Millaiseksi kristityksi?

Olen joskus aiemminkin, taisi olla ihan hiljattain, viitannut siihen ongelmallisuuteen, mikä meillä on käsissämme sanan "kristitty" kohdalla. Se kun on eräs eniten väärin käytettyjä sanoja kulttuurissamme. Milloin kukakin voi esiintyä kristittynä, eikä toisen kristitillisyyttä ole oikein (poliittisesti) korrektia kyseenalaistaa. Moniarvoisuutta siis. Niin, ja ennen kaikkea relativismia.

Vanhassa virressä veisataan: "Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella". Miten tullaan siis kristityksi? Tarvitaanko siihen jokin toimitus (esim. kaste) tai pitääkö kuulua johonkin ollakseen sitä? Voiko joku toinen (esim. minua "kristitympi") nimittää minut kristityksi? Vai voinko vain itse tuosta vaan ruveta sellaiseksi? Olenko sitä sitten 24/7 tai koko loppuelämäni vai voinko itse säädellä omaa kristillisyyttäni (esim. rajoittumaan pariin tuntiin sunnuntaisin)?

Kun tarkastelemme sanan "kristitty" etymologiaa, luemme Uudesta testamentista Apostolien tekojen 11. luvusta, että Syyrian Antiokian kaupungissa olleen voimakkaan hengellisen herätyksen aikoihin siellä olleita Jeesuksen opetuslapsia alettiin kutsua ensimmäiseksi kristityiksi eli kirjaimellisesti "kristuslaisiksi", mikä taisi alunperin ollakin enemmän pilkkanimi erään juutalaisuuden lahkon jäsenille. (Vrt. esim. fariseukset, saddukeukset, essealaiset tai selootit.)

Alusta pitäen kristityn tuntomerkki oli uskollisuus ja kuuliaisuus Raamatun kirjoituksille. Erään toisen tuon aikaisen kaupungin kristityistä kerrotaan, että he tutkivat joka päivä Raamattua tarkistaakseen olivatko heille opetetut asiat yhtä pitäviä Raamatun ilmoituksen kanssa. Kukaan ei siis voinut olla oikea kristitty ilman, että samalla piti Raamattua ja sen opetusta eri asioista itselleen ja muille samaa nimeä kantaville ehdottoman ohjeellisena. Voimme tänäkin päivänä aiheellisesti kysyä, voiko joku olla kristitty ja samalla hylätä Raamatun opetukset jossain kohtaa? Vastaamme UT:n valossa, että ei voi. Kyseessä on mahdoton yhtälö.

Joka näin menettelee ei ole ainoastaan hengellisesti sokea, vaan myös nimikristitty. Hänellä on kristityn nimi, mutta hän ei oikeasti ole Jeesuksen opetuslapsi, koska hän käytännössä opissa ja/tai elämässä antaa joillekin muille asioille suuremman painoarvon kuin Raamatun sanalle. Näinhän käy nykypäivänä esim. kirkollisessa homokeskustelussa ns. "rakkauden argumentin" kohdalla: myönnetään, että Raamattu kyllä opettaa selvästi näin ja näin, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että lähimmäisenrakkauden tähden tämä opetus nyt vain sivuutetaan. On näet tärkeämpää rakastaa toista ihmistä kuin totella Raamattua.

Samaan käytännön sovellutukseen törmää myös postmodernin nuorten aikuisten sukupolven kohdalla: uskollisuus ystäville tai tarve säilyttää hyvät ihmissuhteet ajavat ohi Raamatun totuuden, joka sivuutetaan vain toteamalla, että "se nyt oli vain Paavalin käsitys asiasta" tai jopa että "tuohan nyt vain on Jumalan mielipide". Jälkikristillisessä nykykulttuurissa kun jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen, eikä kenelläkään - ei kai sitten Jumalallakaan? - ole oikeutta sanoa toisen käsitystä vääräksi, huonoksi tai peräti valheelliseksi.

Kaikessa tässä - ja itse asiassa koko nimikristillisyydessä yleensä - on olemassa se suuri vaara, että se ei jää vain tälle ulkonaisen tunnustuksen asteelle, vaan että mennään vielä syvemmälle. Nimikristillisyyden tien päässä on nimittäin vähittäinen muuttuminen antikristilliseksi. Antikristillisyys ei tarkoita epäkristillisyyttä, niinkuin joskus erheellisesti kuulee väitettävän. Antikristillisyydessä nimittäin joku/jokin muu tulee aidon, todellisen Kristuksen tilalle ja asettuu Hänen paikalleen. Kyseessä on siis sijaiskristillisyyttä. Näin näen tapahtuneen laajassa mittakaavassa Suomen ev. lut. kirkon nykykehityksessä, joka - viime aikaisesta kärjistymisestään huolimatta - ei ole niinkään mikään uusi ilmiö, vaan sen jälkiä voidaan seurata kauas ajassa taaksepäin.

Antikristillisys ei siis asetu julkisesti ja tunnistettavasti Kristusta vastaan (ainakaan heti alussa), vaan se pyrkii pikku hiljaa ja väsyttämällä syrjäyttämään Hänet ihmisten ja ennen kaikkea opetuslasten mielistä. Hänet pyritään korvaamaan jollain muulla, esim. rakkaudella, jonka kukin voi sitten määritellä haluamallaan tavalla: rakkaus itseään kohtaan, rakkaus toisen puolisoa kohtaan, rakkaus samaa sukupuolta kohtaan, rakkaus alaikäistä lasta kohtaan, rakkaus usean ihmisen keskinäisenä "liittona" jne.

Rakkaus voi "kylmetä" ja sen kohde voi useinkin muuttua. Rakkautta ei nähdä niinkään tietoisena valintana kuin tunne-elämän asiana. Rakkaus ei tällöin edellytä minkäänlaista sitoutumista - päinvastoin, erilaisten sitoutumisten (kuten esim. kristillinen avioliitto) ajatellaan tukahduttavan rakkauden. Kun Raamattu sanoo, että "Jumala on rakkaus", niin nykyihminen sanoo "rakkaus on jumala". Samalla hän tulee luoneeksi itselleen epäjumalan, joka syö ja kalvaa häntä, johtaa hänet yhä kauemmas Jumalasta ja Hänen Sanastaan, syösten hänet lopulta pahimmassa tapauksessa ikuiseen kadotukseen.

Joka tapauksessa, oli sen ilmenemismuoto mikä hyvänsä, niin tarkoitus on sama: syrjäyttää oikea Kristus ja korvata Hänet jollain toisella.

Yhtä kaikki, kun tutkimme antikristus-sanan juuria 1.Johanneksen kirjeen 2. luvussa, näemme sen olevan ennen kaikkea uskonnollista/hengellistä harhaanjohtamista. Kyseessä ei ole useinkaan mikään radikaali tai räikeä poikkeama oikeasta, raamatullisesta opista. Enemmänkin kyse on jostain sellaisesta, joka pyrkii kaikessa jäljittelemään aitoa kristillisyyttä niin pitkälle kuin mahdollista, "eksyttääkseen, jos mahdollista valitutkin", kuten Jeesus sanoo lopun ajan opetuksessaan Matteuksen 24. luvussa. Käy niin kuin Johannes näkee ilmestyksessä, että pedolla on samanlaiset sarvet kuin Karitsalla, mutta se puhuu kuin lohikäärme.

Kristityn todellista suurta taistelua ei käydä poliittisia vainoojia, taloudellisia väärinkäytöksiä tai sekulaarin median ylivaltaa vastaan, vaan se käydään sitä kristillistä uskontoa vastaan, joka pyrkii aitoa uskoa jäljittelemällä anastamaan sen paikan ihmisten sydämissä. Johannes sanoo, että "meistä he ovat lähteneet, mutta eivät olleet yhtä meidän kanssamme".

Tämä on kristillisyyden suurin tragedia: niin puolisydäminen nimikristillisyys kuin tietoisesti itsensä paaduttanut antikristillisyyskin ovat sen piiristä lähteneet. Ne ovat aidon kristinuskon käänteisiä muotoja ja saavat loppupelissä merkityksensä ja vääristyneen sisältönsä vain siitä käsin. Niitä voidaan näin ollen oikein ymmärtää, tutkia ja vastustaa vain oikeasta uskosta käsin.

Vaalit ovat ohi

- Kansanvalta on puhunut ja pulinat pois!

Nämä kuuluisat sanat tokaisi ilmoille edesmennyt maalaisliiton/kepun grand old man Johannes Virolainen joskus 70-luvulla, kun Väyrysen Paavo oli voittanut hänet nuorena tulokkaana Kepun puheenjohtajakisassa. Tällainen lohkaisu tuoreeltaan osoitti sellaista selkärankaisuutta ja kypsyyttä, että hänen seuraajaltaan olisi useassa tilanteessa - ja viimeksi eilen - odottanut samanmoista käytöstä.

Mutta voiko kansanvalta erehtyä ja voiko äänestystulos, joka määrittelee parlamentaarisen edustuksellisuuden seuraavaksi nelivuotiskaudeksi olla väärä?

Ei, en epäile, että vox populi olisi vox Dei, mutta kun nyt kerran elämme länsimaisessa demokratiassa niin ollaan sitten johdonmukaisesti sitä. Eli äänestivätkö ihmiset väärin, kun persut voittivat rökälemäisellä - ai niin, se termihän olikin "jytky" - voitolla? Ei ainoastaan nukkuvat saatu vaaliuurnille (jossa persujen lisäksi onnistuivat hyvin myös demarit ja ruåttalaiset), vaan ennen kaikkea persujen läpimeno tapahtui "vanhojen puolueiden" kuntannuksella.

Vähän tällaisia "väärin äänestetty"-fiiliksiä sitä on lukevinaan liberaalin, kritiikittömän EU-myönteisen median taholta. Ennen vaaleja esim. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (lauantaina 16.04.) kirjoiteltiin hurskaasti siitä, miten "suuri äänestysprosentti antaa kansanedustuslaitokselle vahvan legitimiteetin, hyväksyttävyyden". Ts. mitä useampi saadaan uurnille, niin sitä suurempi on kansanvallan voitto - kunhan vain muistavat äänestää oikeita puolueita.

Samaan hengenvetoon ja samaan aikaan maakunnallinen pikkuhesari, Etelä-Suomen Sanomat (lauantaina 16.04.) vannoi tehtävänsä nimiin "esitellä asioita ja ottaa niihin kantaa. Johtopäätökset kuuluvat lukijoille." Samanlaista julkista mielipiteen muokkausta lehti on harrastanut vuosikausia myös kirkollisissa asioissa, erityisesti homoliittokysymyksessä. (Joidenkin mielestä aivan liikaa ja aivan liian läpinäkyvästi.) Esalaisen kolumnin kärki olikin suunnattu selvästi persuja vastaan: "onko perussuomalaisten politiikka sellaista, että sillä voidaan johtaa turvallisesti maata?"

Minua ärsyttää yksisilmäisyys, en voi sille mitään. Itse en ole äänestänyt persuja näissä(kään) vaaleissa, mutta en voi olla huomaamatta sitä hälyttävän voimakasta asenteelisuutta, jolla persuja ja myös muita ns. arvokonservatiiveja julkisuudessa kohdellaan. He ovat olleet - ainakin tähän asti - julkinen sylkykuppi nro 2 heti Päivi Räsäsen jälkeen. Tätä taustaa vasten en häpeile tunnustaa nauttineeni täysin rinnoin persujen voitonhuumasta. Joskus on hyvä tuulettaa kämppää oikein kunnolla.

Samaan hengenvetoon on hyvä todeta sekin, että jaan sen huolen, jota moni politiikantuntija liikuttavalla tavalla tuntee niitä haasteita kohtaan, jotka Timo Soinilla on edessään, mikäli hallitusvastuuseen päästään tai joudutaan. Mistä löydetään 3-4 tehtävän mitat täyttävää ministeriä uusista kansanedustajista? Ei siis ihme, että Soinikin on jo nyt varovasti vilautellut persujen ministerinpostien mahdollisia hoitajia myös eduskunnan ulkopuolelta. Tai miten ylipäätään muututaan nopeasti ärhäkkäästä oppositioliikkeestä valtionhoitajapuolueeksi? Soini on nyt tässä oikeasti paljon vartijana. Tässä se varsinainen persujen sudenkuoppa nyt onkin, jonne "vanhat puolueet" silmät kiiluen Mikael Jungerin johdolla kokemattomia tulokkaita houkuttelevat. Mutta mitäpä jos Soini ei oikeasti hallitusvastuuseen haluakaan hinnalla millä hyvänsä?

Kansanvalta on siis puhunut ja pulinat pois. Nyt on turha vanhojen puolueiden itkeä, kun on löysät housussa, että "väärin valitsitte". On ollut muutama vuosikymmen aikaa näyttää kyntensä. Ja sitä rataa... Uho senkun vain jatkuu.

