Näyttää siltä, että elämme entistä enemmän kahtiajakautuneessa maassa. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen polarisoitumisen ainekset ovat nyt voimakkaat. Pohjoinen ja etelä, köyhät ja rikkaat, pätkätyöläiset ja ylityöllistetyt, kouluttamattomat ja akateemiset, kasvukeskukset ja syrjäseudut, syntyperäiset suomalaiset ja maahanmuuttajat, poliitikot ja ns. tavallinen kansa ja viimeisimpänä esimerkkinä itsenäisyyspäivän illan tapahtumat Tampereella ja ennen kaikkea sen jälkipuinti mediassa. Valtakulttuurin menettäessä entistä enemmän otettaan alakulttuurien kirjo senkun kasvaa. Sisällissodan uhkakuvat voivat olla vielä kauempana tulevaisuudessa, mutta pessimistisimmät puhuvat jo ensimmäisistä poliittisista murhista tulevan vuoden aikana.
Yhtä kaikki, kevään 2012 presidentinvaalien kahtiajako näkyy maassamme edelleen. Se näyttää toistuvan ja vain kasvavan. Koskaan ennen ei maassamme ole ollut näin laajapohjaista hallitusta, mutta silti tämä polarisoituminen näyttää vain saavan lisää tuulta siipiensä alle. Henkilökohtaisesti minusta näyttää siltä, kuin suurin kärsijä nykyisessä tilanteessa olisi presidentti Sauli Niinistö; tekee hän aloitteita mihin suuntaan hyvänsä tai ottaa hän maan henkisenä johtajana roolia missä kohtaa hyvänsä, hänet joko tahallaan tai tahattomasti ymmärretään, käsitetään ja tulkitaan väärin. Hän näyttää yllättävän usein "sammuttavan väärin" todellisia tulipaloja - ja valitettavan usein ne on tuomittu epäonnistumaan jo etukäteen.
Yllätyksekseni olen huomannut sen, miten kielteisesti etenkin yleläinen media suhtautuu valtiomme päämieheen. Sen agenda ja orientaatio on näyttänyt todelliset kasvonsa erityisesti Tampereen "kiakkosodan" uutsisoinnissa ja jälkilöylyissä Ajantasassa ynnä muualla. Jos "Ison Jytkyn" jälkeen kysyttiin viileää harkintakykyä Timo Soinilta, niin nyt tämän hetkisessä tilanteessa sitä kysytään erityisesti yleläiseltä medialta. Nyt jos koskaan pitäisi rakentaa ja puhaltaa yhteen hiileen, mutta se näyttää olevan niin perin vaikeaa medialle. Joku Juha Sipilä näyttää tässä tilanteessa edustavan toivoa uudenlaisesta, siltoja rakentavasta ja positiivisesti säilyttävästä poliitikosta.
Muistaakseni se oli jossain EVA:n raportissa tämän vuosituhannen alussa, jossa todettiin, että "pinnan alla muhii"; "moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta".
-------------
Kirkon kentässä aiempi kehitys näyttää vain menevän eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Konservatiiveiksi leimattujen olemassaolo ja toimintavapaus kirkossa alkaa olla entistä uhatumpaa ja joissakin kohtaa lähentelevän jopa uskonvainon tasoa. Vielä 20-30 vuotta sitten nämä "konservatiivit" edustivat kirkon ja yleensä kristinuskon yleistä ja perinteistä tulkintaa ja linjaa. Nyt he ovat nurkkaan ahdistettuja ja niin maallisen kuin kirkollisenkin median täysin perusteettomasti syrjintää harjoittaviksi häiriköiksi leimattuja. Kuka kokoaisi yhteen ja kertoisi jälkipolville näitä sorretun uskonnollisen vähemmistön tuntoja? Elämme maassamme ennen näkemättömän kirkkotaistelun aikoja.
Kirkon mediakäyttäytymisestä paistaa läpi selkeä "pelin politiikka", joka näkyy siinä, miten on olemassa kaksi linjaa, virallinen (se, mitä kerrotaan huolestunein otsarypyin ulospäin) ja epävirallinen (se, mitä harjoitetaan salaa ennen ja jälkeen palaverien, komiteoiden ja kokousten). Niinä aikoina, joita vielä leimasi rehellisyys, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus, tällaista kutsuttiin kaksinaamaiseksi.
