Näyttää siltä, että yleensä opimme tärkeimmät asiat uskonelämässämme henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Tai ainakin parhaiten sitä kautta. Tällainen kokemusperäinen ymmärrys ja tieto karttuvat sellaisen harjaantumisen kautta, jossa on ollut jo riittävä määrä toistoja. Tämä unohtuu meiltä rationaalisuuteen viehättyneiltä hellenistikristityiltä niin luvattoman helposti.
Toinen asia, joka unohtuu vielä helpommin on seurakunnan ja sen elämän ymmärtäminen prosessina. Aivan niin kuin me yksilöinä, niin seurakuntakin yhteisönä elää koko ajan. Se muuttuu ja kasvaa koko ajan. Siihen pätevät monessa kohtaa samat lainalaisuudet kuin ihmiseenkin, kuten että se, mikä ei edisty, se taantuu. Kasvulle on annettava tilaa, vaikka se merkitsisi kipua tai keskeneräisyyttä.
Jatkuva liikkeelläolo pelottaa useampia meistä. Liian monet meistä tyytyvät hengellisen elämänsä huippuhetkinä pyytämään vain kolmen majan rakentamista kirkastuvuorelle. Kun ajattelemme terveen seurakunnan dna:a Neil Colen mukaan, löydämme sieltä d:n, "divine truth" ja n:n, "nurturing relationships", mutta jos meiltä puuttuu a, "apostolic mission, jäämme niille sijoillemme. Valtaosa nykyisistä seurakunnistamme löytyy näiltä sijoilta, olivatpa ne orgaanisia tai messiaanisia, luterilaisia tai muita kirkollisia tai uusia itsenäisiä seurakuntia.
Olisiko kuitenkin tärkeämpää, kuin istuttaa uusia seurakuntia, opetella ensin elämään niin kuin ruumiissa eletään, so. Kristuksen ruumiin jäsenenä ja sitä kautta myös toinen toistemme jäseninä? Olemme uskoon tultuamme siirtyneet "ekkleesiaaliseen persoonalliseen elämään" (John Zizioulas). Seurakunta Kristuksen ruumiina on persoonien kommuunio, koska siinä - enkä puhu nyt mistään rakennuksesta! - persoonat ovat suhteessa Jumalaan ja toisiinsa.
No comments:
Post a Comment