Miten käy evankelioinnin?

Evankeliumi on tänään virallisesti ja pitkäkestoisesti paitsiossa. Tiedäthän paitsion? Tilanteen futiksessa, jossa pelaaja koskettaessaan tai tietyissä tilanteissa jopa liikkuessaan kohti palloa, hän oitis syyllistyy sääntörikkomukseen.

Tänään kristillinen järjestö toisensa jälkeen suorastaan kilpailee siitä, että onkin itse asiassa kehitysapujärjestö. Se takaa paremman medianäkyvyyden tai ainakin työrauhan. Ja ennen kaikkea se takaa paremmat mahdollisuudet saada roposet sekä kirkolta (ainakin etelässä) että valtiolta.

Neil Cole on useammassakin yhteydessä todennut, että seurakunta alkaa aina sillä kysymyksellä, kuka on Jeesus on Sinulle? Ja jollei tätä kysymystä esitetä, voidaan oikeutetusti kysyä, ollaanko tekemisissä aidon uskon kanssa?

Globaali maailmantilanne on sellainen, että sen hätä - sodat ja terrorismi, ihmiskauppa ja ihmisoikeusrikkomukset, maanjäristykset ja nälänhädät - ovat saaneet (osittain reaaliaikaisen median ja erityisesti sosiaalisen median ansiosta) sellaiset mittasuhteet, että sitä tuntuu olevan vaikeaa kestää. Jeesus ennusti etukäteen näin tapahtuvan, kehotti opetuslapsiaan olemaan kestäviä uskossa ja valvomaan. Samaan hengenvetoon Hän myös totesi valtakunnan evankeliumin tulevan saarnatuksi kaikkialla maailmassa.

Aika usein näyttää kuitenkin siltä, kuin nyt tämä maailmantuska ajaisi yli kaiken muun ihmisten mielissä. Herää kysymys, uskotaanko evankeliumilla enää olevan mitään annettavaa kolmannen maailman ihmisille? Onko evankeliumilla ollut omassa elämässäni sellainen voima ja vaikutus, että olen itse kokenut sen muuttavan elämäni? Joskus törmää jopa sellaisiin ajatuksiin ja korostuksiin, joissa ajatellaan meidän olevan sen elämänviisauden ja asenteen tarpeessa, joka näillä ihmisillä on. Mitä virkaa siis evankeliumilla on, jos koko asetelma kääntyy päälaelleen?

Onhan se mediaseksikästä, mutta kuka on se, joka uskaltaa rohkeasti ja yksituumaisesti vain sanoa ääneen, että tässä ollaan nyt Jeesuksen asialla ja että evankeliumi on sitä, että saadaa ihmisiä uskomaan Jeesukseen?

Sori, ku mä oon näin brutaali ja yksoikonen...

Pyhä anarkia

Joskus kun lukee Paavalin ensimmäistä kirjettä korinttilaisille uskoville, sen ensimmäistä lukua, herää mieleen häpeämätön, suorastaan anarkistinen ajatus siitä, että Jumalan pelastussanoma, evankeliumi ei ole kontekstualisoitua. (Tapa esittää se voi kyllä sitä olla ja joskus onnistuukin siinä.)

Ei kreikkalaisten mielen mukaan, filosofointia ja inhimillistä viisautta, retoriikkaa loistokkaimmillaan, ei, vaan yksinkertainen saarna Ristiinnaulitusta (ja Hänestä yksinään). Myöhemmin sitten tässäkin on sitten yritetty oikoa mutkia, siinä enemmän tai vähemmän onnistumatta, kun kirkkoisät yhdistelivät platonismia ja Aristoteleen ajattelua, siis tuota muinaisen hellenismin rationalistista perintöä, aivan toisenlaisesta (seemiläisestä ja eritoten juutalaisesta) kulttuuriperimästä nousevan Jeesus-uskon kanssa. (Tätä kutsutaan sitten patristiikaksi ja loppu onkin palanen länsimaisen kristinuskon historiaa.)

Mutta ei edes juutalaisten, tuon Jumalan valitun kansan, uskonnonharjoituksen mittapuun mukaan sitä pelastussanomaa yritetty sovittaa, vaan sinnekin tarjotaan vain samaa Ristiinnaulittua Kristusta. Se, mikä tuolla on hullutus, typeryyttä - "give me a break, so last season!" - se onkin täällä, tässä kontekstissa loukkaus hyvien ihmisten vilpitöntä ja hyvää tarkoittavaa uskonnollisuutta kohtaan. "On suorastaan skandaali, että meille julistetaan tällaista pelastusta!"

Ehkä olisikin oikein kutsua kontekstualisointia raamatullisela termillä "korvasyyhyyn puhumiseksi"? Tällaisia blasfeemisia, suorastaan anarkistisia ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, kun peilaa omaa aikaansa Uuden testamentin tekstejä vasten. Kutsun sitä tässä eräänlaiseksi "pyhäksi anarkiaksi", hagioanarkiaksi, jossa pyhä ei ole anarkian (ja sen pilkan) kohteena, vaan jossa pyhä itse suorastaan anarkistisesti pilkkaa rauhanomaista ja vakiintunutta uskonnonharjoitusta, kaataen maahan sen rahanvaihtajien pöydät ja ajaen ulos pyhäköstä sen markkinamiehet.

Pitäisikö meidän muuttaa kulttuurimme raamatulliseksi, sensijaan että epätoivoisesti yritämme vääntää raamatullisen uskon sopimaan oman kulttuurimme muottiin?

John Fenn Lahdessa helatorstaina 14.05.2015

Olipa virkistävä päivä! Olimme isommalla joukolla koolla kuuntelemassa John Fenniä, joka on vierailulla Suomessa. Fenn on siinä mielessä mielenkiintoinen kaveri, että hänen urakehityksensä hyvin menestyvästä pastorista uudentyyppisen seurakunnallisuuden tienraivaajaksi on yhtä aikaa sekä harvinainen että niin tuttu (ainakin minulle henkilökohtaisesti).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten monet jutut jossain toisella puolella maailmaa ovat niin hämmentävän samanlaisia kuin meilä täällä Suomessa. Muutamia esiumerkkejä tästä olivat esimerkiksi,

• jos kokoontuminen tapahtuu jonain muuna päivä kuin sapattina, ollaan heti pielessä
• jos kokoontumisessa naiset saavat sanoa jotain, ollaan automaattisesti väärässä

Tähän voisi lisätä vielä Fenninkin huomion siitä, että kun kokoontuminen siirretään "auditoriosta" jonkun olohuoneeseen, asia ei vielä välttämättä muutu yhtään miksikään. Monien pitkään uskossaolleiden ja perinteisiin seurakuntiin kuuluneiden tuntuu olevan hyvin vaikea (joskus jopa mahdotonta) oppia pois vanhasta paradigmasta. Vaikeinta se näyttää olevan sellaisten kohdalla, joilla päällimmäisenä tunteena ja motiivina on katkeruus vanhoista kokemuksista johtuen ja kauna aiempaa perinteistä seurakuntaansa kohtaan. Tällaisella pohjalla oleva yhteisö ei kasva, ei edes silloin, kun siihen liittyy toisia yhtä pettyneitä ja katkeroituneita. (Nämä nimittäin yllättävän nopeasti riitaantuvat keskenään ja loppu onkin sitten marginaaliyhteisöjen kirjoittamatonta historiaa.)

Fennin opetus oli hyvin käytännönläheistä ja raitista ja kelpaa hyvin sekä henkilökohtaiseksi ravinnoksi jokaiselle kasvamaan pyrkivälle että rakennusaineiksi laajemmalla yhteisöllisellä tasolla. Esimerkiksi se käytäntö, jossa kokoontumispaikka vaihtuu ja näin kukin vuorollaan saa olla vetovastuussa (ja joka meilläkin täällä Lahdessa jo pitkään on toiminut), on aidosti kristittyjä osallistava ja varustava.

Edelleen itseäni askarruttaa kysymys siitä, milloin näkisimme Suomessa aidosti missionaalisia yhteisöjä, jotka tavoittavat tyystin ulkopuolisia ja uskolle vieraita ihmisiä, eivätkä rakenna toimintaansa jonkun trendin tai muun hyvän täkyn avulla vain "pyhien kierrätykseen".

Virtanen ja tahalliset väärinymmärtäjät

Virtanen oli taas törmännyt yhteen heistä.

Nämä uskovat olivat aivan oma lajinsa, vaikka Virtanen joskus vakavasti miettikin, kuinkahan yleistä heidän käyttäytymisensä oikeasti mahtoikaan olla?

No se oli tätä: henkilö keskustelee Virtasen kanssa ja pahaa-aavistamattaan Virtanen on hyvin avoin ja - kun kerran uskonveljien/sisarten kanssa ollaan - sopivan suurpiirteinen jossain sanonnoissaan. Nämä liittyivät useimmiten joihinkin keskustelussa käsiteltyihin teemoihin ja olivat Virtasen omia puolihuolimattomia heittoja tai keskeneräisiä ajatuksia niistä. Useimmiten, ellei peräti aina nuo kommentit olivat puolinaisia lauseita tai virkkeitä, joista puuttui subjekti ja joita ääneen mietiskeltiin passiivissa.

No, varomattomuudeksihan se myöhemmin paljastui. Hän nimittäin sai kuulla - useimmiten monen mutkan kautta - sanoneensa sitä tai olevansa tätä mieltä, jopa "edustavansa" jotain kantaa, jonka ylle sitten luotiin epämääräinen, jopa harhaoppinen maine. Joskus näistä laadittiin kokonaisia oppisrakennelmia, joita Virtanen sitten tietämättään levitti. Pahimmillaan Virtasen lausahduksista vedettiin suoria linjoja gnostilaisuuteen, new ageen tai liberaaliteologiaan. Masentavinta tuossa kaikessa oli se, että Virtanen vahvasti epäili sen olevan tietoisen tarkoitushakuista. Virtasen sanat oli - hänen niitä jälkeenpäin tarkastellessaan - kylmän rauhallisesti revitty irti alkuperäisestä asiayhteydestään ja nyt niitä sitten esiteltiin niin seurakunnan rukouspiirissä kuin sosiaalisessa mediassakin suorina lainauksina hänen puheestaan.

Se, mikä oli Virtasen mielestä kaikkein huolestuttavinta, oli se, että näin nämä samaiset tahalliset väärinymmärtäjät tuntuivat lukevan Raamattuaankin.

