ajatus, mahtoivatko ihmiset ollenkaan ymmärtää, mitä he lauloivat. Puhdistajan tulihan tarkoitti oikeassa elämässä sitä, että metallista poltettiin pikkuhiljaa, korkeassa lämpötilassa pois kaikki siihen kuulumattomat ainesosat, roskat ja kuona, kuin myös muut metallit. Jos se aineellisessa mielessä, luonnollisessa maailmassa, esimerkiksi sepän tai taiteilijan toimesta, vaatisi tätä, jotta saataisiin jäämään jäljelle haluttu ja muokattava jalometalli, mitä se olisikaan Hengen maailmoissa. 

Virtanen ei lainkaan epäillyt näiden hyvin tuntemiensa ja hänelle rakkaiden ihmisten aitoutta ja vilpittömyyttä. Tästä huolimatta hänen täytyi olla rehellinen itselleen ja myöntää tässä olevan eräs hänen elämänsä suuria kysymyksiä. Miten voida haluta niin paljon ja palavasti jotain sellaista, mikä on niin vierasta hänen omalle mukavuudenhalulleen ja jopa kauhistuttavaa hänen sisäiselle ihmiselleen? Olihan Virtanen toki nähnyt monenlaista tuulella käyvää auringonlaskun ratsastajaa, että hän ymmärsi olevan suuri ero siinä, että haluaa jotain tällaista oman elämänsä karsimista tai muiden mukana, nuoruuden innossa tai jopa täysi-ikäisen miehen uhossa hoilata tällaista laulua.

- Kovempi koulu, kovempi koulu! Anna, Herra, veljelle kovempi koulu! 

Virtanen muisti palavat rukoukset seurakunnan nuorten miesten kesken joskus vuosikymmeniä siten, ennen niin monia nöyryyttäviä ja katkeriakin elämän opetuksia. Virtasen täytyi myöntää, että nykyisin hän lauloi tätä muuten niin paljon rakastamaansa aralla sydämen asenteella, joskus jopa sisäisesti vapisten tämän häntä niin paljon suuremman Todellisuuden edessä.

Virtanen muisti lukeneensa Vanhasta testamentista kuvausta Israelin erämaavaelluksen ajalta, jossa kansa Jumalan pyhyyden edessä vavisten sanoo Moosekselle: 

- "Puhu sinä meidän kanssamme, niin me kuulemme; älköön Jumala puhuko meidän kanssamme, ettemme kuolisi."  

Virtanen muisti joskus miettineensä, että kyllä hän mieluummin kuulisi Jumalan puhuvan hänelle suoraan. Itse asiassa hän suorastaan janosi kuulla Herran ääntä ja kaipasi tuoretta elävää sanaa Pyhältä Hengeltä. Tarkemmin ajatellen hän alkoi ymmärtää, että itse asiassa hän, erityisesti tiukan paikan tullen, kuuntelikin mieluummin ihan tavallista sananjulistusta, koska se antoi hänelle aina jonkinlaisen pakotien ja spekuloinnin mahdollisuuden. 

- "No, se nyt oli vain hänen näkemyksensä... kylläpä on veljellä tiukka tulkinta... tämä nyt on tätä ja tätä teologista koulukuntaa... kovin löi korkeelta tuolla tavalla julistaessaan..."

Virtasen täytyi myöntää, että oli tilanteita, jolloin hän itse asiassa pelkäsi Jumalan suoraa puhetta, koska se jätti niin minimaalisen vähän, jos ollenkaan, varaa estelyyn, kiertelyyn ja väittelyyn. Silloin oli vain yksinkertaisesti tehtävä niin kuin Jumala sanoi. Toinen vaihtoehto oli sanoa suoraan Jumalalle, ettei tahdo totella Häntä. Sitä vaihtoehtoa Virtanen oli oppinut pelkäämään ja välttämään viimeiseen asti. 

Hassua, Virtanen ajatteli, miten hänen mieleensä tulikin eräs kohta lastenkirjasta Velho ja leijona. (Liekö ihmisen mieli näin rakennettu, että se tiukoissa tilanteissa etsi helpotusta ja pakotietä yllättäviltä tahoilta?) Yhtä kaikki, Virtanen muisti, miten Narniaan tiensä löytäneet lapset olivat istuneet kotoisasti herra ja rouva Majavan lämpimässä kolossa, kun oli tullut puhetta Aslanista.

- "Mutta näemmekö me hänet? Susan kysyi.

- Kyllä vain, Eevan tytär, sitä vartenhan olen tuonut teidät tänne. Vien teidät paikkaan, jossa tapaatte hänet.

- Onko hän - onko hän mies? kysyi Lucy.

- Aslanko mies! sanoi herra Majava juhlallisesti. Ei tietenkään. Sanon teille, että hän on metsän kuningas ja suuren merentakaisen majesteetin poika. Ettekö tiedä, kuka on eläinten kuningas? Aslan on leijona - oikea leijona, suuri leijona.

- Ooh! henkäisi Susan, luulin, että hän on mies. Onko hän - vaarallinen? Minua hermostuttaa leijonan tapaaminen.

- Se ei ole mikään ihme, kultaseni, rouva Majava sanoi. Jos joku uskaltaa lähestyä Aslania muuten kuin polvet tutisten, niin hän on urhoollisempi kuin useimmat meistä tai sitten kerta kaikkiaan typerä. 

- Sitten hän on vaarallinen, Lucy sanoi.

- Vaarallinenko? herra Majava sanoi. Etkö kuullut. mitä rouva Majava juuri sanoi? Onko joku sanonut jotain muuta? Tietenkin hän on pelottava. Mutta hän on hyvä. Hän on kuningas, sen minä sanon.

