Herraa odottava sukupolvi

Mitä on Herran odottaminen? Miten se ilmenee käytännössä ja ihmisten arkipäivän elämässä? Entä vastaako Herra tuohon odotukseen mitenkään?

Mainitsen ensimmäisinä itämaan tietäjät, koska on hyvä syy olettaa, että he lähtivät liikkeelle jo ennen Jeesuksen syntymää. Juutalainen kirjallisuus puhui Jeesuksen syntymän aikoihin paljon Messiaan tähdestä. Aggadoth Massiah kertoo tähdestä, joka nousee Jaakobista (4. Moos. 24:17). Profeettatargum Joonatan nimeää Messiaan syntymäpaikaksi Beetlehemin (Miika 5:1). Rabbi Simeonin, Jochain pojan, mysteeri lupaa tähden ilmestyvän kaksi vuotta ennen Messiaan syntymää. 

Näiden kirjoitusten ollessa hyvin tunnettuja Israelissa ja sen naapurimaissa, siellä osattiin odottaa Messiaan tähteä ja Hänen syntymäänsä. Esimerkiksi Jemen oli mooseksenuskoinen vv. 120 eKr. - 500 jKr. ja siellä odotettiin aivan erityisellä innolla juutalaista kuningasta syntyväksi. Evankelista Matteus seuraa tekstissään itämään tietäjistä Targum Joonatanin lainausta Miikan kirjasta, joten juutalainen kirjallisuus on ollut hänelle hyvin tuttua. 

Itämaan tietäjät, ehkä nykyisen Irakin alueelta, olivat siis osa tuon ajan laajempaa Messiaan odotusta. Jokin elämää suurempi mysteeri, josta oli saatava selko ja johon olisi suhtauduttava sen vaatimalla arvonannolla, oli saanut nämä oppineet tietäjät seurueineen liikkeelle. Nämä tuon ajan mittapuun mukaan korkeasti oppineet miehet olivat ei-juutalaisia, pakanoita, vaikka ehkä olivatkin lähtöisin tuolloisesta Babylonista, jossa oli suuri juutalaisyhteisö. Jos siis Herran kansa on vaiti, niin kivetkin huutavat.

-------

Mutta ei Herran kansakaan hiljaa ollut, vaan oli monia, joiden hengellistä elämää sävytti vahvasti tulevan Messiaan odotus. Evankelista Luukas, moniin todenperäisiin silminnäkijälausuntoihin perustuen, kertoo iäkkäästä pappi Sakariaasta, jolle Herran enkeli ilmoitti Johannes-pojan syntymästä hänelle ja hänen vaimolleen Elisabetille.

- Kuinka minä tämän käsittäisin? Minähän olen jo vanha mies ja vaimonikin on tullut iäkkääksi...

Näiden epäuskon täyttämien sanojen takia pappi Sakarias menetti vaimonsa raskauden ajaksi puhekykynsä. Voisiko papille kovempaa sanktiota tullakaan? Kun poika syntyi ja pappi sitten omin sanoin nimesi hänet Johannekseksi, kertoo Luukas tämän tapahtuman levittäneen ympäristöön aitoa Herran pelkoa ja kääntymistä Jumalan puoleen. Vuosia myöhemmin luemme tämän samaisen pojan työstä Herran tien valmistajana. 

-------

Ilmoituksen varsinaisessa polttopisteessä oli kuitenkin nuori Maria, jolle samainen enkeli Gabriel, jonka toimenkuvaan kuului seisoa Jumalan edessä ja kertoa siellä kuulemansa evankeliumi tietyille Jumalan valitsemille ihmisille, ilmestyi. Marian asenne Jumalan viestintuojan edessä oli täysin toisenlainen, kuin pappi Sakariaan.

- Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanansa mukaan.

-------

Marian sulhanen Joosef oli luonnollisesti hyvin hämmentynyt tilanteesta. Hänen ratkaisunsa oli täysin tuon ajan juutalaiseen kulttuurin ja Mooseksen lain ohjaaman moraalikoodiston mukainen. Hän päätti, heidän molempien tähden, hylätä morsiamensa.

Liikkeelle lähetettiin taas enkeli, ehkä samainen Gabriel taivaallisesta kaikkein pyhimmästä, joka puhui Joosefille unessa, antaen yksityiskohtaisen tarkan selonteon siitä, mitä nyt oli tapahtumassa. Jumalan lähettilään sanat liittyivät Joosefin mielessä niihin lukuisiin juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, jotka jo lapsuudesta asti olivat hänelle tuttuja. Näin siis messiasodotus sai monenlaisia ilmentymiä. Kaikilta kuitenkin odotettiin samanlaista kuuliaisuutta Jumalan suunnitelmalle.

-------

Kuitenkin todelliset Herraa odottavan sukupolven edustajat tulevat meitä vastaan Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa. En ole vuosien mittaan Uutta testamenttia lukiessani lakannut ihmettelemästä - ja samalla ihastelemasta - kahta vanhusta, jotka saavat palkkansa Herran odottamisesta vielä pitkään jatkuneen uskonvaelluksensa loppumetreillä.

Ensin törmäämme Jerusalemissa vanhaan Simeoniin, joka Luukkaan maininnan mukaan oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies. Hän odotti "Israelin lohdutusta", millä viitataan Jesajan 40. luvun sanomaan: "Lohduttakaa minun kansaani" (Jes. 40:1). Tämän tähden rabbit kutsuivat tulevaa messiasta nimellä Menachem, Lohduttaja. Luukas lisää miehen kuvaukseen myös uusitestamentillisen karismaattisen ulottuvuuden: "Pyhä Henki oli hänen päällänsä." Se, mikä hänessä on mielenkiintoista, on se, että tämän samainen Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle henkilökohtaisesti, että ennen maallisen elämänsä päättymistä hän tulisi näkemään tulevan Messiaan. 

Miten henkilökohtaista ja samalla niin luonnollisen yliluonnollista! Tämän jälkeen on loogista lukea Luukkaan raportista: "Hän tuli Hengen vaikutuksesta pyhäkköön."

- Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille. 

-------

Sitten viimeinen esimerkki Herraa odottavasta sukupolvesta. Hän on tämä naispuolinen profeetta, Hanna, joka oli jo 84 vuotta vanha leski. Hän vietti suurimman osan viimeisistä elinvuosistaan temppelin alueella, paastoten ja rukoillen. Hän sattui paikalle samaan tilanteeseen, jossa Simeon oli jo Joosefin, Marian ja Jeesuksen kanssa ja saman profeetallisen Hengen vaikutuksesta ylisti Jumalaa Jerusalemin lunastuksesta. Hänkin sai nähdä oman toivonsa täyttymyksen.

"Puhjetkaa riemuhuutoihin, kaikki Jerusalemin rauniot, 

sillä Herra on antanut kansalleen lohdutuksen, 

Hän on lunastanut Jerusalemin."

Jes. 52:9

Ks. Matteuksen evankeliumin luvut 1-2 sekä Luukkaan luvut 1-2.

Suojassa

 Viime viikonloppuna olin kansainvälisen kristillisen järjestön, Ellel Ministries´in järjestämässä Explore-viikonlopussa, jossa aiheena oli se, mikä on vastalääke pelkoon ja ahdistukseen. Kun olin nuorempi ja nuoruuden voimissa (ja joskus jopa uhossa), tällaiset asiat tuntuivat aika kaukaisilta. Vanhempana sitä on joutunut (tai saanut) kohtaamaan omia sisäisiä pelkojaan ja niistä nousevia ahdistuksiaan eri tavalla kuin aiemmin. Pelot ovat myös saattaneet olla piilossa, joko tietoisesti inhimillisen uhon alle tungettuja, tai sitten ne ovat olleet syystä tai toisesta tiedostamattomia.

Nykyisin siis tällaiset aiheet, kuten turvallisuus tai pelko ja ahdistus, ovat hyvinkin relevantteja, joskus jopa niin, että sitä pelkää vanhojen pelkojen uudelleen aktivoituvan. Toisaalta - ja tämä on siunattu asia! - tunnen suurta tarvetta kohdata ne kasvoista kasvoihin Herran kanssa ja päästä selville, mistä niissä oikein on kysymys. Vain Hän voi parantaa minut peloistani ja Hän haluaa tehdä niin.

Ajatellaanpa vaikka sitä ylenmääräistä huolehtimista kaikista asioista, joka hyvin usein on opittu käyttäytymismalli. Hyvä kysymys tässä kohtaa on, mitkä ovat ylisukupolviset sidokset tällaisessa käyttäytymisessä? Usein on kyse tavasta toimia ja ajatella, mikä siirtyy jo äidinmaidossa sukupolvelta toiselle. Tai ajatellaan sitä tavalla tai toisella hylätyksi tulemisen pelkoa, joka on niin tuttua meidän yhteiskunnassamme ja hyväksikäytön kulttuurissamme. Tällainen saattaa jonkun kohdalla johtaa jopa siihen, että ihminen hylkää toiset ihmiset, ennen kuin he - oletettavasti - ehtivät hylkäämään hänet.   