Mutta mielelläni olisin nähnyt samanlaisen äänivyöryn nostavan kristillisdemokraatit kiinni vallan kahvaan, mutta ymmärrän sen todennäköisesti vain lisänneen polarisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Näin pelkään nimittäin käyvän nytkin. Kristinusko on nimittäin huono hallitseva uskonto tässä syntiinlangenneessa maailmassa. En usko 1000-vuotisen valtakunnan tuloon lainsäädännön, sanktioin tai muiden hallinnollisten keinojen avulla. Niin Cromwellin kuin talebanienkin jäljet pelottavat. Jumalan valtakunta on kuitenkin sisäisesti meissä tässä armon ajassa. Vasta kun Kristus tulee hallitsemaan toteutuu aito, vanhurskas teokratia.

Etenkin on mielenkiintoista seurata vihreän liikkeen radikalisoitumista, kun parlamentaarisen vaikuttamisen tie on nyt suljettu. Ilmenihän jo nyt jonkinasteiseen terrorismiin viittaavaa vaalihäiriköintiä vihreän liikkeen aktiiveilta esim. Mari Kiviniemeä kohtaan. Vihreiden asemaa median lempilapsena osoittaa se, miten tehokkaasti asiasta loppujen lopuksi vaiettiin. Ei esim. ikäviä kysymyksiä Anni Sinnemäelle vaalivalvojaisissa tms. No, todennäköisesti käy niin kuin joku fb:ssa totesikin, että nyt ainakin sukupuolineutraaliavioliittoaie jää jäihin seuraaviksi neljäksi vuodeksi. Pitäkööt vihreät siinä sitten naimalakkoaan rauhassa. Kirkollisessa kielenkäytössä sitä kutsutaan selibaatiksi, mutta kaipa siihen jokin helpotuskeino keksitään.

Tämän päivän Ilta-Sanomissa esiteltiin persujen uudet kansanedustajat. Itse kiinnitin huomiota siihen, että joukossa on pari pappia, teologiaa opiskellutta ja muutenkin kristillisesti orientoitunutta. Myös Timo Soini itse on selkeästi kristityksi profiloitunut kaveri, jonka kannanotot perhepolitiikan alueella herättävät kiinnostusta. Soini totesi Radio Vegan haastattelussa tänään, että "perussuomalaiset on arvokonservatiivinen puolue, joka pitää kiinni perhearvoja koskevista linjauksistaan myös vaalivoiton jälkeen".

- Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, linjasi Timo Soini Radio Vegan uutisissa.

Käytännössä Soinin vahva kanta perinteisen perhemallin puolesta tarkoittanee sitä, etteivät persut vaalien suurimpana voittajapuolueena suostu istumaan hallituksessa, jonka ohjelmaan kirjattaisiin tavoite sukupuolineutraalin avioliittolain ajamisesta Suomeen.

Teologian tohtori, dosentti Juha Ahvion mukaan eilinen eduskuntavaalitulos viestii siis protestista ja muutoshalusta.

-Suomalaiset uskalsivat äänestää vakaumuksensa mukaan ja vastoin ennalta määrättyjä etukäteisvelvoitteita. Tämä merkitsee myös ilman muuta myönteistä arvokonservatismin ja sosiaalisen konservatismin voittoa, Ahvio arvioi.

- Häviäjiä tällä kertaa olivat keskusta, vihreä utopiaradikalismi ja poliittinen korrektius, hän linjaa.

Erityisen mielenkiintoisena Ahvio pitää sitä, että "jytkyvoiton" saivat nimenomaan persut. Perinteisten arvojen kannatus ei näkynyt samalla tavalla kristillisdemokraattien vaalituloksessa. Myöskään Kokoomuksen voittoa Ahvio ei näe pelkästään arvoliberalismin riemuvoittona. Kokoomuksen sisällä on hänen mukaansa edustettuna kaikesta huolimatta myös arvokonservatismi. (Tosin esim. Häme menetti yhden tällaisen kansanedustajan kokoomuksen piiristä, kun Ilkka Viljanen ei päässyt toiselle kaudelle.)

Ahvion mielestä persujen huikea vaalitulos kertoo myös siitä, että sosiaalinen konservatismi, isänmaallisuus ja kansallismielisyys eivät ole kokonaan hävinneet Suomesta. Se, nähdäänkö nämä asiat pelkästään hyvinä asioina, näyttää jakavan porukkaa kristittyjenkin piirissä. Ahvio uskoo, että uusi tilanne saattaa hidastaa myös esitystä sukupuolineutraalista avioliittolaista, mikä on tämän blogin pitäjälle pelkästään myönteinen signaali.

Kun nyt tuo kd tähän rinnalle vertailuun otettiin, niin vielä tämä: mielestäni näissä vaaleissa oli sekä mielenkiintoinen että merkillepantava ilmiö se, että protesti ei juuri lainkaan kanavoitunut kd:n kautta, mitä olisi voinut kuvitella tapahtuneen viime syksyn homodebatin tiimoilta. Näin ei kuitenkaan käynyt vähimmässäkään määrin, vaan kd oli loppupelissä sen perinteisen, tutun ja turvallisen kanattajakuntansa varassa - ja menetti yhden paikan. Muutoshalukkuus kanavoitui persujen kautta, myös ns. arvokonservatismin alueella.

Mitä opimme tästä? Jotain hyvin tuttua tässä nimittäin on akselilla "vanha yhteisö - uusi liike"... (Älkää minua syyttäkö, jos näin on. Kerron vain sen, mitä näen.)

Maan hiljaiset

Luin tänä aamuna Fénelonin kirjeistä:

"Kaikki hyveet syntyvät halukkaasta sydämen asenteesta. Ei ole kyse tiedon paljoudesta, lahjakkuudesta tai suurista teoista. Tarvitsemme vain sydämen ja kaipauksen pyhyyttä kohtaan."
(s. 126)

On oma siunauksensa "maan hiljaisena" olemisessa. Puhuessaan Vuorisaarnassa opetuslapsilleen Jeesus sanoo näidenkin ihmisten olevan autuaita (Matt. 5:5). Saman periaatteen Jeesus tuo esille myös toisaalla: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille" (Matt. 11:25).

Olennaiset sanat tuossa tekstikohdassa ovat "salannut" ja "ilmoittanut"; keneltä ne ovat salatut ja kenelle ne ovat ilmoitetut?

Luukas kertoo evankeliuminsa alussa parikin esimerkkiä tällaisistä "maan hiljaisista", jotka kärsivällisesti odottivat Israelin lohdutusta ja Jerusalemin lunastusta (Luuk. 2:25-38). Oli vanha mies nimeltä Simeon, jolle Pyhä Henki oli henkilökohtaisesti ilmoittanut, ettei hän näe kuolemaa, ennen kuin on itse omin silmin nähnyt Messiaan. Samoin oli naisprofeetta Hanna, joka ylisti Jumalaa ja puhui juuri syntyneestä lapsesta kaikille, jotka odottivat näitä Messiaan päiviä.

Tämä odotus ei noudatellut tuon ajan kirkolliskokousten tai maallisten hallitusten valtavirtoja, vaan se tapahtui ihmissilmin katsottuna hiljaisuudessa syrjäisessä provinssissa. Toisilta nämä asiat olivat salatut, mutta näille toisille ne oli ilmoitettu.

Neil Cole Suomessa toukokuussa

Amerikkalaisen orgaanisen kotiseurakuntaliikkeen eräs merkittävä vaikuttaja Neil Cole on tulossa Suomeen ensi toukokuun lopulla. Hän pitää orgaanisen seurakunnan kasvua käsittelevän seminaarin sunnuntaina 29.05. klo 11-18.00 Espoon Otaniemessä:

Olemmeko norsuja vai kaneja?

Seurakunnan eksponentiaalisen kasvun salaisuudet

Kannattaa tulla ja varmistaa osallistumisensa mahdollisimman pian. Lisätietoja tapahtumasta saat Silmu-verkoston nettisivuilta. Seminaarin jälkeen maanantaina hän nauhoittaa neljän ohjelman sarjan TV7:lle. Sinnekin voi varmaan halukkaat yrittää päästä yleisöksi :)

Neil Cole on apostolinen kaveri, jonka vaikutus näkyy eri puolilla maailmaa orgaanisen, kotona, työpaikoilla tai periaatteessa missä tahansa kokoontuvan seurakunnan elämässä. Hän on kirjoittanut useita erinomaisia kirjoja, joista itse olen lukenut pari, Orgaaninen seurakunta ja Organic leadership. Molempia voin vilpittömästi suositella. Neilin ajatuksiin voi tutustua lähemmin esim. hänen blogissaan ja ko. liikkeen ajatteluun ja linjauksiin heidän omilla nettisivuillaan.

Vainon ajat

Luukkaan evankeliumin luvussa 22 (jakeet 35-36) on tallennettuna mielenkiintoinen Jeesuksen sana. Siinä Jeesus sanoo opetuslapsilleen: - Kun lähetin teidät matkaan ilman kukkaroa, laukkua ja jalkineita, niin puuttuiko teiltä mitään?

- Ei mitään, he vastasivat.

Silloin Jeesus sanoi: - Nyt on toisin. Jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa, samoin laukun. Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan.

Onko niin, että Jumalan valtakunnan työssä erilaisissa tilanteissa pätevät erilaiset ohjeet?

Kun Jeesus lähetti opetuslapsensa valtakunnan työhön (Luuk. 10. luku), eivät he saaneet varustautua matkalle mitenkään erityisesti. Heidän piti luottaa Hengen johtoon ja siihen, että työmies on palkkansa ansainnut. Pelto elättäisi sillä työskentelevät. Jeesus sanoo vehnä ja valhevehnä-vertauksen selityksessä (Matt. 13. luku), että pelto on maailma. Sieltä leipä tulisi irtoamaan.

Nyt kuitenkin - tässä tilanteessa, josta yllä oleva lainauksemme on - edessä näyttävät olevan vainojen ajat. Nyt pitää varustautua eri tavalla: "nyt on toisin...", sanoo Jeesus. Opetuslasten on nyt luotettava omaan apuunsa ja toinen toisiinsa. Paavali kuvaa ihanteellisena tilanteena Tessalonikan uskovista puhuessaan sen, etteivät he "olisi kenenkään avun tarpeessa" (1.Tess. 4:12). Samoin Johannes puhuu arvostavaan sävyyn kiertävän palvelutyön veljistä, jotka "ovat Kristuksen nimen tähden matkalle lähteneet, eivätkä ota pakanoilta vastaan mitään" (3.Joh. 7).

Kun ei ole hengellisessä työssä taloudellisesti riippuvainen tästä maailmasta ja sen mammonasta, ei voi myöskään tulla sillä kiristetyksi. Ehkä me olemme menossa sellaisia aikoja kohti, jolloin meidän on aiempaa tarkemmin katsottava kenestä ja millä tavoin olemme taloudellisesti (ja muutenkin) riippuvaisia. Ehkä jo olemmekin sellaisessa tilanteessa?

Ehkä on jopa aika rankasti katkoa vääriä riippuvuussuhteita...

Miksi rukoilla vaalien puolesta?

Olemme saaneet nauttia maassamme historiallisesti katsoen poikkeuksellisen pitkästä rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin ajanjaksosta. Sille on ollut usein myös ominaista sisäänpäin lämpiävä ja ummehtunut sisäpoliittinen ilmasto. Meidät on helposti peloteltu kilteiksi vetoamalla johonkin ulkopuoliseen ja meitä suurempaan mahtiin, on se sitten ollut Neuvostoliitto tai EU. Taloutemme vakaus on yleensä opportunistisesti sidottu tähän tottelevaisuuteen. Muussa tapauksessa meitä on peloteltu jämähtämisestä "Pohjolan albaniaksi" yms.

Nyt näyttää siltä kuin olisimme tien päässä tai ainakin risteyskohdassa. Elämme suuren kulttuurisen ja yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Luterilaisessa kirkossa meneillään oleva huiman nopea prosessi perinteisten kristillisten arvojen ja käsitysten murentamisesta ja muokkaamisesta kirjaimellisesti uuteen uskoon heijastelee ympäröivää yhteiskunnallista ja kulttuurista murrosta. Tämän kehityksen nopeus on yllättänyt monet ja monet ovat tässä tilanteessa äänestäneet jaloillaan ja loput sutivat paikallaan miettien mitä pitäisi tehdä?