- Minun tekee kovasti mieleni nähdä hänet, Peter sanoi, vaikka tietenkin minua hirvittää, kun se tapahtuu." *

Virtanen ymmärsi, että ajatus tuon Pyhän "vaarallisuudesta" hänen omien pikkuympyröidensä sekoittajana olikin se oleellinen asia koko jutussa. Aslan ei ollut kesy leijona. Suostuminen Hänen tahtoonsa merkitsi usein yllättäviä tilanteita, odottamattomia haasteita ja kuluttavia tilanteita. jopa kokonaisia ajanjaksoja ihmisen elämässä. Samaan aikaan Virtanen koko sydämestään kaipasi saada kokea sitä lämpöä, hyväksyntää ja parantumista, mitä vain Hänellä oli tarjota. Tosiasiassa Virtanen ei mistään hinnasta luopuisi kummastakaan.

-------

* C.S. Lewis, Velho ja leijona, luku 8.

Mielen uudistuminen

Useimmilla meistä (ellei peräti jokaisella) on epäterveitä ydinuskomuksia liittyen esimerkiksi siihen, millaisia ja keitä me olemme, mitä olemme tehneet tai saaneet aikaan elämässämme ja miten meille tulee käymään tulevaisuudessa tai ylipäätään siihen, millainen meitä ympäröivä maailma todellisuudessa on. Hyvin usein nämä uskomuksemme ovat salattuja meiltä itseltämme, emmekä juurikaan kykene itse niitä liikauttamaan suuntaan tai toiseen. Jumala, joka on Valo, haluaa auttaa meitä tunnistamaan näitä uskomusjärjestelmiä mielessämme. 

Lääkkeeksi niiden epäterveelle vaikutukselle elämässämme Hän haluaa tarjota Totuuden. Tämän Hän tekee meille monin eri tavoin, vaikkapa eri tilanteiden, ihmisten tai tiettyyn hetkeen saatujen "rhema-sanojen" kautta. Yhteistä näille tilanteille on se, että ne koskettavat meitä syvästi tuoden positiivisen ja pysyvän muutoksen elämäämme. Oman asenteemme tulisi olla se, että kaikin keinoin haluaisimme totuutta omassa elämässämme. Tämä nimittäin johtaa avoimuuteen ja myös muutoksen odottamiseen.

Meidän on hyvä olla määrätietoisia ja päättäväisiä tekemään oma osamme paranemisprosessissamme. Se valmistaa sydäntämme Jumalan totuuden kosketukselle. Ajatellaan vaikka sokeaa Bartimeusta Jerikon tien varrella, joka muiden kielloista ja vaientamisyrityksistä huolimatta äänekkäästi ja itsepintaisesti huusi: "Daavidin Poika, armahda minua!" Hänet Jeesus paransi niin, että hän sai näkönsä. (Mark. 10:46-52)

Toinen yhtä tärkeä asia on täyttää mielemme Jumalan totuudella; pitää ajatuksemme Hänessä, Hänen tahdossaan ja Hänen tavassaan toimia elämässämme. Ajattele, viivy ajatuksissasi kaikessa siinä, mikä on kunnioitettavaa ja oikeaa, puhdasta ja rakastettavaa, mikä hyvältä kuulostavaa ja hyveellistä ja kiitettävää. (Fil. 4:8)

Kolmas asia on vihollisen valheiden vastustaminen, joita meihin eri elämäntilanteissa on istutettu ja syötetty ja jotka tulevat esiin tietoisissa ajatuksissamme. (Jaak. 4:7) Muista, että et ole omien tietoisten ajatustesi uhri, ellet halua olla sitä. Tosiasia on, että me voimme hallita ajatuksiamme Pyhän Hengen avulla ja vangita ne kuuliaisiksi Kristukselle. (2.Kor. 10:5) Ota siis vastaan ja pidä kiinni totuudesta aina, kun Jumala ilmoittaa sen sinulle.   

Kiitollisuus Jumalalle kaikesta Hänen hyvyydestään eri muodoissa avaa sydämemme syvemmälle totuudelle. Täytä siis rukouksesi ylistyksellä ja kiitoksella. Itse pidän päiväkirjaa rukouksista, joihin on vastattu ja totuuksista, joita olen alkanut ymmärtämään. Kannattaa myös jakaa muille siitä, mitä olet ymmärtänyt ja mitä Jumala on sinulle tehnyt.

Hengellisessä elämässä on äärimmäisen tärkeää keskittyä oikeisiin asioihin; etsiä syvempää suhdetta Jumalaan, ravita itseään säännöllisesti Jumalan Sanalla ja harrastaa yhteyttä muiden Jumalan omien kanssa. Kristinusko ei ole yksilölaji. Ennen kaikkea, lepää siinä varmassa tiedossa, että Jumalalla on täydellisen hyvä suunnitelma ja aikataulu sinun matkallesi. Hänen laskemansa perusta elämällesi on vahva ja kallisarvoinen. Vain Hän voi täyttää syvimmät tarpeemme.

 

Midsomer Murders

Tykkäämme vaimoni kanssa katsoa brittiläisiä rikossarjoja. Tämän vuoksi olemme Britboxin suurkuluttajia. Hercule Poirot'in ohella eräs suosikkejani on Midsomer Murders, joka sijoittuu kuvitteelliseen Midsomerin kreivikuntaan, jossa rikosylikomisario Barnaby ratkoo murhamysteerejä. Viimeksi katsomani jakso sijoittuu perienglantilaiseen yksityiskouluun, sisäoppilaitokseen, jossa yläluokan pojat opetetaan tavoille ja perehdytetään kuriin ja kulttuuriin. Tässä jaksossa tapahtumien keskipisteessä on salaseuranomainen sisäpiiri, Pudding Club, joka tuntuu heijastelevan yhteiskunnan ja sen kulttuurin toimintatapoja hyvin selvästi. Sen jäseniltä edellytettiin ensisijaisesti uskollisuutta ja kuuliaisuutta klubille ja sille, jota se edustaa eli koululle. 

