Ilmiö ja sen juuret

Iltana muutamana heitin Twitterissä ajatuksen siitä, miten antikrtistillisyyden juuret ovat itse asiassa hyvin syvällä länsimaisessa kulttuurissamme ja sivistyksessä. En saanut hirveän montaa tykkäystä, eikä ihme. Kukapa sitä nyt haluaa sahata poikki sitä oksaa, jolla itse istuu (ja itse asiassa koko maailma). Monella kristityllä vaikuttajallakin on liikaa pelissä, jotta irtiotto olisi aidosti mahdollinen.

Mutta siltä se vaan näyttää, kun sekä perehtyy länsimaisuutemme juuriin ja sen fundamentteihin tai kun seuraa miten maa makaa nyt. Niin paljon siitä, mistä olemme rakennetut, hakee määrittelynsä kristinuskosta käsin - joko kielteisesti tai myönteisesti. Kirkkohistorioitsija Simo Heininen on jossain yhteydessä todennut, että valistusajan jälkeen kaikista ihmiskunnan harha-askelista on syytetty kristinuskoa. Näin on käynyt Marxille ja aina Nietzscheen asti. Jopa klassisen kristinuskon äärimmäinen vastakohtakin, älyllinen satanismi, hakee merkityksensä ja sisältönsä kristinuskosta käsin (mikä on sinänsä surkuhupaisaa).

Niinpä antikristillisyys voi olla joko vasta- tai sijais-kristillisyyttä - tai pahimmillaan niitä molempia. Luulen, että tuo viime mainittu vaihtoehto on se vaarallisempi ja ilmeisempi. Jotain osviittaa tämän perinteisten kristillisten käsitteiden uudelleenmäärittelyn myrkyllisyydestä olemme saaneet Suomenkin kristillisyyden kehityksessä maistaa. Eikä sille tielle vielä näy loppua. Niille, jotka sen virran mukana lähtevät menemään, käy niinkuin luterilaiselle kirkolle Hitlerin Saksassa.

Erinomaisen lähelle nämä ajatukset tulivat lukiessani korealaisista kotiseurakuntakristityistä kirjasta Takaisin idän Jerusalemiin (Aikamedia, 2012). Tuolla nimellä nimittäin kutsuttiin Pohjois-Korean pääkaupunkia Pjongjania satakunta vuotta sitten. "Idän Jerusalem" oli monella tapaa kristillisen vaikutuksen, lähetystyön ja auttamistyön keskus Kauko-Idässä.

Mutta kun kommunistit ottivat vallan Koreassa II maailmansodan jälkeen, kerrotaan lähes jokaisella merkittävällä kommunistilla olleen kristillinen tausta, aina Kim Il-sungia myöten. Tämä taas herättää kysymyksen, eikö tämän vertaansa vailla olevan henkilökultin juuretkin sitten ole kristillisyydessä? Ihminen korotettuna jumalaksi, sitähän se pedon luku itse asiassa on.

Merkille pantavaa on, että monet korealaiset kristityt pettyivät länsimaisiin kristittyihin, lähetyssaarnaajiin, pastoreihin, opettajiin ja lääkäreihin, koska he loppupelissä aina olivatkin kimpassa valtaapitävien kanssa. Valkoinen klerikaalisääty oli aina tottunut saamaan privilegionsa, ei identifioitumaan tavalliseen kansaan. Joku voisi kyynisesti todeta, että miten he muutenkaan länsimaisina kristittyinä osaisivat toimia? Näinhän länsimaisen kristillisyyden piirissä on totuttu toimimaan aina konstantinolaisesta käänteestä lähtien.

Nyt tämän konstantinolaisen käänteen seurausten murentuessa kaikkialla länsimaissa, meillä olisi kristittyinä loistava tilaisuus poisoppia menneestä (ellei meillä sitten ole liian hyviä bisneksiä menossa mammonan kanssa). Mutta jos tätä asiantilaa edelleen pidetään asiaankuuluvana, niin ollaan taas lähtötilanteessa; edessämme on antikristillisyys, jonka vertaista emme vielä ole nähneet ja jonka kanssa ei ole leikkimistä. Meitä haastetaan entistä lujemmin pitämään kiinni siitä, mikä meille on uskottu ja josta olemme varmoja, koska tiedämme Kuka näin on sanonut.