Olisiko se mahdollista...?

Sanotaan, että "kun tuuli kääntyy, niin kaikki muuttuu". Myöhäismoderniteetin kulttuurisen myllerryksen keskellä monet ovat ehkä luulleet jo tottuneensa muutoksiin. Nyt kuitenkin esim. tapahtumat arabimaissa haastavat meidän sietokykyämme muutosten suhteen: mitä vielä onkaan edessä?

Samanlaisia ajatuksia nousee monen mieleen myös tarkasteltaessa kirkon nykyistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä maassamme. Jos meille olisi viitisen vuotta sitten edeltä käsin annettu tilannekatsaus mallia 11022011, niin kovinkaan moni ei olisi varmaankaan ollut valmis nielemään noin vahvasti värittynyttä tulevaisuudenkuvaa.

Tosiasiassa myös tässä kohtaa joudumme vakavana kysymään: mitä vielä onkaan edessä?

Taannoista kastekeskustelua vielä kelatessani mieleeni nousee entistä voimakkaampana ajatus yhdessä elämisestä erilaisesta kastenäkemyksestä huolimatta. Radikaali ajatus:

- voisimmeko oppia elämään yhteisössä, jossa on samaan aikaan käytännössä kaksi erilaista kastenäkemystä?

Puhun nyt nimenomaan uskovien yhteydestä paikallisella tasolla. Olen aina esim. arvostanut hyvin korkealle Vapaakirkon käytännön olla asettamatta ehtoollisyhteydelle mitään muita ehtoja kuin sydämen uskon Jeesukseen Kristukseen.

Nykyisen kaltaisen muutostulvan keskellä sitä joutuu väkisinkin kysymään itseltään, muilta ja Jumalalta, mitkä asiat todella pysyvät? Esim. Suomen ev. lut. kirkon nykyinen sylilasten kastekäytäntö ei välttämättä ole enää mikään itsestäänselvyys. Kastekäytäntö sakramentin toimittamisen ajan ja tavan suhteen voi muuttua tulevaisuudessa. Rinnalle voi hyvinkin tulla toinenkin käytäntö.

Nokia Mission kahden rinnakkaisen kastekäytännön salliminen oli irtiotto aiemmasta yhtenäiskulttuurista. Veikkaanpa, että se ei jää viimeiseksi täällä kotimaassa. Esim. Englannin anglikaanikirkossa kuului olleen jo 1970-luvulla hiippakuntia, joissa on käytössä kumpikin kastekäytäntö. Samoin Saksassa, luterilaisessa Württembergin maakirkossa oli jo 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa vastaavia esimerkkejä. Kun tuolloin kysyttiin asiaan kannanottoa Bochmanin yliopiston teologisesta tiedekunnasta, niin vastaus oli se, että on teologisesti jopa laitonta soveltaa mitään kurinpidollisia toimenpiteitä kirkon viranhaltijoita kohtaan tällaisissa tapauksissa. Wuppertalin kirkollinen korkeakoulu oli ottanut asiaan aivan samanlaisen kannan. (Evangelische Kommentar v. 1969, s. 559-565, artikkeli "Lapsikaste vai aikuiskaste - väärä vaihtoehto".)

Vastaavanlaista voi hyvinkin tapahtua lähitulevaisuudessa myös Suomessa tällä alueella. Kävi miten kävi, niin on hyvä olla realisti ainakin kahden seikan suhteen:

• Toisaalta kirkon - tai ainakin vielä joidenkin kirkollisten piirien - vaatima kotien kasteopetus näyttää nykyisin entistä enemmän olevan ns. "harsomaisen röpelöinen". Maallistuminen on tosiasia, pakanallistuminen seuraava askel, eikä luterilaisella kasteteologialla näytä olevan mitään eväitä vastata tähän kehitykseen.

• Jos edellinen oli ns. sekundääriargumentti, niin primääriargumentti lienee tässä kysymyksessä se, että uskovat irtautuvat entistä enemmän perinteisten kirkkoinstituutioiden otteesta, myös opillisesti. Heitä on tässä tilanteessa opetettava itse tutkimaan Raamattua ja muodostamaan itsenäinen kanta esim. kasteasiaan Sanan pohjalta.

Tärkein pointti kuitenkin on se, että seurakunnan Herra haluaa meidän elävän rauhassa keskenämme. Kun Hänen omansa ovat yhtä, maailma uskoo, että Jeesus on Jumalan lähettämä Vapahtaja ja Herra. Näinhän Jeesus rukoili Johanneksen evankeliumin luvussa 17 ylimmäispapillisessa rukouksessaan.

• Oli siis veljesti/sisaresi kastenäkemys, armolahjanäkemys, Israel-näkemys, ylistyskokemus tai muu näkemys millainen hyvänsä, elä rauhassa hänen kanssaan, rakasta häntä ja vie hänen kanssaan evankeliumia eteenpäin.

• Ole valmis sovintoon Kristuksen ruumiin hyväksi. Tiedämme, että kasteasiassa on kirkkohistorian saatossa tehty väkivaltaa suuntaan jos toiseenkin. Herra on kuitenkin antanut meille sovituksen viran, niin tässäkin asiassa - etten sanoisi: nimenomaan tässä asiassa.

Kuulin joskus Wolfgang Simsonin kertovan siitä, miten hän oli mukana Etelä-Saksan, Baijerin ja Sveitsin pohjoisosien eri seurakuntiin ja kirkkokuntiin kuuluvien uskovien yhteisessä hankkeessa rukoilla ja julistaa sovitusta ja pyytää anteeksiantoa tuon alueen traumaattisten historiallisten tapahtumien vuoksi. Nämä profeetalliset tunnusteot (ns. "teon saarna") liittyvät uskonpuhdistuksen ajan tapahtumiin 1500-luvulla, jolloin niin katoliset, reformoidut kuin luterilaisetkin vainosivat uskonpuhdistuksen kolmannen haaran eli ns. anabaptistiseen liikkeeseen kuuluvia uskovia. Kun haluttiin olla loogisia, heidät hukutettiin.

Jotain vastaavanlaista Herran omien keskinäistä sovinnontekoa kasteasian ja siinä tapahtuneiden väärinkäytösten suhteen mekin tarvitsisimme. Tarvitsemme Herran mielenlaatua, joka oli valmis nöyrtymään alas asti, jopa kuolemaan asti. Käytännössä ajattelen sen ilmenevän myös siinä, että voimme sanoa toisenlaisen kastenäkemyksen omaavalle henkilölle:

- "Ajattelen kasteasiasta eri tavalla kuin Sinä, mutta tulen tekemään kaikkeni, jotta Sinulla olisi vapaus ajatella ja toimia oman näkemyksesi pohjalta, niin kuin oikeaksi havaitset."