Tässä kohtaa ajatukseni lähtivät laukalle (ja tämä toistuu melko usein) ja aloin hahmottaa laajempia yhteyksiä (mikä varmasti on tämänkaltaisten sarjan tekijöiden ideanakin - nehän heijastelevat ympäröivää maailmaa ja sen ongelmia, eikö?). Uskollisuus ensin Vanukasklubille ja tuolle yksityiskoululle? Mihin tämä kaikki lopulta johtaakaan? Tämänkertaisessa jaksossa se johti taidevarkauksiin koulun rahoituksen ja kehittämisen turvaamiseksi (mikä innostava ajatus, onhan kehityksen mentävä eteenpäin!), häiritsevien kyseenalaistajien raivaamiseen pois tieltä (on olemassa korkeampi hyvä, jota on ajateltava!), jopa näiden toisinajattelijoiden murhaamiseen ja sekä ruumiin että todisteiden hävittämiseen (valitettavasti jonkun on tehtävä uhrauksia muiden edestä, "siivottava jäljet"). 

Systeemeillä ja organisaatioilla on aina ollut niin uskolliset lakeijansa, jotka eivät turhia kysele ja innokkaat pyrkyrinsä, jotka ajattelevat edessä siintävää uraputkea ja ovat valmiita uhrauksiin sen takia, kuin hierarkian huipulla istuvat johtajansakin, joissa ikään kuin ruumiillistuu tuo korporatiivinen ja yhteisöllinen henkivalta.  

Raamatun ilmoittama ja synnyttämä Jeesus-usko edustaa täydellistä vastakohtaa ensisijaiselle uskollisuudelle Vanukasklubille. Siinä ollaan ensisijaisesti uskollisia Isälle Jumalalle, Hänen lähettämälleen Vapahtajalle ja Pyhälle Hengelle, joka johdattaa seuraajansa kaikkeen totuuteen (enkä nyt luettele näitä minkään kuriositeetin vuoksi, vaan jotta ymmärtäisimme asian vakavuuden ja syvyyden - loppupelissä kyse on meidän iankaikkisista sieluistamme). 

Tämän tähden aito usko Jeesukseen kaikessa ehdottomuudessaan ja radikaalisuudessaan edustaa täydellistä vastakohtaa kaikille tämän maailman vanukasklubeille, jotka nostetaan Kaikkivaltiaan rinnalle tai yläpuolelle. Itse asiassa se edustaa ainoaa toimivaa vastavoimaa totalitarismille ja diktatuurille, koska siinä yksityinen ihminen astuu ulos massasta ja asettuu tilivelvollisuuteen yksin Herralle ja vasta sen jälkeen, ja tämän kautta maalliselle esivallalle. Edelleen, tämän takia vain evankeliumin sanoma voi vapauttaa ihmisen minkälaisesta orjuudesta hyvänsä, myös vääristä siteistä. "Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleiden kirpoamista" (Jes. 61:1b).

Palaan brittiläisen rikossarjan pariin ja nautin sen lopusta, jossa paha saa palkkansa, vääryydet sovitetaan (sikäli kuin se on tässä maailmassa mahdollista) ja asiat asetetaan jälleen kohdalleen. Oikeanlainen, Jumalan tahdon mukainen järjestys palaa ihmisten ja yhteisön elämään. Mikä innostava kuva lopullisesta vanhurskaasta tuomiosta, kun Herra palaa takaisin ja palauttaa oikeudenmukaisuuden (missä näemme vielä rippeitä kohta jo mailleen painuvasta kristillisestä kulttuurista maanosassamme).

PS. Olen ollut huomaavinani, että jotkut läheiseni ovat jo pidempään olleet jonkin verran huvittuneita tästä tavastani vetää suoria linjoja yksityiskohdista laajempiin yhteyksiin. Minusta itsestäni se on pelkästään rikastuttavaa ja osoittaa, että kaikkien noiden jännärien keskellä olen ajatteleva ihminen. 

Pari pientä asiaa...

 Pari viikkoa sitten kävin katsomassa elokuvan Jesus Revolution. Leffa kertoo 60-70-lukujen vaihteessa USA:n länsirannikolla syntyneestä ja yli maailman levinneestä Jeesus-hippien herätyksestä. Hyvä leffa, paljon muistoja herättävä ja hyvää musaa. Kaivoin Spotifystä jopa Love Song-bändin ensimmäisen levyn (silloisen LP:n, joka minulla oli C-kasetilla haha), joka edelleen kestää kuuntelemisen.

Omaa elämääni ja uskoontuloani lähelle tuo leffa tulee sikäli, että sillä karismaattisella ja evankelioimisintoisella 70-luvun nuorisoherätyksellä Lahden Joutjärven evl seurakunnassa, johon vahvasti tuolloin integroiduin, oli paljon yhteyksiä tuohon amerikkalaisten Jeesus-hippien herätysliikkeeseen. Tuo yhteys poiki paljon tapaamisia, ihmissuhteita, lauluja, koko elämän mittaisia lähetysmatkoja, hiustyylistä yms. rekvisiitasta puhumattakaan. 

Kuinka ollakaan, seuraavana viikonloppuna Jovilla oli tuon ajan 50-vuotismuistelot, jotka (ainakin jollain tasolla) oli kyllä laitettu alulle jo ennen tietoa leffan näytöksistä Lahdessa. Noin 160-170 entistä tai nykyistä jovilaista oli mukana muisteloissa. Ymmärrän (ja tiedän) monista sellaisista, jotka eivät tulleet, koska niin vanhojen tuttujen kuin vanhojen muistojenkin kohtaaminen koettiin sen verran raskaaksi, jopa ylivoimaiseksi, että jäätiin pois. 

Noita aikoja ja tuota tapahtumaa ajatellen oli itselläni jo aiemmin ollut vahvasti mielessä kaksi asiaa. 

Ensimmäinen näistä on anteeksiantamus. Kehotan kaikkia harjoittamaan anteeksiantamusta suhteessa menneisiin aikoihin ja tapahtumiin ja ennen kaikkea niihin ihmisiin, jotka niihin liittyvät. Menneitä emme saa tekemättömäksi, mutta omaan nykyhetkeemme ja tulevaisuuteemme voimme vaikuttaa antamalla anteeksi niille ihmisille, jotka tieten tai tietämättään ovat meitä joskus loukanneet. Muuten emme pääse eteenpäin, vaan pyörimme saappaat syvällä savessa sijoillamme ties kuinka kauan, pahimmillaan hamaan paruusiaan saakka.