Poliittinen epäkorrektius

Julistaa Jeesuksen olevan ainoa tie pelastukseen ja Jumalan yhteyteen on tänään ihan yhtä poliittisesti epäkorrektia kuin se oli alkukristittyjen aikana. Antiikin maailmassa kristittyjen julistama ilosanoma Jeesuksesta Herrana ja Pelastajana edusti jo silloin valtakulttuurin näkökulmasta suvaitsemattomuutta muita uskontoja ja niiden kannattajia kohtaan. Tuon ajan hellenistisessä kulttuurissa vallitsi suloinen sekamelska ja konsensus sen suhteen, miten kukin sai omalla uskonnon harjoittamisellaan tulla autuaaksi. Evankeliumi edusti myös poliittista epäkorrektiutta suhteessa roomalaiseen hallintoon, koska em. Jeesukseen Messiaana liitetyt nimitykset kuuluivat yleisen käsityksen mukaan vain ja ainoastaan keisarille.

Paavali kuvaa 1.Korinttilaiskirjeen 1. luvussa niitä odotuksia ja sitä  vastarintaa, jota evankeliumin julistaminen kuulijoissa sai aikaan tuon ajan maailmassa. Hän ensinnäkin sulkee pois inhimillisen oppineisuuden tienä Jumalan yhteyteen. Paavali jopa kärjistää asian niin, että jopa Jumalan typeryydessä on enemmän viisautta kuin inhimillisessä viisaudessa. Paavali liittyy tässä kohtaa Mestariinsa, joka sanoi jopa iloitsevansa siitä, että pelastus on piilotettu tämän maailman viisailta ja ilmoitettu sellaisille, joilla on lapsenmielinen asenne evankeliumia kohtaan.

Paavalin kokemuksen mukaan evankeliumia julistettaessa tapahtuu jako kahteen. Tai tarkemmin sanottuna kolmeen, koska aina on niitä, jotka ottavat ilosanoman vastaan. Mutta muuten ihmisillä on kahdenlaisia odotuksia. Kaivataan toisaalta viisaita sanoja ja hienolta kuulostavaa filosofiaa. Vain se koetaan vakavasti otettavaksi sanomaksi, johon kehdataan samaistua. Toisaalta halutaan nähdä ihmetekoja, kokea väristyksiä ja saada säpinää. Jollei näitä saada, koetaan sanoma epäuskottavaksi. Toiset kokevat evankeliumin loukkauksena itseään ja omaa uskonnollisuuttaan kohtaan. "Miten he julkeavat tarjota minulle tällaista pelastusta?" Toiset näkevät evankeliumin ristiinnaulitusta isona vitsinä, joka on liian mauton ollakseen totta.

Kaikessa tässä on jotain hyvin tuttua meidän omalta ajaltamme. Niinpä tänäänkin lapsena kastettu kirkon jäsen kokee loukkauksena julistuksen siitä, että hänen tulisi katumuksessa ja uskossa kääntyä Jeesuksen puoleen. Juutalaisuus uskonnollisena ilmiönä näyttää tänään asuvan minkä tahansa kristillisen tradition nimiin vannovan kirkollisen instituution sisällä. Samoin tänäänkin osa meistä ei kaipaa puhetta ristiinnaulitusta, vaan värejä, valoja ja kultahippuja.

Poliittinen epäkorrektius on edelleen vakio.

Fraaseja käyttääkseni, globaali maailma on pienentynyt, vaaditaan uskontojen vuoropuhelua ja etsitään rauhanomaista rinnakkaiseloa polarisoituvassa maailmantilanteessa. Ehdoton julistus Jeesuksesta ainoana tienä pelastukseen, Jumalan yhteyteen ja paratiisiin ei sovi tähän maailmankansalaisen genreen. Itse asiassa tämä julistus koetaan fundamentalistisena uhkana, koska vain se voi ratkaisevasti järkyttää tuon toisen, vielä ilmeisemmän fundamentalismin perustuksia. Tämä onkin totta, koska se on ainoa, mikä voi herättää ihmisen. Tässä ei ole kysymys kirkkokunnista tai jäsenrekistereistä, vaan ihmisen sydämen uskosta.

Niin, se kolmas ryhmä. Niille, jotka uskovat tämän, Jumalan hullutus ja Jumalan heikkous onkin sitten Jumalan viisaus ja voima pelastukseen.

Virtanen ja miehen voimat

Sanoivat Virtasen veltostuneen. Puhuivat - selän takana tietysti - Virtasen jämähtäneen paikoilleen unelmoimaan ja mietiskelemään, kun muut taas painoivat pitkää päivää valtakunnan hommissa. Samaan aikaan se Virtanen vaan oli, niin sanottiin. Kyllähän Virtanen sen tiesi, miksi näin sanottiin. Hänhän oli jo pitkään ollut vakaasti sitä mieltä, että tärkeämpää kuin hiki hatussa tehdä jotain, on olla jotain. Tämän hän oli myös sanonut ääneen ja saanut siitä monet vihat päällensä. Häntä vähän huvitti tällainen puhe, ja jos rehellisiä ollaan, niin myös vähän harmitti.

Kun Virtanen tarkasteli oman kotikaupunkinsa Herran kansan elämää, hän näki siellä paljon hyvää ja aitoa hengenelämää. Samaan aikaan hän näki myös paljon sellaista puuhastelua, minkä alkuperää, motiiveja ja todellista hedelmää hän huolissaan mietiskeli. Hän tunsi monia seurakuntien työntekijöitä ja vastuunkantajia, jotka ns. painoivat niska limassa sitä työtä, jota - sekä kaiken järjen mukaan että ennen kaikkea Raamatun sanan pohjalta - seurakunnan (so. siis Kristuksen ruumiin jäsenten) tulisi tehdä. Hän jopa muisti erään pastorin, joka tuskastuneena puuskahti seurakuntansa johtoryhmälle, että he halusivat palkata hänet vain tekemään seurakunnan työn.

Virtanen tunsi erään nuoren miehen, joka pyyteettä ja tunteja laskematta väänsi Herran työssä. Saatiin paljon aikaiseksi, oli väkeä liikkeellä ja uudet työmuodot kukoistivat ja isot massakokoukset seurasivat toinen toistaan. Kuitenkin muutaman vuoden kuluttua kaikesta tuosta kohinasta ei ollut paljoakaan jäljellä. Nuori mies itse vetäytyi sairaslomalle ja muutenkin miettimään omaa rooliaan siinä, mitä hän kutsui seurakunnan työksi.

Kun Virtanen tässä kohtaa oli uskaltanut avata suunsa, oli hän saanut kasvoilleen melkoisen pastoraalisen palautevyöryn.

- Miten se Virtanen oikein kuvittelee Herran työn menevän eteenpäin, jollei ole niitä, jotka ovat valmiita panemaan kaikkensa likoon? kyseli eräskin tiukka vanhimmiston jäsen häneltä.

- Täytyyhän meidän sitä paitsi antaa mahdollisuus hyvää tarkoittaville ihmisille tehdä jotain Herran eteen, oli eräs kunnianarvoisa, vanhan polven pastori säestänyt.

- Niin, jotenkinhan tämä systeemi on saatava pyörimään, kolmas tuumi.

Virtanen ei tuollaisissa tilanteissa viitsinyt jäädä väittelemään. Se, mitä Virtanen mielessään mietti oli se, että hyvin harva tuli kysyneeksi sitä, kenen voimassa tämä kaikki raataminen tapahtui.

Hänen täytyi - taas kerran - myöntää itselleen olevansa vastavirtaan soutaja. Siinä, missä muut näkivät suuren Herran työntekijän ja hänen ansiokkaan päivätyönsä, siinä hän mietti hiljaa mielessään sitä, miten paljon voitiinkin saada aikaiseksi puhtaalla ihmisvoimalla. Kaiken kiireen ja kohinan keskellä hän tuskin itselleenkään enää uskalsi tunnustaa epäilevänsä sitä, että paikalla hyvin harvoin taisi olla itse Herran voima ja läsnäolo. Niin paljon ihmistekoista uskonnollisuutta hän oli näkevinään ympärillään.

Se, mihin johtopäätökseen Virtanen lopulta oli tullut, oli se, että Jumala armossaan sieti omiensa uskonnollista intoilua ja tekemistä niin, että Hän paikka paikoin ja aika ajoin sitoutui tuohon kaikkeen niin, että joku ihminen pelastui tai tuli kosketetuksi. Mutta Virtanen epäili, ettei koko jutulle sitten tehnyt hyvää se, että kun näin tapahtui ihmiset kuitenkin ottivat itselleen kunnian tuosta kaikesta. Ja käyttivät sitä myös härskisti hyväkseen jatkaakseen edelleen "hommien painamista" ja "kovaa vääntöä" omassa ihmisvoimassaan - sen sijaan, että olisivat menneet itseensä ja etsineet "voimaa korkeuksista".

- Ihmisen omavoimainen uskonnollisuus on hirvittävä voimavara. Jos ajattelemme mitä kaikkea sillä historian saatossa on saatu aikaiseksi, niin ne saavutukset ylittävät kirkkaasti kaikki muut saavutukset, Virtanen uskalsi puolipimeässä saunassa tunnustaa jollekin luotetulle ystävälleen.

Kristityn nimi

Huomaan yhä useammin törmääväni tilanteeseen, jossa sanan "kristitty" käyttö tuntuu perin epäonnistuneelta, ellei samalla selitetä mitä sanalla tarkoitetaan. Alkuperäisessä lähtötilanteessa Antiokian herätyksessä (Apt. 11. luku) alettiin Jeesuksen opetuslapsia ensimmäisen kerran kutsua "kristityiksi" eli "kristuslaisiksi". Tänään näyttää usein siltä kuin olisi epävarmaa, ketä kristittyä voisi aiheesta kutsua opetuslapseksi. Tämä on johtanut siihen, että jotkut vierastavat koko kristitty-sanan käyttöä sen vesittyneen, jopa vääristyneen merkityksen takia.

Iltalehti julkaisi pääsiäisen alla (no tietenkin!) "suurkyselyn yllätystuloksen": "Kirkkoon kuuluvista alle puolet uskoo Jeesukseen". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, koska eihän kirkossa juurikaan enää opeteta Jeesuksesta siten, että Häneen uskottaisiin. Itseäni hätkähdytti eniten uutinen, jonka mukaan "joka neljäs suomalainen kristitty uskoo sielunsa vaeltavan kuolem,an jälkeen uuteen elämään". Oppi sielunvaelluksesta on buddhalaisuutta, eikä missään vaiheessa ole kuulunut kristinuskon oppeihin, päinvastoin. Sanomattakin on selvää, että itse Raamatusta sille ei löydy mitään perusteita. Itse ilmiuönä tämä vain kertoo sen, miten kirkkoon syntyneen opillisen tyhjiön on täyttänyt (tässä tapauksessa) itämainen uskonnollisuus.