Samaan aikaan suomalaisten ahdistus ja turvattomuus ovat kasvaneet tasaisesti 90-luvun taloudellisesta lamasta alkaen. Eräs johtopäätös parin viime vuosikymmenen aikana harjoitetusta politiikasta on se, ettei hyvinvointia olla onnistuttu oikein ja tasapuolisesti jakamaan kaikkien kesken. Erot niin tuloissa kuin varallisuudessakin ovat kasvaneet. Tavalliset kansalaiset kokevat usein poliittisen eliitin etääntyneen kansan syvistä riveistä. Tästä on nyt käytävissä vaaleissa osaltaan kyse. Tähän perustuu protestiliikkeiden ja -puolueiden tämän hetkinen nousu: ne menestyvät pitkälti vallassa olleiden puolueiden tekemien virheiden takia. Siinä on erityisesti perussuomalaisten sekä mahdollisuus nyt että tulevaisuuden sudenkuoppa.

Voimme oikeutetusti kysyä kansallisen yhtenäisyyden perään: mitä sille on tapahtumassa? Olisimmeko nyt yhtä yhtenäinen kansa kuin Talvisodassa? Erilaiset asiat, jotka perinteisesti ovat kyenneet elämään sovussa hyvinvointivaltiossa, polarisoituvatkin nyt niin kieli-, kulttuuri-, etninen tausta- kuin politiikkakysymyksissä. Onko kansallisvaltioiden aika jo ohi? Jotkut ovat pitäneet kansallisvaltiota jonkinlaisena raamatullisena itsestäänselvyytenä (esim. Apt. 17:26 pohjalta), vaikka se historian pitkällä aikavälillä onkin osoittautumassa lyhyeksi ajanjaksoksi kansojen historiassa.

Uumoilin jo parisen kuukautta sitten, että EU olisi hyvinkin ajautumassa jonkinlaiseen isompaan kriisiin. Mikäli näin kävisi, se heijastuisi väistämättä maamme sisäpoliittiseen tilanteeseen, synnyttäen todennäköisesti uutta polarisoitumista. Tässä mielessä viikon päästä päättyvät vaalit ovat ratkaisevan tärkeät. Kristittyinä meidän tulisi nyt parhaamme mukaan rukoilla Jumalalta viisautta menetellä oikein tässä tilanteessa. Pyydä Jumalalta armoa rukoilla Hänen tahtonsa mukaan oikeita asioita tapahtuvaksi nyt.

Joka tapauksessa muutoksen ja myllerryksen ajat ovat edessämme. Monet itsestäänselvinä pitämistämme asioista tulevat rajusti muuttumaan seuraavien 5-10 vuoden aikana. Jeremian kirjassa (luku 48) puhutaan Mooabin kansasta, joka on ollut nuoruudestaan asti suruton ja levännyt rauhassa sakkansa päällä. Sitä ei ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole joutunut pakkosiirtolaisuuteen. "Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut", sanoo Herra profeettansa kautta.

Kun katsoo oman maamme pysähtyneisyyden tilaa niin hengellisesti kuin muutenkin, ei voi olla välttymättä ajatuksesta, että muutoksen ajat ovat edessä. Jumala näkee joskus hyväksi sekottaa pakkaa kunnolla, jotta me heräisimme. Tulevien vaalien tulos tulee väistämättä vaikuttamaan enemmän ja pitemmälle tulevaisuuteen kuin mitkään vaalit pitkään aikaan: suhteeseemme EU:in, Venäjään, Natoon, USA:han - ja mahdollisesti myös Israeliin? Mitkä tulevat olemaan tämän kaiken hengelliset seuraukset? Kristuksen seurakunnan yhteinen esirukous on avain profeetallisen ymmärryksen, tiedon ja viisauden avautumiselle kansojen välisissä suhteissa.

Profeetallisuutta tämäkin

Kun on tarpeeksi pimeää, valona olemiseen riittää pelkkä valon kantaminen. Kun luopumus Jumalan ilmoituksesta leviää kylliksi, profeetallisuudeksi riittää pelkkä Jumalan tahdon mukaan eläminen.

Englantilainen kirjailija ja kirjallisuuden professori C.S.Lewis eli vv. 1898 - 1963. Hän näki jo omana aikanaan merkkejä luopumuksesta, joka tulisi kiihtymään vasta hänen kuoltuaan ja saavuttavan täyden määränsä vasta paljon myöhemmin. Mutta jo omana aikanaan hän joutui toteamaan:

"Oli aika, jolloin maallikko pyrki kätkemään sen tosiasian, että hän uskoi paljon vähemmän kuin kirkkoherra; nyt hän yrittää salata sitä, että hän uskoo paljon enemmän. On hämmentävää olla lähetystyöntekijä oman kirkkonsa pappien piirissä. Minulla on kuitenkin kauhistuttava tunne, että ellei sellaiseen lähetystyöhön pian ryhdytä, Englannin kirkon tuleva kehitys on todennäköisesti lyhyt." (Entisen ateistin kristillisiä esseitä, s. 209: "Moderni teologia ja raamatunkritiikki")

Entä miltä näyttää oman maamme hengellinen tilanne nyt, kun avoimesti todetaan, että "Seta voitaisiin lakkauttaa, onhan meillä kirkko"? Kirkon usko kun on osoittautunut perin valikoivaksi ja inhimilliseksi. Jollei uskomme näet ole Jeesuksen uskoa (vrt. Gal. 2:20 RK38), sillä ei ole mitään voimaa eikä arvoa.

Entä ovatko ns. "maallikot" oikeastaan koskaan todella uskoneet vähemmän kuin kirkkoherra, jos he kerran ovat todella uskoneet? Toki on saattanut olla niin, että tuo "kirkkoherra" onkin ollut oman alueensa hengellinen herätysliikejohtaja, mutta entä noin muuten? Eikö kirkollinen uskonnollisuus olekin aina pyrkinyt kahlitsemaan, surkastuttamaan ja tukahduttamaan aidon uskon?

Joka tapauksessa nyt elämme tilanteessa, jossa ihmiset enenevässä määrin luopuvat kirko(i)sta säilyttääkseen uskonsa - eivät luopuakseen siitä. Saatamme kokea oman lähetystilanteemme kirkossa yhtä "hämmentävänä" kuten Clive Staples sitä kuvasi, mutta yhtä kaikki meidän on herättävä vallitsevaan todellisuuteen. Haihattelun kaltaiseen ylellisyyteen meillä ei ole varaa, liekö koskaan todella ollutkaan. Olemme sodassa, jossa Lewisin mainitsema "kauhistuttava tunne" on realismia.

Lohdutuksena voimme todeta vain sen, että loppujen lopuksi meidän tilanteemme ei eroa juurikaan Jeesuksen ja ensimmäisten opetuslasten ajan tilanteesta. Silloinkin sekä suurin vastustus että ensisijainen lähetyskenttä löytyi nimellisen Herran kansan joukosta.

Elämä on

Eilen oli koolla Siikaniemessä väkeä eri puolilta Suomea ja mietimme yhdessä orgaanisen seurakunnan elämään liittyviä juttuja. Näyttää siltä kuin maailmanlaajasti, USA:sta alkaen olisi menossa buumi, jossa uskovat enenevässä määrin luopuvat institutionalisoituneesta kristinuskosta ja hakeutuvat pienempiin, lähempänä toisiaan eläviin ryhmiin, jossa he voivat kokea yhteyttä ja elää todeksi uskoaan eri tavalla kuin massakokouksissa. On selvää, että jos ja kun kirkkokunnalliset ylärakenteet alkavat murtua, niin tilalle tulee jotain muuta. Suosittelen tilalle Kristuksen koko ruumiin yhteyden harjoittamista oman paikkakunnan tasolla. Seurakunta on UT:n mukaan aina ensisijaisesti paikallinen uskovien yhteisö. Ajattelepa vaikka Paavalin kirjeitä, jotka oli osoitettu aina jonkun kaupungin koko seurakunnalle. Uskovien (so. Kristuksen seurakunnan) tehtävänä on seisoa kaupungin porteissa ja harjoittaa esirukousta oman kotipaikkakuntansa puolesta.

Toisin sanoen, kokous- ja toimintakeskeisyydestä elämäkeskeisyyteen. Aidossa yhteydessä on pakko olla itse läsnä, jotta homma pelaisi. On oltava valmis myymään nahkansa, enkä tarkoita nyt sen "myymistä mahdollisimman kalliisti", vaan yksinkertaisesti sitä, että yhteys on aitoa, kun minä olen aito ja läsnä, enkä vain paikalla. Kyse on elämään opettelusta Kristuksen ruumiin jäsenenä. Olet seurakuntaruumiin jäsen 24/7, et vain jonkun kokouksen, seremonian tai toiminnan ajan.

Yhdessä syöminen, kaikenlaisten elämään kuuluvien asioiden jakaminen, ylistys, rukous ja toinen toistemme palveleminen - tästä on kyse. Valitettavan usein ns. kotiseurakuntaympyröissäkin törmää siihen, että ollaan menty yli siitä, missä aita on matalin. Se perinteinen kokoussapluuna on vain siirretty pyörimään jonkun olohuoneeseen. Jos tältä pohjalta sitten ajatellaan, että "ollaan luovuttu baabelista" tai "poisopittu konstantinolaisesta paradigmasta", niin kukaan ei voisi pettää itseään pahemmin.

Tässä mielessä eilisen parasta antia edusti kolmen nuoremman kaverin jakamat kokemukset siitä, miltä tuntui jakaantua isommasta yhteisöstä kolmeen pienempään ryhmään, opetella elämään läheisemmässä yhteydessä toistensa kanssa ja muutenkin luopua perinteisestä ajattelusta, jossa vain yhteinen viikottainen kokoontuminen on se seurakunta. Kavereiden rehellisyys ja avoimuus puhutteli ja oli esikuvallista meille vanhemmille. Huomaan usein ihailevani 20-30v. nuorten aikuisten ennakkoluulottomuutta ja avoimuutta uusille jutuille. Siinä on jotain sellaista tuoreutta, mitä itsekin kaipaan. Aika ajoin on hyvä sekottaa pakka oikein kunnolla ja alkaa kysellä Jumalan johdatusta siltä pohjalta.

Viikon varrelta

Onpa viikkoon mahtunut monenlaista. Maanantaina olin vanhimman poikani kanssa kuuntelemassa Joose Keskitaloa Teatteri Vanha Jukossa. Oli muuten hyvä keikka, tykkäsin kovasti. Kaiken kruunasi encorena soitettu "Seitsenkertainen aurinko". Jännä huomio oli se, miten salintäysi kakskolmekymppisiä - meikä oli varmaan vanhin porukasta - istui teatterin katsomossa keskittyneesti hiiren hiljaa koko tunnin setin ajan, taputtaen uskollisesti joka biisin jälkeen ja lopuksi standing ovations ja pakolliset encoret. Unohda vuorovaikutus ja yhteisöllisyys - nyt ollaan kuin kirkossa!

Tiistai-iltana oltiin sitten koolla muutamien hyvien ystävien kanssa hengellinen vanhemmuus-teeman merkeissä. Oli hyvä kuunnella ystävien oman elämän jakamista luottamuksen ilmapiirissä. Meillä jokaisella on tarve ja kaipuu saada kokea aitoa vanhemmuutta, joka ilmenee, paitsi neuvoina ja ohjeina, jopa puuttumisena, mutta myös välittämisenä. Väärät kokemukset kovasta, manipuloivasta (so. nakittavasta) paimenuudesta eivät voi, eivätkä saa tehdä tätä tyhjäksi.

Tätä teemaa ajatellen on hyvä huomata, miten olemme yhtä aikaa sekä itse hengellisiä vanhempia - tahtomattammekin! - joillekin, mutta yhtä aikaa myös itse hengellisen vanhemmuuden kohteena. Ihan niinkuin normielämässäkin, myös hengellinen vanhemmuus ilmenee isyytenä ja äitiytenä. Minulla on pari minua vanhempaa miestä, joita pidän itselleni jonkinlaisina hengellisinä isinä. Samoin minulla on mielessäni joukko nuoria/nuoria aikuisia, joita muistan säännöllisesti rukouksissani ja joille olen valmis olemaan heidän käytettävissään.

Eilen illalla oli kokoontuminen, jossa vieraanamme oli eräs kaveri Lähi-idästä, jolla näyttää olevan hyvin selkeä apostolinen kutsumus. Hän kertoi työstään arabimaailmassa ja siitä, mitä Jumala - usein kaikessa hiljaisuudessa - tekee siellä. Hän antoi terveellisen opetuksen siitä, miten hengellisessä työssä kannattaa käyttää pitkäaikaista hauduttamista mikroaaltouunin sijaan. Sensijaan, että todistuksemme ja traktaatin antamisen jälkeen kehottaisimme yksin tein kaveria ottamaan Jeesuksen vastaan, lieneekin ehkä hyvä tarkastella asioita pitkällä tähtäimellä.

Pitempiaikaisella vaikuttamisella, suhteiden luomisella ja ylläpitämisellä sekä yhteisellä matkantekemisellä voimme saada aikaan pysyvämpää ja lisääntymiskykyisempää hedelmää. Eikö Jeesuskin kehota meitä tekemään opetuslapsia kaikkeen maailmaan mennessämme?