Toinen asia, mikä oleellisesti liittyy edelliseen, on se tosiasia, että Herramme ja Vapahtajamme ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa kenenkään meistä kohdalla. Jokaisella meistä on mahdollisuus vapautua, parantua ja kasvaa ulos aiemmista sudenkuopista. Mutta, kuten sanoin, nämä asiat liittyvät saumattomasti toisiinsa. Et voi saada toista ilman, että otat vakavasti ensimmäisen.

 

Lyhyt lainaus eräältä minua viisaammalta

Kirjassaan Parantuminen vapauttamalla, raamatullisen vapauttamispalvelun perusteet (Ellel Ministries Finland, 2022) Peter Horrobin opettaa Jeesuksen kohtaamista kiusauksista (s. 125-126). Kolmannen kiusauksen (Matt. 4:8-10; Luuk. 4:5-8) kohdalla hän kirjoittaa:

"Saatana ja hänen demoninsa käyttävät uskoviin usein tätä kolmannen kiusauksen tarjoamaa mallia. He ehdottavat Jumalan suunnitelmasta poikkeavaa reittiä Jumalan päämäärien saavuttamiseksi. Jeesuksen seuraaminen maksaa, minkä saatana hyvin tietää. Hän käyttää sitä tehokkaasti johtaessaan Jumalan omia ajattelemaan, että on parempia tapoja tehdä asioita kuin Pyhän Hengen tie. Ne ovat tapoja, joista ei tarvitse maksaa niin paljon, mutta jotka saatanan vakuuttelun mukaan ovat aivan yhtä tehokkaita.

Kun yksilöt tai seurakunnat alkavat seurata maailman demonisoituja tapoja Hengen asioita hoitaessaan ne ajautuvat syöksykierteeseen, joka voi johtaa vain hengelliseen (ja jopa fyysiseen) tuhoon ja kuolemaan. Ne kuuntelevat samaa ääntä, joka tarjosi Jeesukselle maailmaa ilman ristiä. Esimerkiksi kristityt, jotka on kutsuttu liike-elämän parista, saattavat pitää työstä kertyviä eläke-etuja liian kallisarvoisina ja ajatella, että tulevaisuudessa he voivat "tehdä töitä Herralle hyvän eläkkeen turvin". Nuo ylimääräiset kymmenen vuotta saattavat kuitenkin olla juuri ne vuodet, jotka Jumala olisi voinut käyttää tehokkaimmin. 

Isossa kirkkokunnassa työskentelevät pastorit saattavat joutua punnitsemaan, mitä etuja on tarjolla, jos noudattaa virallista linjaa. He vilkuilevat ehkä olkansa yli mahdollista tilaisuutta kirkon sisällä tarjoutuvaan ylenemiseen, sen sijaan, että olisivat kuuliaisia Jumalan henkilökohtaiselle kutsulle. Kuuliaisuus Jumalan kutsulle koskee yhtä hyvin yksilöä kuin koko seurakuntayhteisöä. Ole varuillasi, ettet tule petetyksi ja päädy puolustelemaan tottelemattomuutta. 

Yksi tämän kolmannen kiusauksen osa-alue, jota vastaan tulee suojautua, on usein seurausta menestyksestä kristillisessä palvelutyössä. Saatana haluaa palvontaa. Heti kun alamme tuntea väärää ylpeyttä saavutuksista Jumalan työssä, avaamme itsemme juuri sille synnille, jonka takia saatana karkotettiin taivaasta. Jos saatana ei pysty viemään näyn kantajaa harhapoluille ja siten tuhoamaan työtä, hän yrittää harhauttaa tätä myöhemmin uudelleen suurimman menestyksen hetkellä. Hän houkuttelee ihmisen ottamaan kunniaa itselleen. 

Tämä kuulostaa päivänselvältä, kun asiaa tarkastelee julkisen aseman ulkopuolelta käsin. Tämän maailman jumala kuitenkin sokaisee silmät. Pienikin julkisen profiilin nousu tuo mukanaan kiusauksen ylpistyä ja etsiä omaa kunniaa. Sellaisen, joka on tottunut olemaan Jumalan työn keskiössä, saattaa olla vaikea tunnistaa tätä." 

  

Menneistä ja tulevista

 Jokin aika sitten pari ystävääni kysyi minulta, mitkä ovat mielestäni merkittävimmät muutokset Kristuksen seurakuntaruumista ajatellen sitten 1970-luvun, kun tulin uskoon. Mainitsin ensimmäisenä karismaattisuuden leviämisen paljon laajemmalle Jeesukseen uskovien keskuudessa, kuin mitä se oli 70-luvun puolivälissä. Karismaattisuuteen liittyvät ilmiöt, armolahjat ja ylipäätään koko ajattelutapa ovat muuttuneet suuresti ja tuo muutos on tapahtunut ikään kuin huomaamatta. Asiat, jotka 70-luvulla olivat "harvojen herkkua", ovatkin nykyään "kaiken kansan leipää".

Toisena asiana mainitsin seurakunnan orgaanisen luonteen ymmärtämisen leviämisen paljon laajemmalle kuin vain tuota ajattelua käytännössä toteuttavien keskuuteen, jopa niin että monissa historiallisissa kirkkokunnissa nähdään tämä ajattelu ikään kuin resurssina ja jopa tapana puhaltaa uutta henkeä vanhoihin rakenteisiin. Tarkoitan orgaanisella ajattelulla seurakunnan näkemistä enemmän organismina kuin organisaationa tai enemmän ketteränä, adhokratiivisena kuin hierarkkisena yhteisönä.

Kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen piirissä on perinteisesti nähty tämä kehitys "kolmantena uskonpuhdistuksena". (Näin Wolfgang Simson kirjassaan "Houses That Ghanges the World, s. 6-7.) Saksalainen seurakunnan kasvun tutkija Christian A. Schwarz näkee ensimmäisen reformaation olleen 16. vuosisadan reformaatio, "teologian reformaatio", jossa monet näkevät olleen kolme haaraa, luterilainen, reformoitu ja anabaptistinen. Toisena reformaationa Schwartz näkee 18. vuosisadalla alkaneen "spiritualiteetin reformaation", jossa pääpaino oli henkilökohtaisella, intiimillä suhteella Jeesukseen. Tämä taas on poikinut valtavan innon evankelioimiseen ja lähetykseen 19. vuosisadalla. 

Simson lisää tähän kolmannen ja hänen mukaansa viimeisen osan reformaatiota, nimittäin seurakunnan rakenteiden reformaation, jossa lyhyesti sanottuna kyse on luopumisesta monista perinteisistä kristinuskon maamerkeistä länsimaissa. Simsonin ajatteluun yhtyvät monet amerikkalaiset "simple church"-liikkeen veteraanit, kuten esim. Neil Cole ja Frank Viola tai vaikkapa australialainen Alan Hirsch. Seurakunta nähdään Jeesuksen uskovien perusyksikkönä, jonka kokoontumispaikka voi vaihdella, jopa niin että, Colea lainaten, seurakunnan kokoontumispaikan katolla voi yhtä hyvin olla risti, savupiippu tai satelliittiantenni. Tärkeintä ei ole niinkään ohjelmiston läpipyörittäminen kuin keskinäinen jakaminen 1.Kor. 14:26:n mukaisesti.

Itse näen tässä tapahtuneen uskovien keskuudessa samanlaisen kehityksen, kuin karismaattisuudessa. Asiat, ymmärrys ja opetus, jotka joskus olivat marginaalissa, ovatkin ikään kuin huomaamatta tulleet osaksi valtavirtaa. Tässä kehityksessä on ilmiselvästi niin hyvät kuin vähemmän hyvät puolensa.       

Jeremian kirjassa puhutaan ajasta, jolloin Herra lähettää sekä kalastajia että metsästäjiä kokoamaan kansansa takaisin kotimaahansa (16:14-16). Näyttää siltä, että seurakunnan Herra käyttää samanlaista toimintatapaa viedessään läpi Simsonin mainitsemaa "seurakunnan rakenteiden reformaatiota". Hän on selvästi puhunut tästä teemasta joukolle hyvin erilaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Tämän seurauksena meillä on saatavilla paljon hyviä resursseja niin teoriassa kuin käytännössäkin tähän aiheeseen liittyen. Ne ovat yhtä lailla nuorten radikaalien kuin korkeiden kirkonmiestenkin saatavilla ja niitä käytetään tämän tähden hyvin eri tavoin, ihmisestä ja yhteisöstä riippuen. Joka tapauksessa tietty ajattelutapa on lyönyt itsensä läpi. 

Toisaalta olemme viime vuosina nähneet, miten kristityt eri puolilla maailmaa ovat joutuneet miettimään seurakunnan toimivia rakenteita ikään kuin pakon edessä. Maailmanlaaja pandemia jokin aika sitten oli yksi esimerkki tästä. Toinen laajempi ja pidempiaikainen pakottava tekijä on kristittyjen toiminnan- ja sananvapauden kapeneminen. Globaalissa kristinuskossa tämä on ollut todellisuutta jo pitkään ja nyt tilanne on muuttumassa myös länsimaissa. Kaikki tämä haastaa meitä etsimään viisautta niin Sanasta kuin Hengestä, mitkä olisivat helposti eteenpäin siirrettävissä olevia, vainot kestäviä, joustavia ja mukautumiskykyisiä rakenteita. Vastaus näihin kysymyksiin on lähempänä meitä kuin ymmärrämmekään. 

Seurakunnan Herra on puhdistamassa seurakuntaansa, eikä meidän ole syytä aliarvioida Hänen kiivauttaan oman seurakuntaruumiinsa puolesta. Tämän tähden Hän sallii nykyisen kaltaisen, monin eri tavoin ilmenevän seulomisen tapahtua. Tämä seulominen tarkoittaa monella tavalla olemassa olevien rakenteiden järkyttämistä, jopa hajottamista. Sen tarkoituksena ei ole vain jonkin asteinen sosio-ekonominen uudistaminen, vaan ennen kaikkea tuoda esille Hänen oma pyhyytensä seurakunnassaan ja sen kautta tälle maailmalle. 

Mieti itse, mikä on maanviljelyksessä seulomisen tarkoitus? Jyvien ja akanoiden erottaminen toisistaan.

Mietittäväksi: Ef. 5:22-33, Hes. 20:37-38 ja Mal. 3:1-5.

"Hyvä ruoka, parempi mieli" - Ajatuksia ruokailemisesta

 Lueskelin hiljattain Malcolm Smithin kirjaa "The Power of the Blood Covenant", jossa kirjoittaja puhuu "liiton ateriasta" eli ehtoollisesta. Hänen kirjoituksensa peilaa raamatullista ateriayhteyden käsitettä laajemminkin. Puhutaan siis syömisestä.

Ajatellaanpa oman aikamme kiireisen perheen arkea ja miten se näkyy vaikkapa perheen sisäisessä whatsapp-ryhmässä.

"Tulen vasta kuudelta. Ottakaa jääkaapista lasagnea ja lämmittäkää mikrossa."

"Lol. En oo himas viel kolmeen tuntiin. Käyn kotimatkalla kebabilla tai jotain."

"Minäkään en ehdi tuohon aikaan kotiin. Nappaan jotain tuosta matkalta."

Muistan erään suuresti arvostamani Jumalan miehen kerran todenneen, miten he yrittävät istua koko perhe yhteiseen ruokapöytään ainakin kerran päivässä. Yhteisellä ruokailulla on suuri merkitys. Tärkeintä on yhdessä syöminen eli se, mitä Raamattu kutsuu ateriayhteydeksi. Ajan ottaminen yhdessä olemiseen ja aloilleen istumiseen, yhteiseen syömiseen, kuulumisten vaihtamiseen ja elämän jakamiseen, sillä on merkityksensä.