Eniten minua askarruttaa se, että ihmistä, joka uskoo noin kutsutaan "kristityksi". Millä perusteella näin tehdään, jos hänen käsityksensä uskon kohteesta eivät ole mitenkään kristillisiä eli linjassa Raamatun ilmoituksen kanssa? Olemme tulleet tilanteeseen, jossa käyttäessämme sanaa "kristitty" meidän tulee huolellisesti selittää, miten sen ymmärrämme. Mieleen tulee myös suurempi kuva koko kirkon opetusta ja roolia ajatellen ajatellen, kun on tutkittu arkkipiispa Mäkisen kuvaa Jeesuksesta. Arkkipiispan käsitys Jeesuksesta on "hyvin ihmiskeskeinen ja tämänpuoleinen". Tähän ihmislähtöisyyteen kuuluu se, että arkkipiispan jeesuksella ei ole juurikaan valmiita vastauksia oikein mihinkään. Evankeliumeja lukiessamme meille väistämättä tulee aivan erilainen kuva Jeesuksesta.

Arkkipiispa Mäkisen ajattelun juuret ovatkin tukevasti syvällä vanhassa liberaaliteologiassa, jota kirkossa liikuttavalla uskollisuudella edelleen reliikinomaisena aarteena varjellaan ja jossa kaikesta uskoon liittyvästä halutaan tehdään vain ja ainoastaan tämänpuoleista ja inhimillistä. Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan ihme, että kirkolliset herätyskristityt piirit (taas kerran!) vakavissaan kysyvät edustammeko enää edes samaa kristinuskoa? Totisesti, samaa minäkin olen usein miettinyt.

Apostoli Paavali kirjoittaa omassa evankeliumissaan (1.Kor. 15:1-8) Jeesuksen ylösnousemuksesta, että sen kautta me pelastumme, jos pidämme siitä kiinni sellaisena kuin Paavali ja hänen seuraajansa sen ovat meille julistaneet. Muussa tapauksessa olemme uskoneet aivan turhaan. Myöhemmin samassa luvussa (15:19) hän jopa toteaa, että jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia.

 Kaikesta (tästäkin!) huolimatta, oikein hyvää pääsiäistä jokaiselle! Kristus on ylösnoussut!

Sisällöstä irroitettu nimi

Huomaan aina uudestaan palaavani siihen ajtukseen, jonka Francis A. Schaeffer esitti kirjassaan Pako järjestä joskus 70-luvun alussa. Hän puhui siitä erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa havaitsemastaan ilmiöstä, jossa nimi Jeesus irroitetaan tuon sanan todellisesta sisällöstä. Schaeffer ymmärsi tämän sisällön tarkoittavan sitä, mitä Raamattu sanoo. Hänelle se oli sitä, mitä Jeesus on sanonut.

Itse huomaan ympärilläni yhä enemmän nuoria kristittyjä, jotka eivät ole historiallis-kriittisen koulukunnan kannattajia, mutta jotka huolestuneina kysyvät minulta, että tarkoitanko todellakin vakavissani, että koko Raamattu olisi yhtä kuin mitä Jeesus sanoo?

Schaeffer näki profeetallisesti jo tuolloin, 60-70-lukujen vaihteessa länsimaisessa, evankelikaalissakin kristillisyydessä merkkejä siitä, miten sana Jeesus irroitetaan irti siitä, mitä Hän on sanonut. Hän mainitsee eräänä esimerkkinä sen, miten jonkun mielestä voi olla jeesusmaista maata toisen kanssa ilman sen suurempia sitoumuksia tai omantunnontuskia. Kun kaiken mittariksi laitetaan epämääräisesti määrotelty termi "rakkaus", synnytetäänkin jotain ihan muuta.

Hän kertoo pohtineensa usein sanan "antikristus" merkitystä. Etuliitteellä "anti-" on kieliopin mukaan kaksi merkitystä. Se voi tarkoittaa joko jotain vastaan olemista tai jonkun tilalle tulemista. Antikristus voi siis olla vastakristus tai sijaiskristus. Pahin skenaario lienee se, että se sisältää nuo molemmat merkitykset. Niinpä puhuessamme Kristuksesta meidän on aina pidettävä kiinni tuon meille niin rakkaan sanan merkityksen yhtäpitävyydestä Raamatun ilmoituksen kanssa.

"Uuden Jumalaa rakastavan sukupolven" tunnistaa siitä, että sille rakkaus Jumalaan on sitä, että se pitää Hänen käskynsä.

Jeesuksen perhe

Matteuksen evankeliumin 12. luvun lopulla Jeesus näyttää radikaalilla tavalla haastavan perinteisen perhemallin ja sukuyhteisön (kr. oikos), joka hänen omana aikanaan oli paljon laajempi käsite kuin vain ns. ydinperhe. Hän määritteli uuden perheen ja laajemman yhteisön, oikoksen sisällyttämällä siihen ne, jotka "tekevät minun Taivaallisen Isäni tahdon" (12:50). Jeesus puhui siis seurakunnasta eräänlaisena "sijaisperheenä". Alkukristillisenä aikana tämä "sijaisperhe" toimikin sosiaalisena, taloudellisena ja hengellisenä turvaverkkona ihmisille, jotka joko ukonnollisista tai muista syistä olivat joutuneet jättämään oman aiemman oikoksensa.

Se, mikä teki Jeesuksen tarjoamasta uudesta perheen käsitteestä niin radikaalin, oli se, ettei se enää määräytynyt etnisin perustein, kuten tuon ajan juutalaisuudessa. Ratkaisevaa olikin nyt Taivaallisen Isän tahdon tekeminen. Helluntain jälkeen Jeesuksen opetuslasten joukossa, erityisesti Paavalin apostolisessa toiminnassa tämä linjaus sai yhä näkyvämpiä muotoja. Samoin kuin tässä, niin myös Pyhän Hengen osallisuudessa eivät enää päteneet aiemmat (so. Vanhan testamentin aikaiset) perusteet. Nyt kuka hyvänsä, kuka uskoi, sai Hengen ja sitä kautta pääsyn Jumalan valtakuntaan.

Omaa aikamme kulttuuriselle murrokselle on ominaista perinteisten instituutioiden, kuten esim. perheen, merkityksen muuttuminen, jopa murtuminen. Postmodernin ajan perhetilanteen muuttumista on kuvattu siten, että perinteisen ydinperhemallin merkityksen muuttuessa ihmisellä on oikeus tai vapaus valita itse oma perheensä. Uudessa kontekstissa perhe ei enää määräydykään yksinomaan biologisin tai juridisin perustein. Tilalle astuvat uudet yhteisöllisyyden määritelmät. Puhutaan postmodernista heimoistumisesta ja edistyksellisestä eli progressiivisesta perheestä. Nämä ympäröivän maailman muutokset saattavat seurakuntaan nähden näyttää enemmän uhkakuvilta, kuin hyvältä kehitykseltä. Itse näen uuden tilanteen tarjoavan toki haasteita, mutta avaavan myös uusia mahdollisuuksia evankeliumille.

Perheeseen kuuluminen voi olla jopa alakulttuurinen asia, kuten on kuvattu nuorten aikuisten tilannetta Frendit-tv-sarjassa. ”Tv-sarja Frendit saatteli aikuiseksi kokonaisen sukupolven”, kirjoitti Suomen Kuvalehti joskus v. 2004. ”Frendit toi televisioon uuden sukupolven; risaisista uusperheistä omilleen karanneet nuoret aikuiset, jotka muodostivat ympärilleen aivan uudenlaisen perheyhteisön. Kulttuurissa, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon, avioerolapsena itsenäistyminen on todellinen sukupolvikokemus.”

Time-lehti kirjoitti Frendeistä keväällä 2004: ”Kymmenen vuoden ajan sarjan hahmot yrittivät ratkaista samaa ongelmaa; miten korvata lapsuuden perhe uudella, omalla perheellä, jollaisesta on aina unelmoinut.”

On monia asioita nykytilanteessamme, jotka saavat minut kysymään, olemmeko tulleet uudelleen oikoksen aikaan? Läheisten, kestävien ihmissuhteiden merkitys korostuu nykyisenä aikana. Tästä kaikesta nousee väistämättä haaste myös seurakunnalle. Jeesuksen perheeltä odotetaan myös tyydyttäviä, hoitavia ihmissuhteita. Ymmärrän siitä seuraavan ongelmia, jos tätä myöhäismodernin ihmisen hellimää tarvetta korostetaan jopa niin, että se syrjäyttää uskollisuuden totuudelle. Näen tämän "yhteisöllisyyttä hinnalla millä hyvänsä"-agendan olevan suuri vaara aidolle hengelliselle kasvulle.

Ydin on nyt kuitenkin siinä, miten synnyttää sellaisia yhteisöjä, jotka parhaiten vastaavat nykyihmisen yhteisöllisyyden kaipuun - totuudesta tinkimättä. Jeesus sanoo Hänen veljiensä ja sisartensa, jopa äitinsä olevan juuri niitä, jotka tekevät änen Taivaallisen Isänsä tahdon. Tämä aidon kristillisen yhteisön alkuperäinen toiminta-ajatus on syytä pitää kirkkaana mielessä.

Rakenteista...

Eilisessä raamattupiirissämme oli käsittelyn alla Roomalaiskirjeen kaksi viimeistä lukua. Viimeisessä, 16. luvussa nousee mielenkiintoisella tavalla esille kysymys seurakunnan rakenteista. Paavali lähettää siinä terveisiä monille tuntemilleen roomalaisille uskoville. Olen joskus kuullut lähes tulkoon nihilistisen tulkinnan tästä nimiluettelosta. Sen mukaan siinä Paavali luettelee suurin piirtein jokaisen Rooman piskuisen kristittyjen joukon ihmisen nimeltä mainiten. Raamatun tutkisteluamme valmistellessani tuli esille paristakin lähteestä se ilmeinen fakta, että kyseessä olisi eri puolilla Roomaa kokoontuvien kristittyjen ryhmien läpikäyminen nimeltä mainiten. Useimmiten Paavali tässä name-droppingissaan identifioi ne joko ryhmän vetäjän tai sen kokoontumispaikan mukaan.