Toinen hyvä opetus tältä Lähi-idän veljeltä oli sanan "kristitty" käytön problemaattisuus nykyisessä tilanteessamme. Tarkoitan tällä en vain muslimimaailmaa, vaan myös tilannettamme täällä Suomessa. Mutta lähdetään liikkeelle arabeista: mitä sana "kristitty" kommunikoi heille? Ristiretket, George W. Bush, puolialaston Madonna risti kaulallaan/rinnoillaan jne. Ei kovin hyviä asioita sen enempää muslimin kuin Jeesukseen uskovankaan mielestä.

Jos tästä vedetään linja nyky- tai tulevaisuuden Suomeen, niin mitä sana "kristitty" tuo mieleen? Moniarvoisuuden, tekopyhyyden, Raamatun sanan vääristämisen, ulkokultaiset kirkolliset muotomenot jne. Ei kovin kannatettavia asioita raamattu-uskollisen uskovan kannalta katsottuna. Olen itse tähän asti halunnut tarkoituksellisesti viljellä "kristitty"-sanaa yrittäen aina muistaa määritellä sen oikein, mutta nykyisin alan kieltämättä tulla toisiin ajatuksiin.

Apostolien tekojen 11. luvussa kerrotaan, miten Antiokiassa, nykyisen Turkin kaakkoisosissa, alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisenä kutsua kristityiksi. Nyt ympyrä näyttää sulkeutuneen ja ehkä on hyvä palata takaisin alkuperäisen "opetuslapsi"-sanan käyttöön. Opetuslapsi kun ei välttämättä elä niin kuin länsimainen kristitty tekee, vaan seuraa Jeesusta. Kyse on elämäntavasta - alkukristityt olivat "sen tien vaeltajia" - ja kyse on arvoista, jotka nousevat Raamatusta.

Virtanen ja kirkolliskokousedustaja

EVVK:n (Eurooppalainen virallinen valtiokirkko) kirkolliskokous pidettiin tänä vuonna Oloiselan lähellä sijaitsevassa Malkasalmen kurssikeskuksessa ja Virtasen pitkäaikainen nuoruudenystävä oli siellä jäsenenä. He olivat sopineet ystävän kanssa, että kun pitkällinen kokousrumba oli saatu päätökseen, Virtanen tulisi hakemaan tätä Malkasalmesta, mentäisiin Virtasille, lämmitettäisiin sauna ja juteltaisiin mukavia.

Virtanen oli ajattellut mielessään matkalla syitä, miksi joku hakeutui tällaiseen hommaan. Hänen itsensä oli vaikeata nähdä mitään järkevää syytä siihen. Ei se sitä ollut, etteikö Virtanen olisi nähnyt sisältä päin, millaista se oli jne. Hän oli itse aikanaan kirkon virassa ollessaan usein leikitellyt ajatuksella, että kun on kyse kirkon johtajiston ja korkeimman päättävän elimen kokoontumisesta, tulisi kaiken hengellisen voiman ja läsnäolon olla korkeimmillaan, mutta kattia kanssa.

Kun tämä Virtasen ystävä oli joitain vuosia aiemmin valittu edustajaksi kirkolliskokoukseen (monien kirkollisten herätyskristittyjen äänin), hän oli uhonnut "alkavansa muuttaa kirkkoa sisältä päin". Joitain vuosia takaperin asiasta kysyttyään Virtanen oli saanut empivän vastauksen siitä, miten "kaikki vie paljon aikaa, muutos on hidasta ja tässä tarvitaan nyt paljon kuuntelemista, kohtaamista ja kärsivällisyyttä".

Virtanen toki allekirjoitti kaiken tämän, mutta odotti mielenkiinnolla tapaamista, koska nyt oltiin tyystin eri tilanteessa kun tuolloin. Muutaman viime vuoden aikana EVVK oli muuttunut paljon - ja ennen kaikkea nimensä kaltaiseksi, mitä tuli raamatulliseen oppiin. Oltiin pikku hiljaa sopimassa samaa sukupuolta olevien pariskuntien kirkollisesta vihkimisestä, lieventämässä kirkon tunnustuksen "Sola Scriptura"-pykälää jne.

Virtanen pysäköi autonsa kokousväen autojen sekaan ja lähti kävelemään kohti kirkolliskokouskahvilaa, johon he olivat sopineet tapaamisen. Kurssikeskuksen käytävällä hän ensi töikseen törmäsi ilmoitustaululla erään kristityn poliitikon kasvokuvaan, joka oli sotkettu tussilla, jolle oli piirretty hitlerviikset ja pirunsarvet ja johon oli heitetty tikkoja (ja ilmeisesti myös syljetty). Tämä poliitikko oli Virtaselle hyvin tuttu ja hän oli itse asiassa usein äänestänytkin tätä eduskuntavaaleissa. Hän oli äänekkäästi vastustanut homoliittoja ja muutakin kirkon nykykehitystä, jota julkisuuteen vuotaneissa salaisissa piispainkokouksen muistioissa oli kutsuttu "Kirkko liberaaliin kuntoon"-ohjelmaksi.

Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten monet kirkolliskokousedustajat kiirehtivät kuvan ohi mitenkään reagoimatta asiaan, jotkut jopa avoimesti naureskellen.

Erään kabinetin ovessa luki "Hiljaisuus! Raamattukomitea työssä!". Virtanen tiesi, että tuon oven takana valmisteltiin kirkon työntekijöille (erityisesti teologeille) tarkoitettua raamatunkäännöstä, johon oli eri värisillä teksteillä merkitty se, miten varmasti mitkäkin Jeesuksen sanat olivat hänen sanomiaan, mitkä taas eivät. Punainen väri merkitsi "hyvin varmaa", keltainen "melko varmaa", vihreä "jotakuinkin epäselvää" ja sininen "hyvin epätodennäköistä". Päätös Jeesuksen sanojen todenperäisyydestä tapahtui äänestämällä Kristologisen tutkimusseuran ehdotusten pohjalta.

Virtanen tapasi ystävänsä kahvilassa. Hänen ystävänsä nousi pöydästään heti hänet havaittuaan, keräsi kamppeensa ja tokaisi Virtaselle: - Ja nyt äkkiä pois täältä.

- Oho, en tiennytkään, että asiat olivat näin huonosti, hän ei malttanut olla huomauttamatta matkalla autolle. Kaverihan taitaa olla uskossa, hän ajatteli hieman sarkastisesti.

Kotimatkalla hänen ystävänsä sitten kertoili kokemuksiaan kellon ympäri kestäneestä valmistelutyöskentelystä, uuvuttavista istunnoista työryhmissä, kokouskeskusteluista ponsilause-esityksineen ja loputtomine äänestyksineen jne. Eniten Virtasen ystävää huoletti nyt aidosti se, miten välinpitämättömästi melkein kaikki, piispoja myöten suhtautuivat Raamatun ilmoitukseen. Jumalan sana ei enää sitonutkaan ketään, vaan esim. homoliitoille "pyrittiin hakemaan muunlaisia kristillisiä perusteluja". Virtanen ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä ylipäätään saattoi olla mahdollista, kun kerran Raamattu jo jotain oli asiasta sanonut.

Virtasen ystävä tuntui painiskelevan toden teolla omantuntonsa kanssa. Saunan lauteilla hämärässä tämä sitten sai puettua ahdistuksensa sanoiksi: - Olisiko kuitenkin niin, että vain olemalla mukana tuollaisessa saattaakin itsensä syylliseksi samaan syntiin?

Virtasen sydänalaa kouraisi, kun hän kuuli veljensä miltei parahtavan tämän hätänsä ulos suustaan. Hämärässä saunassa, hien puskiessa otsalle ja kasvoille kukaan ei olisi huomannut hänen silmiensä kostuvan. Hän kiitti mielessään Jumalaa, että vielä oli olemassa miehiä, jotka halusivat elää rauhassa omantuntonsa ja arvojensa kanssa.

Mediakatsaus 9

Tämän mediakatsauksen eka osio on enemmän Lahti-keskeinen, joten se ei välttämättä kommunikoi niin hirveästi napapiirin pohjoispuolella tai kehäkolmosen eteläpuolella asuville. Toisessa sitten katsotaan asioita vähän laajemmasta näkövinkkelistä.

-------

Kuten edellä jo uumoilinkin, Heikki on lähtenyt taas ristiretkelle. Tasan ei käy onnen lahjat, sillä harvalla on ihan omassa käytössään kokonainen sanomalehtitalo omien näkemystensä esille tuomiseen.

Nimittäin Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Heikki Hakala on odotetusti ottanut kantaa Älä alistu-kampanjaan. Ensin oikein pääkirjoitussivulla (25.03.2011), sitten varmemmaksi vakuudeksi myös Esalainen-kolumnipalstalla (26.03.2011). Väitteiden pääpaino on siinä, että nyt kirkko vain niittää satoa siitä, ettei jo alun pitäen asettunut selvemmin puolustamaan samaa sukupuolta olevien vihkimisoikeutta yms.

Hänen mielestään kyse on pienestä, mutta kovaäänisestä porukasta "oikein uskovia" kirkon sisällä. Hakalan mielestä kirkossa on "yllättävän yleistä kielteistä asennetta homoseksuaaleja kohtaan". Jotain oleellisen tärkeää Hakala joko huomaamattaan tai tarkoituksella koko ajan kuitenkin sivuuttaa. Tarkoitan tällä niitä raamatullisia argumentteja, jotka ovat, ei vain kristillisen avioliitto- vaan myös ihmiskäsityksen pohjana. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja avioliitto on Raamatun mukaan näiden kahden välinen liitto. Vaikka kukaan ei kannata sen enempää homojen kuin kenenkään muidenkaan syrjimistä, on otettava vakavasti ne Raamatun kohdat, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. (Ks. esim. Room. 1:18s. ja 1.Kor. 6:9-11.)

Pääkirjoituksensa lopussa hän puhuu "rautahampaisesta kristillisyydestä, jolla on hyvin vähän tekemistä kirkon tunnustuksen kanssa". Jätän nyt tuon hänelle ominaisen leimakirveen käytön omaan arvoonsa ("rautahampainen..."). Kysyn vain, mihin "kirkon tunnustukseen" hän viittaa? Ne kristityt, jotka pitävät Raamattua Jumalan ihmiskunnalle antamana ilmoituksena, ovat perinteisesti aina pitäytyneet em. käsitykseen homoseksuaalisuudesta.

Myös tämän aamun Esalaisen kolumnissaan Hakala heittää, että "on tärkeää, että myös kristillisistä lähtökohdista torjutaan sekä naispappeuden vastustaminen että homouden vastustaminen". Mitkä ovat siis ne "kristilliset lähtökohdat", joihin homokysymyksessä vielä voitaisiin vedota, kun kerran Raamattu itse puhuu selvää kieltään asiasta? Tämä jää epäselväksi.

Hakalan argumentit osoittavat hyvin sen, miten kansankirkko on langennut itse kaivamaansa kuoppaan: se ei ole Kristuksen kirkko, vaan kansankirkko, jossa totuus valitaan huutoäänestyksellä, media määrittelee moraalin ja yleinen mielipide normittaa teologisen linjan. Käytännössä tämä totalitarismi näkyy siinä, miten nuoren tietynlainen kokemus seksuaalisuuden alueella kriminalisoidaan, kun taas toisenlainen sanktifioidaan.

(Hakalan tuskaa lisää vielä se, että vanha kiistakumppani Lahen ajoilta, Sibeliustalon ex-toiminnanjohtaja Antti Vihinen hyökkää Uuden Suomen verkkoblogissa Hakalan ikiomaa mediaa vastaan. Vihisen mukaan Hakala... No, katsokaa itse täältä.)

-------

Kari Mäkisen esiintyminen tänään Aamutv:n haastattelussa ei oikein vakuuttanut. Haastattelija yritti painaa päälle ja puristaa Mäkiseltä tiukkaa linjausta em. nuorten kampanjaan ja sitä kautta (taas kerran) koko homokysymykseen. Mäkinen kiemurtelee kuin mato koukussa; toisaalta moniäänisyyden tulee mahtua kirkkoon, toisaalta tällainen tuntuu kenkulta... jne. Kirkko on totisesti sanan kirkko - monien ja monenlaisten sanojen, jopa keskenään ristiriitaisten sanojen kirkko, joita se suoltaa ulos pääpaimenensa suulla.

