Sunday, February 15, 2015

Oikea seurakunta?

Kun lukee jonkun uuden uskonnollisen yhteisön tunnelmia, ei voi olla kerta toisensa ihmettelemättä (ja samalla myös salaa ihailematta) sitä toiveikkuutta ja suloisen optimistista uuden kyntösaran mullantuoksua, joka sieltä nousee. Tällaisia vaikutelmia tuli väkisinkin mieleen (taas kerran) lukiessani Luther-säätiön Pyhäkön lamppua (nro 1/2015). (Tämä sanottuna silläkin uhalla, etten ensinnäkään ole mitenkään kallellaan tähän suuntaan. Toisekseen moni luterilainen ystäväni minulle kitkerään sävyyn huomauttaa, ettei kyseessä ole muuta kuin muutaman kirkkoon pettyneen sielun epätoivoinen paniikkireaktio.)

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii säätiön hiippakuntadekaani Juhana Pohjolan pääkirjoitus Kirkoksi kasvava kirkko? Siinä Pohjola luvalla sanoen aika idealistisesti maalailee Luther-säätiön tulevaisuudenkuvaa. Pohjola toteaakin heti kättelyssä, että, kyllä, Luther-säätiö on todellisesti kirkko, vaikka se ei olekaan rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Tätähän on perinteisesti - ainakin näillä raukoilla rajoilla - pyritty esittämään oikean kirkon tunnusmerkkinä. (Samalla periaatteella on sitten osa seurakunnista niin haluttaessa voitu torpata ulos uskovien yhteydestä ja oman kotikaupungin parhaaksi toimimisesta.)

Toiseksi Pohjola hyvin innovatiivisesti esittelee Luther-säätiön, ei niinkään uutena kirkkona, vaan osana vanhaa ja tuttua apostolista kirkkoa. Hän jopa huudahtaa, "miten voisimme olla olematta kirkko, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?" (Kursivoinnit Pohjolan itsensä.)

Pohjola hahmottelee lukijoidensa eteen Suomen ev.lut. kirkon "hengellistä hätätilannetta", joka käytännössä synnytti tarpeen uuden yhteisön olemassaololle. Toisaalta hän viittaa siihen tosiasiaan, että oltiinhan jo nytkin oltu "täysin osallisia Kristuksen kirkon todellisuudesta". Mitä siis enää tarvittaisiin itsensä kokemiseen aidoksi seurakunnaksi? (Pohjola tosin käyttää itsepintaisen johdonmukaisesti "kirkko"-sanaa, mikä hänelle sallittakoon.) Mutta näin todetessaan Pohjola samalla tulee pukeneeksi sanoiksi niin monen kristillisen yhteisön tunnot häntä ennen.

Pohjolan ajatuskulku saavuttaa huippunsa kohdassa, jossa hän toteaa, että yhteiskunnan tunnustama "rekisteröintipaperi ei tee kirkkoa kirkoksi. Patentti- ja rekisterihallitus ei määrittele kirkon tuntomerkkejä." Omien havaintojeni mukaan Pohjola on ensimmäinen luterilainen teologi, joka sanoo tämän ääneen. Todellakin, se ei tee kirkosta kirkkoa tai seurakunnasta seurakuntaa. (Pikemminkin se synnyttää lahkon.)

Lopulta Pohjola - ehkä jopa aavistuksen profeetallisesti? - viittaa siihen, miten suuri määrä kristittyjä eri puolilla maailmaa elää parhaillaankin vainojen alla "ilman yhteiskunnallista asemaa ja suojaa". Niinpä, veljeni, sinäpä sen sanoit. Tähänkö ollaan maassammekin jo tulossa? Käytännössä juuri tämä kommentti tekee tyhjäksi kaiken Pohjolan edellä sanoman; Kristuksen kirkko on aina ollut vieras ja muukalainen tämän maailman keskellä, eikä millään tavoin riippuvainen virallisesta asemasta. Päinvastoin, se on todelliselta olemukseltaan jopa hylkinyt sille tyrkytettyä asemaa osana kulttuurista ylärakennetta erilaisine etuoikeuksineen ja pyrkinyt samaistumaan maan hiljaisiin, köyhiin ja nöyriin.

Pohjolan teksti on jossain määrin jopa riemastuttavaa luettavaa, sillä niin pragmaattisesti hän oikoo juuri niitä mutkia, joita perinteisesti on rakennettu estämään uusien yhteisöjen ilmaantumista Suomen hengelliseen kenttään. Joku voisi jopa sanoa "tilaisuuden tekevän varkaan", mutta minä en sano niin. Toteanpa vain, että uudenlainen tilanne synnyttää uusia innovaatioita, jotka sitten lähemmin tarkasteltuna eivät loppujen lopuksi niin kovin uusia olleetkaan.

Tältä pohjalta onkin oikeutettua ja ajankohtaistakin esittää ääneen kysymys, mikä on oikea seurakunta? Itse asiassa Pohjola - epäilemättä tietämättään - pukee sanoiksi minun (ja monen kaltaiseni) ajatuksia ja tuntoja. Joku voisi jopa sanoa, että näin tehdessään Pohjola antaa - epäilemättä tahtomattaan - aseet omien teologisten vastustajiensa käsiin, nimittäin uusien, rekisteröitymättömien yhteisöjen piirissä. Mutta minä en sano niin.