Itselläni on ollut jo pitkään tapana tavata minulle rakkaita ihmisiä yhteisen syömisen merkeissä, jolloin kyse ei ole vain syömisestä. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Tarvitsemme myös hengen ravintoa. Aterialla hengellisyys tulee ilmi keskinäisessä yhteydessä ja ihmissuhteissa. Jumalan ajatus ateriayhteydestä on paljon syvempi, kuin me ymmärrämmekään. Se on yhteyden tai ainakin sen aloittamisen merkki.

Raamattu puhuu tästä paljon ja, mikä mielenkiintoisinta, liittää sen Jumalan ja ihmisen väliseen kohtaamiseen. Kerrotaan Aabrahamin aterioineen yhdessä Herran Jumalan kanssa, Mooseksen ja kansan vanhinten istuneen Jumalan pöydässä vuorella ja syöneen ja juoneen. 

Tuon ajan kulttuurissa ateriayhteys oli merkkinä liitosta näiden kahden osapuolen välillä. Ihmiset, jotka olivat syöneet samaa ruokaa ja murtaneet samaa leipää, eivät saattaneet pettää toisiaan. Herran pöydässä istuminen ja ruokaileminen oli merkki sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä.

Entä sitten Jeesus?

Paitsi, että Jeesus piti tärkeänä ateriayhteyden toteutumista opetuslastensa kanssa (jopa niin, että asetti sen pysyväksi ja toistuvaksi merkiksi liitosta), Hän käytti yhdessä aterioimista metodina vetää ihmisiä puoleensa ja sisälle Jumalan valtakuntaan. Hän toteutti tätä tapaa hyvin ennakkoluulottomasti ja myös hyvin tuloksin, jopa niin, että Hänen oman aikansa hyvät ja uskonnollisesti puhtaat ihmiset loukkaantuivat. (Voin kertoa sinulle, etteivät ajat, eikä ihminen ole juurikaan muuttunut noista ajoista.)

Kun apostolit Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen todistivat Herrastaan, he mainitsivat Hänen syöneen ja juoneen heidän kanssaan. Entä sitten kun Herra lähettää sanoman omalle seurakunnalleen eräällä paikkakunnalla, joka oli jo pahasti luopunut Hänestä? Mitä Hän kertoo haluavansa tehdä yhdessä heidän kanssaan? Jos Hänelle avattaisiin ovi, Hän tulisi heidän luokseen ja aterioisi heidän kanssaan. Tässä on kyse jostain paljon enemmästä, kuin pelkästä semantiikasta.

Oletko koskaan miettinyt Psalmin 23 loppujakeita? Mitä Daavid itse asiassa sanoo Herran tekevän? 

"Sinä katat minulle pöydän minun vihollisteni nähden. 

Sinä voitelet minun pääni öljyllä, minun maljani on ylitsevuotavainen. 

Sula hyvyys ja armo seuraavat minua kaikkina elämäni päivinä 

ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

Joka kerta, kun käyn aterialle, jopa yksin ollessani, kyse on Herran kohtaamisesta ja Hänen lahjoistaan nauttimisesta. Psalmissa Daavid kuvaa, miten hän itse asiassa on aterialla oman Paimenensa kanssa. Hyvän Paimenen läsnäolo aterialla riitti karkottamaan vihollisen pelon. Opettihan Jeesus meitä rukoilemaan, "anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". 

Näin ollen, aina kun olemme ruokailemassa yhdessä toisten kanssa, kyse on jostain paljon syvemmästä yhteydestä, kuin "vain" syömisestä ja juomisesta.

-------

1.Moos. 18:1-8

2.Moos. 24:9-11

Luuk. 19:1-10

Matt. 9:9-13

Apt. 10:41

Ilm. 3:20

Ps. 23:5-6     

Hengellisestä vanhemmuudesta vielä muutama ajatus...

 Ajatukset liittyen hengelliseen vanhemmuuteen näyttävät aina silloin tällöin uudelleen putkahtelevan mieleeni. Muistaakseni edellisen kerran kirjoitin jotain aiheesta huhtikuussa, edellisen kerran ties milloin. Miten paljon teema on tässä välillä putkahdellut mieleeni, en ole edes laskenut kertoja. Tämä siitäkin huolimatta, ettei koko juttu näytä olevan kauhean populaari kaikkein hengellisimmissäkään piireissä nykyään. Yhtä valitettavan usein käsitettä käytetään muiden alistamiseen, jopa hengellisen väkivallan välikappaleena.

Viime aikoina ajatukseni ovat kulkeneet jotakuinkin seuraavanlaisia polkuja. Keskustelin hiljattain erään kristityn vaikuttajan kanssa hänen asuinpaikkakunnallaan vaikuttavasta nuorten aikuisten hengellisestä liikehdinnästä. Totesimme molemmat siinä näkyvän paljon Jumalan käden hyvää jälkeä ja Hengen vaikutusta. Olimme myös molemmat yhtä mieltä siitä, miten niin tämän, kuin jokaisen muunkin nuorisoherätyksen eräs kompastuskivi on aidon hengellisen vanhemmuuden ja mentoroinnin puute. 

Hengellinen elämä ja Kristus-tiellä kilvoittelu ei ole yksilöurheilua, mutta ei se myöskään ole yksityisyrittäjyyttä. Pelkkä vertaismentorointi samanmielisten kanssa ei riitä. Toisaalta joskus näyttää siltä, kuin nuoren sukupolven tarpeet ja vanhempien tarjonta eivät kohtaisi toisiaan. Tämä on iso ongelmakohta hengellisessä kentässä, ei vain Suomessa, vaan laajemmaltikin. Oppimista ja kuuntelemista on hyvä harjoittaa puolin ja toisin nöyrästi ja toinen toistaan kunnioittaen. Tämä on jokaisen nuorisoherätyksen kipukohta, mutta tämä on myös todellinen haaste vanhemmille kristityille kasvaa aitoon hengelliseen vanhemmuuteen ja paimenuuteen.