Maamme hengellisessä kentässä on viime aikoina käyty keskustelua raamatullisuuden ja karismaattisuuden välisestä suhteesta, rajapinnoista ja tulkintalinjoista. Tämä keskustelu on suurimmalta osin ollut oikeansuuntaista ja rakentavaa. Näitä kahta tärkeää uskonelämän aspektia ei voi asettaa toistensa vastakohdiksi, vaan ne on pidettävä tasapainossa keskenään. Tähän ymmärrän Paavalin viittaavan, kun hän kirjoittaa Timoteukselle, että olemme saaneet, emme pelkuruuden, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden, terveen harkinnan ja ymmärryksen Hengen.
Kirkollisen elämän tämän syksyn tähtihetkiä ovat olleet täydet kirkot matkasaarnaaja Jari Sarasvuon ministryn myötä. Tämä ilmiö heijastelee mielestäni - ei missään nimessä mitään hengellistä herätystä! - vaan pelkästään ihmisen omaa uskonnollisuutta heijastelevan kansalaisuskonnollisuuden nousua. Uskonnon osuus ihmisten elämässä, ratkaisuissa ja valinnoissa ei ole suinkaan ohi, vaan näen sen merkityksen tulevan murroksen aikana vain lisääntyvän. Ratkaisevaa kuitenkin on se, mistä lähteestä tämä kaikki nousee? Moni näkee kirkon hyvän muutoksen agenttina Teemu Laajasalon ja hänen edustamansa orientaation. Miksei yhtä hyvin (tai paremmin) Timo Pöyhösen?
-------------
Se, mitä itse olen kuluneen vuoden aikana ollut havaitsevinani maamme hengellisessä tilanteessa on ollut puhtaasti orgaaninen kehitys. Kirjoitin tästä jo nelisen vuotta sitten:
"Wolfgang Simson mainitsee globaalit mittasuhteet saavuttaneessa orgaanisen seurakuntaliikkeessä olevan kahdeksan eri virranuomaa, mitä kautta asiat tapahtuvat historiassa nyt, ajassa ja paikassa.
1. Säännöllisesti kokoontuvat kotona kokoontuvat seurakuntayhteisöt. Nämä voivat olla jossain verkostossa olevia tai yksittäisiä ryhmiä.
2. Kirkoista ulos lähteneiden uskovien kotiseurakunnat, jotka eivät halua tulla luetteloiduiksi tai ylipäätään tunnetuiksi. Näihin yleensä törmätään sattumalta tai mielipidekyselyjen kautta, niin kuin esim. George Barna on tehnyt.
3. Bisneksessä mukana olevien ryhmät esim. jonkun yrityksen sisällä tai joilla on yhteyksiä bisnesmaailmaan.
4. Monissa perinteisissä kirkoissa kotiryhmät muuttuvat entistä enemmän kotiseurakuntien kaltaisiksi tai jopa ne itse ovat parhaillaan jonkinlaisessa ylimenovaiheessa tähän suuntaan.
5. Roomalaiskatolisen kirkon sisältä löytyy yllättävän monia "pienseurakuntia", joissa on tarkoituksena kuroa umpeen ero maallikon ja papin välillä ja kiinnittää ihmiset suoraan Kristukseen ja Jumalan Sanaan.
6. Monissa historiallisissa kirkoissa, kuten esim. anglikaanisessa kirkossa, esiintyy "pieniä tavoittavia yhteisöjä".
7. Eri uskontokuntien ja jopa kulttien (esim. buddhalaisten, hindujen, muslimien ja jopa newagerien) sisäpuolella olevat liikkeet, jotka valitsevat tehtäväkseen jäädä niiden sisäpuolelle vaikuttaakseen siellä ja rakentaakseen yhteyttä Jumalaan siellä. Esimerkkinä tästä Simson mainitsee erään uskoontulleen hindupapin Intiassa, joka nyt hyvin menestyksellisesti istuttaa kotiseurakuntia brahmiinien keskuuteen.
8. Median (radio, tv tai netti) synnyttämät kotiseurakunnat."
Tämän kaltaista sitä kykenee nykyään havaitsemaan siellä täällä ikään kuin orastavina ja varovasti maasta esiin nousevina versoina. Näen maamme hengellisen toivon olevan Jumalan armosta juuri tämän kaltaisessa kehityksessä, en vanhoissa rakenteissa tai perinteissä, eikä niihin palaamisessa (oli se sitten juutalaista, luterilaista tai helluntailaista). Oma kokemukseni kuluneelta vuodelta seurakunnan elämästä on ollut se, että parhaimmillaan se on seikkailua. Kun organisatoriset rakenteet ja ohjelmansuorittaminen jäävät marginaaliseen asemaan, on tilaa opettelulle elämään ruumiissa. Siitähän seurakunnassa on kyse, elämisestä Kristuksen ruumiin jäsenenä.
No comments:
Post a Comment