Heti aluksi minun on tehtävä tunnustus. Kun olen vuosien mittaan kuunnellut puheita Jumalan rakkaudesta ja Isän sydämestä meitä ihmisiä - minuakin! - kohtaan, minut on aina välillä vallannut sellainen vähän tympääntynyt epäusko; "Onkohan tämä nyt ihan tarpeellista? Onkohan se asia nyt todella näin...?" Tarkoitan näitä puheita siitä, miten me olemme Jumalan silmissä kallisarvoisia kuin jalokivet, miten Hän on suorastaan hullaantunut meihin ja miten Hänen Isän sydämensä aivan kuin sulaa kun Hän katsoo meitä jne.
Suokaa minulle anteeksi tämä epäuskoni. Minut on kasvatettu vakavan viidesläisen luterilaisuuden hengessä, jossa "rakkaus on väkevä kuin kuolema" ja jossa Jumalan rakkaus merkitsi Jeesukselle rakkautta kuolemaan asti. Mutta ennen kaikkea minut oli kasvatettu siihen uskoon, että uskossa on kyse loppupelissä jossain minun ulkopuolellani tapahtuvasta oikeustoimesta (so. forenssinen vanhurskauttaminen), jonka päätös rapsahtaa jossain vaiheessa hengellisen elämäni postiluukusta saattaen minulle tiedoksi sen, että Kristuksen lahjavanhurskaus luetaan minun hyväkseni. Tunteilulle ei liiemmälti ollut tilaa tässä nuoruuteni hurskaassa kasvuympäristössä.
Ymmärrän hyvin myös sen, minkälaisia vaaroja saattaa piillä liiallisessa antropomorfismissa, jossa Jumalaa kuvataan inhimillisin keinoin. Mutta kun lukee Vanhaa testamenttia (ja kun otetaan todesta sen jumalallinen ilmoitusluonne) niin näyttää siltä, kuin Hän itse tietoisesti antautuukin juuri tuolle antropomorfismin "vaaralle" alttiiksi. Esimerkiksi profeettakirjoja lukiessa ei voi olla törmäämättä teksteihin, joissa kerrotaan, miten Hän esimerkiksi "iloitsee sinusta suuresti, tyynnyttää sinut rakkaudessaan, riemuiten sinusta riemuitsee" (Sef. 3:17, Raamattu kansalle-käännös).
Muistan viikonloppuna seuranneeni ihastuneena, iloisena ja ylpeänä oman ensimmäisen lapsenlapseni edesottamuksia pitkällä kävelylenkillä luonnossa. Miten hauska, lahjakas ja hurmaava tuo kaksivuotias onkaan! Sydämeni tuntui kirjaimellisesti sulavan seuratessani hänen touhuiluaan. Myöhemmin mieleeni tulivat Paavalin sanat Efesolaiskirjeestä, miten hän notkistaa polvensa Isän edessä, josta kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä (Ef. 3:14). Mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus siitä, että mitäpä jos nämä minun isoisän tunteeni ovatkin vain heijastusta siitä, millainen Jumala Itsessään on. Hänhän ilmoittaa itsensä ennen kaikkea Isänä ja on Isä kaikessa mitä Hän tekee.
No, ei hassumpi osa heijastaa Jumalan Isän sydäntä näin ulospäin omalla kohdallaan. Eikä yhtään hassumpi ajatus ajatella, että minullakin on lupa olla Isän Jumalan samanlaisen rakkauden kohteena.
No comments:
Post a Comment