Missä siis ovat pelon juuret? Olemmeko kenties uskoneet valheita itsestämme, siis siitä, keitä me olemme tai mitä meille tapahtuu tulevaisuudessa? Valheisiin uskominen altistaa meidät pelolle. Valhe on kaikkea sitä, mikä ei ole linjassa Jumalan totuuden kanssa - taaskin ajatellen identiteettiämme, tarkoitustamme ja tulevaisuuttamme. Sielunvihollinen syöttää meille näitä valheita. Valheet, joihin uskotaan, aiheuttavat pelkoa. Ne itse asiassa hyökkäävät uskoamme vastaan. Tätä kautta väärät uskomukset vaikuttavat käytökseemme. Ne ottavat jopa meidän mielikuvituksemme valtaansa. 

Meidän on oltava avoimia ja rehellisiä Jumalan edessä omista peloistamme. Jumala on rakastava Isämme, eikä Hän pidä mitään näistä asioista turhanpäiväisinä tai naurettavina. Hän ottaa meidän tunteemme ja kokemuksemme vakavasti. Aina, kun Hän paljastaa meille jotain meidän peloistamme tai ahdistuksestamme, Hän tekee sen parantaakseen meidät. 

"Herra on minun valoni ja pelastajani, ketä minä pelkäisin! Herra on elämäni turva, ketä minä kauhistuisin!" (Psalmi 27:1)

Muistin virkistämiseksi...

Eilen illalla kävin läpi vanhoja muistiinpanojani ja törmäsin kandityöhöni teologisessa tiedekunnassa keväältä 2016. Pieni lainaus siitä, mikä teksti edelleen tuntuu niin ajankohtaiselta.

Kirjassaan Orgaaninen seurakunta (Itätuuli, 2007) amerikkalainen seurakunnan istuttaja Neil "Cole korostaa ihmisen muuttuneen elämän todistusvoimaa evankeliumin leviämisessä, joka tapahtuu parhaiten suhdekeskeisessä yhteisössä. Kuvatessaan ihmisen luonnollista suhdeyhteisöä hän käyttää Uudessa testamentin sanaa oikos, joka viittaa kodin tai perhekunnan merkitykseen. Sanan käyttö ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin vain omaan taloon tai ydinperheeseen. 

Toisinaan henkilön oikos saattoi käsittää perheen ohella myös ystävät, naapurit ja työtoverit. Esimerkkinä Cole käyttää roomalaisen upseerin Korneliuksen perhekuntaa, oikosta, jonka tämä kutsuu koolle Pietarin tullessa vierailemaan hänen kodissaan. Tuohon oikokseen kuuluivat Korneliuksen ja hänen perheensä lisäksi sukulaiset, lähimmät työtoverit ja alaiset sekä orjat ja palvelijat. Colen mukaan oikos on ihmisten sosiaalisten suhteiden verkosto, joka voi viedä evankeliumin uusiin paikkoihin. 

Agraariyhteisöissä perhe ja suku on yhteiskunnan perusyksikkö. Urbaanissa ympäristössä ihmiset eivät rakenna sosiaalista elämäänsä perheen, vaan samanlaisten mielenkiinnon kohteiden ympärille. Henkilön oikos ei enää koostukaan sukulaisista, vaan ihmisistä, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista tai harrastuksista tai ovat samassa työssä. Apostolien teoista voidaan nähdä, miten evankeliumi levisi nopeasti oikoksesta oikokseen. Myös Jeesuksen omassa tavassa toimia kontekstina olivat luonnolliset ihmissuhteet, mikä käy ilmi evankeliumeista. 

Cole pitää suhdekeskeisyyden avainasioina seuraavia viittä seikkaa: 

· Aika ja käytettävissä oleminen, jotta tutustutaan ihmisiin ja syntyy vuorovaikutus heidän kanssaan. 

· Muuttunut elämä on muihin helposti tarttuvaa. 

· Vieraanvaraisuus on keino rakentaa siltoja syvempiin ihmissuhteisiin. 

· Hengellinen intuitio, mikä edellyttää sekä ihmisten että Pyhän hengen tarkkaa kuuntelua. 

· Anteliaisuus, joka tapahtuu vapaasti ja iloiten."

Tämä muistin virkistämiseksi ja arjessa elettäväksi. Aloita vaikka kysymyksellä, kuinka monta sellaista tunnet, joka ei tunne Kristusta?

Jumalan valtakunnan pelikirja

Kun urheilujoukkue saa uuden valmentajan, eräs niin alan asiantuntijoita kuin valistuneita harrastajiakin kiinnostava asia on, millainen on uuden valmentajan pelikirja? Mikä on hänen peli-näkemyksensä ja -ideologiansa, miten hän peluuttaa pelaajia ja millaista roolitusta hänellä on mielessään niin yksittäisiä pelaajia kuin koko joukkuettakin ajatellen?

Kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa, Hän luki synnyinkaupunkinsa Nasaretin synagoogassa sapatin päivän tekstin Jesajan kirjan luvusta 61. 

"Herran Henki on minun päälläni, sillä Hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille.       Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista,        päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran suosion vuotta."

(Luuk. 4:16-19)   

Tämä oli Jeesuksen esittämä Jumalan valtakunnan pelikirjan ensimmäinen sivu ja perustavaa laatua oleva asetus. Tämän mukaan toimitaan ja tähän Jeesus myös sitoutui sanomalla: 

- Tänään tämä raamatunkohta on toteutunut teidän korvienne kuullen.

Tämän jälkeen meidän on hyvä kysyä, mitä tämä sitten on käytännössä?

Kun luemme Luukkaan evankeliumia eteenpäin, törmäämme mielenkiintoiseen tilanteeseen, jossa Jeesus opetuslapsineen oli vetäytymässä apostolisen työssäoppimisjakson jälkeiseen reflektointiviikonloppuun rauhallisessa paikassa lähellä Beetsaidaa. Ihmisten saadessa tietoonsa Jeesuksen ja opetuslasten olinpaikan, he kerääntyivät sankoin joukoin sinne. 

Jeesuksen toiminta tässä inhimillisesti katsoen uuvuttavassa tilanteessa on merkille pantavaa. Luukas kirjoittaa, että Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat. (Ks. Luuk. 9:11) Jumalan valtakunnan pelikirja oli käytössä ja sen mukaan toimittiin, uskollisena alkuperäiselle toiminta-ajatukselle.

"Hän otti heidät vastaan", itse asiassa toivotti heidät tervetulleeksi sellaisina kuin he olivat. Jeesus hyväksyi seuraansa kaikenlaisia ihmisiä, hyljeksittyjä synnintekijöitäkin. Hän jopa vietti heidän kanssaan aikaa aterioimalla, mikä oli tuon ajan kulttuurissa eräs syvin ihmisten välisen yhteyden kuvaus. 

Jeesus "puhui heille Jumalan valtakunnasta", tarkemmin käännettynä "kuningaskunnasta" (kr. basileia). Viitaten samaisen Jesajan kirjan ennustuksiin tulevasta messiaanisesta ajasta, tämän valtakunnan olemus, luonne ja sanoma voidaan kiteyttää sanoihin "Sinun Jumalasi on nyt kuningas" (Jes. 52:7).  Evankeliumi on siis ilosanoma Jumalan kuninkuudesta. 

Näin ollen Jumalan valtakunnan todellisuus on Jumalan kuninkuutta, Kristuksen herruutta minun elämässäni. Kun kysymme tämän valtakunnan voitollisuuden salaisuutta, niin se löytyy Jeesuksen kuuliaisuudesta ja alamaisuudesta Isän Jumalan tahdolle. Tältä pohjalta Paavalikin kehottaa meitä olemaan alamaisia toinen toisillemme Kristuksen pelossa. (Ef. 5:21) Jumalan Hengen läsnäolo kansansa keskuudessa voi viipyä vain samanlaisessa ilmapiirissä, mikä on ominaista Isän ja Pojan väliselle suhteelle: rakkaus, alamaisuus, kuuliaisuus, nöyryys, tunnustaminen ja tunnustautuminen, tilivelvollisuus ja esikuvallisuus. 

Hän "paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat". Mitä on parantaminen ja parantuminen? Jumala parantaa meitä aina sisältä ulospäin. Kyse on Jumalan tahdon mukaisen järjestyksen toteutumisesta ihmisen elämässä. Kyse on Jeesuksen herruuden tunnustamisesta kaikilla oman elämämme alueilla. Kyse on sen Valon piiriin näkyväksi tulemista, joka on itse Jumala. Näin tehdessämme voitamme alaa pois sielunviholliselta. 

Jeesus toivotti kaikki Hänen seuraansa pyrkivät ihmiset tervetulleeksi ja otti heidät vastaan sellaisina, kuin he olivat. Nämä ihmiset, Jeesuksen kohdattuaan eivät enää sen jälkeen kuitenkaan jääneet sellaisiksi, kuin mitä olivat aiemmin olleet. Hän paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.

(Kirjoitus perustuu 29.09.2022 Ristinkirkon auditoriossa pitämääni Credo-luentoon.)

Verkosto vai liitto?