On luonnollista, että eräs kansainvälisen kotiseurakuntaliikkeen johtajista, amerikkalainen Neil Cole kirjassaan Church 3.0 (Jossey-Bass, 2010) nimeää tämän "roomalaisen mallin" suurkaupunkialueen orgaanisten kotiseurakuntien verkostoksi (s. 108-109). Hänelle on päivänselvää, että kyseessä ovat kotiseurakunnat, joita Paavali niiden hengellisesti vanhimpien johtajien perusteella nimeää viitisentoista. Hänen mukaansa missään ei näy merkkiäkään mistään keskusjohtoisuudesta.

Yllättävää kyllä, Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Jukka Thurén päätyy täsmälleen samaan johtopäätökseen Roomalaiskirjeen kommentaarissaan (Sley, 1992). Hänen mukaansa kyse on erikokoisista kotiseurakunnista, joissa on ollut 20-80 jäsentä kussakin (s. 261). (Em. logiikan mukaan Rooman kristilliseen seurakuntaan olisi siis kuulunut arviolta 750 henkeä.) Käytännössä kotona kokoontuvan seurakunnan kokoon vaikutti käytössä olevan huoneiston atriumin, sisäpihan koko.

On tietenkin vaikeaa olla myöntämättä näinkin ilmeistä tosiasiaa; kristityt kokoontuivat tuohon aikaan kodeissa, koska sama tosiasia tulee vastaan muuallakin UT:a lukiessamme. Tyrannoksen koulu on meidän käytössämme olevien lähteiden mukaan lähes tulkoon ainoa esimerkki kristittyjen kokoontumiskäyttöön vuokratuista tiloista. Tältä pohjalta onkin sitten hyvin ennustettavaa, että käsitykset siitä, miten asioiden olisi tullut mennä tästä eteenpäin vaihtelevat. Tämän näkemysten hajoamisen aikaansaa lukijan  oma seurakuntanäkemys.

Ei ole yllätys, että Thurén on vahvasti sitä mieltä, että tässä kuvattu verkostomainen flat-organisaatiorakenne ei ollut toivottava olotila, ei ainakaan kovin pitkään. Hänen mukaansa esim. 14. luvun keskustelu ehdonvallan asioista oli osaltaan yksi merkki siitä, että nyt oli jo aika Rooman kristittyjenkin järjestäytyä oikeaksi seurakunnaksi. (Ks. s. 230 alk. Itse asiassa tämä oli Thurénin mukaan yksi perusmotiivi koko Roomalaiskirjeen kirjoittamiseen.)

Yhtä vähän on yllätys, että Cole ajattelee tuolloisen verkoston olleen jo sinänsä ihan ok ja hyvä keino tavoittaa metropolialueella asuvia ei-kristittyjä. Itse jäin miettimään pariakin seikkaa. On jännää, että Paavali ei missään käske, ei kehota Rooman (tai minkään muunkaan paikkakunnan) kristittyjä organisoitumaan ja tulemaan sillä tavoin jotenkin "enemmän" seurakunnaksi. Näyttää pikemminkin siltä, kuin järjestäytyminen olisi tapahtunut jo silloin, kun tultiin Kristuksen omiksi ja kastettiin Kristukseen. (Vrt. 1.Kor. 12:13.)

Toinen kysymys sitten on se, mitä etuja hierarkkisella organisaatiolla sitten olisi haettu? On päivänselvää, että tämä kysymys nousee länsimaisen kristinuskon perinteestä. Olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan, että "oikean" seurakunnan merkkinä on jonkinlainen pyramidimainen hallintohimmeli. Paavalin kirjeistä ei löydetä mitään viitteitä siitä, ei edes ns. pastoraalikirjeistä. Mielestäni kysymys ennen kaikkea muuta on se, mikä rakennemalli olisi parhaiten vienyt eteenpäin apostolista draivia tai vaihtoehtoisesti pahiten tukahduttanut sen? Väitän, että länsimainen kirkkohistoria (ja nykytila) parhaiten vastaavat tähän viimeksi mainittuun kysymykseen.

Uskosta, teologiasta ja lukemisesta

Edellisessä postauksessani mainitsin jotain puhtaasti teoreettiseen opetuksen passivoivasta vaikutuksesta kuulijoihin. Yksipuolisesti älyllisesti vetoava opetus seurakunnissa synnyttää harvoin palavaa intoa muiden voittamiseen Kristukselle. Kärjistäen voidaan sanoa sen kasvattavan enemmän tietoa kuin lähetysintoa.

Tämä ei sinänsä ole mikään uutinen, vaan lyhyt vilkaisu länsimaisen kristillisyyden historiaan ja nykytilaan paljastaa kipeällä tavalla tämän todellisuuden. Kristinusko leviää, sieluja pelastuu ja seurakunnat kasvavat jossain ihan muualla, kuin täällä valistuksen jälkeisen humanismin ja rationalismin kotikonnuilla. Ja mikäli täällä länsimaissa voitetaan uusia ihmisiä Kristukselle, se tapahtuu jossain muualla kuin perinteisillä metodeilla. Myöhäismoderni aika vaatii ajattelutavan muutosta ja realiteetti on se, että uudessa paradigmassa täytyy  toimia uudella tavalla.

Kun sitä on jo tähänkin asti elänyt, on väistämättä jotain oppinut. On oltava valmis uudistumaan, riisuutumaan vanhasta ja pukeutumaan uuteen, vaikka uusi alussa tuntuisikin vieraalta. Mikä ei edisty, se taantuu. Tämä on väistämätön tosiasia ja se vaatii aina veronsa. Ratkaisevaa on se, millä ruokimme hengellistä elämäämme. Tämä on yhtä tärkeää minun omassa hengellisessä elämässäni kuin uusien kristillisten johtajien ja työntekijöiden kouluttamisessa. Millaisilla keinoilla ja millaisella ravinnolla varustamme uudet vastuunkantajat, se antaa paljon suuntaa tulevaisuuteen. Koulutammeko akateemisesti sivistyneitä teologeja vai käytännön ihmisten kohtaamiseen ja valmentamiseen kykeneviä muutosagentteja, siinä ääripäät. Joka tapauksessa sitä mitä kylvämme, sitä myös niitämme.

(En tarkoituksella mainitse mitään tilan, vapauden ja työrauhan antamisesta Jumalan kutsumille nuorille, mikä problematiikka näyttää riipaisevalla tavalla iskevän suonta jokaista perinteistä kirkkokuntaa vuorollaan. Tämä sen tähden, että jos ja kun halutaan mennä ulos perinteisistä kuvioista tavoittamaan tyystin uusia ihmisiä, alakulttuureja ja ihmisryhmiä, tätä ongelmaa ei ole. Sille tielle ei vain ole kovin paljon lähtijöitä.)

Omalla kohdallani olen paljon miettinyt oman lukemiseni, teologian opiskeluni ja sen harrastamisen vaikutusta omaan hengelliseen elämääni. Panostanko erityisesti uskonelämän hoitamiseen vai uskonko vain elämän hoitamiseen yleensä? Olen aika ajoin viehättynyt raskaaseen lukemiseen, millä tarkoitan teologian harrastamista. Myönnän, että välillä on hyvä lukea jotain ihan muuta tai ylipäätään seurata muita asioita, kuten urheilua, politiikkaa tai viihdettä. Mutta olen huomannut olevani niin hidas oppija, että tarvitsen ja haluan aikaa asioiden omaksumiseen, märehtimiseen ja työstämiseen. Sitten on taas paikkansa sellaisella lukemisella, mikä on käytännöllistä ja hoitavaa, suorastaan mentoroivaa.

Luin jostain kirjasta maininnan F.F. Bruce´sta (enkä nyt pysty tätä lähdettäni sen tarkemmin verifioimaan), että hän saattoi yliopistolla päivällä pitämiensä akateemisesti korkeatasoisten teologian luentojen jälkeen vetää illalla raamattupiiriä, jonka osanottajat ovat olivat ihan tavallisia brittiläisiä miehiä (mitä ikinä tällä termillä "tavallinen" sitten tarkoitetaankaan). Vastaavaa toivoisi näkevän enemmän, sillä siinä vasta teologiamme oikein punnitaan. Kovempi haaste kuin opponentti lopputyön esittelyssä on oman elämänsä haasteiden kanssa painiskeleva tavallinen suomalainen.

Olemme parin veljen kanssa jo useamman vuoden ajan säännöllisesti 1-2 kertaa kuussa kokoontuneet tutkimaan Raamattua, teologiaa ja sen eri teemoja. Teologisen orientaatiomme ohella olemme tehneet päätöksen avoimuudesta, läpinäkyvyydestä ja tilivelvollisuudesta. Jollei teologiamme ole sovellettavissa oman elämämme ja kutsumuksemme kipupisteisiin tai jollei se synnytä yhteistä rukousta ja syntien tunnustamista ja jollei se edistä persoonamme muokkaantumista Kristuksen kaltaiseksi, sillä ei ole mitään arvoa.

Sama periaate toimii myös laajemmassa kontekstissa. Uusien työntekijöiden valmentamisessa on tarkkaan mietittävä mitä olemme tekemässä ja mitä haluamme saada aikaan. Muuten vain ns. "tuotamme puhetta" tietyn ajan ja järjestämme kalenterintäytettä vain sen itsensä takia. Oikea kysymys tässä kohtaa on se, mihin valmentamisen näemme ykkösasiaksi.

Opetusta vai valmennusta?

Jos vertaamme maassamme (tai länsimaissa yleensä) teologian- ja raamattuopetukseen käytettyjä resursseja (rahaa, aikaa ym.) sen tuottamiin tuloksiin, niin voimme vain ihmetellä mitä olemme tekemässä.

Eräässä blogikirjoituksessa todettiin, että nimenomaan ne nuoret kristityt, jotka innokkaimmin istuivat raamattutunneilla mieluiten myöhemmin kyseenalaistavat Raamatun arvovallan ja puolustivat aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoja tai esiaviollista seksiä. Samat nuoret aikuiset ovat nyt se ryhmä, joka esim. USA:ssa kävelee ulos perinteisistä kirkoista siinä määrin, että ilmiöstä ollaan hyvin huolestuneita.

Ratkaisuksi kirjoittaja antaa opettamisen lopettamisen. Koko länsimainen kristillisyytemme on erilaisen opetuksen ylikyllästämää. Meidän ei tule enää opettaa heitä, vaan alkaa valmentamaan heitä.