Totean vain tällaisena tavallisena Jeesukseen uskovana, ilman minkään virallisen, yhteiskunnan hyväksymän kristillisen yhteisön jäsenkirjaa, että - varmasti tietämättään ja tahtomattaan - Pohjola puki sanoiksi monia niitä ajatuksia, joita itsellänikin on ollut aidosta ja oikeasta seurakunnasta. Minäkin ajattelen itseni ja uskonyhteisöni olevan osa parin tuhannen vuoden ikäistä Kristuksen seurakuntaa, jota Herra tulee noutamaan. En minäkään ole perustanut mitään uutta yhteisöä, vaan halunnut viljellä ja varjella sitä vanhaa. En minä eivätkä monet uskonystävistäni ole kokenut tarpeelliseksi hankkia jotain patentti- ja rekisterihallituksen myöntämää virallista lisenssiä uskonnonharjoittamiseen. Olen Raamatun Sanan pohjalta päätellyt todellisen oikeuden tulla Jumalan lapseksi tulevan uudestisyntymisen kautta.

Miten siis voisimme olla olematta osa Kristuksen seurakuntaruumista, kun leipä on yksi ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me kaikki tulemme osallisiksi tästä yhdestä leivästä (1.Kor. 10:16)?


------------

Lopuksi pari skenaariota jälkikonstantinolaisen kristillisyyden tulevaisuuteen:

  1. Kotiseurakunnalla tai -verkostolla voi kyllä olla erilaisia toimintoja, jotka käytännössä ovat samanlaisia kuin ns. virallisella, perinteisellä organisaatioseurakunnallakin, ilman että se luopuu omasta orgaanisesta, verkostomaisesta mallista ja rakenteestaan.
  2. Voi olla, että eri uskontojen välisen polarisoitumisen tuottamat ääri-ilmiöt (erityisesti täällä Euroopassa) synnyttävätkin tulevaisuudessa sellaista kristillisyyttä, joka onkin vähemmän uskonnollista ulkoinaisilta muodoiltaan ja tavoiltaan. Eräänlainen uudenlainen sovellutus "maanalaisesta seurakunnasta" siis ja toisaalta rationaalinen ratkaisu oman toimintavapauden säilyttämiseksi.


2 comments:

Jukka Ryhänen said...

Näkökulma asiaan saattaa kuitenkin vaihdella aika paljon riippuen siitä kuka katsoo ja mistä.

Tavallisena, ei pastoritaustaa omaavana penkin (silloin tällöin myös ortodoksisessa kirkossa lattian) kuluttajana minulle on aivan yksi ja sama kuka on perustamassa tai pyörittämässä mitäkin puljua niin kauan kuin sieltä on saatavissa sitä mitä kukakin kuluttaja kaipaa.

En ole (tietääkseni) koskaan käynyt Luther-säätiön tilaisuuksissa mutta minusta vaikuttaa hyvältä että heillä on oma, selkeä linjansa ja ilmeisesti myös omat aktiivikävijänsä.

Jos he haluavat nimen omaan Lutherin viitoittamaa tietä käydä, ja sillä nimellä toimia, ei minulla ole todellakaan mitään sitään vastaan. Kuten ei myöskään mitään kotiseurakuntaa, hihhuliyhteisöä, vakavamielistä pohdiskelua, hiljaisuutta tai huutamistakaan vastaan. Niin kauan kuin kukaan ei tule esittämään asiattomia, henkilökohtaisia kommentteja tai astelemaan reviirilleni lupaa kysymättä.

Ihan samoja kysymyksiä varmasti kotiseurakuntaliike joutuu kohtaamaan mitä mikä tahansa liike, asiaa sivutakseni. En usko että maallisesti ottaen on mahdollista erkaantua yleisistä toiminnallisuuden ja yhteisöllisyyden lainalaisuuksista.

Varmasti kotiseurakunta on loistava juttu niille jotka sen kokevat omakseen mutta onko sitä syytä yrittää markkinoida muille?

Tässähän tämä uskovien yhteentörmäys tyypillisesti juuri tulee. Yhdet ovat lähteneet jostakin ja perustaneet oman, ja haluavat sen laajenevan. Tai vaikka eivät ilmoittaisi haluavan laajenemista, toivovat sitä.

Jos "laajeneminen" todella tapahtuu, onko koti tai kodit oikea foorum?

Kun en ole kotiseurakuntalainen, niin nousee ainakin seuraavia kysymyksiä:

1) voiko yksikään koti olla riittävän puolueeton maaperä kaikenlaisten ihmisten vastaanottamiseen? Kodin omistajan mielestä varmasti on mutta entä sinne tulijoiden?

2) eikö julkinen, kaikille yhdenvertainen rakennus tai tila ole neutraalimpi kokoontumispaikka?

3) entä jos koti hajoaa, esimerkiksi avioeron vuoksi, tai muista syistä (kuolema, vararikko, paikkakunnalta muutto jne.)? Vai onko niin että nämä ovat "turhia" uhkakuvia, edetään vain päivä kerrallaan Herraan luottaen (ei tarkoituksellinen sarkasmi mutta kuitenkin...)

4) entä jos koti "turmeltuu", esimerkiksi joku sen asukkaista alkaa elää sellaista elämää että se väkisinkin häiritsee seurakunnan toimintaa (esim. huumeiden käyttö, juopottelu, rietas elämä, väkivaltaisuus tms.). Eikö julkinen, yhteinen tila ole helpompi pitää järjestyksessä? Sieltä voi poistaa häiritsevästi käyttäytyvät, kotoa ehkä ei voi.

Listaa voisi jatkaa mutta aloitetaan tästä, ja jatketaan jos tarpeen on.

Jukka

Timo Koivisto said...

Kiitos Jukka kommentistasi! Mielipiteitä, käsityksiä ja kokemuksia on varmasti moinenlaisia. Nostit kyllä ihan hyviä pointteja esiin.

Mielestäni ei ole niinkään oleellista se, missä uskovien kokoontuminen tapahtuu. Ratkaisevaa on se, mitä siellä yhteentulemisessa tapahtuu. Tästä olemme varmasti samaa mieltä.