 

Verkostolla tarkoitetaan verkkoa muistuttavia muodostumia ja rakenteita sekä kuvaannollisia järjestelmiä. Verkosto on yksittäistä verkkoa suurempi kokonaisuus. Organisaatioista puhuttaessa verkostolla tarkoitetaan tiukkaa hierarkkista mallia joustavampaa ja muuntautumiskykyisempää rakennetta, joka koostuu erikokoisista yksiköistä, joiden kiinnittymisessä laajempaan kokonaisuuteen, verkostoon, saattaa olla eroja.

Jälkimodernina aikana verkostomainen ja adhokratiivinen organisaatiorakenne epäilemättä palvelee seurakuntia tai laajempia hengellisiä liikkeitä paremmin kuin perinteinen hierarkkinen malli. Viimeaikaisten kokemusten valossa rohkenen väittää, että meidän täytyy olla valmiita menemään paljon pitemmälle ja syvemmälle. Puhun nyt Jeesukseen uskovien yhteydestä. Puhun nyt liitosta. 

Eräs kauneimmista raamatullisista liiton kuvauksista on 1.Sam. 20:sta löytyvä kertomus Daavidin ja Joonatanin liitosta. Kaksi miestä, joita yhdisti vahva kiintymyssuhde, sopivat puolustavansa toisiaan, jopa oman henkensä, maineensa, asemansa ja omaisuutensa uhalla. 

- Herra on ikuisesti välillämme sen todistajana, mitä sinä ja minä olemme keskenämme puhuneet, Joonatan sanoi vahvistaen liiton (1.Sam. 20:23).

Paavali kuvaa elävistä uskovista koostuvaa seurakuntaa Kristuksen ruumiina ja toteaa meidän uskovien olevan tämän Kristuksen seurakuntaruumiin jäseniä (1.Kor. 12:27). Myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä Rooman kristilliselle seurakunnalle hän syventää tätä ilmaisua todeten meidän olevan myös "kukin toistemme jäseniä" (12:5). Kysymys on syvästä uskon yhteydestä kristittyjen kesken. Kukapa ei haluaisi olla Kristuksen jäsenenä? Ajatus olemisesta toinen toistemme jäseninä menee kuitenkin syvemmälle ja haastaa meitä. Kyse on paljon syvemmästä ja merkityksellisemmästä asiasta kuin vain verkostoituminen (mikä sinänsä on hieno ja tarpeellinen asia). 

Miten tämä sitten on mahdollista?

Luonnollisesti avioliitto ja aviopuolisoiden suhde on paras esimerkki tästä. Kuitenkin samanlaisia syvän hengellisen liittosuhteen esimerkkejä, joissa armoitukset, luonne ja kutsumus täydentävät toisiaan, löytyy muitakin. Esimerkiksi työtoveruus ja yhteys Jumalan valtakunnan työssä voi edetä ja syventyä tälle tasolle. Syvä sitoutuminen ja alamaisuus toisillemme nöyryyden hengessä on tätä käytännössä.

Yksinkertaistaen: miksi muuten Jeesus olisi lähettänyt opetuslapsensa työhön kaksittain?

  

Muutosten ajat

Muutosten ajat ovat siis edessämme, kuten edellisessä postauksessa todettiin. Elämäntavassamme ja -tyylissämme tulee paljon muuttumaan, ja peruuttamattomasti. Tämä pätee niin malliseen kuin hengelliseenkin elämäämme - ja kaikkeen siihen sosiaaliseen kanssakäymiseemme, suhteisiimme, yhteisöllisyyteemme, toimintatapoihimme ja vastuullisuuteemme jne. mikä sijoittuu ikään kuin siihen väliin (tai näihin molempiin). 

Sanomattakin on selvää, että tämä haastaa meitä. Edessä on väistämättä ajattelutavan ja kokonaisen paradigman muutos. Kristittyinä meidän on suostuttava uudelleen ajattelemaan monet asiat, seurakunnasta alkaen. Viimeistään nyt meidän on muututtava passiivisista vastaanottajista aktiivisiksi toimijoiksi. 

Siitä huolimatta, että pelastus tulee armosta - tai itse asiassa juuri sen tähden! - meidän on opeteltava toimimaan yhteistyössä Pyhän Hengen kanssa. Sen sijaan, että seisoisimme passiivisen odottavaisina rukousjonossa, että "kohta kolahtaa", meidän itsemme (so. meidän henkemme) on aktivoiduttava. Vaikka kaikki on armoa, me olemme Jumalan edessä vastuullisia, alkaen omasta vaelluksestamme. 

Se, mitä ehkä eniten pelkään, on se, että tällainen muutos osoittautuu liian haasteelliseksi vuosikymmeniä hengellistä vauvanruokaa syöneille (tai syötetyille) laiskanpulskeille kulutuskristityille. Olisin niin mielelläni väärässä tässä.     

Kun nyt kerran elämme tällaisia aikoja...

Kuulin jokin aika sitten erään kaverin toteavan lakonisesti, että "ei tarvitse olla mikään profeetta, kun voi sanoa edessämme olevan ajat, jolloin koko tähän asti tuntemamme elämäntapa tulee ratkaisevasti muuttumaan". 

Huomaan itsekin ajattelevani ihan samalla tavalla ja tehneeni niin jo ensimmäisestä koronakeväästä lähtien. 

Ratkaisevaksi tällöin nousee kysymys, mitä me sitten voimme tehdä? Kun nyt kerran elämme tällaisia aikoja, niin miten valmistautua niihin?

Suora vastaus tähän kysymykseen on, ettemme voi valmistautua tuleviin muutoksiin mitenkään. Itse asiassa valmistautumisemme on tapahtunut (jos sitä on ollut) jo vuosia sitten tai sitten ei. Nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä. Tulevissa muutoksen ajoissa meille tapahtuu vain se, mikä tapahtuu teepussille kuumassa vedessä; se tuo esille sen aidon, sille ominaisen maun.

No, ei se nyt ihan noin mennyt. Toki on paljonkin asioita, joita voimme tehdä - parantaaksemme oman teekupillisemme aromia, niin sanoakseni. Tulevat muutokset tulevat koettelemaan meitä niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin. Koska uskomme kaiken takana olevan hyvä Jumala ja Isä, niin näissä tulevissa muutoksissa on paljon hyvään suuntaan muuttumisen aihioita meille jokaiselle. Kysymys on tahdonvapaudestamme ja siitä, miten sitä nyt käytämme.

Voit tehdä oman elämäsi kuntotarkastuksen. Tutki itseäsi ja pyydä Jumalaa tutkimaan itseäsi ja ota vastaan puhetta ja palautetta Häneltä. Perkaa pois suhteellisen tiiviillä täikammalla asioita, jotka eivät enää sovi uuteen vaellukseesi Herran kanssa. Olosuhteet muuttuvat, samoin me niiden mukana ja niiden vaikutuksesta. Meitä haastetaan muuttumaan omassa elämässämme (taaskin niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla). Hän pysyy kuitenkin samana ja meidän fokuksemme tulee olla Hänessä.      

Pietari kehottaa meitä (2.Piet. 1:5-8) kaikella innollamme osoittamaan uskossamme hyveitä, so. erinomaista ja hyvälaatuista vaellusta Herrassa. Logiikka tässä jaejaksossa on selvä: kun kerran olet saanut lahjaksi kaiken todelliseen elämään ja hurskauteen tarpeellisen, on sinun tehtäväsi nyt innolla pyrkiä toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässäsi. Koska olet saanut lahjaksi uskon, kehitä siitä esiin hyveitä. Hyve on Jumalan voima ja sen ominaisuus on lujuus elämässäsi. 

Kyseessä on Jumalan meissä synnyttämä uskon hyvän kierre. Hyveitä seuraa oikea tieto ja ymmärrys, tätä taas itsehillintä, kärsivällisyys ja kestäväisyys. Näitä taas seuraavat yliluonnollisen luonnollisena jatkumona hurskaus ja jumalanpelko, näitä taas veljesrakkaus, joka tarkoittaa uskovien keskinäistä kiintymystä. Lopulta elämässämme tulee esille - kaikkien myllerrysten ja muutosten keskellä - agape, edellytyksetön rakkaus.

Kun nyt kerran elämme tällaisia aikoja, olemmeko me valmiita muutoksiin?

Askeleita opetuslapseuttamiseen 3

Jos haluat olla joksikin hyödyksi Jumalan valtakunnalle, lakkaa jaottelemasta ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Ole valmis kulkemaan palan matkaa (tai pidemmänkin) heidän kanssaan, jotka Herra sinulle osoittaa. 

Älä pidä mitään, äläkä ketään lähtökohtaisesti saastaisena tai epäkelpona. Sen jälkeen, kun meidän Herramme syntyi tänne ihmiseksi ja työskenteli puusepän alan ammattilaisena, on tämän puoleinen elämämme mahdollista pyhittää Jumalan käyttöön.

Muista, että meidän Herrallemme Jeesukselle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ei instituutioille tai kirkkokunnille, sen enempää kuin lahkoillekaan. Jos kerran sanot olevasi Kristuksen ja Hänen seurakuntansa palvelija, ole siis valmis palvelemaan, missä ikinä Hän osoittaa sinulle paikan.

  

Askeleita opetuslapseuttamiseen 2

 Mitä on parantuminen?