Ero näiden kahden välillä on se, että valmentaminen tähtää aina johonkin tilanteeseen tulevaisuudessa, jossa oppimamme koetellaan. Valmentaminen merkitsee aina myös luonteen muokkausta. Nyt tuntuu siltä, että suurin osa opetuksestamme jää vain pään tiedoksi. Se paisuttaa ja passivoi, niin korkeatasoista kuin se muuten olisikin. Tältä tilanne näyttää myös tuon kaiken tuloksia ajatellen.

Uusien ihmisten voittamista Kristukselle ja aitoa opetuslapseuttamista näkyy niin valitettavan harvoin. Suurin osa tuloksista näyttää olevan joko teoreettisen tiedon kartuttamista tai sitten jonkin seurakunnallisen ohjelmistokoneiston pyörittämistä. Me sitten kutsumme tätä uskossa kasvamiseksi, vaikka kaikella tällä ei vielä ole mitään tekemistä sen kanssa.

Oikea seurakunta?

Kun lukee jonkun uuden uskonnollisen yhteisön tunnelmia, ei voi olla kerta toisensa ihmettelemättä (ja samalla myös salaa ihailematta) sitä toiveikkuutta ja suloisen optimistista uuden kyntösaran mullantuoksua, joka sieltä nousee. Tällaisia vaikutelmia tuli väkisinkin mieleen (taas kerran) lukiessani Luther-säätiön Pyhäkön lamppua (nro 1/2015). (Tämä sanottuna silläkin uhalla, etten ensinnäkään ole mitenkään kallellaan tähän suuntaan. Toisekseen moni luterilainen ystäväni minulle kitkerään sävyyn huomauttaa, ettei kyseessä ole muuta kuin muutaman kirkkoon pettyneen sielun epätoivoinen paniikkireaktio.)

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii säätiön hiippakuntadekaani Juhana Pohjolan pääkirjoitus Kirkoksi kasvava kirkko? Siinä Pohjola luvalla sanoen aika idealistisesti maalailee Luther-säätiön tulevaisuudenkuvaa. Pohjola toteaakin heti kättelyssä, että, kyllä, Luther-säätiö on todellisesti kirkko, vaikka se ei olekaan rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Tätähän on perinteisesti - ainakin näillä raukoilla rajoilla - pyritty esittämään oikean kirkon tunnusmerkkinä. (Samalla periaatteella on sitten osa seurakunnista niin haluttaessa voitu torpata ulos uskovien yhteydestä ja oman kotikaupungin parhaaksi toimimisesta.)

Toiseksi Pohjola hyvin innovatiivisesti esittelee Luther-säätiön, ei niinkään uutena kirkkona, vaan osana vanhaa ja tuttua apostolista kirkkoa. Hän jopa huudahtaa, "miten voisimme olla olematta kirkko, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?" (Kursivoinnit Pohjolan itsensä.)

Pohjola hahmottelee lukijoidensa eteen Suomen ev.lut. kirkon "hengellistä hätätilannetta", joka käytännössä synnytti tarpeen uuden yhteisön olemassaololle. Toisaalta hän viittaa siihen tosiasiaan, että oltiinhan jo nytkin oltu "täysin osallisia Kristuksen kirkon todellisuudesta". Mitä siis enää tarvittaisiin itsensä kokemiseen aidoksi seurakunnaksi? (Pohjola tosin käyttää itsepintaisen johdonmukaisesti "kirkko"-sanaa, mikä hänelle sallittakoon.) Mutta näin todetessaan Pohjola samalla tulee pukeneeksi sanoiksi niin monen kristillisen yhteisön tunnot häntä ennen.

Pohjolan ajatuskulku saavuttaa huippunsa kohdassa, jossa hän toteaa, että yhteiskunnan tunnustama "rekisteröintipaperi ei tee kirkkoa kirkoksi. Patentti- ja rekisterihallitus ei määrittele kirkon tuntomerkkejä." Omien havaintojeni mukaan Pohjola on ensimmäinen luterilainen teologi, joka sanoo tämän ääneen. Todellakin, se ei tee kirkosta kirkkoa tai seurakunnasta seurakuntaa. (Pikemminkin se synnyttää lahkon.)

Lopulta Pohjola - ehkä jopa aavistuksen profeetallisesti? - viittaa siihen, miten suuri määrä kristittyjä eri puolilla maailmaa elää parhaillaankin vainojen alla "ilman yhteiskunnallista asemaa ja suojaa". Niinpä, veljeni, sinäpä sen sanoit. Tähänkö ollaan maassammekin jo tulossa? Käytännössä juuri tämä kommentti tekee tyhjäksi kaiken Pohjolan edellä sanoman; Kristuksen kirkko on aina ollut vieras ja muukalainen tämän maailman keskellä, eikä millään tavoin riippuvainen virallisesta asemasta. Päinvastoin, se on todelliselta olemukseltaan jopa hylkinyt sille tyrkytettyä asemaa osana kulttuurista ylärakennetta erilaisine etuoikeuksineen ja pyrkinyt samaistumaan maan hiljaisiin, köyhiin ja nöyriin.

Pohjolan teksti on jossain määrin jopa riemastuttavaa luettavaa, sillä niin pragmaattisesti hän oikoo juuri niitä mutkia, joita perinteisesti on rakennettu estämään uusien yhteisöjen ilmaantumista Suomen hengelliseen kenttään. Joku voisi jopa sanoa "tilaisuuden tekevän varkaan", mutta minä en sano niin. Toteanpa vain, että uudenlainen tilanne synnyttää uusia innovaatioita, jotka sitten lähemmin tarkasteltuna eivät loppujen lopuksi niin kovin uusia olleetkaan.

Tältä pohjalta onkin oikeutettua ja ajankohtaistakin esittää ääneen kysymys, mikä on oikea seurakunta? Itse asiassa Pohjola - epäilemättä tietämättään - pukee sanoiksi minun (ja monen kaltaiseni) ajatuksia ja tuntoja. Joku voisi jopa sanoa, että näin tehdessään Pohjola antaa - epäilemättä tahtomattaan - aseet omien teologisten vastustajiensa käsiin, nimittäin uusien, rekisteröitymättömien yhteisöjen piirissä. Mutta minä en sano niin.

Totean vain tällaisena tavallisena Jeesukseen uskovana, ilman minkään virallisen, yhteiskunnan hyväksymän kristillisen yhteisön jäsenkirjaa, että - varmasti tietämättään ja tahtomattaan - Pohjola puki sanoiksi monia niitä ajatuksia, joita itsellänikin on ollut aidosta ja oikeasta seurakunnasta. Minäkin ajattelen itseni ja uskonyhteisöni olevan osa parin tuhannen vuoden ikäistä Kristuksen seurakuntaa, jota Herra tulee noutamaan. En minäkään ole perustanut mitään uutta yhteisöä, vaan halunnut viljellä ja varjella sitä vanhaa. En minä eivätkä monet uskonystävistäni ole kokenut tarpeelliseksi hankkia jotain patentti- ja rekisterihallituksen myöntämää virallista lisenssiä uskonnonharjoittamiseen. Olen Raamatun Sanan pohjalta päätellyt todellisen oikeuden tulla Jumalan lapseksi tulevan uudestisyntymisen kautta.

Miten siis voisimme olla olematta osa Kristuksen seurakuntaruumista, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?


------------

Lopuksi pari skenaariota jälkikonstantinolaisen kristillisyyden tulevaisuuteen:

1. Kotiseurakunnalla tai -verkostolla voi kyllä olla erilaisia toimintoja, jotka käytännössä ovat samanlaisia kuin ns. virallisella, perinteisellä organisaatioseurakunnallakin, ilman että se luopuu omasta orgaanisesta, verkostomaisesta mallista ja rakenteestaan.
2. Voi olla, että eri uskontojen välisen polarisoitumisen tuottamat ääri-ilmiöt (erityisesti täällä Euroopassa) synnyttävätkin tulevaisuudessa sellaista kristillisyyttä, joka onkin vähemmän uskonnollista ulkoinaisilta muodoiltaan ja tavoiltaan. Eräänlainen uudenlainen sovellutus "maanalaisesta seurakunnasta" siis ja toisaalta rationaalinen ratkaisu oman toimintavapauden säilyttämiseksi.

Muutama pointti Tessalonikan identiteetistä

Paavalin kirjeet tessalonikalaisille kristityille olivat hänen ensimmäisiä kirjeitään. Seurakunta syntyi Tessalonikaan, Pohjois-Kreikkaan Paavalin ja hänen apostolisen tiiminsä ns. toisella lähetysmatkalla Vähä-Aasiasta salmen yli Euroopan puolelle. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella, millaisia asioita kristityn identiteetistä Paavali ottaa esille ensimmäisessa kirjeessään Tessalonikaan. Lukijoiden oman oppimisen vireyttämiseksi en liitä tähän lainkaan tekstiviitteitä. Lukijan on hyvä perehtyä itse Raamatun tekstiin.


Ensimmäisenä Paavali toteaa tessalonikalaisten olevan Jumalan rakastamia. Tämä fakta luokin perustan koko sille kristityn ihmisen identiteetin käsittelylle, jota Paavali kirjeessään harrastaa. Kyse ei ole siitä, että tessalonikalaiset itsessään olisivat olleet niin rakastettavia. Kyse on Jumalan agape-rakkkaudesta, johon yksinomaan perustuu Jumalan valinta heidän kohdallaan.


Toiseksi Paavali viittaa hyvin käytännölliseen seikkaan. Pyhän Hengen toiminnan tuloksena Tessalonikan uskovista oli tullut hänen itsensä, Paavalin seuraajia. Tämä sama teema toistuu sitten useampaan kertaan kirjeessä, siihen tulee lisää täsmennystä ja syvennystä, jopa niin, että Paavalin (ja hänen apostolisen tiiminsä) opetuksesta poikkeaminen merkitsee itse Herran hylkäämistä.


Kolmanneksi tämä hengelliseen vanhemmuuteen ("...kuin äiti lapsiansa...") ja ennen kaikkea mallioppimiseen perustuva suhde toi sitten mukanaan myös kuulumisen paikallista yhteyttä laajempaan seurakuntaruumiiseen ("...Jeesuksessa olevien Jumalan seurakuntien seuraajia, jotka ovat Juudeassa..."). Seurakunta Juudeassa ja Tessalonikassa omisti saman pään, Kristuksen. Sama Henki ohjasi koko ruumiin toimintaa maantieteellisistä rajoista piittaamatta


Neljänneksi tessalonikalaisista itsesstään oli - ainakin aikaa myöten - tullut myös muiden uskovien esikuvia. Tämä hengellinen kasvu on eräs Jumalan valtakunnan väistämätön lainalaisuus. Markuksen evankeliumin 4. luvussa kerrotaan Jeesuksen vertaus, jossa peltoon kylvetty taivasten valtakunnan siemen itsestään, omasta halustaan, ikään kuin luonnostaan tuottaa hedelmän esille.


