Augustinus, Donatus ja minä, osa III

Mitä sitten loppujen lopuksi tapahtuikaan?

V. 316 jKr. Donatus oli nimeään kantavan hengellisen liikeen kiistaton johtaja. Kuten edellä todettu, Pohjois-Afrikassa donatolaisuus oli vähintään tasaveroinen kristinuskon harjoittamisen muoto katolilaisuuden kanssa. Donatolaisuuden vaikutus levisi myös muualle, Espanjaan ja Ranskaan, jopa Roomaankin asti. Donatuksen lahjakkuus, oppineisuus ja kaunopuheisuus löivät leimansa koko liikkeeseen. Keisarin aika ajoin lempeämpi politiikka soi liikkeelle välillä vapaita mahdollisuuksia, joita donatolaiset epäröimättä käyttivät hyväkseen. Kun muuan Konstantinuksen pojista 340-luvulla alkoi jälleen soveltaa pakkovaltaa ja harjoittaa painostusta donatolaisia kohtaan, nämä osoittautuivat järkähtämättömiksi. Keisari yritti jopa rahalahjoilla ostaa heidän johtajiaan katolilaisten puolelle.

Donatus itse kieltäytyi vastaanottamasta rahaa keisarilta. Hän piti niitä lahjuksina ja esitti kuuluisan retorisen kysymyksensä: - Mitä keisarilla on kirkon kanssa tekemistä?

Näitä sanoja on sitten historian eri vaiheissa toistettu niiden suulla, jotka eivät ole halunneet identifioitua valtiojohtoiseen kirkkoinstituutioon.

340-luvun vainokaan ei voinut nujertaa donatolaisia, jotka olivat nyt selvästi vapaakirkollinen liike, joka torjui valtiovallan sekaantumisen kirkon asioihin. Donatus itse kuoli maanpaossa joskus v. 350 paikkeilla, mutta liike kykeni tuottamaan uuden, entisen veroisen johtajan, Parmenianuksen. Jo hänen elinaikanaan liikkeessä oli esiintynyt kaksi suuntaa, jyrkempi ja vanhoillisempi. Parmenianuksen kuoltua v. 392 näiden kahden suunnan välillä ilmeni vakavia ristiriitoja. Näiden seurauksena donatolaisuus vuosisadan vaihteessa heikkeni huomattavasti. Kun vielä samoihin aikoihin valtiokirkon aseman saavuttaneen katolisen kirkon suuri poika, Augustinus asetettiin piispaksi Hippo Regiukseen, aivan Karthagon naapuriin, alkoivat loppupelin asetelmat olla selvät.

Jos joku haluaa nyt nähdä ns. "pelin politiikkaa" Augustinuksen, syntyperäisen pohjoisafrikkalaisen, asettamisessa kirkon johtoon vankalla donatolaisalueella, niin ehkä hän ei nyt aivan väärässä ole. Kun viime sunnuntaina kotiseurakunnassamme jaoin jotain ajatuksia tämän donatolaiskiistan tiimoilta, esitti pari veljeä näkemyksen, jonka mukaan Augustinus sai palkkioksi piispakunnan kotikonnuiltaan donatolaiskiistan ratkaisemiseksi - tavalla tai toisella. Ehkä tämä luvalla sanoen aika vulgaari kommentti ei ihan kaukana todellisuudesta olekaan.

Joka tapauksessa Augustinus nyt koko uskonsa voimalla taisteli donatolaisuutta vastaan. Jos hän olisi tyytynyt vain teologiseen argumentointiin, niin tämän olisi hyvin voinut ymmärtää ja hyväksyäkin. Mutta Augustinus meni sumeilematta pitemmälle. Kun Augustinuksen itsensäkään esittämät teologiset argumentit eivät tuottaneet toivottua tulosta, hän veti sen johtopäätöksen, että heitä vastaan oli taisteltava väkivalloin. Augustinuksesta tuli kerettiläisvainojen teoreettinen puolustaja (apologeetta). Hän loi aivan erityisen "vainojen teologian". Kuten edellisessä postauksessani olen esittänyt, näin viitoitettiin se julma tie, jota valtiojohtoiset kirkot tämän jälkeen ovat käyttäneet "eriuskolaisliikkeiden" kukistamiseksi.

Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori, Gunnar Westin toteaa osuvasti, miten tämän "suuren kirkkoisän varauksettomat ihailijat mainitsevat harvoin Augustinuksesta tämän piirteen".

Käytännössä aiemmat pakkolait saatettiin jälleen voimaan, donatolaisten omaisuus takavarikoitiin ja kokoustilat suljettiin. Augustinuksen mukaan donatolaisiin oli nyt sovellettava Luuk. 14:23:a, jonka mukaan heidät oli pakotettava tulemaan sisälle ainoaan pelastuksen tuovaan kirkkoon. Seurasi vaikean vainon aika, mikä erosi aiemmista siten, että nyt kristittyjä vainosivat toiset kristityt. Säädettiin uusia pakkolakeja, donatolaisia kiellettiin kokoontumasta kuolemanrangaistuksen uhalla, heiltä riistettiin kansalaisoikeudet ja monille tuomittiin ankaria sakkoja.

No, donatolaisuutta ei näin kuitenkaan voitu nujertaa, vaan liike säilyi elinvoimaisena vielä pari sataa vuotta. Se linkittyi aikanaan seuraaviin "eriuskolaisliikkeisiin", kuten kataareihin ja paulikiaaneihin, katolisen kirkon alueella. Pohjois-Afrikan kristittyjen suurta hajaannusta ei kuitenkaan voitu enää korjata. Valtiojohtoinen katolinen kirkko kulki omaa tietään ja vapaakirkollinen donatolaisuus, jolle oli ominaista kiinni pitäminen uskovien seurakunnan näkemyksestä, kulki omaa tietänsä.

Tiedämme jokainen, miten paljon meille on länsimaisen kristinuskon perinteeseen säilytetty kirkkoisä Augustinuksen kirjallista tuotantoa. Sen arviointiin sinänsä ei ole tässä yhteydessä mahdollisuutta, mutta nämä pari evankeliumien kohtaa, joihin hänen kohdallaan on viitattu, eivät vakuuta. Raamatun sanan väärin tulkinta ja väärin käytäntöön soveltaminen ovat mitä ilmeisimpiä.

Säilyikö meille sitten mitään kirjallista tuotantoa Donatukselta, Parmenianukselta tai donatolaisilta yleensä? En tiedä, mutta ainakaan sen paljoudella ei voi kerskua. Kuitenkaan meillä ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet aivan yhtä tuotteliaita teologeja, kuin mitä heidän vastustajansa Augustinuskin oli.

Tämä on merkille pantavaa. Meille ei muutenkaan ole säilynyt liiemmälti kirjallista materiaalia "eriuskolaisliikkeiltä" itseltään. Ne maininnat, jotka ovat meille säilyneet, ovat yleensä heidän vastustajiltaan. Muut on tuhottu. Näin historia todellakin on voittajien kirjoittamaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on suhtauduttava melko suurella varauksella niihin, usein kärjistettyihin ja yksipuolisiin näkemyksiin, joita ns. virallisen kirkkohistorian piirissä esitetään "eriuskolaisliikkeistä". Tällä termillä on tässä jouduttu kuvaamaan sellaisia uskovien yhteisöjä, jotka ovat halunneet harjoittaa kristillistä elämäänsä vapaana maallisen valtiovallan otteesta.

-------

Lähde: Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975, Tikkurila), s. 31-38.