Toimittaja heittää kuvaruudulle ahdistavan näköisiä kirkosta eroajien tilastoja muutaman viime vuoden ajalta. (Tosin näyttivät vuosiluvut kiireessä menneen sekaisin...) Vaikutus on toivottu ja arkkipiispa alkaa puhua enemmän ja aiempaa hermostuneempaan sävyyn. Kukaan vain ei tule kysyneeksi, mistä syystä nämä ihmiset ovat eronneet kirkosta? Eroajia kun näyttää olevan niin monenlaista, moniääninen kirkko kun on. (Tämä onkin ilmeisen epämukava totuus niin kirkolle kuin mediallekin.)

Lopulta media saa haluamansa, joka myös ulos uutisoidaan heti: jatkossa rahahanat sulkeutuvat, jos äänenpainot eivät muutu. Haastattelua seuratessa oli päivänselvää, että tätä ajettiin takaa koko ajan. Toimittajan kysymykset ja hyökkäävä tyyli eivät jättäneet sijaa epäilyksille. No, ehkä tämän ulos kakistaminen Mäkiseltä oli nyt sitten sitä kirkon liberaalisiiven toivomaa "teologista suoraselkäisyyttä".

Tosin suurin kohu ehti jo lauhtua aiemmin viikolla kun monet kirkolliset järjestöt sanoutuivat irti Älä alistu-kampanjasta. Niinpä esim. Kansanlähetyksen boss Timo Rämäkin oli toppuutellut Nuotta-lehden päätoimittaja Mika Flakia pidättäytymään kommentoinnista enempien kärjistysten pelossa. Myös Sleyn johto kiirehti toteamaan, että häly on ohi ja rauha maassa taas. Herätysliikejohtajan on nykypäivänä oltava myös reaalipoliitikko ja bisnesmies: älä sahaa sitä oksaa, jolla itse istut. Tosin toisenlaistakin linjaa on tullut esille.

Se, mikä tekee tästä kampanjasta a)mielenkiintoisen ja b)historiallisen on sen toteuttajatahot: Luther-säätiö ja Patmos-Lähetyssäätiö yhteistuumin samassa rintamassa viidesläisten järjestöjen kanssa! Tällaista verkottumista (vaikkapa vain ihan projektiluontoistakin) toivoisi löytyvän lisää. Mielenkiintoinen tiivistelmä aiheesta & koko prosessista löytyy täältä.

Viidesläisten ja muiden raamattu-uskollisten asema kirkosa käy aina vain tukalammaksi. Eivät taineet Mika & co ymmärtää millainen kohu asiasta nousisi. Raamattu-uskolliset piirit kirkossa alkavat jo nyt olla tilanteessa, jossa mikä tahansa parannuskehoitus kristillisen moraalin pohjalta voidaan tuossa tuokiossa kriminalisoida. Olen jo pitemmän aikaa funtsinut, että unohdetaan jo nuo "Left behind"-leffat ja niiden välittämä mystifioitu kuva tulevasta pedonmerkkiyhteiskunnasta. Aletaan vaan katsoa totuutta silmiin omassa tilanteessamme.

Rajansa kaikella

Onko hän tosissaan? Vilkaisin nopeasti kalenteriani: ei, nyt ei ole aprillipäivä...

Tutkija HS:ssä: Oliko tämä kosto kirkolle?

Älä alistu -kampanjan video Nuotan nettisivuilla.

Markku Ulander

Julkaistu: 24.03.2011 07:05

Politiikan tutkija Sari Roman-Lagerspetz arvioi Helsingin Sanomissa, että kohuttu homovastainen kampanja on ehkä tietoinen vastaisku Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liberalisoitumiselle.

- Olen miettinyt, haluavatko he kostaa kirkolle sen, että kirkko on muuttunut liberaalimpaan suuntaan. Saada tällä kampanjalla nimenomaan liberaaleja ihmisiä eroamaan kirkosta ja kääntymään kristinuskon vastaisiksi, Roman-Lagerspetz pohtii.

Viime vuonna kirkon johto, kirkolliskokous ja piispainkokous päättivät, että homo- ja lesboparien kanssa voi rukoilla.

- Kosto tätä päätöstä vastaan on jotenkin ilmassa, Roman-Lagerspetz sanoo Helsingin Sanomissa.

Älä alistu -kampanjan takana ovat Nuotta-lehti ja kuusi kristillistä järjestöä. Siinä "Anni"-nimellä esiintyvä tyttö kertoo, kuinka "eheytyi" biseksuaalista heteroksi uskon avulla.

Kampanjasta noussut kohu on kiihdyttänyt kirkosta eroamista. Edellinen piikki erolukemissa oli viime syksynä esitetyn Homoilta-keskusteluohjelman jälkeen.

Ilta-Sanomat 24.03.2011.

Fénelonin kirjeet

Sain joskus viime vuoden puolella eräältä hyvältä ystäväpariskunnalta lahjaksi ranskalaisen katolisen piispa ja kirjailija Francois de Fénelonin (1651-1715) kirjan (Päivä 2007), joka sisältää hänen kirjeenvaihtoaan omien aikalaistensa kanssa. Olen sitten lukenut kirjasta pieniä kappaleita aina aamuisin ja huomannut, miten tuo pieni kirjanen yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen. Kirja on hyvin yksinkertainen ja käytännöllinen opas elämään kristittynä arkielämässä.

Tänä aamuna luin kappaleen, joka on otsikoitu "Ohjeita ihmiselle, joka on vasta kääntynyt Jumalan puoleen" (s. 82-84). Ohjeet muistuttavat hyvin paljon Paavalin Tessalonikan seurakunnalle kirjoittamia ohjeita, joita olen käsitellyt joskus aiemminkin. Pitkälle samoja ajatuksia on myös veljeni Jouni Suonpää tuonut esille viimeisimmässä Näky-lehdessä (nro 1/2011).

Nämä ovat kaukana kaikesta hengellisen puberteetti-iän kuohunnasta ja vaahtoamisesta, sisältäen hyvän "jalat maassa"-asenteen kristityn vaellukselle. Tällaista mentorointia tarvitsemme nykyään paljon, kun kaikenlaisten apokalyptisten harhanäkyjen raiteiltaan suistamat ihmiset vaeltelevat levottomina siellä täällä ja paikasta toiseen, kokematta itse sisäistä rauhaa ja suomatta sitä lepoa muillekaan.

"Täytä päivän mittaan velvollisuutesi, valvo kuluja ja perhekuntasi hyvinvointia. Kasvata lapsiasi lempeällä auktoriteetilla. Täytä yhteiskunnan vaatimukset niin, että olet avuksi kaikille, jotka sinut näkevät. Tämä on aivan yksinkertaista, päivänselvää ja tavanomaista. Tällainen elämä saattaa olla hyvin arkipäiväistä, mutta se vetää sinua jatkuvasti lähemmäksi Jumalaa. Millaisen lohdutuksen saatkaan, jos toimit tällä tavoin."

Mitä luulette?

Mitä luulette kertovan ajastamme sen arvoista kun perinteisen kristillisen moraalin ja mallien puolesta kampanjoivasta Älä alistu!-kampanjasta uutisoidaan näin:

Kristillinen nuortenkampanja potkaisi jo nettierot nousuun

16:18 - 22. maaliskuuta 2011 - (Päivitetty klo 16:50)

Älä alistu -kampanjan taustajärjestöt ovat huolissaan yhteiskunnan arvojen etääntymisestä kristillisestä arvopohjasta.

Kristillinen Älä alistu! -nuortenkampanja näkyy jo vapaa-ajattelijoiden Eroakirkosta.fi-palvelun tilastoissa. Palvelun tiedottaja Heikki Orsilan mukaan erotahti on selvästi kiihtynyt tiistain aikana.
- Tämän päivän luvut ovat jo kaksikertaiset eilisen vastaavaan aikaan verrattuna. Arvelen, että tämän päivän aikana menee rikki 250 eroamista. Tänään olemme saaneet jo kymmeniä palautteita, joissa eroamisen syyksi mainitaan nimen omaan tuo kampanja, Orsila kertoi iltapäivällä.
Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkinen kiirehti tiistaina korostamaan, ettei Älä alistu! ei ole kirkon kampanja. Mukana on kuitenkin kristillisiä järjestöjä, joita tuetaan muun muassa kirkollisverovaroin.
Tampereen vapaa-ajattelijoiden käynnistämä nettieropalvelu saavutti huippunsa viime syksynä, kun Ylen Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmasta noussut kohu maksoi kirkolle jopa yli 6000 jäsentä päivässä.

ESS.fi

• Tutkija: Karhunpalvelus kirkon uudistustyölle
• Arkkipiispalta huutia Älä alistu! -seksuaalikampanjalle
• Kirkosta eronneiden nettikommentteja
• Älä alistu! -kampanjan sivut

--------

Entä mitä ajattelette kertovan oman kansankirkkomme arkkipiispan (ja ilmeisesti myös suuren osan piispoja ja papistoa) moraalikäsityksistä ja arvoista sen, että kampanjasta todetaan, ettei se ole kirkon itsensä järjestämä? Onko tällainen ajattelu kirkon johdon mielestä siis vastoin kirkon oppia ja näin ollen myös vastoin Raamattua? Mikä on siis kirkon itsensä arvopohja esim. näissä paljon puhutuissa seksuaalieettisissä kysymyksissä? Kaikesta päätellen se ainakin poikkeaa siitä, mitä se on tähän ollut.

Hei kaikki "uudistusmieliset", kertokaa minulle mitä ihmeen väärää tällaisessa ajattelussa oikein on? Tai milloin se on muuttunut vääräksi?

Oheinen kuvalainaus on tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien nettisivuilta. Mielenkiinnolla odotan, mitä ESS kirjoittaa aiheesta huomisen lehdessä? Päätoimittaja vahva kirkollinen vaikuttaja Heikki Hakala taitaakin jo terottaa kynäänsä...

Mutta vakavasti: kun lukee noita nettikommentteja, niin sitä kysyy mielessään, että joko olemme ylittämässä sitä näkymätöntä rajalinjaa, joka erottaa sivistysvaltion totalitarismista, jossa on vain yksi oikea mielipide? Mitä onkaan vielä edessämme?

Kaksi roolia

Ovi kirkosta ulos näyttää käyvän aika tiheään, kuitenkin sillä erotuksella, että kirkosta eroajat eivät enää välttämättä eroakaan omasta herätysliikkeestään. Tämä on uutta hengellisessä tilanteessamme. Kyseessä on nimittäin iso muutos siihen vallitsevaan maan tapaan, joka on ollut todellisuutta tähän asti.

Aiemmin erottiin kirkosta, liityttiin helluntaihin tai vapikseen tms. Nyt kirkkokunnan rajojen ei enää koeta olevan esteenä herätysliikkeessä tai sen järjestössä toimimiselle. Luulen, että tämä uusi ilmiö - eräänlainen uusi villiys - on yllättänyt monet. Nyt erotaan kyllä kirkosta, mutta jatketaan aktiivista maallikkotoimintaa tai pysytään jopa järjestön uskollisena työntekijänä siitä huolimatta.

Aikaa myöten tämä tulee tietenkin olemaan riesa myös herätysliikejärjestölle itselleen (ja tulee vaikuttamaan esim. kirkolliseen tulonjakoon järjestökentässä), mutta se on sitten ajan murhe, ajattelevat monet. Ongelmaa vielä pahentaa se, jos kirkosta eronnut herätysliiketoimija on valovoimainen, karismaattinen ja hänen hengellinen vanhemmuutensa on laajalti tunnustettu.

Nyt en siis enää niin sauhua kirkosta eroamisen puolesta, mutta en tietenkään ole sitä vastaankaan. Sitä vastoin olen huomannut, että nykyisessä kuohuvassa tilanteessa, jossa nykyisen maailmanajan perustukset murtuvat, on järkevämpää olla varustamassa raunioituneen kirkkovaltakunnan levottomilla rajaseuduilla liikkuvia yksinäisiä samoojia toimimaan oikein ja raamatullisesti uudessa, oudossa tilanteessa.

No, runous sikseen, mutta oikeesti: mitä hyötyä on jonkun vilpittömästi kilvoittelevan uskovan lähteä ulos kirkosta tullakseen vain toisen samanlaisen jäseneksi? Eivät sen enempää Nokia Missio Churchin kuin Luther-säätiönkään esimerkit mitenkään houkuta tähän. Kirkosta lähtevältä kun edellytetään nykypäivänä kovalevyn uudelleen ohjelmointia. Muuten hän vain toistaa jo kertaalleen tehtyjä virheitä. Tarvitaan kokonainen paradigman muutos: ajattelun on uudistuttava suhteessa sellaisiin kristinuskon peruskäsitteisiin kuin mitä on seurakunta, uskovien yhteys, opetuslapseuttaminen ja hengellinen vanhemmuus.

Sitten kun tämä on tapahtunut, ollaankin uuden tilanteen edessä. Kun alan ymmärtää miten elää ruumiin jäsenenä, suhteessa Päähän ja vuorovaikutuksessa muiden ruumiin jäsenten kanssa, niin alankin tuottaa samankaltaista hedelmää.