Parantuminen on Jumalan tahdon mukaisen järjestyksen tulemista aiemman epäjärjestyksen tilalle ihmisen elämässä. Kyse on  Jeesuksen herruuden toteutumisesta ihmisen elämässä.  

Onko se tarkoitettu kaikille?

Kyllä on. "Rangaistus oli Hänen päällään, että meillä olisi rauha, ja Hänen haavojensa kautta meidät on parannettu." (Jes. 53:5) 

-------

Älä puolustele, mutta älä myöskään väheksy itseäsi. Herra on puolustajasi. Ks. Ps. 55:19 ja 1.Kor. 4:3-4.

Erityisesti silloin kun huomaat tehneesi virheen, älä puolustele tekemisiäsi, koska silloin puolustelet helposti myös valhetta ja avaat oven petokselle. Ole siis valmis myöntämään virheesi. Ihmiset lähelläsi todennäköisesti kunnioittavat enemmän tällaista rehellistä ja avointa, läpinäkyvyyteen ja tilivelvollisuuteen kykenevää johtajaa. 

Anna Jumalan siis kasvattaa luonnettasi. Sinun luonteesi ja persoonallisuutesi ovat työvälineitä, joita Jumala haluaa käyttää.

-------

Olin hiljattain hengellisillä kesäjuhlilla, jossa eräs ystäväni kertoi tällaisten juhlien olevan "erityinen mahdollisuus sukeltaa Jumalan prosessiin, jossa Hän yllättää". Mutta mikäli olet liikkeellä jonkinlaisella "hengailu- ja hiippailumentaliteetilla" on selvää, että anti jää laihaksi. 

"Jumalan prosessi", mikä ilmaisu! 

Antaudutaan siihen.

 

Askeleita opetuslapseuttamiseen 1

Miten olla kestävä kutsumuksessasi ja rukouksessasi?

Vastusta syntiä kaikessa tinkimättä. Älä vaihda Jumalan läsnäoloa kompromisseihin tämän ajan ja maailman kanssa. 

Omalla vaikutusalallasi valitse palvelijan asenne ja mentaliteetti. Ole aina valmis rakentamaan yhteyttä uskovien kesken. Tee rakkauden hyviä tekoja. Kuuntele Pyhän Hengen profeetallista ääntä ja rukoile sen lisääntymistä.

Etsi apostolisia tyyppejä vahvistaaksesi heitä. Panosta lapsiin ja nuoriin. Rukoile ensin omien lastesi ja lastenlastesi puolesta. He ovat Joosuan ja Kaalebin sukupolvi. 

Mieti tarkkaan ja rukoillen, keitä mentoroit. Rukoile itsellesi mentoroitavia ja ohjattavia, sekä Hengen johtoa ja siunausta näihin suhteisiin. Muista, että kutsumus löytyy useimmiten sieltä, missä olet hyvä, mutta missä on myös sopivasti painetta kehittymiselle. 

Paavali rukoili omien ihmistensä puolesta. Hän myös avoimesti kertoi heille rukoilevansa heidän puolestaan. Hän myös kertoi heille, minkä asioiden puolesta heidän kohdallaan hän rukoili. Ja hän pyysi näitä ihmisiä myös rukoilemaan hänen puolestaan. 

Voidaksesi olla ihmisille suuremmaksi avuksi, kuin normaalisti, ole avoin heille, jotta he voisivat samaistua sinun heikkouksiisi. Ihmiset eivät useinkaan samaistu voimaamme tai menestykseemme. He voivat ihailla tai kadehtia niitä, mutta he eivät identifioidu niihin. 

Mutta meidän heikkouksiimme he voivat identifioitua, koska he voivat löytää samat jutut omasta elämästään ja huomaavat, että me jaamme samat taistelut.    

Odotuksen aika ja elämä kuolleista

Raamatussa on useita kertomuksia naisista, jotka pitkän lapsettomuuden jälkeen synnyttivät lapsen, jotkut useitakin. Lapsettomuus on näiden naisten kohdalla ollut usein tuskallista ja vaikeaa aikaa, johon liittyi kysymyksiä Jumalalle ja kokemuksia muiden ymmärtämättömyydestä, jopa syrjinnästä. Jumala kuitenkin istutti näihin uskon sankareihin toivon kipinän Pyhän Hengen kautta.

Ajatellaanpa Hannan epätoivoa, Aabrahamin ja Saaran pitkään jatkunutta lapsettomuutta Jumalan ihmeellisen lupauksen varjossa, Maanoahin vaimon, Simsonin äidin tilannetta ja jo vanhojen Sakarjan ja Elisabetin, Johannes Kastajan vanhempien, jo vakiintuneeksi luullun tilanteen kääntymistä.

Kaikissa näissä lupaus täyttyi, niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Kaikissa näissä näin yllättäen saatu lapsi annettiin lahjaksi Jumalalle; Samuel, Iisak, Simson ja Johannes Kastaja. Siunaus seurasi tämän mukana. Yhteinen nimittäjä oli inhimillisesti katsoen toivoton tilanne, jonka keskelle Jumala laski lahjansa. Kirjaimellisesti sanottuna kyse oli elämä kuolleista. 

Hengellisesti puhuen tässä ei kuitenkaan ole sijaa epäuskolle tai mahdottomuuden ajatukselle. Vastakkain ovat Saulin tyttären Miikalin asenne ja reaktio sekä uusien viinileilien todellisuus. Hengellinen kaipaus, jano, jopa epätoivo versus kateus, pilkallisuus, pahansuopaisuus, jotka ilmentävät Jumalan rakkauden poissaoloa. Varo siis asennettasi ja mieti, miten olla kuin uusi viinileili. Tutkistele itseäsi Jumalan edessä. 

Kyse on samasta asiasta kuin siitä, minkä Herra lupaa kansalleen profeetta Jesajan kautta: "Minä vuodatan vedet janoisen päälle ja virrat kuivan maan päälle" (44:3). Se merkitsee elämää kuolleista, kun kuolleesta ja hedelmättömästä maaperästä työntyy esiin tuuretta versoa ja uutta kasvustoa. Kyseessä on sama hengellisen elämän lainalaisuus, kuin Jeesuksen sanoissa: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta" (Matt. 5:3). Jumala ei anna lahjojaan kylläisille, vaan nälkäisille.

Uskon, että tämä voi olla totta meidän oman maammekin kohdalla, kaikesta siitä nyt esille tulevasta Jumalasta poispäin kääntymisestä huolimatta. Mutta minkälaisten vaiheiden kautta, sen yksin Jumala tietää. Esirukoilijoilta kysytään nyt heräämistä ja uskollisuutta.

"Pitää olla järkevä ja tietoinen siitä, mitä tekee."

 Tiedän ihmisiä, joille luonto on ehtymätön Jumalasta kertovien esimerkkien aarreaitta. Etenkin näin keväisin minustakin tuntuu siltä. Toisille ihmisten elämänkerrat ja historia toimivat samanlaisena innoittajana. Olen huomannut, että minulle urheilu ja sen ympärille rakentunut maailma toimii usein inspiraation lähteenä. Urheilijoiden harjoittelu ja kilpaileminen, valmentaminen, valmentajien elämänkerrat ja kokemukset... olen saanut monenlaista oppia, inspiraatiota ja mietittävää näistä.

Tiistaina (17.05.) luin Ylen nettisivuilta äskettäin Italiasta takaisin Suomeen palanneen jalkapalloilija Perparim Hetemaj´n haastattelun. Jutun näkökulma oli pitkän ja menestyksekkään uran salaisuus. Erityisesti siinä kohdassa, missä Hetemaj puhuu ikääntymisen vaikutuksista harjoitteluun, pelaamiseen ja valmentautumiseen, koin vahvan herätyksen; kaverihan puhuu ihan minun suullani!

"[Iän karttuessa] pitää olla valmis tekemään muutoksia elämäntavoissa, harjoittelussa ja ajattelussa. Silloin kannattaa miettiä, kannattaako pelata jokaisessa pelissä. Nuorempana minulla oli vaikeuksia tuossa asiassa, koska halusin pelata koko ajan, vaikka en ollut täydessä kunnossa. Nykyään sekin on helpompaa, koska vanhempana ihminen on paremmin tasapainossa. Pitää olla järkevä ja tietoinen siitä, mitä tekee. ... Aion tehdä tätä niin kauan, kun saan tästä lajista jotain irti. En sano, että pelaan 40-vuotiaaksi saakka, koska rajat tulevat vastaan. Toivottavasti joku kaveri viereltäni ottaa paikkani. Silloin se on minulle signaali lopettaa."

Viisaita ajatuksia Hetemaj´lta, niin HJK:n mies kuin onkin.

Tämä puhuu minulle paljon omasta elämäntilanteestani ja ikääntymisestäni. Vanhemmiten on säännöllisin väliajoin hyvä laittaa oma elämänsä, kutsumuksensa ja palvelutyönsä ikään kuin Herran alttarille ja antaa "tulen" koetella sitä ja polttaa epäoleellisen pois siitä. (En sano, etteikö tätä olisi syytä tehdä nuorempanakin, mutta itselläni ainakaan ei tuolloin ollut aikaa, malttia eikä viisautta sen tekemiseen.) 