Viidenneksi heistä oli tullut Herran takaisinpaluun odottajia. Tätä teemaa Paavali sitten - olosuhteiden pakosta ja tarpeesta käsin - käsittelee molemmissa tessalonikalaiskirjeissään paljon ja perusteellisesti. Käytännnössä Paavali ajattelee tämän tarkoittavan identiteettiä valon ja päivän lapsina. Tämän vastakohdaksi Paavaali asettaa tässä yhteydessä kolme asiaa: pimeydessä olemisen, nukkumisen ja juopumisen. Mielestäni näitä kutakin on tässä yhteydessä tarkasteltava nimenomaan hengellisinä määreinä.


Kuudentena seikkana Paavali sanoo tessalonikalaisten olevan Jumalan opettamia. Paavali liittää tämän erityisesti veljien eli toisten kristittyjen rakastamiseen. Näin ympyrä on sulkeutunut: Jumalan rakastamina heistä oli tullut myös Jumalan itsensä opettamia ja veljiensä rakastajia.


------------


PS. Tuo viime mainittu aihe - "Jumalan opettama" (kr. theodidaktoi, 4:9) - kuulostaa mielenkiintoiselta ja ansainnee jatkossa oman paneutumisensa.

Pöydän antimet

Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma totesi hiljattain eräässä yhteydessä, että "paimenuuden suuri kysymys kuuluu, mitä Herran huoneessa tarjotaan?"

Tuota minäkin olen usein miettinyt. Jos jokin on selvää niin se, että kun asetamme seurakunnan elämän keskiöön jonkun muun asian - työmuodon, erityiskorostuksen, tradition, henkilön, you name it! - kuin Jeesuksen, niin luisumme uskossamme sivuraiteille. Emme koskaan voi irrottaa Jeesusta Hänen Sanastaan. Hän on elämän leipä ja elävä vesi ja jollei tätä ole tarjolla Herran huoneessa, niin... niin tarjoamme sitten ihmisille jotain muuta; huttua, pullaa, purkkaa, karkkia tms.

Seurakunnassa tulee Jumalan sanan opetus olla keskiössä. Tästä emme voi tinkiä milliäkään. Mutta kun sanon näin, tarkoitan seurakunnalla yleensä Jumalan lasten kokoontumisia. Kun käytän sanaa "opetus", en tarkoita juhlavaa saarnaa, unettavaa hartauspuhetta tai puisevaa raamattutuntia. Huomasin hiljattain ilokseni erään vapaiden suuntien nuoren johtajankin bonganneen jostain ajatuksen, ettei mikään ole niin huono tapa oppia asioita kuin se, että yksi puhuu ja sata kuuntelee. Vuorovaikutus on asia, joka toistuu Luukkaan kuvauksissa Paavalin toimintatavoista niin Tyrannoksen koulussa Efesossa kuin yökokouksessa Trooaassakin.

Alkuseurakunnasta sanottiin, että he pysyivät apostolien opetuksessa. Paavali kehottaa useassa yhteydessä kirjeidensä lukijoita pitämään kiinni hänen opetuksistaan. Meidän kulttuurisessa tilanteessamme Raamattu on toisaalta kärsinyt inflaation - nettihän on pullollaan erilaista opetusta! - ja toisaalta se on joutunut jatkuvan kritiikittömän kyseenalaistamisen kohteeksi (Suomessa esim. homoliittolakikeskustelun yhteydessä). Useimpia aikamme länsimaisia ihmisiä riivaa ajatus, ettei ajatus yhdestä absoluuttisesta totuudesta yksinkertaisesti ole mahdollinen. Loppupelissä kaikki on kuitenkin vain eri näkökulmia, tulkintoja ja vallankäyttöä. Tällainen ajattelun hegemonia ympäröi meitä täällä länsimaissa monoliittisen yksimielisyyden tavoin. Tämän kaiken seurauksena kristittykin saattaa kysellä, mikä on oikeaa opetusta ja miten sen voi erottaa väärästä (tai että onko tämä ylipäätään mahdollista?) Yksisuuntaisella "älä kysele, vaan kuuntele!"-opetuksellamme olemme passivoineet omat hengelliset lapsemme ja itse asiassa opettaneet heidät tyytymään vauvanruokaaan ja valmiisiin vastauksiin, sensijaan että opettaisimme heidät itse tutkimaan Sanaa, käyttämään sitä ja ottamaan itse asioista selvää.

Nykyseurakunta eksyy, koska se ei pidä kiinni apostolien opetuksesta, vaan asettaa keskiöön jonkun muun kuin Jumalan sanan. Tuskin mikään lienee ollut niin tuhoisaa länsimaiselle seurakunnalle kuin se, että keskiöön on asetettu ihminen tarpeineen.

Yhdyn kyllä tuohon Rainerman alussa lainaamaan kysymykseen: "mitä Herran huoneessa tarjotaan?" Pöydässä taitaa kovinkin usein olla väärät antimet ja jollain muulla aineella jatkettua einestä. Ainakin hedelmistä päätellen.

Raittiuden ystävä

Omalle ajallemme on ominaista arvojen ja näkemysten polarisoituminen. Uskoammekin ajatellen sama tuntuu pätevän. Nyt on valittava leirinsä ja suostuttava kategorisointiin, tuli se sitten ns. maailman tai kristittyjen taholta. Nykyään ei ole oikein trendikästä sanoa ammentavansa omaan hengelliseen elämäänsä "vähän sieltä sun täältä" kristittyjen yhteisestä perinnöstä. Kun näin tekee, antaa nopeasti vaikutelman hengellisesti epämääräisestä juurettomuudesta ja saa helposti churchshoppailijan maineen. Pahoin kuitenkin pelkään (ja omat ja monien muiden, joiden kanssa olen keskustellut, kokemukset vahvistavat tätä näkemystäni), että yksipuolinen jumiutuminen yksiin ja samoihin uriin, tuottaa yksipuolista ja sisäänpäin kääntynyttä hengellisyyttä.

Itselleni nousee nykyisin yhä useammin mieleen kuva vaa´asta. Hahmotan yhä useammin hengellistä elämää ja uskonnollista kenttää tämän kuvan kautta; kaksi vaakakuppia on tasapainossa keskenään. Ajattelen tällä periaatteella olevan vahva perusta raamatullisessa ajattelussa. Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessään nuorelle Timoteukselle kehottaen häntä virittämään palavaksi oman armolahjansa. Paavali perustelee tätä sillä, että Jumala ei ole antanut kenellekkään meistä pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja raittiuden Hengen.

Luulen, että useimmat uskonelämän yksipuolistamiset ja ylikorostamiset ovat seurausta jomman kumman, voiman ja rakkauden, yksipuolisesta viljelystä. Väistämätön seuraus toisen harrastamisesta on toisen laiminlyönti. Mitä tapahtuu, jos korostamme hengellisyydessämme vain järjen ja rationaalisuuden merkitystä yli kaiken? Tai mitä seurauksia on siitä, että koko kristinusko pelkistetään vain sanaan "rakkaus"? Entä millaista on kristillisyytemme, kun totuus ehdottomana absoluuttina jyrää kaiken julistuksemme ja opetuksemme? Tai millainen on seurakunta, jossa kaikki rakennetaan vain hyvän fiiliksen luomisenja hehkutuksen ympärille? Voisivatko Jumalan voima kaikkine karismaattisine manifestaatioineen elää sulassa sovussa ja jopa toisiaan hedelmöittäen rakkauden hyvien tekojen kanssa?

Epäilemättä vanha ja kokenut Paavali  - niin Korinttin karismaattisen kaaoksen kokeneena kuin Ateenan kylmän viileän filosofoinnin nähneenä - tarkoituksella heitti kehotuksensa perään vielä uon "raittiuden" ikään kuin tasapainottamaan koko kuvaa. Tässä käytetty kreikan sana sófronismos tarkoittaa järkevyyttä, ymmärtäväisyyttä, harkintakykyä, itsehillintää ja kohtuullisuutta. Muualla UT:ssa sanan johdannaisia käytetään merkityksissä olla järjissään, malttaa mielensä, ajatella kohtuullisesti, ohjata oikeaan suuntaan. Sitä ei käytetä niinkään raittiutena suhteessa päihteisiin, vaan sillä ymmärretään tarkoitettavan ennen kaikkea hengellistä tasapainoa. (Samanlaista teologista linjanvetoa kahden polaarisen ääripään välillä Paavali näyttää käyvän 1. Korinttilaiskirjeen 1. luvussa, kun hän määrittelee kristillistä julistusta ja pelastusoppia suhteessa niin juutalaisuuteen kuin hellenismiinkin.)

Ajattelen tämän raittiuden olevan eräs merkittävä aidon Jeesus-uskon ominaisuus. Siinä ovat tasapainossa sellaiset asiat, joita ihmismieli muuten, usein omista kokemuksistaan teologiaa tehden, nostaa helposti ylikorostuneeseen asemaan - tai päinvastoin. Tämän tasapainon säilyttäminen on avainasemassa terveeseen hengellisyyteen ohjaamisessa. Tässä kilvoittelu on jokaisen kristityn tehtävä. Käytännössä tämä näyttää edellyttävän sellaista hengellistä kasvua ja kypsyneisyyttä, joka syntyy useimmiten vain pitkällisen kokemuksen ja myös nöyrän omista virheistään oppimisen kautta.

Kaksi mahdollista tietä eteenpäin

Jokainen ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä tilanteessa, jossa hänen edessään on kaksi vaihtoehtoa. Hän huomaa selvästi, tai vähintäänkin tuntee intuitiivisesti, että on valittava jompi kumpi kahdesta tiestä. Nämä tiet saattavat ainakin jonkun matkaa näyttää hyvinkin samansuuntaisilta, mutta vain millimetrin heitto tässä ja nyt saa kahden samansuuntaisen janan kohdalla aikaan poikkeaman, joka vain kasvaa mitä pitemmälle janat etenevät. Loppupelissä käy selväksi, että niillä on jo lähtökohdissaan ollut ratkaiseva ero, joka matkan edetessä vain kasvaa, tehden turhiksi kaikki yritykset selittää, ettei niillä mitään eroa olekaan tai että niitä molempia tarvitaan. Lopulla matkaa ne edustavatkin jo täysin vastakkaisia voimia ja ovat tulleet toistensa perivihollisiksi.

