Kylmän sodan Suomi

Seurasin suurella mielenkiinnolla Yleisradion dokumenttisarjaa Kylmän sodan Suomi. Osaksi tämä mielenkiintoni selittyy yleisellä kiinnostuksellani historiaan, osin myös sillä, että monet noista kuvatuista ihmisistä, tapahtumista ja asioista ovat sijoittuneet omaan elinaikaani. Kolmas, nykypäivää ja tulevaisuuttakin ajatellen tärkeä syy oli se, että tuon dokumentin nähtyäni kysyn edelleen (ja nyt vielä painokkaammin), mitä me olemme oppineet tuosta kaikesta? Vai olemmeko oppineet mitään, ollen sen tähden taas jälleen kerran tuomittuja, suorastaan riivattuja, uudelleen toistamaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt?

Nyt täytyy sanoa heti kättelyssä, että, mikäli haluat ymmärtää seuraavasta ylipäätään mitään, sinun on syytä olla katsonut ko. dokumenttisarja tai olla itse elänyt tuona aikana, ennen kaikkea 60-70-lukujen vaihteen tulipunaisina taistolaisvuosina (tai muuten olla keskitasoa paremmin perillä maamme lähihistoriasta). Itselleni noiden em. vasemmistoradikalismin nousun ja vellonnan vuodet ovat tuttua lapsuudestani ja nuoruudessani. Olen kasvanut perinteisessä suomalaisessa työläiskodissa ja jo tiedostavasta varhaisnuoruudestani asti ollut altis tuon ajan hengen vaikutukselle. Voin siis niin kokemukseni kuin tietojenikin perusteella sanoa tietäväni, mistä puhun.

Kun nyt oletan, että lukijana täytät em. ehdot riittävälle ymmärrykselle, niin voin huoleti sivuuttaa em. dokumentin ja erityisesti em. vasemmistolaisen nuoriso- ja opiskelijaradikalismin käsittelyn. Palaan siis uudelleen kysymykseeni, olemmeko oppineet mitään omasta historiastamme (tai voimmeko niin ylipäätään tehdä)? Nähdäkseni Suomessa ei ole koskaan (ehkäpä ei ennen tätä dokkaria!) kunnolla tehty selvitystä, käyty keskustelua ja oppimismielessä puitu Kekkosen ajan vaiheita. Onko esimerkiksi Yleisradiossa koskaan perusteellisesti perattu tuon ajan totaalista rähmällään oloa Kremliin päin? Nyt em. aikakauden nuoret radikaalit edustavat vanhojen, arvostettujen parlamentaarikkojen, presidenttien, puhemiesten ja puoluejohtajien joukkoa, jotka ovat eräänlaisessa poliittisen koskemattomuuden positiossa. 

En ole kostonhimoinen, enkä perää mitään totuuskommissioita niitä seuraavine valtakunnanoikeuksineen. Mietin vain sitä, että olemmeko edelleen, ei vain tuomittuja, vaan jopa auliin innokkaita uudelleen toistamaan aiemman kaltaisen rähmälläänolon - nyt vain toiseen suuntaan. Vastaukseksi ei riitä, että nyt oltaisiin rähmällään oikeaan suuntaan, koska niin silloinkin kuviteltiin olevan (kuten myös aiemmin, 30-40-luvulla suhteessa silloiseen Hitlerin Saksaan). 

Kyse näyttäisi siis olevan jonkinlaisesta kansallisesta traumasta, joka synnyttää itseään toistavaa käyttäytymistä, jonka seurauksia hävetään, peitellään ja uusitaan. Nähdäkseni trauma ei ole esim. Kremlin pokkurointi sinänsä. Se on seuraus jostain, ei varsinainen syy. Tämän juurisyyn jäljille meidän tulisi päästä, olivatpa metodit sen selvittämiseen sitten psykohistoriallisia, lähihistoriamme sekulaari tutkimus tai sitten jonkinlainen hengellinen kartoitus. Ajattelen, että tätä kautta voisimme uudistua niin kansallisella kuin monella muullakin tasolla (esim. politiikka, tiede, kulttuuri jne.). Olisiko jo aika ruveta itsenäisesti ajattelevaksi kansakunnaksi?

Nykypäivänä on (vihdoin) alettu puhua ns. ylisukupolvisten kokemusten vaikutuksesta jäljestä päin syntyneiden ihmisten elämään. Ei kai tässäkään periaatteessa mistään muusta ole kysymys, kyse on vain enemmänkin laajemmasta korporatiivisesta tasosta. Jonkun yhteisön tai organisaation kulttuuri kun on aina jotain sitä itseään suurempaa, jotain, jonka sanotaan "asuvan sen seinissä". Nämä seinät eivät ainoastaan kanna sitä läpi historian, vaan myös määrittävät sen suunnan tulevaisuudessa. 

Tällainen kulttuuri alkaa muodostua, kun yhteisöllä tai organisaatiolla on riittävästi yhteisiä kokemuksia tietystä tavasta toimia. Tällainen perimän aktivoituminen seuraavissa sukupolvissa voi tapahtua yhtä lailla hyvässä kuin pahassakin, yhtä hyvin toivotussa tai ei-toivotussa käyttäytymisessä ja reaktiomalleissa, jotka olemme perineet meitä edeltäneiltä sukupolvilta. Tämän tähden meidän tulisi niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla olla riittävän nöyriä oppimaan aiemmasta, ilman tuomion henkeä.