Luin jostain, miten tässä on kyse siitä, että Herra tahtoo ohjata minua henkilökohtaisella tasolla ja jopa hyvin yksityiskohtaisesti Psalmin 37:5 sanoin: "Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa Häneen...". Kyse on siis Ef. 2:10:n hienosäädöstä eli kulkemisesta edeltävalmistetuissa teoissa. Tämä on minulle tärkeää tässä ikääntymisen elämänvaiheessa. On osattava jakaa voimia oikein ja viisaasti. Ryhdy siis vain sellaiseen työhön, mikä on syntynyt Pyhästä Hengestä.

Kulkevatko siis vanhuus ja viisaus käsi kädessä? Toivottavasti.

 

Virtanen ja aprillipila

01.04. Virtanen luki uutisen, jonka mukaan paikallinen kansankirkkoseurakunta perustaa kristillisen kuntosaliyrityksen, jonka nimeksi tulee "Tahdon". Vanhana teologina ja Lutherinsa lukeneena Virtanen ajatteli, että tämäpä ei käy päinsä. 

- Ensinnäkään ihmisellä ei ole mitään vapaata tahtoa, kun on kyseessä jumalalliset asiat. Onhan tässä nyt sentään kyse kristillisestä gymistä, Virtanen ajatteli ääneen olohuonetta imuroidessaan.

- Toisekseen tämä tällainen johtaa vain lain tekoihin. Nimeksi sopisi paremmin "Wellness armon varassa" tai "Levosta käsin Gym", Virtanen jatkoi vaihtaessaan suukappaleen uudenuutukaiseen Mieleensä.

- Sitäpaitsi, mikä se sellainen kristillinen yritys oikein on? Lihan tekoja ne semmoset yritykset vain ovat...

Virtanen raahasi imurinsa makuuhuoneeseen ja huomasi kaipailevansa vanhoja hyviä aikoja, kun körttiopiskelijoiden urheilujaoksen kannustushuuto oli ollut:

"Tappio vaikk´ on niin syvä, alatie on aina hyvä! Hei hei hei!" 

Virtanen sammutti imurin ja päätti alkaa viettää hyvin ansaittua lepoa teoistaan.

Virtasen hyvä harrastus

Virtanen mietti omia eläkepäiviään, joita oli nyt kestänyt reilut pari vuotta. Tuona aikana hänelle oli kehittynyt tietynlainen päivä- ja viikkorytmi, jota hän melko uskollisesti noudatti, ilman että siihen olisi liittynyt mitään sen kummempaa pakkoa. Välillä hän tosin ihan tarkoituksellisestikin poikkesi näistä totutuista kaavoistaan, koska muisti lukeneensa jostain, että näin kyettäisiin estämään tai ainakin hidastamaan muistisairauksia ja muuta sellaista. Virtanen hymähti mielessään ja hymyili itsekseen - ja itselleen.

Virtanen luki säännöllisesti Raamattua, nelisen lukua päivässä, kaksi aamulla ja kaksi illalla tai myöhään iltapäivällä. Näin hän oli tehnyt jo vuosikymmeniä. Hän ei vain lukenut, vaan myös tutki ja pyrki syventymään lukemaansa kunnolla. Hän käytti paljon eri käännöksiä ja sanakirjoja, hakuteoksia ja kommentaareja ja niin edelleen. Virtanen ajatteli, että jonkun sosiologin tai ihan vaan random sekulaarin kaverin mielestä kyse oli hänen harrastuksestaan. Tavallaan Virtanen ajatteli, että kyse oli juuri siitä.

Mutta ei vain siitä. Kyse ei ollut vain jostain mieltä ylentävästä harrastuksesta tai hobbysta, joka valitaan eläkepäivien ratoksi. 

Virtanen muisti kyllä olleensa aina kiinnostunut lukemisesta, historiasta ja politiikasta. Niinpä, kun hän nuorena miehenalkuna oli kokenut radikaalin kääntymyksen, tuo kiinnostus kanavoitui, myös ympäriltään saatujen esimerkkien voimasta, Raamatun ja hengellisten asioiden tutkimiseen. Hän muisti, miten hänen äitinsä oli hyväksyvästi (ja ehkä liian holhoavastikin) todennut hänelle:

- Se on hyvä asia, että luet paljon. Ihmisellä täytyy olla korkeampia päämääriä. Sinähän olet ollut aina kiinnostunut historiasta ja sen sellaisesta...

- Mutta, äiti, minä luen Raamattua! oli Virtanen puuskahtanut, olettaen äitinsä omien nuoruuden kokemustensa perusteella ymmärtävän eron Raamatun ja muun kirjallisuuden välillä.

Tilanne oli ollut vähän samanlainen Virtasen isän kanssa. Virtanen oli nuoruuden innossaan kertonut isälleen aikovansa ryhtyä matkasaarnaajaksi, johon isä, vanha työväenluokan veteraani, oli todennut ykskantaan, että "hanki vaan kuule ensin joku kunnon ammatti". Niinpä kun Virtanen ajatteli omia vuosiaan työelämässä, hän huomasi olleensa suurimman osan niistä jonkun muun työnantajan, kuin jonkun seurakunnan tai kristillisen järjestön palveluksessa.

Kuitenkin, kun hän edelleen ajatteli tätä "harrastustaan", Sanan tutkimista, hän ymmärsi kyseessä olevan enemmän kutsumuksen, kuin "vain" harrastuksen. Tosin hän oli jostain oppinut, miten "harrastaa" sanan kantasana olisi "harras", millä ei ollut mitään tekemistä jonkin eteerisen tunnetilan kanssa, vaan joka kuvaa enemmänkin vakavaa paneutumista asiaan. No, siinä mielessä Virtanen ajatteli kysymyksessä olevan harrastus, joka otettiin tosissaan ja johon vakavasti paneuduttiin.

Lisäksi Virtasen kohdalla kyse ei ollut vain sisäänhengityksestä, vaan myös aktiivisesta uloshengityksestä. Hän halusi, suorastaan rakasti, opettaa Raamatun sanasta oppimiaan asioita toisille. Hän arvosti kyllä tietoa sinänsä, mutta sen tuli ennen kaikkea olla sovellettavissa käytäntöön. Sen tuli herättää vastakaikua toisissa, vaikuttaa kuulijoiden elämään ja ohjata heitä itseään tutkimaan, suorastaan rakastamaan Raamatun tutkimista. 

Virtanen mietti, miksi oli näin - ja nyt tultiin Virtasen ajattelussa ja näkemyksessä oleelliseen kohtaan - ja miten kyse tuntuikin olevan niin paljon tavanomaista harrastusta (kävihän Virtanen uimassakin ja matseissa!) suuremmasta ja vakavammasta asiasta. Virtanen mielellään puhui "nuoruuden radikaalista kääntymyksestä" (mitä se varmasti monen ulkopuolisen silmin olikin), mutta joutui samaan hengenvetoon myöntämään kyseessä olleenkin vain lähtölaukaus koko elämän mittaiselle matkalle. Tällä matkalla kyse oli omista sielunvammoistaan, jopa avoimista haavoistaan parantumisesta, valaistuksi tulemisesta omien pelkojensa, odotustensa ja toiveidensa ja syvimmän kaipuunsa kohdalla. 

Matka oli siis vielä pahasti kesken ja tämän tähden tämä hänen "harrastuksena" oli hänelle äärimmäisen tärkeä asia. Virtanen nimittäin oli vuosikymmenien mittaan huomannut, miten tuo hänen tutkimansa Sana oli vaikuttanut häneen itseensä. Se Sana oli muuttanut häntä ja jopa tutkinut häntä itseään. Se oli rohkaissut häntä muiden ihmisten esimerkin kautta, opettanut häntä jopa hänen omien vastoinkäymistensä ja epäonnistumistensa kautta ja lopulta antanut hänelle jopa täysin uuden Virtasen identiteetin. Matkantekoa ajatellen tämä oli tärkein asia. Virtanen tiesi nyt, paremmin kuin koskaan aiemmin, kuka hän oli, kenen oma hän oli ja mikä oli hänen elämänsä mittaisen matkan suunta ja tarkoitus.          

Siitä oli siis kysymys, tiellä pysymisestä ja perille pääsemisestä. Siinä matkanteossa hänen harras harrastuneisuutensa Raamatun sanan tutkimiseen oli tarpeen, ei vain hänelle itselleen, vaan myös muille.

Riittääkö pelkkä raamattuopetus?

Eilen ilmestyneessä Uusi tie-lehdessä eräs Kansanlähetyksen johtajista, pastori Mikko Tiira kaipaa lisää raamattuopetusta evl. kirkkoon. 

"Kaikkien kristittyjen tulisi tuntea Jumalan sana mahdollisimman hyvin. Meillä on seurakunnissa joogaa, jumppakerhoja ja vaikka mitä, mutta ei riittävästi raamattuopetusta."

Pahassa kriisissä olevan ja kohta katastrofaaliseksi käyvästä jäsenkadosta kärsivän kansankirkon kaikkien ongelmien ratkaisuksi ehdotetaan siis yksinkertaisen, systemaattisen raamattuopetuksen lisäämistä evl. kirkossa. Näinkö helposti tämä käy...?