Ensimmäinen tie on hyvän kehityksen ja nousevan urakehityksen tie, jolla ihminen on keskipisteenä, Jumala matkakumppanina ja voiman antajana. Kyse on ihmisen omasta voimasta ja näystä, hänen suunnitelmistaan ja hänen ministrystään, jossa Jumalan Henki on avainasemassa. Jumalan Sana on tämän ihmisen tärkein voimavara ja resurssi. Aikaa myöten tulee esille hänen loistokkuutensa, aikaansaannoksensa ja lahjansa. Hän on hyvä johtaja, älykäs keskustelija, puoleensa vetävä opettaja ja julistaja ja suuri visionääri. Hän johtaa joukkoja edestä ja ansaitsee kaikkien ihailun, jonka kanssa hän vaivatta pystyy elämään sovussa, ei välttämättä edes itse tunnistaen omaa ylpeyttään. Onhan kyse kuitenkin hänen palvelutyöstään, josta voidaan yhteen ääneen todeta, että näin on Herra meitä auttanut. Mutta kuitenkin kyse on ihmisen teosta.

Toinen tie on yhä vähenevän näkyvän vaikutusvallan, hiljentymisen ja jopa syrjäänvetäytymisen tie. Ihminen ymmärtää oman paikkansa ja asemansa Jumalan suunnitelmissa; "Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä". Tällä tiellä Herra on se, joka vie ja ihminen on vietävissä. Hän on ikäänkuin liean päässä kuljetettavana. Ihminen tajuaa lopulta sen, että kyse on Jumalan missiosta; "Hän rakentaa seurakuntansa". Ihmisen tärkein osa on pysyä jatkuvassa hengellisessä yhteydessä Herraan: Hän on viinipuu ja me olemme oksat. Ihmisen omat suunnitelmat saattavat kariutua, mutta isommassa kuvassa, valtakunnan eteenpäin menemisessä sillä on lopulta hyvin vähän merkitystä. Kaikki elämä on kuitenkin vain Hänessa. On löydettävissä ero todellisuuden ja sen varjon välillä. Ulkoiset puitteet, aineelliset resurssit ja muu sellainen on toissijaista sen rinnalla, että Jumalan valtakunta on sisäisesti valtakunnan ihmisissä.

Jokainen meistä joutuu tällaiseen valintatilanteeseen vähintään kerran, joskus kaksi, jopa kolme kertaa elämänsä aikana. Olkaamme tarkkana näissä tilanteissa, kuunnellen Jumalan ääntä valinnoissamme. Hyödyllisyyttämme Jumalan valtakunnalle ei mitata ajallisin tai näkyvin perustein. Mikä on lihasta syntynyt se on liha ja mikä on Hengestä syntynyt on henki. Kenelle Sinä haluat olla hyödyksi?

Kokemuksia johtajuudesta 2

"Työnteko on mielekästä ja sujuvaa turvallisessa, terveyttä edistävässä ja työuraa tukevassa työympäristössä ja työyhteisössä." Näin toteaa Työterveyslaitos jossain julkaisussaan. 

Entäpä jos olet työssäsi tilanteessa, jossa koet, ettet vähempää enää voisi vaikuttaa omaan työhösi, sen kehittämiseen ja tekemiseen? Tunnet, että olet mennyt ammatillisesti taaksepäin ja ammatillinen itsetuntosi on tuntuvasti huonontunut. Työ ei ole vastannut sitä kuvaa ja niitä lupauksia, joita sinulle alussa annettiin. Koet, ettet ole saanut riittävän haastavia työtehtäviä, eikä osaamistasi ole mielestäsi osattu (tai haluttu) hyödyntää riittävästi ja oikealla tavalla. Osaava alainen koetaan jopa uhaksi pinttyneille toimintatavoille. Kyse ei ole jostain organisaatiomuutoksista tai vaikkapa opiskelukiireistä, vaan yksinkertaisista toimintatavoista ja johtajuudesta. 

On oikein edellyttää esimieheltä selkeää ohjeistusta siitä, mitkä ovat työntekijän vastuut ja vapaudet ja miten ne ilmenevät käytännössä. Mikäli esimies ei osaa tai halua antaa näihin selviä vastauksia, rajoja ja ohjeita, voidaan oikeutetusti kysyä, tekeekö hän oikeita asioita tai onko hän ylipäätään oikealla paikalla? Epämääräisen hövelit lupaukset toimintavapaudesta ja joustavuudesta eivät ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin. Työntekijän on tärkeää saada työrauha tehtäviensä toteuttamiseen. Tilanteet, ohjeet ja suunnat eivät voi, eivätkä saa vaihdella jatkuvasti. Epäselvät odotukset ja ohjeet ja edestakaisin tempoileva henkilöstöpolitiikka sairastuttavat työntekijän ja koko työyhteisön.

Eräs sairaan työyhteisön tunnusmerkki on sen huono sisäinen tiedottaminen. Läpinäkyvyys johtamisessa voisi parhaiten poistaa esim. muutosprosessiin liittyvää stressaavuutta. Tieto - oikea tai väärä - on kuin jalkapallo; se on aina se kentän nopein. Yksikään ihminen ei ole niin nopea. Mikäli ei levitetä oikeaa informaatiota, niin sitten väistämättä väärä tieto leviää. Läpinäkyvyys testaa itse asiassa kaikkein parhaiten työyhteisön sisäisiä mekanismeja ja toimintatapoja. Sen jälkeen ei enää voi olla mitään salattuja käytäntöjä tai sellaisia "talon tapoja", jotka eivät kestä päivänvaloa. Kun esimiestyöskentelyssä sitoudutaan läpinäkyvyyteen, se tekee mahdottomaksi (tai ainakin hyvin vaikeaksi) salatut kahdenkeskiset sopimukset ja alempiaan nokkivan "hyvä veli/sisko"-järjestelmän.

Pahimmillaan työntekijä voi välillä kokea olevansa mukana oman työnsä kehittämisessä, mutta seuraavassa hetkessä taas kokea olevansa täydellisessä uutispimennossa. Hän voi toistuvasti törmätä tilanteisiin, palavereihin tai uutisiin, jotka tulevat täysin yllättäen, "ihan puskista". Hän ei koe saavansa riittävää tukea, aikaa ja läsnäoloa esimieheltään. Päinvastoin, hän kokee, että hänet on jätetty yksin selviytymän ristiriitaisten odotusten ja epäselvien vaatimusten ristipaineessa. Tällöin ei pidä ihmetellä, jos seurauksena on stressi, työuupumus, masentuneisuus, sairasloma... Huono johtaminen muistuttaa pahimmillaan työpaikkakiusaamista ja herättää myös oikeutetun kysymyksen tuon kaiken tahallisuudesta.

Työyhteisön omien arvojen selvittäminen ja määritteleminen on ensimmäinen otettava askel työyhteisön tervehtymisessä. Arvojen tulee olla kyllin yksinkertaisia ja konkreettisia, jotta ne voidaan puhua auki, ymmärtää ja siirtää eteenpäin. Arvojen pohjalta syntyy työyhteisön toiminta-ajatus; "Miksi me olemme olemassa?" Työyhteisön toiminta-ajatuksen pitää olla sellainen, että se läpäisee kaiken toiminnan. Jokaisen työntekijän, johtajasta tavalliseen työntekijään, tulee kyetä lausumaan se ääneen ymmärrettävästi. Tältä pohjalta sitten voidaan johtaa yksittäisen työntekijän toimenkuva ja tehtävät; "mistä työstä minulle maksetaan?" Nämä työntekijä sitten voi eritellä ydin-, tuki- ja liitännäistehtäviin. Esim. työajan seuranta ja työn tulosten arvioiminen on loogista ja järkevää vain em. pohjalta.

Alussa lainaamani Työterveyslaitoksen määritelmä "työhyvinvoinnin" käsitteelle on oikeaan osuva. Tämä voi kuitenkin puuttua työyhteisöstä ja työntekijä - ellei peräti koko työyhteisö - joutuu silloin kohtaamaan edellä kuvatun kaltaisia tilanteita. Ajattelen yksittäisen työntekijän kohdalla ensimmäisen - ja tärkeimmän! - asian olevan anteeksiantamus. Katkeruus synnyttää uutta katkeruutta, kaunaisuutta ja vihaa. Se on kuin juuri, joka näkymättömissä pääsee myrkyttämään koko työyhteisön, ellei sitä tunnisteta, oteta kiinni ja tukahduteta. Oman kokemukseni mukaan tämä on ensiarvoisen tärkeää. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä koko työyhteisön tervehdyttämiseksi, vaan siihen tarvitaan em. kaltaista arvojen, toiminta-ajatuksen, työtehtävien ja toimenkuvien määrittelyä.

Totuudesta

"Ellemme määrätietoisesti keskitä koko huomiotamme totuuden tavoitteluun, se katoaa ulottuviltamme." (Aleksandr Solzenitsyn puheessaan Harvardin yliopistossa 08.07.1978)


Jeesuksen totuus on luonteeltaan jotain hyvin ehdotonta, ankaraa ja sopeutumatonta. Se välttelee määrätietoisesti kaikkia manipulointi- ja kontrollointiyrityksiä. Juuri kun luulit saaneesi sen haltuusi, hallitsevasi sitä ja valjastavasi sen omien (tietenkin hyvien!) tarkoitusperiesi käyttöön (kaikkien yhteiseksi parhaaksi tietysti!), se livahtaa ulottuviltasi ja olet kuin et olisi koskaan saanutkaan maistaa sitä. Tämä totuus vaikenee, jopa nöyrtyy sanavalmiin nokkeluuden, arrogantin intellektualismin ja härskin pilkan edessä. Se ei korota ääntään, ei huuda ja peräänkuuluta omia oikeuksiaan, vaan painaa päänsä ja on hiljaa. Siksi sitä niin monet halveksivatkin (ja nekin, jotka eivät näin tee, pitävät sitä jonninjoutavana hölynpölynä).