Uskovalla kansalla kirkossa ja sen rajoilla on nyt edessä roolin valinta: mitä halutaan saada aikaan ja tapahtuvaksi? On kaksi tapaa olla seurakuntana Babyloniassa (1.Piet. 5:13). Toinen on nöyrä ja kuuliainen yhteistoimintamies, joka uhkaa hukuttaa oman kristityn identiteettinsä kirkollisen koneiston hammasrattaissa. Toinen taas on Herran myyräntyötä tekevä sissi, joka on hyvin tietoinen omasta lähetystehtävästään kirkossa ja toimii määrätietoisesti ja pitkäjänteisesti saamansa tehtävän täyttämiseksi.

Uskon muoto

Historiassa Jumala ilmestyi seemiläisen paimentolaiskansan vaiheissa. Hänen ilmoituksensa pohjalta tuo kansa järjesti jumalanpalveluksen temppelissä uhrikäytäntöineen, papistoineen ja uskonnon säädöksineen. Inhimillinen mieli ja tiettyyn aikaan sidottu kulttuuri poiki siihen omat lisänsä, joita tuon kultin myöhemmät kriitikot kutsuivat - jopa copyrigthin haltijan oikeudella - "vanhinten perinnäissäännöiksi".

Näin kävi historiassa ja tämän ilmestyksen seurauksena tuosta puusta versonut uusi, dynaaminen usko - ei siis enää uskonto edeltäjänsä tavoin - alkoi valloittaa kannattajia yhä laajemmalta alalta muuttuen ahtaasta uskonnollisesta marginaalista maailmanuskonnoksi. Selvää on, ettei tällainen irtiotto ja räjähdysmäinen uloskasvu voinut sujua kitkatta ja ilman emoyhteisön väkivaltaisiakin muotoja saaneita yrityksiä kontrolloida sitä.

"Ne, jotka olivat hajaantuneet sen ahdingon vuoksi, joka oli syntynyt Stefanuksen tähden, vaelsivat ympäri hamaan Foinikiaan ja Kyproon ja Antiokiaan saakka, mutta eivät puhuneet sanaa muille kuin ainoastaan juutalaisille. Heidän joukossaan oli kuitenkin muutamia kyprolaisia ja kyreneläisiä miehiä, jotka, tultuaan Antiokiaan, puhuivat kreikkalaisillekin ja julistivat evankeliumia Herrasta Jeesuksesta. Ja Herran käsi oli heidän kanssansa, ja suuri oli se joukko, joka uskoi ja kääntyi Herran puoleen." (Apt. 11:19-21)

Näin oltiin murtauduttu ulos aiemmasta ahtaasta aitauksesta, joka säilöi sisällään oikean uskon yhden ja ainoan oikean muodon.

Kuvitellaanpa tilanne tämän jälkeen. Jossain päin tätä planeettaa, jonka pelastukseksi Jumala oli säätänyt tuon Poikansa evankeliumin on yksinäinen saari, jonka asukkaat elelevät aika lailla omissa oloissaan välittämättä ulkopuolisen maailman myrskyistä sen enempää.

Myrskyistä puheen ollen... Eräänä aamuna saaren asukkaat huomaavat rantaan huuhtoutuneen muutaman haaksirikkoutuneen, joilla on tuomisinaan juuri tämä ilmestyksen kautta ihmisille pelastuksen tuovan evankeliumi. Saarelaiset ottavat sen vastaan iloiten, moni ihminen kastetaan ja heistä tulee tämän Jeesuksen opetuslapsia.

"Haaksirikkoutuneilla opetuslapsilla" on omat tapansa omasta kulttuuristaan, joilla he palvelevat ja palvovat Isää Jumalaa, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan. Uskoon kääntyneet saarelaiset omaksuvat monia näistä tavoista, erityisen tarkasti ne, jotka liittyvät pelastukseen, pelastuneitten yhteisöön ja oikeaan uskonvaellukseen. Muissa, toisarvoisissa ja kehällisissä seikoissa he alkavat sopeuttaa omaa kulttuuriaan uuden uskon mukaiseksi.

Kuluu muutama sukupolvi ja suotuisissa olosuhteissa saarelle syntyy rikas ja omaperäinen kulttuuri, jossa uskon perusasiat ovat edelleen niin kuin "haaksirikkoutuneet opetuslapset" ne heille ammoin opettivat ja kuten Pyhä Kirja ne meille esittää. Kuitenkin heillä on omassa jumalanpalveluselämässään, ylistysmusiikissaan, rukoustavoissaan ja muissa käytännöissään paljon sellaisia tapoja, jotka nousevat heidän omasta kulttuuristaan, maantieteellisestä sijainnistaan ja luonnon olosuhteistaan, geeniperimästään ja historiastaan.

Aikaa myöten, merenkulun, löytöretkien ja tutkimusmatkailun, kansainvälisen kaupan ja muun kanssakäymisen vilkastuessa saarelle saapuu muista, suuremmista ja rikkaimmista maista ihmisiä, jotka sanovat olevansa saman uskon edustajia. He eivät kuitenkaan voi ymmärtää saarelaisten omasta kulttuurista nousevia jumalanpalvelustapoja, rukouksia, tansseja ja lauluja, vaan vaativat, että heidän omassa maassaan käytössä olevat uskonnolliset tavat tulee ottaa myös saarella käyttöön ainoina oikeina tapoina palvella Jumalaa. Saarelaiset nousevat tätä vastaan selittäen, että sisältö on heillä ihan sama ja yhtä oikea kuin muillakin, vaikka tavat vaihtelevat...

------

Tarinaa voisi jatkaa, mutta olkoon. Kysymyksiä herää jo tältäkin pohjalta.

- Millainen on oikea uskon harjoittamisen muoto?

- Onko historiassa olemassa vain yksi ainoa oikea kulttuurinen tapa elää uskoaan todeksi?

- Onko se aina ja joka tapauksessa täsmälleen samanlainen kuin alkuperäinen tai sitä edeltänyt juutalainen tapa?

- Voisiko sama usko saada uudessa kulttuurisessa tilanteessa ja historiallisessa ajassa ja paikassa uudenlaisen muodon, jossa sisältö edelleen kuitenkin pysyy samana?

- Mikä uskossamme on sisältönsä puolesta sellaista luovuttamatonta, josta on kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa ehdottomasti pidettävä kiinni?

- Mikä taas voisi uskossa olla sellaista kulttuurista perimää, jota voidaan kyseenalaistaa, muuttaa ja uudelleenarvioida ajan, tilanteen ja tarpeen mukaan?

- Entä onko saarelaisten oikein kaapata vanhoja tapojaan ja juhliaan ja valjastaa ne uuden uskon käyttöön?

- Kuinka pitkälle tässä on lupa mennä?

-------

Tällasisia ajatuksia tulee väistämättä mieleen kun seuraa keskusteluja erilaisten juhlien ja pyhäpäivien viettämisestä, eri ruokalajien syömisestä tai niistä pidättäytymisestä yms. Ymmärrän, että monen nykykristityn mielissä tehdään aikamatkaa alkukristilliseen aikaan, uskomme juuriin. Länsimainen kristinuskon muoto on rappeutumassa ja se on menettänyt uskottavuutensa. Se kyseenalaistetaan ja sitä uudelleenarvioidaan uskovien itsensä taholta paljon ankarammin kuin koskaan materialistien, marxilaisten tai muiden taholta. Tilalle etsitään jotain muuta vaihtoehtoa, jossa uskon tuore sisältö on paremmin maistettavissa.

Väitän, että esim. juutalaisten juhlien harrastus (ja sitä kautta esim. sukupuiden penkominen) nousee pitkälti tästä oman kulttuurimme murroksesta. Näen sen olevan enemmänkin meidän ajallemme ominainen tapa ja kulttuurinen ilmiö kuin osoitus mistään uskonpuhdistuksesta. Näen vastaavanlaisen ilmiön Luther-säätiöläisten luterilaisen puhdasoppineisuuden hillittömässä ihannoinnissa ja helluntailaisen ristinkansan vannomisessa kitarakuoron ja pitkän kirjan laulujen nimiin. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta kaikille niille on yhteistä tietty aikasidonnaisuus - aika vain vaihtelee.

Eikö kuitenkin Jumala, joka ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ollut elävien, ei kuolleiden Jumala? Entäpä jos Hän yllättäisikin meidän pukeutumalla uuteen kultturiseen pukuun ilmestyessään ajassa ja paikassa? Eikö Pyhä Henki kykenekin kommunikoimaan saman ikivanhan totuuden kulttuurisesti relevantilla tavalla siten, että kunakin aikana Hänen puhettaan kyetään ymmärtämään?

Niin, mutta missä menee uskon sisällön ja muodon välinen raja...?

Historian poimu

Olen tässä parina leppoisana iltana lueskellut viimesintä Ulkopolitiikka-lehden numneroa 1/2011, jonka teemana on "Politiikkaa menneisyydellä". Moni artikkeli käsittelee siis historiankirjoitusta ja historian kirjoja kansallisen ja valtaa pitävien politiikan teon välikappaleena.

"Historiankirjoitus - ja myyttien rakentaminen - on pitkään nähty osana yleisempää nationalismin, kansallisten identiteettien ja kansakuntien rakentamisen ongelmaa. Tällaisen tarkastelutavan keskeinen ajatus on, että historian (uudelleen)kirjoittaminen ja myyttien (uudelleen)rakentaminen on jotain, mitä kansallisvaltiot yleisesti ottaen tekevät; historia on niille keskeinen työkalu kansallisen identiteetin työstämisessä." (s. 17)

Joku onkin sanonut, että "historia on taaksepäin katsovaa profetiaa", joskin tuosta kommentista maistuu melkoinen jälkiviisastelun maku. Tosin eivät kaikki ole aina osanneet ottaa oikeaa oppia historian tapahtumista, tokko osaavat kaikki vieläkään. En siis usko tällaiseen kulttuurievoluutioon.

Viime vuosisadan viimeisinä vuosina historiankirjoituksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa nousi esille kaksi politiikan tutkijaa, joiden sanomat ovat ehkä eniten leimanneet aikaamme. Kuinkas ollakaan, molemmat ovat tietty Jenkkilästä, tuosta kolmannen milleniumin Roomasta, jonka niin sotilas- kuin medialegioonatkin ovat ulottaneet vaikutuksensa planeettamme jokaiseen kolkkaan.

Toinen oli Francis Fukuyama, joka puhui "historian lopusta ja viimeisestä ihmisestä". Toinen taas oli Samuel P. Huntington teesillään uudesta maailmanjärjestyksestä kulttuurien kamppailuna. Molempien miekkosten ylevänä innoittajana oli taru pahan vallan sortumisesta ammoisen Neuvostoliiton alueella ja ihmisten mieliä (niin, ja ennen kaikkea maailmanlaajaa kauppaa!) sitoneen kylmän sodan päättyminen. Kummankin osakseen saama suuri huomio aiheutui siis uudesta maailmantilanteesta. Aiemminhan koko ajatus "historian lopusta" olisi tuonut mieleen vain jotkut tohtori Outolemmen apokalyptiset märät unet maailmanlopusta.

Fukuyaman perusväite oli, että liberaalissa demokratiassa ihmiskunta on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. Ihmisyhteisöjen hallinnan lopullinen muoto on käsillä ja (länsimainen, liberaali, hedonistinen ja materialistinen) demokratia on selviytynyt voittajana kulttuurien historiallisen eloonjäämistaistelusta. Yhteiskuntien hallitsemisen perusperiaatteita koskeva ajattelu oli tullut lopulliseen päätepisteeseensä. Yhtä ja toista kumousta ja katastrofia voi vielä tulla eteen, mutta yhtä kaikki, voitto on saavutettu. Tässä mielessä siis historia oli loppunut. (Seikko Eskola, Historian kuolema ja kulttuurien taistelu, s. 53.)

Itselläni (enkä varmasti ole ainoa) on jo pitkään ollut mielessä ajatus, että olemme jo jonkin aikaa olleet jonkinlaisella vedenjakajalla. Olemme sellaisessa historian poimukohdassa, jossa kykenemme näkemään kauan taaksepäin, arvioimaan mennyttä, jopa vanhat totuudet ja teesit kyseenalaistaen. EDessä päin emme näe oikein mitään. Maailma on muuttunut epävarmaksi, jopa pelottavaksi paikaksi elää, jossa mikä tahansa voi järkkyä ja jossa nyt-hetki (tai paluu menneeeseen vaikkapa jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa) on paras olotila elää. On ehkä liian rohkeata kuvailla vallitsevaa tilannetta jonkinlaiseksi "historiattomaksi olotilaksi", mutta joltain tällaiselta se näyttää ja tuntuu.