Olen nyt vähän ahtaalla näiden kahden välissä. Toisaalta olen kutsumukseltani Sanan opettaja ja lujasti sitoutunut Raamatun arvovaltaan niin yksittäisen uskovan kuin kristillisen yhteisön, seurakunnankin elämässä. Olen opiskellut elämässäni kymmenkunta vuotta Raamattua ja teologiaa eri yhteyksissä ja suorittanut kolme tutkintoa Raamatun ja teologian alalta. Olen viimeisten lähes viidenkymmenen vuoden ajan pitänyt tapanani lukea ja tutkia päivittäin Jumalan sanaa, jollaiseksi Raamatun ilmoituksen ymmärrän. Olen opettanut sitä eri yhteyksissä useiden vuosien ajan ja edelleen teen niin säännöllisesti. Tällä hetkellä olen sitoutunut tähän kutsumukseni työhön enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin ja pidän kunnia-asianani kaivautua syvemmälle Jumalan ilmoitukseen Raamatussa ja jakaa näitä löytöjäni muille.

Toisaalta olen niin kovin usein törmännyt tähän länsimaisen kristillisyyden perusongelmaan eli siihen, miten teoreettinen, teologisesti korkealentoinen ja älyllisesti vetoava raamattuopetus itse asiassa vain passivoi kuulijansa. Puhun nyt omasta kokemuksestani: säännöllisesti kirkossa käyvät, pitkään uskossa olleet ihmiset hymisevät tyytyväisinä em. kaltaisen opetuksen äärellä - mutta heidän elämässään tapahtuu harvoin mitään todellista muutosta ja kasvua. Tämä on kipeä tosiasia, jonka sanon omasta kokemuksestani. 

Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpääkin kuin pelkkä Sanan opetus, on saattaa ihminen rukouksessa Herransa eteen niin, että hän voi vapautua häntä sitovista asioista ja hän alkaa parantua sisäisesti ja myös ulkoisesti. Käytännössä tämä voi tapahtua rukouspalvelutilanteessa, joka on enemmän kuin vain karismaattisessa rukousjonossa seisominen tai perinteinen "eteen tuleminen". Kyse on meitä sitovien elämän ongelmien ja raskauttavien menneisyyden painolastien purkamisesta. Tällaisia voivat olla henkilökohtaiset epäonnistumiset ja lankeemukset elämän eri vaiheissa, meitä kohdanneet onnettomuudet ja traumaattiset kokemukset, meille elämämme aikana muiden toimesta tapahtuneet asiat, kuten sanotut väärät sanat tai teot tai jopa sukupolvien takaa ikään kuin perimässämme meitä seuraavat asiat, jopa suoranaiset kiroukset.

Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana olen sekä omassani että muiden elämässä nähnyt Jumalan vapauttavan ja parantavan työn etenevän, joskus jopa hyvinkin voimallisesti, sekä omassa että muiden elämässä, kun olemme yhteydessä Herraan ja seuraamme Hänen tahtoaan. Meidän on aktivoiduttava itse ja toimittava yhteistyössä Pyhän Hengen kanssa. Kaikki kunnia uskolliselle ja pitkäjänteiselle Raamatun opetukselle, jollaisen edustaja itsekin olen, mutta pelkästään tällä ei ihmisiä auteta eteenpäin uskon tiellä. 

Kyse on sen sisäisen ihmisemme maaperän muokkaamisesta, johon Jumalan sanan siemen voidaan hyvän, jopa moninkertaisen sadon toivossa kylvää. Sanan ja Hengen tulee saada toimia yhdessä elämässämme. Sana on pantava käytäntöön. Hengellisesti puhuen, Sanan on tultava lihaksi tai muuten se menee läskiksi. Seurauksena on tällöin vain hyvin syöneitä ja hyvin istuvia kokouksissa kävijöitä, kun heidän itsensä pitäisi jo tehdä opetuslapsia. 

Tällaisen prosessin jälkeen itse Sanan kuuleminen ja sen tutkiminenkin on itse asiassa helpompaa, mielenkiintoisempaa ja hedelmällisempää. Käy niin kuin Jeesus luonnehtii oikeaa Sanan kuulemista, että se tapahtuu aivan itsestään, automaattisesti (Mark. 4:28). Samoin on kasvun laita omassa elämässämme.

      

Tältä päivältä

Eilen mietin, että nyt eletään huimaa shakkinappuloiden hyppäysten sarjaa, eikä muutaman siirron jälkeen mikään ole ennallaan. Edessä näyttää olevan pidempi vähintäänkin jännitteinen ajanjakso, jossa näyttää olevan se piirre, että menneisyys herää uudelleen henkiin. 

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Seuraako USA:n romahdus, Kiinan nouseminen, Venäjän levittäytyminen länteen ja mahdollisesti etelään, länsimaisen demokratian alasajo ja mitä tuo tullessaan Eurooppaan demokratian jälkeinen aika ja eetos? Nyt on paljon pelissä.

Niinpä tänään Venäjän massiivisen hyökkäyksen vyöryessä Ukrainaan, huomaan mielessäni pyörivän monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Isänmaallista paatosta, huolta ja pelkoa uhkakuvien edessä ja merkkejä aidosta Jumalan valtakunnan todellisuuden esiin murtautumisesta. Kokemukseni mukaan nämä ovat sekaisessa vyyhdissä keskenään, jopa yhteen linkittyneinä. Niinpä näitä kaikkia on vaikeaa eritellä ja erottaa toisistaan. Sovinnon rukoileminen on kuitenkin aina lähellä Jumalan sydäntä. Meille on uskottu sovituksen virka. 

  

Haja-ajatuksia

Kiina näyttäytyy tällä hetkellä selvästi eräänlaisena johtavana valtiomahtina, jota toiset valtiot ja niiden valtaapitävät, erityisesti suurvalloiksi mielivät, tarkkailevat ja josta ne ottavat oppia. Suomikin siinä mukana. Kiinan tuotteita ja käytäntöjä benchmarkataan esim. olympialaisissa ja teknologiassa. Kaikkien näin toimivien tärkeimpänä intressinä on kehittää niitä eteenpäin itselleen, omaan tilanteeseensa parhaiten sopiviksi applikaatioiksi. Miten kontrolloida kansalaisiaan pehmeästi tai kovasti, sama se, mutta mahdollisimman hyvin ja kattavasti. 

Elämme ilmiselvästi totalitarismin uuden nousun aikaa, joka näkyy yksilön-, sanan- ja uskonnonvapauden raamittamisena yhteiskunnan sisäisin perustein. Ei ole enää mitään yhteiskunnan ulkopuolista korkeampaa ilmoitusta, joka määrittelee totuuden. Jatkossa totuus, samoin kuin oikea ja väärä määritellään yhteiskunnan toimesta, tarvittaessa taannehtivasti.

Sama totalitarismi näkyy myös kansojen välisissä suhteissa, kun suuremmat valtiot alkavat määritellä muiden maiden sisä- ja ulkopolitiikkaa, ulottaen otteensa jopa muiden heikompien valtioiden ja niiden naapureiden välisiin suhteisiin. Niinpä Ranska haluaa määritellä Ukrainan ulkopolitiikkaa, ehkä Saksa Suomenkin? Historia toistaa helposti itseään, enkä ihmettelisi, vaikka etupiirijakojen aika ei vielä olisikaan ohi. Vai liekö koskaan ollutkaan?

Kaiken tämän keskellä ja Jesajan ja muiden vanhojen profeettojen tekstien äärellä on hyvä miettiä, mitä Kansojen Jumala ajattelee tästä kaikesta? "Kaikki maanpiirin asukkaat, te, jotka asutte maan päällä, katsokaa, milloin viiri nostetaan vuorille, ja kuunnelkaa, kun soofar-torveen puhalletaan" (Jes. 18:3) On hyvä seurata aikojen merkkejä.

-------

Erään pitkähkön kirjeensä lopulla Paavali kehottaa kirjeensä vastaanottajia olemaan lujia, järkähtämättömiä ja aina innokkaita Herran työssä. Oikeanlainen vaivannäkö ei koskaan ole turhaa, hän kirjoittaa (1.Kor. 15:58). 

Ihminen voi väsyttää itsensä monenlaisella uskonnollisella puuhastelulla ja inhimillisellä hössötyksellä, mutta näillä ei ole mitään tekemistä tässä mainitun oikeanlaisen "vaivannäön Herrassa" kanssa. 

Kutsumuksen Herra arvostaa omissa työntekijöissään uskollisuutta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hengellinen kylvö on aina pitkällinen juttu, ja sen aidon sadon esilletuloa on syytä odottaa hartaasti ja hoitaa huolella. Liian usein organisatoriset menestyspaineet tai johtajuuteen kytkeytyvät henkilöristiriidat pilaavat hyvin alkaneen hengellisen prosessin. Kärsivällisyys on oman aikamme aliarvostettu kristillinen hyve.

Näinä aikoina - ja luulen, että tulevaisuudessa vielä enemmän - monen hengellisen yhteisön arvo Herran työssä punnitaan siinä, miten ne suhtautuvat uusiin Hengen inspiroimiin alkuihin. Erityisesti tämä koskee evankelisluterilaista kirkkoa Suomessa. 