Johannes, tuo opetuslapsi, jota Jeesus rakasti, näki ilmestyksessä Jeesuksen, jonka hiukset olivat kuin valkoinen villa, silmät kuin tulen liekki ja jalat kuin sulatusuunissa hehkuva vaski. Tämän nähdessään Johannes kaatui maahan kuin kuollut. Se kertoo meille sen, että tämän Totuuden kanssa ei leikitä, ei käydä kauppaa tai edes neuvotella. Vain sellainen, joka kestää kaikkein lähimmän ja yksityiskohtaisimman tarkastelun kirkkaimmassa mahdollisessa valossa, kelpaa Hänelle. Oman aikamme pragmaattinen, trendeihin sitoutunut ja mukavuudenhalullemme sopiva käsitys jostain, jota (epäilemättä jonkinlaisessa unitilassa) kutsumme totuudeksi tai joksikin muuksi sen kaltaiseksi asiaksi, on hyvin kaukana Tästä - jopa sovittamattomassa ristiriidassa sen kanssa.


Jeesuksen Totuus on hyvin erilainen kuin omamme (ja tällä viittaan nyt siihen totuus- ja todellisuuskäsitykseen, joka meillä länsimaissa on vallalla valistuksen jälkeisen humanismin seurauksena). Ensinnäkin Jeesuksen käsitys totuudesta (ja todellisuudesta) liittyen ihmiskuvaan on tyystin erilainen. Hänen mukaansa ihmisen sisimmästä lähtevät pahat ajatukset, sanat ja teot. Hän kehottaa tekemään puu ensiksi hyväksi, niin se tuottaa myös hyviä hedelmiä. Tällä Hän selvästi viittaa uudestisyntymiseen, joka poistaa ihmisen perusongelman, nimittäin vihollisuuden Luojan ja Jumalan kanssa.


Ihminen ei siis ole Jeesuksen mukaan luonnostaan hyvä (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö hän esim. isänä voisi tehdä hyviä tekoja), eikä näin ollen sovi keskiöön, vielä vähemmän kaiken mittariksi, jonka mukaan asioita säädellään edes takaisin. Kyse ei ole Hänen mukaansa yhteiskunnasta, kulttuurista tai kasvatuksesta (vaikka niilläkin on oma merkityksensä), vaan perusongelma on ihmisen syntiinlangenneessa tilassa. Perintötekijöillä on tässä kohtaa ennen kaikkea se merkitys, että kaikki (so. esivanhempammekin) ovat (ajassa ja paikassa, todellisesti ja tietoisesti) syntiä tehneet ja ovat sen johdosta Jumalan kirkkautta vailla. Vaikka en uskokaan augustinolaiseen oppiin kadottavasta perisynnistä, ymmärrän tämän syntiin taipuvaisuuden periytyneen ja edelleen periytyvän jokaiselle, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Ihminen on syntiensä tähden kadotettu ja tarvitsee Pelastajaa.


Jeesuksen maailmankuva eroaa myös radikaalisti (niin modernista kuin postmodernistakin) länsimaisesta maailmankuvasta. Maailma ei ole neutraali vyöhyke, joka kehityksen (so. modernisaation) keinoin olisi muutettavissa takaisin paratiisiksi. Maailma ei myöskään ole dualistinen, jossa kaksi yhtä vahvaa voimaa, hyvä ja paha, musta ja valkoinen, jumala ja saatana, kävisivät toisiinsa kietoutuneina loputonta kaksinkamppailuaan. Jeesuksen maailmankuvan mukaan tämä maailma on (kosmisen valtataistelun seurauksena) pahan vallassa tiettyyn aikaan ja rajaan asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että siihen asti, kunnes tuo rajapyykki saavutetaan, persoonallinen paha on kirjaimellisesti tämän maailman ruhtinas.


Kolmanneksi Jeesuksen totuus eroaa omastamme tulevaisuudenkuvan suhteen. Maailma ei ihmisvoimin (esim. modernin projektin myötä) kehity kehittymistään ja täydellisty. Se ei myöskään jumalallistu totalitarismin keinoin, vaikka Jeesuksen antama ilmestys Johannekselle selvästi viittaakin siihen, että tätä tullaan viimeisinä aikoina epätoivoisesti yrittämään. Luku 666 on yhtä kuin ihminen korotettuna jumalaksi ja se on kaiken tämän päämäärä, ihmisen kapinan perimmäinen syy. Pelkään pahoin, että määritellessään ihmisen kaiken mittapuuksi, valistus itse asiassa avasi ovet pimeille voimille.


Lopulta Hyvä on kuitenkin voittava ja paha saa palkkansa, ajassa ja paikassa, todellisesti. Vaikka edessämme näkyy pimeyttä, koettelemuksia ja vaaroja, voimme jo nyt nähdä tulevan uuden maailman auringonsäteiden kajastavan horisontissa. Voimme jo nyt maistaa tulevan maailmanajan voimia. Kaikki ei tule käymään helposti, ilman vaivoja ja vainoja, mutta lopulta Jumalan valtakunta voittaa. Todellisuudessa taistelu on jo voitettu ja vihollisemme tietää sen hyvin. Jeesuksen syntymisestä alkanut pelastuksen aika on meneillää jo nyt ja vaikka emme vielä näekään kaikkea Hänen jalkojensa alle alistetuksi, niin lopulta Hän tulemuksellaan kukistaa vihollisen lopullisesti.


Et voi siis sulkea Kirjan kansia ja paeta tätä todelisuudenkuvaa toteamalla vain, että "se nyt on vaan Jeesuksen käsitys...", koska eräänä päivänä tämä todellisuus ottaa universaalisti vallan. Silloin kaikki Sinun tekosi ja tekemättä jättämisesi arvioidaan ja tuomitaan tämän Totuuden valossa.

Jumalan valtakunnasta

Sain viime loppiaisena etuoikeuden olla yhdessä 12 muun veljen kanssa koolla yllä mainitun teeman ympärillä. Osanottajia oli eri kirkkokunnista, itsenäisistä seurakunnista ja kotiseurakunnista. Valtakunnan olemusta tarkasteltiin eri puolilta, tulimmehan erilaisista taustoista, meillä on erilaista elämänhistoriaa ja ikähaitarikin oli alle kaksikymppisestä yli kuuskymppiseen. Keskinäinen kunnioitus, vuorovaikutus, avoimuus ja tilan antaminen ovat aina avainasemassa tuollaisessa kohtaamisessa. Tämä kaikki on mahdollista Hengen johdossa, ilman että totuutta mitenkään vesitetään sovun kustannuksella.


Seuraavassa kolme tärkeää pointtia, jotka itseäni puhuttelivat tuossa yhteen tulemisessa:


1. Jumalan valtakunta on sillä tavoin jännä juttu, että sitä on mahdotonta pelkistää joihinkin materialistisiin asioihin, kuten rahaan, resursseihin tai kiinteistöihin. Se on yhtä mahdotonta kuin yrittää  sementoida Hengen työ ihmisten elämässä ja paikkakunnan historiassa johonkin muistomerkkiin. Vastaavasti myös vastustavan mahdin avaintekijät ovat samanlaisia luonteeltaan; vallanhalu, kontrolli, valhe, pelko etc. Näkymätön, hengellinen tulee aina ensin ja on määräävässä asemassa, oli sitten kysymys kummasta valtakunnasta hyvänsä.

Eräs tärkeä asia valtakuntaa edustettaessa onkin luopuminen omista agendoista. Missiomme tulee Kristukselta ja Häneltä yksinomaan. Vallanhalu ja kontrollointi ovat eräs tehokkaimpia keinoja tukahduttaa valtakunnan kasvu. Kova, muita kuuntelematon johtajuus nousee itse asiassa peloista käsin ja on yhtä tuhoisaa kuin kapinoiminen ja individualismi.

Jumalan valtakunnalle on luonteenominaista eräänlainen kasvun helppous, luonnollisuus ja orgaanisuus. Asiat eivät synny pakottamalla tai muuten ihmisvoimin. Päinvastoin, Jeesus kertoo Mark. 4. luvussa miten Jumalan valtakunnan lainalaisuus on se, että hyvään maaperään kylvetty  Sanan siemen itsestään, ikään kuin automaattisesti tuottaa  hedelmän.. Jumalan antaessa kasvun  siemenen kylväjän tehtävänä on vain ihmetellä, iloita  ja rukoilla hyvää satoa. Toisaalta on yhtä tärkeää seurata Jumalan ajanlaskua; ei ole  järkevää ajellla leikkuupuimurilla, kun pitäisi kyntää tai käyttää  kylvökonetta.


2. Jumalan valtakunnalle on myös ominaista asioiden siirtäminen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Tämä on unohtunut monelta Jumalan lasten yhteisöltä, kun traktorin rattiin ei päästetä alle viisikymppisiä. Seurakunnistamme  puutttuu mentoroinnin tapa ja rohkaisun  ja kannustamisen kulttuuri. Syynä voi olla  rakastuminen omaan asemaan tai epäluottamus ja pelko nuoremman polven epäonnistumisesta. Oli miten oli, niin täysin vieras tämä ajattelutapa on Jumalan valtakunnalle. Moni Jumalan valtakunnan aiempi esitaistelija on vuosikymmenien mittaan muuttunut turvallisuushakuiseksi hyssyttelijäksi.

Joh. 6 luvussa Jeesus sanoo Isänsä tekevän työtä yhä. Ajattelen apostolisen ja uusille, koskematttomille metsästysmaille haikailevan draivin olevan ominaista Jumalan valtakunnalle. Apostolisuus on sen eräs perusdna.

Oppiminen tapahtuu valtakunnassa esikuvan, esimerkin ja mallioppimisen kautta. Jeesus sanoo Pojan tekevän niitä asioita, joita Isä Hänelle opettaa ja näyttää. Hän sanoo Pojan jopa aikaa myöten tekevän suurrempiakin asioita. Kaikki tämä perustuu Jeesuksen sanojen mukaan rakkaussuhteeseen, jolle on ominaista  luottamus. Jos tämä kaikki toimii Isän ja Pojan välisessä suhteessa, toimii se muuallakin. Kuitenkin liian moni nuori Jumalan valtakunnan työntekijä joutuu olemaan paitsiossa, odottamaan turhaan mahdollisuutta toteuttaa Jumalalta saatua näkyä.


3. Kolmantena tärkeänä pointtina Jumalan valtakunnan kasvua ajatellen on sen suvereenisuus. Se on Jeesus itse, joka rakentaa seurakuntansa. Hän on sitoutunut tähän projektiin ja Hän kysyy meitä mukaan tähän seurakunnan rakentamiseen. Olimmepa siinä mukana tai emme, Hän vie sen päätökseen, mutta itsemme kannalta meidän on hyvä olla siinä mukana. Tältä pohjalta voimme myös hyväksyä Jumalan antavan kasvun missä hyvänsä se näkyykin. Ja missä hyvänsä se tuleekin esille, se ei ole minulta pois, vaan Jumala haluaa minun siunaavan sitä.