Kaikki entinen eri variaatioineen, jopa eri mahdollisuuksineen tuntuu olevan läsnä tässä ja nyt. Vaihtoehtoinen historiankirjoitus askarruttaa monien mieliä, esimerkkinä tästä vaikka joitain vuosia sitten netissä ollut ansiokkaasti laadittu "Valtakunta"-internetsivusto. Se lähti liikkeelle skenaariosta, että mitäpä jos Saksa olisikin voittanut II maailmansodan. Neuvostoliitto olisi kukistunut, liittoutuneet olisi lyöty Normandian rannikolle ja EU:n lipun keskellä komeilisikin (monien sinne havitteleman Neitsyt Marian sijaan) hakaristi. (Mihinkähän sekin sivusto on hävinnyt netistä?)

Elämme joka tapauksessa valtavan laajat mittasuhteet saanutta historian, sen kirjoituksen ja sen "suurten kertomusten" uudelleenarvioinnin aikaa. Vanhat totuudet tyyliin "näin se meni" kyseenalaistetaan niin kirkkohistorian, kansallisen historiankirjoituksen kuin suurvaltapolitiikankin kohdalla. Historiankirjoitus kajoaa uudella rohkeudella, suorastaan häiritsevällä häikäilemättömyydellä arkoihin, jopa kiellettyihin aiheisiin, joista ei ennen saanut puhua.

Esille nousee marginaali(n)en historia, jossa historiaa lähestytään vähemmistöjen näkökulmasta. Vähemmistöjen historiasta ja tilanteesta vedetään laajempia, koko valtaväestöä ja sen kulttuuria peilaavia yleistyksiä. Trenditietoinen, pinkkitennarinen homomies nostetaan tavallisen, löysäfarkkuisen heterotaviksen ohi todellisen uuden miehen mallin idoliksi. Jonkun etnisen vähemmistön vaiheista ja kohtaloista vedetään yleistyksiä valtaväestön moraaliin tai sen puutteeseen.

Sitä, mitä on edessämme, ei kukaan uskalla ajatella. Yksi asia on vain varma. Kulutusjuhlien tulee saada jatkua entisellään. Jopa kristillisissä piireissä profeetat saavat tuoda vain menestystä ja aineellista hyvinvointia lupaavia sanomia. Toisaalta tuomiopäivän profeetat ovat suosittuja silloin, kun mistä tahansa - vaikkapa maailmanlopusta - pitää saada hyvät kiksit.

J.R.R. Tolkien kuvaa fantasiakirjoissaan usein pahan vallan edustajia ikivanhoina, jo aikakausia sitten toimintansa aloittaneina ja vuosituhansia hellittämättä uurastaneina myyttisinä hahmoina, joiden olemassaolon myöhemmät sukupolvet ovat jo kenties unohtaneet, kunnes historian haamut uudelleen nousevat esille. Meidänkin on hyvä ymmärtää, että vihollisemme ei ole muuttunut modernisaation myötä, Neuvostoliiton romahdettua tai myöhäismodernin kulttuurisen murroksen yllättäessä meidät.

Vanhan testamentin apokalyptisessä Danielin kirjassa kuvataan historian tulevat maailmanvallat kaikki petoina. Tämä on hyvä ymmärtää. EU:n tähtitunnuksen keskelle voidaan kaavailla joko muinaisen babylonialaisen äitijumalattaren symbolia tai sitten ikivanhaa, myyttistä svastikaa, yhtä kaikki - kyse on pedon vallasta Jumalan valtakunnan edustajien näkökulmasta katsottuna.

Jotain hyvää maanosamme kulttuurin kristillisistä juurista kertoo 1800-luvun lopulla vahvasti Saksan syntymiseen vaikuttanut valtakunnankansleri Bismarckin lausahdus: "Valtiomiehen tehtävä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi."

Yrittäisikö joku johtajista vieläkin vai ovatko lamppumme jo sammuneet?

Viidesläisyys ottaa roolia - Kirkkokansan raamattupäivä Lahdessa 12.03.2011

Uusi tie-lehdessä 03.03.2011 Kansanlähetyksen pian väistyvä johtaja Timo Rämä kutsui viidesläistä seurakuntaväkeä Kirkkokansan raamattupäiville Lahteen. Kokoontumisen taustalla oli "hämmennys ja huoli, mihin luterilaista kansankirkkoamme johdetaan, kun liberalisoituminen näyttää kiihtyvän uskomattomaan vauhtiin". Itse ajattelen kyseessä olevan enemmänkin sen, missä tilanteessa kirkko jo nyt on. Esim. viime syksyn kuuluisassa homodebatissa eivät raamattu-uskolliset piirit Päivi Räsäsen suulla lausuneet mitään sellaista, mitä ei olisi sanottu jo aiemminkin. Nyt vain on ilmassa niin paljon muuta sellaista, mikä osoittaa niin kirkollisen kuin yleisenkin keskusteluilmapiirin ratkaisevasti muuttuneen.

Tapahtumassa oli Lahden Ristinkirkko tupaten täynnä. Ohjelma noudatteli perinteistä luterilaista ja viidesläistäkin kaavaa, jossa luento kommenttipuheenvuoroineen seuraa toistaan. Välillä toki yritettiin tehdä irtiottoja yhteisöllisyyden suuntaan kehottamalla kättelemään ja keskustelemaan vierustoverin kanssa yms.

Kirkon perusongelmana nähtiin sen raamattuteologian alalla tapahtunut luopumus. Tämä ei ole mikään ihme, kun miettii millaiset heput ovat vuosikymmeniä olleet tulevien kirkon työntekijöiden kouluttajia nimenomaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Eräs puhujista totesikin, että kirkon johdossa on tapahtunut "megatrendin muutos". Tämän seurauksena "emme voi enää sanoa mitään Raamatun pohjalta", Timo Junkkaalaa lainatakseni.

Kirkon työntekijän näkemys niin todellisuudesta, Jumalasta kuin Raamatustakin voi tällöin olla se, että Jumalasta puhuminen on kuin kaksi sokeaa yrittäisi selittää toiselle millaista maailmassa näyttäisi olevan. Jumala on siis vaikeneva jumala; hän ei itse puhu mitään, eikä hänestä voida puhua mitään. Jokainen ymmärtää, mitkä ovat eväät lähimmäisen ohjaamiseen ja auttamiseen tältä pohjalta. Paavali sanookin, että jos me olemme panneet toivomme Jumalaan vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.

Toisaalta voidaan nähdä myös uusateismin lisääntynyt vaikutus tiedeyhteisöissä tieteenalasta riippumatta. Myös tavallinen suomalainen on ateisti, käytännöllinen sellainen. Kirkko on tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa siihen, eikä se yhteiskuntaan "suolana ja valona". Tässä tilanteessa kaikenlainen Raamattuun vetoaminen leimataan heti fundamentalismiksi. Ehkä meidän olisi siis hyvä oppia olemaan pelkäämättä tuota nimitystä? Vai oltaisiinko terveesti ylpeitä ja tiedostavia tässä suhteessa?

Kun siis totuus on kärsinyt inflaation ja Jumalan ilmoitus on suhteellistettu, niin on syntynyt tyhjiö, jonka kuitenkin hyvin pian - ja usein jo ennen aikojaankin - täyttää jokin muu, uusi uskonnollinen ajattelu. Ehkä antikristus siis onkin huippueksegeetti eli sellainen, joka hallitsee hyvin uskonnollisen kielen, kirkolliset tavat ja teologiset sisällöt, mutta jonka sydän on elävästä Jumalasta kaukana. Julki lanseerataan siis eksytys, joka eksyttää jos mahdollista valitutkin.

Käytännön ongelma niin seurakunta- kuin oppilaitostyössäkin on jo nyt se, että mitä sitten enää voidaan opettaa Jumalasta ja Raamatusta esim. vastauskoontulleille? Tai kun nuori lähtee opiskelemaan kirkon virkaan, niin missä mahtaa kirkko silloin ollakaan menossa esim. moraalikysymyksissä, kun hän muutaman vuoden kuluttua valmistuu? Uutena ilmiönä oltiin nyt - joidenkin mielestä ensi kertaa - havaittu se ilmiö, että kirkkokansa äänestää jaloillaan eli he eivät tule kuuntelemaan väärää opetusta, olkoot vaikka kuinka kotikirkossa. Uuden testamentin valossa tämä on oikea ratkaisu.

Monet kirkossa olevien uskovien ongelmista johtuvatkin siitä perusristiriidasta, joka vallitsee kirkon jäsenyyden ja rakenteen ja uusitestamentillisen seurakuntamallin välillä. Jos halutaan tässä ristiriidassa elää, niin ei sitten tule ihmetellä sen käytännön seurauksia. Herra ei koskaan tarkoittanutkaan seurakuntaansa lähtökohtaisesti tällaiseksi, jollaisena sen nyt ympärillämme näemme.

Kuitenkin Timo Rämäkin ilmoitti jo oman linjapuheensa alussa, että lähtökohta on se, että kirkosta ei olla lähdössä minnekään. Tämä voidaan toki nähdä "rakkautena isien kirkkoa kohtaan", mutta yhtä hyvin se voidaan nähdä myös kylmänä reaalipolitiikkana. Kirkossa nähdään edelleen paljon hyvää, tosin nyt jo pääasiassa sen menneisyydessä: julistus, diakonia, rippikoulutyö, vahva talous, hyvät kiinteistöt, ammattinsa osaava henkilöstö jne.

Jossain vaiheessa päivää tuli mieleen, että jos apostolit olisivat käsitelleet asioita näin, olisimme edelleen juutalaisuudessa. Tämä herättää kysymyksen, tuleeko tietty osa kirkollisesta herätysliikeväestä todellisudessa koskaan - olivatpa opilliset linjaukset tulevaisuudessa vaikkapa seksuaalimoraalin alueella millaiset hyvänsä! - lähtemään kirkosta? Siellä on kuitenkin niin hyvä olla...

Viidesläinen herätysliikeväki näkee edelleen itsensä osana luterilaisen paikallisseurakunnan toimintaa. Vaikka eroja esim. virkakysymyksessä onkin, niin halutaan kuitenkin sitoutua "nöyrään yhteistyöhön". Toisaalta nyt peräänkuulutetaan jo selvemmin "hengellistä kotipaikkaoikeutta" niin henkilöstöseurakuntien kuin jumalanpalvelusyhteisöjen muodossa. Nämä nähdäänkin toimivina ratkaisuina muuttuneessa urbaanissa tilanteessa. Jumalanpalvelusyhteisöjen kohdalla tullaankin varmaan tulevaisuudessa näkemään aiempaa laajapohjaisempaa verkottumista viidesläisten kesken, vaikkei mitään rakenteellisia muutoksia olekaan näköpiirissä.

Tarkoituksena näyttää siis olevan vahvan opposition luominen. Seuraavaa Kirkkokansan raamattupäivä ollaankin järjestämässä maaliskuussa 2012. Siksi ihmettelen, miksi mukaan ei kutsuttu esim. Sley:tä? Toisaalta kirkosta eroamiseen ja ylikirkolliseen yhteistyöhön liittyvät kysymykset näyttävät evankelisten piirissä olevan jo - ehkä monien yllätykseksi - pari askelta pitemmällä kuin viidesläisyydessä. Rivien tiivistäminen on joka tapauksessa siis ajankohtainen haaste. (Ehkä se toimii myös jonkinlaisena haasteena Luther-säätiön suuntaan?) Mikäli kirkko hyväksyy sukupuolineutraalin avioliiton olivat kaikkien viidesläisten järjestöjen edustajat sitä mieltä, että kirkon tulisi silloin luopua vihkimisoikeudestaan.

Kun sanoin alussa, että Ristinkirkko oli eilen tupaten täynnä, niin samaan hengenvetoon on todettava se, että kirkkokansan keski-ikä oli huomattavan korkea, varmaan enemmän yli kuin alle viidenkymmenen. Tämä on varmasti kirkollisen herätysliikeväen eräs suuria tulevaisuuden haasteita, josta eilen ei kuitenkaan juuri kukaan - paria poikkeusta lukuunottamatta - tuntunut kantavan huolta.

Viidesläisellä peruskansalla ja nuorten aikuisten sukupolvella näyttää olevan tässä kohtaa iso kuilu ylitettävänään. Toinen puoli on edelleen juhlallisten julkilausumien kansaa ja toinen puoli kaipaa käytännön actionia asioiden muuttamiseksi. Se, kuka näissä kahdessa genressä kykenee operoimaan on tulevaisuudessa vahvoilla. Toki sekin on vahvoilla, kuka kykenee nuorten aikuisten nälkäistä joukkoa luotsaamaan hengellisessä kasvussa eteenpäin. Silloin on tietenkin vain uhkaamassa hengellisen yksipuolisuuden vaara ja hengellisen vanhemmuuden puute.