Tässä kohtaa ajatukset siirtyvät omaan nuoruuteeni ja karismaattiseen nuorisoherätykseen omalla kotipaikkakunnallani. Meitä oli monikymmenpäinen aktiivisten nuorten kristittyjen joukko, jonka keski-ikä oli varmaan hiukan alle kahdenkymmenen. Meillä oli intoa, armolahjoja, musiikkia, ulospäinsuuntautumista, Sanan tutkimista, palavaa rukousta jne. Kuitenkin meiltä puuttui kokonaan malli siitä, miten toimia uskonsa säilyttäen siinä aikuistumisen kulminaatiopisteessä, jossa siirrytään opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, perustetaan perhe, hankitaan lapsia ja otetaan asuntolainaa jne. Sanottakoon sen verran, että toimimme evl. kirkon piirissä, jossa (ainakin tuolloin) suuri ongelma oli siinä, ettei ollut oikein mitään relevanttia vaihtoehtoa harjoittaa aktiivista uskonelämää aikuisena. Kokemuksesta tiedän, että tässä suhteessa vapaissa suunnissa tilanne on ollut parempi.

Niinpä jotkut lähtivät etsimään hengellistä ravintoa muualta, osa jumiutui paikoilleen, osa heitti kokonaan hanskat tiskiin. 

Näistä kokemuksista viisastuneena on yllättävänkin helppo nähdä se, miten vahvana hengellisen elämän periaatteena Uudesta testamentista nousee esille hengellisen vanhemmuuden merkitys Jumalan seurakunnassa. Se ilmenee käytännössä paimenuutena, mentorointina, hengellisenä isyytenä ja äitiytenä. Jos kysyt, mitä se on käytännössä, mieti mitä tekee perheessä isä ja äiti, miten paimen huolehtii laumastaan, millaista on mentorointi luonteeltaan ja toimintatavoiltaan. Uusi testamentti kutsuu tätä opetuslapseuttamiseksi. Hyvin tuntien länsimaisen kristillisyyden halun aina tuotteistaa hyvä asia, muuttaa se ohjelmaksi tai projektiksi, korostan ehdottomasti sitä, että tässä ei ole niinkään kysymys mistään em:sta. Tässä on kyse ihmissuhteista, toimimisesta saman ruumiin jäseninä.

Jokainen nuorisoherätys tai mikä tahansa muu vastaava hengellinen liikehdintä on tuomittu kuukahtamaan ennemmin tai myöhemmin ilman hengellistä vanhemmuutta ja jotain muuta sellaista palvelurakennetta, joka olisi sen ulkopuolella, mutta johon se voi luottaa ja johon turvautua erilaisissa tilanteissa.

Tässä kohtaa me sitten tulemmekin seuraavaan kipukohtaan. Mikä sitten olisi sellaista hengellistä vanhemmuutta ja paimenuutta, josta oikeasti olisi apua? 

Mikäli hengellisenä vanhempana esiintyvä henkilö tai ryhmä sellaisia on tiukasti kiinni jonkun toiselle osapuolelle vieraan instituution tai organisaation agendassa, heistä ei ole juurikaan apua nuoremmille. Pahimmillaan he voivat vallanhimossaan ja lyhytnäköisyydessään pilata koko jutun. Ihmiset näkevät niin helposti leipäpappien läpi. Tarvitaan ymmärrystä uusille näyille, jotka Henki on inspiroinut. Muuten seurauksena voi olla nuorempien vielä suurempi pettymys ja katkeroituminen, jonka seuraukset voivat olla kauheat. Meillä vanhemmilla on tässä suhteessa suuri vastuu. Kun Malakia profetoi Eliaasta, joka tulee ennen Herran päivää asettamaan asiat kohdalleen, hän ennustaa Jumalan tässä yhteydessä kääntävän isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen - ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Millaista on siis aito paimenuus ja paimenen mielenlaatu? Miten ilmenee käytännössä todellinen hengellinen vanhemmuus?

Yhteisöllisyydestä

1. Mooseksen kirjasta luemme, miten Aabraham lähettää uskollisen palvelijansa hakemaan pojalleen Iisakille vaimoa oman heimonsa parista. Luvussa 24 kerrotaan pitkästi, miten prosessi eteni ja miten Rebekka lopulta saatettiin Iisakin eteen. Muistan nuoruudessani lukeneeni jostain Urho Muroman kirjasta, miten tämä kuvaa hyvin Pyhän Hengen roolia uskovan ihmisen ja Kristuksen välissä. "Hän on minut kirkastava".

En nyt tahdo tehdä tyhjäksi Jumalan miehen ajatusta, kun lisään tähän toisenkin tulkinnan. Tämä nimittäin oli Johannes Kastajan rooli ja tehtävä; hän oli Yljän ystävä, joka iloitsi, kun hänen valmistamansa kansa otti vastaan Messiaan. Jos Aabrahamin palvelijan nimeä ei mainita, niin oli myös Johannes Kastajan laita. "Hänen tulee kasvaa, minun vähetä."

Muistan eräällä toisella Jumalan miehellä olleen itse tekemänsä kirjan kannet, jotka hän oli ottanut jostain divariopuksesta. Kannessa luki ranskaksi "Itämaisen rakkauden kirja". Hänen mielestään ilmaisu kuvasi osuvasti kristinuskon aitoa olemusta. Kyse on rakkaussuhteesta Jumalan ja Hänen kansansa, Yljän ja morsiamen välillä.     

Todellisuus esikuvan takana on yhteisöllinen. Seurakunta on yhteisönä Kristuksen morsian. Kyse ei ole mistään yksilöllisestä uskonnonharjoituksesta. Kukaan meistä ei yksilönä ole Kristuksen morsian.

Kun joukko Hänen omiaan kokoontuu yhteen ja yhdestä sydämestä huutaa avuksi Häntä, silloin toteutuu tämä kuva siinä määrin, kuin se tässä ajassa on mahdollista. Herra on Henkensä kautta läsnä kansansa keskellä.

Kaikenlaisten yhteisöllisten kikkakonstien, icebreikkereiden ja ryhmäytymisten aikana juuri tämä on se, mitä tarvitsemme.