Jokaisen hengellisen yhteisön elämän ja kuoleman kysymys on se, ettei sammuteta Jumalan tulta lyhytnäköisellä politiikalla tai suurta yleisöä kosiskelevalla nöyristelyllä. 

-------

Elämme globaalia huutolaislapsen aikaa. Ajassamme on olemassa valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Tätä on kuullut väsyksiin asti toistettavan, mutta samaan aikaan on yhtä suuri tarve vastaanottavaiselle, opetettavissa olevalle lapseudelle. Paavalin kehotuksen "ottakaa vastaan kehotuksia" ei soisi kaikuvan kuureille korville (2.Kor. 13:11). Pojat ja tyttäret ovat aina jonkun Isän lapsia suhteessa, jossa tunnustetaan isyys ja lapseus puolin ja toisin. Kaikki kasvatus, opetuslapseuttaminen ja mentorointi lähtee tästä. Ja vielä syvemmin ymmärrettynä, kaikki tämä lähtee Isän ja Pojan välisestä suhteesta, alkaen luomisesta. (Ks. Sananl. 8:22-31 ja Joh. 5:19-20.)

-------

Muistan erään ikäiseni kaverin kertoneen, miten hän ja hänen kaverinsa joskus eskatologisen jännityksen tihentämällä 1970-luvulla olivat spekuloineet ajatuksella kristittyjen vainoista tyyliin "mitä tekisit, jos aseen piippu painettaisiin otsaasi, ja kysyttäisiin, kiellätkö Jeesuksen vai...?" Tämä kaveri totesi sitten lakonisesti, monen kymmenen vuoden kokemuksella: "Eivät useimmat meistä mitään vainoja tarvinneet, elämässä itsessään oli ihan kylliksi."

No, voihan se olla, että edessämme on tulevaisuudessa suoranaisten valtiollistenkin vainojen aikoja, mutta sitä suuremmalla syyllä on hyvä lukea tarkasti ja painaa mieleensä Jaakobin sanat:

"Autuas se mies, joka kestää koetuksen. Kun hänet on koeteltu, hän on saava elämän kruunun. Herra on sen luvannut niille, jotka Häntä rakastavat." (Jaak. 1:12)

Ainoa asia, millä voimme voittaa, on säilyttää uskomme ja kärsivällisyys.

  

"The First Professional Army in History" - ja mitä sitten tapahtui?

Jesajan kirja kertoo meille 700-luvun eKr. suurvaltapoliittisesta tilanteesta Lähi-idässä, jossa nykyisten Syyrian ja Irakin alueella sijainnut Assyria oli nousemassa sotilaalliseksi ja poliittiseksi mahdiksi. Käytännössä tämä tapahtui ympäröivien kansojen ja valtakuntien kustannuksella siten, että Assyria ulotti vaikutuksensa nykyisen Turkin ja Egyptin alueille saakka. Assyrian armeija oli tappavan tehokas ja ammattimainen järjestelmä, jossa käytettiin tehokkaasti hyväksi eri aselajien yhteistoimintaa. Yleensä ne kaupungit, joita sen armeija piiritti, aikaa myöten myös valloitettiin. Valloitusta seurannut tuho ja hävitys olivat järjestelmällisiä ja henkiin jääneet ihmiset siirrettiin usein pakkosiirtolaisuuteen kauas omilta kotikonnuiltaan.

Jesaja kutsuu Assyriaa "minun vihani vitsaksi" ja "suuttumukseni sauvaksi" nimenomaan suhteessa Israelin kansaan. Me ymmärrämme Jesajan profetoineen Jumalan Hengen vaikutuksesta ja sen tähden on hyvä seurata, mitä Herra Assyriasta sanoo. 

Assyria oli Jumalan suurvaltapolitiikan välikappale, jonka sallittiin hyökätä Israeliin. Näin tehdessään se siis toteutti Jumalan tuomion. Tämä on täysin selvää tekstimme mukaan, vaikka ajatus tällaisesta tuomiosta saakin monen nykyihmisen (ja kristitynkin) suupielet nykimään. Edelleen Jumala antoi Assyrialle tietyn toimintavapauden ja -ajan, jonka puitteissa se sai vapaasti toimia. Langennutta ihmisluontoa tuntien ei ollut kovin yllättävää, että nämä Jumalan määräämät rajat ja ajat eivät kuitenkaan riitä Assyrialle, vaan ahneus valtaa sen johtajat. Lisää pitää saada ja rutosti. Kun sotilaallisen koneiston tuhovoimat on kerran päästetty irti, niitä on vaikea pysäyttää. 

Lopulta Assyria menee saaliinhimossaan aina vain pitemmälle ja tämä koituu lopulta sen omaksi tuhoksi. Tähän liittyy ennen kaikkea Israelin Jumalan suvereenisuuden pilkkaaminen ja oman sotilaallisen ja poliittisen voiman korottaminen omassa mielessään Kaikkivaltiaan Jumalan yläpuolelle. Assyria syyllistyy laajamittaisesti klassiseen ylpeyden syntiin. Tämän tähden sitä itseään kohtaa myös Jumalan tuomio, kun sen aika on. Lähi-idän seuraava supervalta Babylonia valloitti ja tuhosi Assyrian pääkaupungin Niiniven noin 612 eKr.

Niin Raamatun kuin sekulaarinkin historian valossa näyttää vahvasti siltä, että tällainen usein pitkällinenkin historian kiertokulku ja tapahtumasarja on toistunut ja edelleen toistuu ihmiskunnan historiassa. Lopputulema kaikesta on, että viisautta on säännöllinen ja aktiivinen esirukous oman kansan puolesta, Jumalan laissaan ilmoittaman tahdon tekeminen niin yksilön kuin yhteisönkin elämässä sekä kaikenlaisen, niin kansallisen, kirkkokunnallisen kuin minkä muun tahansa ylpeyden, välttäminen.

Lue itse: Jesaja 10:5-19.

     

Aikansa kullakin asialla

Muistan kuinka nuoruudessani kuulin erään kaverini siteeraavan ns. "läpällä" Vanhan testamentin profeettaa: "Urho on röyhkeä, mutta hän ei ole pysyväinen" (Hab. 2:5 KR33). Tuolloin 70-luvulla, kun minunkin koko silloisen elinaikani Suomessa oli ollut vain yksi Urho-niminen presidentti, se kuulosti lähinnä pyhäinhäväistykseltä. Lisäksi ajatus jostain muusta presidentistä, kuin UKK:sta tuntui, jos ei nyt aivan mahdottomalta, niin ainakin hyvin kaukaiselta - ja poliittisesti hämmentävältä. Mitä me sitten osattaisiin tehdä? (Luulen, että eräissä lähiympärisöni totalitaristisissa maissa koettiin samanlaista pelkoa ja neuvottomuutta suuren johtajan poismenolla spekuloitaessa.)

Nykyistä korona-aikaa ajatellessani mieleeni tulivat sanat Saarnaajan kirjan 3. luvusta, miten jokaisella asialla on oma määräaikansa auringon alla. "Kaikella on määräaika. Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla." (Saarn. 3:1) Saarnaajan sanoissa piilee vahva toivon näkökulma; Jumalalla on ajat ja määrät kädessään ja Hän hoitaa asioita oman tahtonsa mukaan. Hän ei ole tarkoittanut ihmiskuntaa häviämään kulkutautien, globaalien mullistusten tms. myötä. Bob Dylania lainaten, "He´s got plans of His own, to set up His throne, when He returns". 

Kun kristinuskon vaikutus länsimaisessa mielenmaisemassa yhä enemmän menettää otettaan, myös toivon näkökulma häviää ihmisiltä. Mieleni tekisi sanoa, että kyky toivoa parempaa huomista surkastuu. Ollaan kirjaimellisesti ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa, sinne sekaan heitettyinä, erilaisten virtausten ja tapahtumien vietävissä. Seurauksena ihmisen mielessä on ahdistus ja suorastaan apokalyptinen pelko. Päätöksiä tekevässä asemassa olevan henkilön kohdalla tällainen voi epäilemättä poikia jopa paniikkiratkaisuja. Kun teepussi laitetaan kuumaan veteen, se tuo esiin sen oman maun.  

Tekstimme ei kuitenkaan kehota meitä velttouteen ja passiivisuuteen. Kun kerran kaikella on määräaikansa, niin silloin kaksi asiaa on tärkeää: ensinnäkin seurata omaa aikaamme ja toisekseen kuunnella, mitä kommunikoi Hän, jolla on aika kädessään. 1800-luvun lopun saksalainen valtakunnankansleri Otto von Bismarck totesi aikanaan valtiomiehen tärkeimmän ominaisuuden olevan kyvyn tarttua Jumalan takinliepeeseen, kun tämä kulkee ohi. Itse asiassa tämä ei riitä, vaan me tarvitsemme enemmän. Tarvitsemme paljon syvemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Hänen kanssaan. 

