Sunday, January 13, 2013

Järki, tunteet ja kokemus


Usein kuulee omakohtaisissa todistuksissa sanottavan, miten jossain elämän murrosvaiheessa jotain siirtyi ihmisessä pään tasolta parikymmentä senttiä alaspäin, sydämen tasolle. Vaikka kyseessä onkin eräänlainen pietistinen kielikuva, se kuvastaa hyvin usein kristittyjen piirissä ilmenevää suhtautumista. Usko ei ole järjen asia, vaan Paavalia lainaten ”hajotamme maahan järjen päätelmät”. Usko ei tämän näkemyksen mukaan ole pään tietoa, vaan ”sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi”, edelleen Paavalia lainaten. En kuitenkaan ole ollenkaan varma siitä, olisiko Paavali itse mitenkään yhtynyt näihin hänen nimissään esitettyihin käsityksiin. Hänhän toisaalla puhui siitä, miten ihminen syntiinlankeemuksen seurauksena on ”ymmärrykseltään pimentynyt”. Usko näyttäisi siis kuitenkin olevan myös ”pään asia” eli koskettaisi myös ihmisen järkeä ja ymmärrystä.

Perinteisesti tätä problematiikka on pyritty kirkon ja teologian piirissä ratkaisemaan hellenismin antamin työvälinein eli logiikan, loogisen ajattelun ja päättelyn avulla. Katolisen kirkon teolginen osaaminen huipentui tässä suhteessa ns. tomismiin eli 1200-luvulla eläneen Tuomas Akvinolaisen ajatteluun. Hän perusti teologiaan skolastisen suuntauksen, jonka eräs ominaispiirre oli pyrkimys kehittää kristinuskosta loogisesti vedenpitävä ajattelun kokonaisuus, jonka ei enää tarvitsisi hävetä antiikin filosofioiden rinnalla. Usko ja Jumalan tunteminen siis oli kuin olikin järjen asia, olihan Kristuskin ”ho Logos” eli Jumalan Sana, joka hellenistisessä ajattelussa viittasi selvästi järjestykseen, logiikkaan ja ymmärrykseen. Kristus – absoluuttinen logiikka?

Jos halutaan vetää tästä linjoja nykypäivään ja klassiseen apologiaan, niin juuri tähän perinteinen kristinuskon puolustaminen rationaalisin argumentein on perustunut. Usko on järjellisesti perusteltavissa, vaikka se viime kädessä nähdäänkin uskon asiana. Tässä kohtaa tiet kuitenkin erkanevat. Siinä missä Sören Kierkegaad puhuu uskosta ”hyppynä tuntemattomaan” Francis A. Scaeffer puhuu ilmoitukseen perustuvasta varmuudesta, jonka perusteella voimme turvallisesti hypätä. Usko ei siis ole perimmältään irrationaalinen asia, mutta se ei myöskään ole puhtaasti rationalistisesti kahlehdittavissa tai selitettävissä oleva asia.



Uskonnollisen tunteen ja kokemuksen korostamisen nähdään syntyneen valistuksen ajan rationalismin vastareaktioksi ilmaantuneen romantiikan vaikutuksesta. Kristinuskossa se pukeutui aluksi pietismin kaapuun. Mutta jo ennen sitä niin anabaptistit kuin kaikki muutkin kirkkohistorialliset eriuskolaisliikkeet – erilaisista luostarimystikoista puhumattakaan – ovat korostannet uskon henkilökohtaisen kokemisen merkitystä. Tämän seurauksena sitten tunteetkin olivat sallittuja uskon seurannaisia. Pietismin myötä syntyi (esim. virsirunoudessa) erilaista kristillistä mystiikkaa vastareaktiona kylmälle järjellisyyden vaatimukselle. Myöhemmin niin helluntailaisuus kuin muukin karismaattisuus omi tämän ekstaattisuutta hipovan tunne-elämyksellisyyden omaan kristillisyydennäkemykseensä merkiksi korkeamman hengellisyyden saavuttamisesta. 