  

Etsikkoajasta

Kun Uudessa testamentissa puhutaan etsikkoajasta tai -päivästä, käytetään kreikankielistä sanaa episkope. Se on käännetty suomeksi joko tarkoittamaan seurakunnan hengellisiin vanhempiin kuuluvaa henkilöä (kr. episkopos, valvoja, kaitsija) tai sitten tätä em. erityistä armon aikaa, Jumalan etsimisen aikaa ihmisen elämässä. 

Esimerkiksi opetuslasten valitessa uutta apostolista henkilöä Juudas Iskariotin tilalle, käytetään "kaitsijantehtävästä" sanaa episkope. Samoin kun Jeesus nuhtelee Jerusalemia siitä, ettei se yhteisönä oikealla tavalla tuntenut etsikkoaikaansa, käytetään siinä samaa sanaa episkope. 

Pietari kehottaa lukijoitaan elämään nuhteettomasti, jotta ympärillä elävät ihmiset kiinnittäisivät huomiota siihen ja sen johdosta omana etsikkoaikanaan kääntyisivät Jumalan puoleen. Englanninkielessä episkope on tässä, kuten joissain muissakin kohdissa UT:ssa, käännetty myös sanalla visitation eli vierailu. 

Onko ihmisen elämässä ilmenevä etsikkoaika jotain sellaista, että Jumala ikään kuin vierailee ihmisen elämässä tai on ihmisen tavattavissa, kohdattavissa? Toisin sanoen aika, jolloin Jumala armossaan aivan erityisellä tavalla toimii ihmisen elämässä?

Jotain tällaista voimme päätellä Luukkaan evankeliumin 1. luvussa olevasta Sakariaan, Johannes Kastajan isän kiitosvirrestä. "Herra ... on katsonut (kr. episkeptomai) kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen" (1:68). Myöhemmin Sakaria vielä lisää: "Näin meidän puoleemme katsoo (kr. episkeptomai) aamunkoitto korkeudesta" (1:78). Niin kuin luemme Luukkaan evankeliumista, tästä Johannes Kastajan syntymästä, joihin em. kohdat liittyvät, alkoi koko Jumalan pelastumissuunnitelman uusi, ratkaiseva vaihe.

Kyseessä ei ole tuomio, vaan Jumalan armollinen katsominen ihmisten puoleen. Se on vierailu, jonka motiivina on Jumalan pelastava armo. 

Mikä siis on ihmisen velvollisuus? 1800-luvulla Saksan johtajana toiminut Otto von Bismarck totesi jossain yhteydessä, että Jumalan kulkiessa ohi, on hyvä tarttua kiinni hänen viitanliepeeseensä. Ymmärrämme tietysti tämän olevan melko haalea versio siitä, mitä oikeasti tulisi tapahtua. Sen tähden, "etsikää Herraa silloin, kun Hänet voidaan löytää, huutakaa Häntä avuksi, kun Hän on lähellä" (Jes. 55:6). 

Minulla oli jokin aika sitten mielenkiintoinen, sydäntä sykähdyttävä kokemus iltakävelylläni. Tapanani on rukoilla noilla kävelyillä ja jossain vaiheessa sitten kesken rukouksen mietin, kääntyisinkö jo seuraavasta tienhaarasta takaisin päin. Silloin hyvin spontaanisti, jostain syvältä itsestäni nousi mieleen ajatus, "ei vielä, ollaan vielä hetki yhdessä". Kun Hän on läsnä, on hyvä ottaa aikaa seurustella Hänen kanssaan.

Ylpeydestä

Jumala ei näe toisia ihmisiä sellaisina kuin me näemme. Harjoita sen tähden Jumalan läsnäoloa, pysähdy hetkiseksi ja pyydä Jumalaa näyttämään sinulle ihmisiä ja asioita sellaisina kuin Hän näkee ne. Paavalin ajatus siitä, että pyrkisimme asettamaan jokaisen ihmisen esiin täydellisenä Kristuksessa (Kol.1:28) tulee lähelle tätä. Tämän tulisi läpäistä niin rukouksemme kuin palvelutyömmekin.

Sellaiset tärkeät kristilliset hyveet, kuten nöyryys, pitkämielisyys ja kärsivällisyys, jopa suostuminen eräänlaiseen merkityksettömyyteen, ovat avain ylpeyden karkottamiseen elämästämme. Havahduin eräänä päivänä siihen, miten Jeesus kehottaa rohkeasti seuraajiaan oppimaan Hänestä, koska Hän on sävyisä ja nöyrä sydämeltään (Matt. 12:29). Ajattelin, että joo, tuollaisesta minäkin haluan oppia.

Hänen veljensä Jaakob kirjoittaa, että meidän tulee nöyrtyä Jumalan edessä, niin Hän korottaa meidät (4:10). Parannuksen tekeminen ylpeydestä on välttämätöntä, sillä se, jos mikä estää antamasta anteeksi toisille. Anteeksiantamattomuus taas tukahduttaa kaiken terveen hengellisen kasvun elämässämme.

Joskus ylpeys merkitsee kiinnipitämistä omastamme ja oikeuksistamme, kaikesta siitä, mitä pidämme meille kuuluvana. Mitä jos Herra kysyy, oletko tietyissä tilanteissa valmis luopumaan kaikesta tästä? 

Tässä kohtaa tulee tietenkin eteen pari tärkeää rajanvetoa. 

• Kristillinen nöyryys ja ylpeydestä luopuminen eivät tee erilaisesta hyväksikäytöstä hyväksyttävää. Nöyryys ei tarkoita sitä, etteikö meille olisi tärkeää ja oikein määritellä omat rajamme ja pitää niistä kiinni. 
• Toinen kysymys on omasta kutsumuksestamme kiinni pitäminen sekä omien kykyjemme ja osaamisemme tunnustaminen ja kunnioittaminen. Meissä on Jumalan kuva, jota em. asiat heijastavat ja joilla tuotamme kunniaa Herralle. On siis oikein kunnioittaa ja käyttää rohkeasti ja epäröimättä Jumalan meille antamia lahjoja.