Jeesus sanoi opetuslapsilleen, että Hänen lampaansa kuulevat ja tuntevat Hänen äänensä kaikkien tämän maailman äänien keskelläkin. Kun meillä on Hänen Henkensä, me olemme yhtä Hänen kanssaan, niinkuin Hänkin on yhtä Isänsä kanssa. Jeesuksen todistus on profetian Henki ja Hänen Sanansa on meidän valomme. Niinpä esim. jokin pandemian kaltainen ei ole ikuinen, vaan sillekin Jumala on mitannut määränsä ja aikansa.

Kylmän sodan Suomi

Seurasin suurella mielenkiinnolla Yleisradion dokumenttisarjaa Kylmän sodan Suomi. Osaksi tämä mielenkiintoni selittyy yleisellä kiinnostuksellani historiaan, osin myös sillä, että monet noista kuvatuista ihmisistä, tapahtumista ja asioista ovat sijoittuneet omaan elinaikaani. Kolmas, nykypäivää ja tulevaisuuttakin ajatellen tärkeä syy oli se, että tuon dokumentin nähtyäni kysyn edelleen (ja nyt vielä painokkaammin), mitä me olemme oppineet tuosta kaikesta? Vai olemmeko oppineet mitään, ollen sen tähden taas jälleen kerran tuomittuja, suorastaan riivattuja, uudelleen toistamaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt?

Nyt täytyy sanoa heti kättelyssä, että, mikäli haluat ymmärtää seuraavasta ylipäätään mitään, sinun on syytä olla katsonut ko. dokumenttisarja tai olla itse elänyt tuona aikana, ennen kaikkea 60-70-lukujen vaihteen tulipunaisina taistolaisvuosina (tai muuten olla keskitasoa paremmin perillä maamme lähihistoriasta). Itselleni noiden em. vasemmistoradikalismin nousun ja vellonnan vuodet ovat tuttua lapsuudestani ja nuoruudessani. Olen kasvanut perinteisessä suomalaisessa työläiskodissa ja jo tiedostavasta varhaisnuoruudestani asti ollut altis tuon ajan hengen vaikutukselle. Voin siis niin kokemukseni kuin tietojenikin perusteella sanoa tietäväni, mistä puhun.

Kun nyt oletan, että lukijana täytät em. ehdot riittävälle ymmärrykselle, niin voin huoleti sivuuttaa em. dokumentin ja erityisesti em. vasemmistolaisen nuoriso- ja opiskelijaradikalismin käsittelyn. Palaan siis uudelleen kysymykseeni, olemmeko oppineet mitään omasta historiastamme (tai voimmeko niin ylipäätään tehdä)? Nähdäkseni Suomessa ei ole koskaan (ehkäpä ei ennen tätä dokkaria!) kunnolla tehty selvitystä, käyty keskustelua ja oppimismielessä puitu Kekkosen ajan vaiheita. Onko esimerkiksi Yleisradiossa koskaan perusteellisesti perattu tuon ajan totaalista rähmällään oloa Kremliin päin? Nyt em. aikakauden nuoret radikaalit edustavat vanhojen, arvostettujen parlamentaarikkojen, presidenttien, puhemiesten ja puoluejohtajien joukkoa, jotka ovat eräänlaisessa poliittisen koskemattomuuden positiossa. 

En ole kostonhimoinen, enkä perää mitään totuuskommissioita niitä seuraavine valtakunnanoikeuksineen. Mietin vain sitä, että olemmeko edelleen, ei vain tuomittuja, vaan jopa auliin innokkaita uudelleen toistamaan aiemman kaltaisen rähmälläänolon - nyt vain toiseen suuntaan. Vastaukseksi ei riitä, että nyt oltaisiin rähmällään oikeaan suuntaan, koska niin silloinkin kuviteltiin olevan (kuten myös aiemmin, 30-40-luvulla suhteessa silloiseen Hitlerin Saksaan). 

Kyse näyttäisi siis olevan jonkinlaisesta kansallisesta traumasta, joka synnyttää itseään toistavaa käyttäytymistä, jonka seurauksia hävetään, peitellään ja uusitaan. Nähdäkseni trauma ei ole esim. Kremlin pokkurointi sinänsä. Se on seuraus jostain, ei varsinainen syy. Tämän juurisyyn jäljille meidän tulisi päästä, olivatpa metodit sen selvittämiseen sitten psykohistoriallisia, lähihistoriamme sekulaari tutkimus tai sitten jonkinlainen hengellinen kartoitus. Ajattelen, että tätä kautta voisimme uudistua niin kansallisella kuin monella muullakin tasolla (esim. politiikka, tiede, kulttuuri jne.). Olisiko jo aika ruveta itsenäisesti ajattelevaksi kansakunnaksi?

Nykypäivänä on (vihdoin) alettu puhua ns. ylisukupolvisten kokemusten vaikutuksesta jäljestä päin syntyneiden ihmisten elämään. Ei kai tässäkään periaatteessa mistään muusta ole kysymys, kyse on vain enemmänkin laajemmasta korporatiivisesta tasosta. Jonkun yhteisön tai organisaation kulttuuri kun on aina jotain sitä itseään suurempaa, jotain, jonka sanotaan "asuvan sen seinissä". Nämä seinät eivät ainoastaan kanna sitä läpi historian, vaan myös määrittävät sen suunnan tulevaisuudessa. 

Tällainen kulttuuri alkaa muodostua, kun yhteisöllä tai organisaatiolla on riittävästi yhteisiä kokemuksia tietystä tavasta toimia. Tällainen perimän aktivoituminen seuraavissa sukupolvissa voi tapahtua yhtä lailla hyvässä kuin pahassakin, yhtä hyvin toivotussa tai ei-toivotussa käyttäytymisessä ja reaktiomalleissa, jotka olemme perineet meitä edeltäneiltä sukupolvilta. Tämän tähden meidän tulisi niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla olla riittävän nöyriä oppimaan aiemmasta, ilman tuomion henkeä.

Viisas sielunhoitaja

Koronavaiheen myötä huomaan väsyneeni jatkuvan uutisvirran seuraamiseen. En mitenkään kanna syyllisyyttä siitä, enkä edes ihmettele sitä. Varmaan moni muukin kokee samoin. (Yhtä varmasti hallituksen & co. kannattaisi miettiä attraktiivisempaa tiedottamista, mutta se onkin jo ihan toinen juttu.) Pääpointti on kuitenkin tämä; seuraa infoähky, nettiväsymys ja uutisuupumus.

Kyse on tietenkin paljon laajemmasta ja pitempiaikaisesta ilmiöstä. Nykyisin on mahdollista saada tietoa mitä ihmeellisimmistä asioista maailmassa ja seurata lähes tulkoon reaaliaikaisesti maailmantapahtumia. Niinpä monet kristitytkin viettävät tuntitolkulla aikaa internetissä, heresyhunterit tutustuvat mitä erikoisimpiin harhaoppeihin ja salaliittoteoreetikot penkovat mitä oudompaa kvasi-informaatiota netistä (enkä nyt mitenkään yhdistä näitä kolmea ryhmää toisiinsa). Mutta yhtä kaikki: ahdistustahan se saa aikaan.

Danielin kirjan lopussa on enkelin mielenkiintoinen ohje vanhalle Danielille:

"Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet tutkivat sitä ja ymmärrys lisääntyy." Dan. 12:4

On mielenkiintoista huomata ensinnäkin se, että enkeli käskee ilmestystiedon haltijaa, Danielia sulkemaan informaatiolähteen "lopun aikaan asti". Kaiken käsillämme hetkessä olevan tiedon aikana kaikki informaatio ei olekaan noin vain saatavilla. Jumala itse on ilmoituksen lähde ja ilmestyksen antaja. 

Monet käännökset viittaavat myös siihen, että enkeli kuvaa Danielille tulevaisuutta "lopun aikana", jolloin ihmiset ryntäilevät tiedonjanossaan (suhteessa sekä Danielin kirjaan että yleensä siihen, missä kulloinkin mennään) edestakaisin sinne ja tänne. Tämän seurauksena sitten tieto kasvaa, mikä synnyttää ihmisissä ahdistusta ja epätoivoa sen suhteen, miten ihmiskunnan tulevaisuudessa käy. 

Näyttää vahvasti siltä, että olemme tällä hetkellä tällaisessa tilanteessa.

Monien erilaisten ärsykkeiden, vaikutusten ja monenlaisen informaation sinkoillessa sinne tänne ihmismielen taistelukentällä voin kuitenkin löytää rauhan ja lapsenomaisen luottamuksen Taivaalliseen Isään. Daavid kuvaa tätä raamatullista mielen tyyntymisen prosessia osuvasti:

"Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä, eivätkä silmäni ole korskeat. En puutu asioihin, jotka ovat minulle liian suuria ja ihmeellisiä. Totisesti, minä olen tyynnyttänyt ja rauhoittanut sieluni. Niin kuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niin kuin vieroitettu lapsi, niin on minun sieluni." Ps. 131:1-2

Keskittämällä mielemme ja ajatuksemme Jumalaan ja lukemalla ja puhumalla hengellemme ja sielullemme Jumalan Sanaa me voimme löyttää tällaisen kevon ja pysyä siinä, meni maailma sitten mihin suuntaan hyvänsä. Jumalan Sana on viisas sielujemme hoitaja.

Ja joskus on myös hyvä omatoimisesti säädellä itseensä kohdistuvaa informaatiotulvaa.