Sama trendi on sitten jatkunut niin karismaattisuudessa eri tunnustuskuntien rajat ylittävänä ilmiönä kuin vaikkapa kotoisessa Tuomas-messussa, jossa siinäkin halutaan antaa tilaa ihmisen tunteiden ja kokemusten esille tulolle. Pelkkä sanan saarna ja opetus eivät enää riitä myöhäismodernin ajan kokemuksellisuutta arvostavalle etsijälle. Tällainen kristitty ei näe mitään ongelmaa siinä, että vaikka kielen ja todellisuuden välinen side on katkennut, niin yhteys ylös- ja ulospäin pelaa tunnetasolla. Tosin monet varoittelevat aiheellisestikin, että kun kokemuksellisuus irroitetaan Sanan perustalta, seurauksena voi käytännössä olla mitä vain. Uskosta tulee tällöin irrationaalista, joka esitetään jopa tavoiteltavana olotilana.

Taize-liikkeen hartaudenharjoituksessa voidaan hyvinkin nähdä samoja piirteitä kuin Lontoon Hillsong-yhteisön ylistyslauluissa. Joskus ääripäät kirkollisessa kentässä ovatkin toiselta kantilta katsottuina hyvin lähellä toisiaan. Toisaalta, samaa kokemuksellisuuttahan se herännäisyyskin edustaa, vaikka tahtookin perata pois kaiken uskonnollisen hömpän ja sielullisen kuohunnan. Kunnon körtille se oikea kokemus on kuitenkin se ”armon ikävöiminen”.

Ihminen on siis kokonaisuus – joku sanoisi ”ruumis, sielu ja henki” – ja Jumala-suhteessa on kyse Hänen kohtaamisestaan kaikilla näillä inhimillisen elämän alueilla. Hän on ”ho Logos” (ei siis mikä tahansa sananen), mutta ei myöskään ”mythos”. Samaan aikaan Jumala käsitteenä edustaa meille kuitenkin jotain sellaista, joka ei vain suostu rajoittumaan mihinkään meidän reunaehtoihimme. Hän on loputtoman haltioitumisen aihe, kuten Blaise Pascal omaa Jumala-kohtaamistaan kuvaa. Kyse on kristillisestä antropologiasta; millaisia olemme, kun meidät luotiin Jumalan kuvaksi?

Se, mikä minua on koko ajan mietityttänyt, on se, että miten niillä Vanhan liiton juutalaisilla viisailla (esim. psalmirunoilijat) ei näyttänyt olleen mitä ongelmia tässä suhteessa? Siis sovittaa yhteen järki ja ymmärrys ja tunteet ja kokemus omassa jumalanpalveluksessaan. Mielestäni syyksi ei riitä se, että heiltä puuttui miltei kokonaan se teknologinen edistys ym. joka meidän ajallemme on ominaista. Samanlaista kaipuuta yliluonnolliseen kun nimittäin näyttää aina vain ilmenevän ihmisen sisimmässä kaikesta infosta, datasta ja intrasta huolimatta. Tai ehkä juuri sen tähden.
Bottom of Form


2 comments:

Markus Munne said...

Kiitos tekstistäsi, Timo!

Viimeiseen kysymykseen viitaten; vaikuttaisiko taustalla ero juutalaisen maailmankuvan ja meille antiikin kreikasta periytyneen dualismin välillä? Voisiko siis järkeä ja tunnetta ajatella ennemminkin kokonaisuutena kuin ristiriitana? :)

Timo Koivisto said...

Kristinusko ei suinkaan ole ollut länsimaiden ainoa uskonto. Valistuksen ajan myötä kristinuskon rinnalle ja sen kilpailijaksi nousi vastakkainen vaihtoehto, rationalismi. Siitä lähtien olemme eläneet näiden kahden välisen taistelun keskellä. Kristinuskon historia noista valistuksen ajoista alkaen onkin sitten ollut enemmänkin erilaisia perääntymistaistelussa tehtäviä manööverejä. Rationalismi puolestaan on pakanallista alkuperää ja lähtöisin hellenismistä. Näiden kahden yhteensovittaminen on mission impossible, mikä sitten näkyy myös kristillisyyden piirissä kirjoitukseni kuvaamalla tavalla. Juutalaisuudessa, eikä aina kristillisyydessäkään tätä problematiikkaa ei ole ollut.