Tuohon "vaikeneva Jumala"-teemaan vielä palatakseni: sen jälkeen kun sanomme, että "kyllä, Jumala on puhunut meille sanassaan!", meidän on mielestäni vielä kysyttävä, "onko Jumala lopettanut puhumisensa?" Ovatko Hänen sanansa vain kiveen hakattua ilmoitusta, vai onko Hänen sanansa edelleen myös uutta luova ja inspiroiva, profeetallinen sana? Eli miksei taaskaan kukaan puhunut mitään Pyhästä Hengestä? Väitän tämän olevan eräs viidesläisen(kin) teologian ja käytännön heikko kohta. "Sisäinen sanan" väärinkäytösten neuroottinen pelkääminen lienee sammuttanut profeetallisen sanan valon Muroman perinnönjakajien joukossa.

Otetaan käytännön esimerkki elilisestä. Timo Junkkaala rinnasti ansiokkaassa alustuksessaan kirkon nykyisen tilanteen Jeremian kirjan lukuun 23, jossa on kuvattu Herran sana vääriä hengellisiä johtajia, profeettoja ja paimenia vastaan. Kun luet tuon luvun, löydät sieltä paljon kipeän ajankohtaisia yhtymäkohtia maamme hengelliseen tilanteeseen. Mutta se, mitä jäin itse kaipaamaan, oli saman luvun ennustus oikeista hyvistä paimenista: "Ja minä herätän heille paimenia, ja ne kaitsevat heitä; eivät he enää pelkää eivätkä säiky, eikä heistä yhtäkään puutu, sanoo Herra." (Jer. 23:4)

Jos sovelletaan ko. luvun muuta sisältöä omaan tilanteeseemme, niin miksei yhtä hyvin - tai etten sanoisi, vielä sitä suuremmalla syyllä! - myös tätä profetian sanaa. Paavali sanoo, että "profetoiva puhuu ihmisille rakennukseksi ja kehoitukseksi ja lohdutukseksi." (1.Kor. 14:3) Miksi tätä puolta asiasta ei tuotu voimakkaasti esille? Vai oltaisiinko silloin keikutettu venettä liian voimakkaasti?

Elämä kuolleista

Mikä oli ensimmäisen vuosisadan juutalaisten Jeesuksen uskovien voiman salaisuus, kun heidän kauttaan evankeliumi levisi räjähtävällä voimalla yli koko tuon ajan tunnetun maailman?

Entä mitä tapahtui perinteisen seurakunnan pastorille, kun Messias Jeesus ilmestyi hänelle kolme kertaa?

Mikä on Jumalan tarkoitus kun Hän Jeesuksen ristin kautta poistaa juutalaista ja pakanaa erottavan vihollisuuden ja väliseinän ja yhdistää heidät Jeesuksessa yhdeksi uudeksi luomukseksi?

Katso lisää linkistä.

Pappi väärässä paikassa

Johannes Kastaja on eräs raamatunhistorian mielenkiintoisimpia hahmoja. Luukas kertoo miten hän lapsena kasvoi ja vahvistui hengessä. Hänet oli täytetty Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa, kertoo Luukas. Johannes vietti aikansa erämaassa aina siihen hetkeen asti, jona hän astui Israelin kansan eteen ja aloitti julkisen toimintansa. Tässä mielessä hän muistuttaa Mestariaan; molemmat miehet astuivat ikäänkuin puskista laajempaan tietoisuuteen tuon ajan Lähi-idän hengellisessä kentässä.

Johannes oli siis erämaassa ja siellä hän myös saarnasi. Hän ei hakeutunut suuriin asutuskeskuksiin, jossa hänen sanomallaan olisi ollut takuuvarma laaja ja moninainen kuulijakunta. Ei, vaan ihmiset päinvastoin vaelsivat tarkoituksella pitkiäkin matkoja ilmeisen hankaliin olosuhteisiin Juudean erämaahan kuulemaan perinteiseen kamelinkarvaiseen profeetanasuun sonnustautunutta ilmestystä.

Johannes saarnasi Jumalan valtakunnan tulemista, julisti parannuksen tekoa ja kastoi parannuksen tehneet Jordanissa. Tässä mielessä hän oli kaikkien kristillisten kastajien esiaste. Kun häneltä kysyttiin hänen identiteettiään hän sanoi olevansa vain huutavan ääni erämaassa - ei siis edes "huutaja" itse, vaan vain Hänen äänensä. Ei siis mitään omaa ministryä, statusta, sädekehää tms. Hän ei kosiskellut yleisöä, vaan enemmänkin harrasti eräänlaista uskonnollista niukkuusmarkkinointia.

Johannes oli leeviläinen ja erämaassa. Leeviläisen olisi kuulunut olla temppelissä lakisääteisissä jumalanpalveluspuuhissa ja kiireinen uhrihommeleiden kanssa. Johanneksella oli kuitenkin aikaa olla erämaassa aina siihen asti kuin hänen oli aika astua Israelin eteen. Hänen olisi pitänyt syödä uhrieläinten lihaa sakastissa, mutta hän tyytyi heinäsirkkoihin ja metsähunajaan Juudean auringon paahteessa.

Johannes oli pappi väärässä paikassa. Jumalan suunnitelmissa hän kuitenkin oli. Jumalan kutsu ajoi hänen kohdallaan virkauran ohi. Näyttää siltä, että tämä johanneskastajalainen syndrooma oli jotensakin vaikea käsittää silloisen virkapappeusjärjestelmän edustajille. Taitaa se olla sitä vielä nykyäänkin. Tämä käy ilmi siitä hämmennyksestä, joka temppelisysteemin pääpaikalla vallitsi kun sieltä lähetettiin oikein korkeastioppineita fariseuksia ottamaan Johannekselta selvää, kuka hän oikein oli ja miksi ihmeessä hän harrasti tällaista kastamistoimintaa? "Kuka olet, että voisimme antaa vastauksen niille, jotka meidät lähettivät? Mitä sanot itsestäsi?"

Virallinen uskonnollinen systeemi on aina kiinnostunut sen liepeillä ilmenevästä vapaan Hengen inspiraation pohjalta syntyneestä hengellisestä toiminnasta. Motiiveista en aina niin tiedä.

Pappi väärässä paikassa on aina, ei vain hämmenneksen aihe, vaan myös uhka viralliselle hierarkkiselle uskonnolliselle systeemille. Pappi väärässä paikassa kertoo siitä, että on joku, joka haluaa totella enemmän Jumalaa kuin ihmistekoista luomusta.

Joskus sitä miettii, kuinka monta tällaista Suomen niemelläkin mahtaa olla, kaikessa hiljaisuudessa omia velvollisuuksiaan ja vastuitaan hoitaen ja odottaen aikaa, jolloin astuu kansan eteen?

Kristuksen ristin vihollisina?

Paavali kirjoittaa Filippiläiskirjeen 3. luvussa asioiden oikeasta tärkeysjärjestyksestä. Hän varoittaa lukijoitaan "pahoista työntekijöistä", joita hän vielä kutsuu "pilalle leikatuiksi". Nämä olivat Paavalin omien joukosta nousseita lakikiivailijoita, jotka pyrkivät tekemään tyhjäksi hänen julistamansa evankeliumin. "Pilalle leikattu" on siis sellainen, jolle joku muu asia kuin Kristus ja Hänen tuntemisensa on tullut tärkeämmäksi. Tässä tapauksessa se oli kerskuminen juutalaisella syntyperällä ja ympärileikkauksella.

Tämän vastapainoksi Paavali - itsekin juutalainen ja rabbikoulutuksen saanut oman aikansa teologi - asettaa vain ja ainoastaan Kristuksen ja Hänen tuntemisensa. "Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan", hän toteaa. Israelin kansan biologinen jäsenyys ei siis Paavalin mukaan merkitse yhtään mitään ilman Kristuksen tuntemista. Oikea ympärileikkaus ja todellinen Jumalan kansaan kuuluminen tulee siis uskon kautta, ei lihallisin perustein.

Paavali sanoo, että hänellä toki olisi mihin luottaa inhimillisin tai biologisin perustein:
- "ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä"
- "Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista syntynyt"
- "lakiin nähden fariseus"
- "intoon nähden seurakunnan vainooja"
- "lain vanhurskauteen nähden nuhteeton"

Oman CV:nsä esittelyn jälkeen Paavali sitten toteaa, että "se mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi". Tärkeimmäksi asiaksi geneettisen, kulttuurisen ja uskonnollisen perimän sijaan on nyt tullut se, että "minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka (Mooseksen) laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta".

Kärjistetysti voisi sanoa, että miksi ihmeessä tyytyä sekundaan, kun priimaakin on tarjolla? Miksi palata juutalaiseen uskonnollisuuteen, kun kerran Pyhän Hengen voima on tarjolla? Tämän olisi hyvä ymmärtää meidänkin päiviemme kristittyjen judaistien, jotka askaroivat enemmän esiasteessa kuin täyteydessä.

Vähän myöhemmin samassa luvussa Paavali "aivan itkien" toteaa, että "monet vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina". Aika jyrkkä tuomio, sanoo joku nyt. Miten niin juutalaisuus, ympärileikkaus ja muut sen kaltaiset asiat voisivat merkitä vihollisuutta Kristuksen ristille?

Perimmältään kyse ei ole pelkästään juutalaisuudesta. Paavalista ei uskoontulonsa myötä tullut antisemiitti. Periaatteessa kyse voi olla mistä hyvänsä "-laisuudesta" tahansa, joka ihmisen arvoprioriteeteissa ajaa ohi Kristuksen sisäisen tuntemisen. Uskonnollisuus voi tässä kohtaa olla - ihmisestä riippuen - korkea- tai matalakristillisyyttä, herätys- tai kasvatuskristillisyyttä, ylistystä tai alistusta, siionismia tai perussuomalaisuutta (you name it!), mutta yhtä kaikki se on arvotonta ilman Kristusta. On sytä olla tarkkana, ettei "vaelleta Kristuksen ristin vihollisina".

Mutta Paavalin kohdalla ja Filippiläiskirjeen kontekstissa se oli uskonnollista juutalaisuutta, jossa Jeesukseen uskomiseen salakavalasti sekoitettiin lain noudattamista ja lopulta jopa kiivailua lain noudattamisen puolesta. Kyseessä oli harhaoppi nimeltä galatianismi, jossa laki ja armo sekoitettiin toisiinsa. Tätä vastaan Paavali epäröimättä hyökkää Galatalaiskirjeessä. Mooseksen lain ja juutalaisten tapojen noudattamisessa on nimittäin ristin pahennus poistettu.

Samaa juutalaisuskonnollista seremonialismia vastaan on kirjoitettu Heprealaiskirje, jonka sanoma pähkinänkuoressa on se, että uusi liitto on parempi kuin vanha. Tätä olisi hyvä uudelleen opettaa monille juutalaisuuteen päin kallellaan oleville uskoville Suomessakin. Samaa synkretististä sekametelisoppaa yritettiin vähän eri reseptillä tarjota Kolossan uskoville. Siinä oli vain sekoitettu juutalaisuutta, gnostilaisuutta ja kristillisiä vaikutteita. Vähän samaa kuin nykypäivän new agekin. Nämä esimerkit osoittavat UT:n sanoman erinomaisen ajankohtaisuuden meidänkin aikanamme.

Kuten sanottu, kovimmat vastustajansa Paavali sai palvelutyönsä aikana omiensa joukosta. Näistähän Paavalia varoitetaan hänen saavuttuaan juhlille Jerusalemiin: "Sinä näet, veli, kuinka monta tuhatta juutalaista on tullut uskoon, ja he ovat kaikki lainkiivailijoita. Mutta heille on kerrottu sinusta, että sinä opetat kaikkia pakanain seassa asuvia juutalaisia luopumaan Mooseksesta...". Tätähän Paavali ei tietenkään tehnyt, mutta ihan samojen ongelmien kanssa sai Paavali hengellinen poika Timoteuskin asemapaikassaan Efesossa taistella. "Minä kehoitin sinua jäämään Efesoon, käskeäksesi eräitä kavahtamaan, etteivät vieraita oppeja opettaisi, eivätkä puuttuisi taruihin ja loppumattomiin sukuluetteloihin, jotka pikemmin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon". Pääpaino uskonelämässä oli siirtynyt pois Kristuksesta. Silloin on vaarana se, että tullaan Kristuksen ristin vihollisiksi.

Huiminta Paavalin tekstissä on kuitenkin se, minkä hän asettaa tämän kristillisen judaismin todelliseksi vastapainoksi:
- "meillä on yhdyskuntamme taivaissa"
- "sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi"
- "on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itsellensä alamaiseksi"

Ei siis Jerusalem, eikä Rooma, vaan taivaallinen uusi Jerusalem.