Augustinus, Donatus ja minä, osa II

Augustinus siis löysi em. kuvan corpus permixtumista kahdesta Raamatussa esitetystä vertauksesta: vertauksesta kaikenlaista kalaa koonneesta verkosta sekä vertauksesta vehnästä ja rikkaviljasta (Matt. 13:47-50 ja 24-31). Erityisesti jälkimmäinen oli Augustinuksen ajattelulle hyvin tärkeä. Vertaus kertoo maanviljelijästä, joka hyvässä uskossa kylvi siemenen peltoon ja huomasi, että hänen satonsa sisälsi sekä vehnää että rikkaviljaa, käytännössä siis oikeaa viljaa, mutta myös rikkaruohoa. Ongelma on käytännössä se, että niitä ei kunnolla voi erottaa ja rikkaruohoa kitkeä pois, ennen kuin molemmat ovat kasvaneet täyteen mittaansa. Muuten hukkaan menisi myös oikeaa viljaa. Niinpä vasta elonkorjuuaikana oli lopullinen erottelu mahdollista. 

Augustinus soveltaa tätä vertausta sitten kirkon elämään siten, että myös kirkon – kuten pellon em. vertauksessa – on suljettava piiriinsä niin pyhiä kuin syntisiäkin. Yritys erotella heitä jo tässä ajassa ja tässä maailmassa ei tulisi onnistumaan, vaan tulisi olemaan edessä vasta Jumalan määräämänä aikana historian päättyessä. Tätä aikaa ajatellen oleellista oli Augustinuksen mukaan se, että ihmiset eivät voi suorittaa tuota tuomiota tai erottelua Jumalan puolesta. 

Augustinus kysyykin tältä pohjalta, missä merkityksessä kirkko on pyhä? Hänen mielestään kirkon pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä, vaan kyseessä on kirkon Herran, Kristuksen pyhyys. Edelleen Augustinuksen mukaan kirkko ei voi olla pyhien seurakunta tässä maailmassa, koska perisynti on turmellut kaikki sen jäsenet. Kristus kuitenkin pyhittää kirkon, mikä toteutuu täydellisesti vasta viimeisellä tuomiolla. 

Donatolaiskiistan ratkaisuksi Augustinus esittää ensiksi sen johtopäätöksen, etteivät donatolaiset itsekään kyenneet elämään omien korkeiden moraalinormiensa mukaisesti. Yhteenvetona Augustinus esittää, että donatolaisuus on ratkaisevasti erehtynyt opetuksessaan. Kirkko on ja sen on tarkoitus olla yhteisö, jossa pyhät ja syntiset ovat sekoittuneet keskenään. Synti on tässä ajassa kirkon elämän väistämätön osa, eikä se voi olla sen enempää skisman syy kuin sen oikeutuskaan. 

Tekstiyhteyden perusteella Augustinuksen tulkinta ”vehnä ja rikkavilja”-vertauksesta ei ole oikea. Matteus nimittäin esittää tallentamassaan vertauksen selityksessä, että pelto, johon niin hyvä siemen kuin rikkaviljakin kylvettiin, kuvasi maailmaa. Se ei siis kuvannut kirkkoa, vaan ihmiskuntaa ja sen elämää tässä ajassa yleensä. (Ks. Matt. 13:36-43.) Tämän seikan donatolaiset toivat oppikeskusteluissa esille. Tältä pohjalta voi tietysti miettiä Augustinuksen argumenttien käyttökelpoisuutta. On syytä huomata, miten Augustinus itse asettui tuomitsemaan muita kristittyjä (so. donatolaisia), vaikka muutoin jätti sen tehtävän mielellään Jumalalle itselleen. Miten donatolaiskiista käytännössä ratkaistiin, puhuu omaa kieltään ”voittajien kirjoittamasta” historiasta. Jopa ulkonaisen pakon ja väkivallan uhalla hajaannusta ei sallittu. Näistä Augustinuksen linjanvedoista tuli sitten kirkon toimintamalli tulevina vuosisatoina suhteessa erilaisiin ”eriuskolaisliikkeisiin”.

Näyttää siltä, kuin Augustinuksen teologiaan oli vahvasti vaikuttanut muuttunut tilanne. Donatolaiskiistan alkujuurethan olivat ajassa ennen Konstantinusta eli Diocletianuksen vainoissa. Nyt ns. konstantinolaisen käänteen myötä oli ilmennyt aivan uudenlaisia paineita kirkon opin muokkaamiseksi. Donatolaisille taas oli tärkeää yhteisön pyhyys ja sen jäsenten vaelluksen puhtaus, mikä erityisesti koski heidän johtajiaan. Kumpi siis pysyikään uskollisena seurakunnan alkuperäiselle ideallle?

1500-luvulla sitten kehittyi juuri tällainen Augustinuksen pelkäämä skisma, kun Euroopan protestanttiset kirkot reformaation tuloksena irtautuivat katolisesta kirkosta. Tuonkin ajan opillisissa kiistoissa Augustinus oli läsnä, nyt kuitenkin enää vain kirjoitustensa välityksellä. Donatolaiskiistassa hiotut teologiset argumentit tulivat taas hyvään tarpeeseen. 

Martti Lutheria syytettiin hänen katolisten vastustajiensa taholta kirkon hajottamisesta. Luther oli skismaatikko, jotka itse Augustinus jyrkästi tuomitsi. Augustinus oli korostanut kirkon ykseyden merkitystä ja Luther oli nyt tätä ykseyttä hajottamassa. Tässä tilanteessa Luther päätyi siihen johtopäätökseen, että katolinen kirkko ei enää voinut väittää olevansa alkuperäinen kristillinen kirkko. 

Luther määritteli kirkon olemuksen, ei historiallisen instituution, vaan evankeliumin julistuksen pohjalta. Niinpä esim. keskiajan kirkko saattoi ulkonaisilta puitteiltaan näyttää aidolta kirkolta, mutta se ei sitä ollut. Todellisuudessa se oli kuitenkin jotain aivan muuta. Näin Luther itse asiassa väisti koko skismaatikko-syytöksen; protestantit eivät olleetkaan eroamassa ja hajottamassa kirkkoa, vaan he itse olivatkin tosi kirkko. Tätä samaa argumenttia on myöhemmin käytetty usein hyväksi kirkkojen sisäisissä kiistoissa. ”Meillä ei ole mitään perusteita kirkosta lähtemiseen. Lähtekööt ne, jotka ovat etääntyneet Raamatusta”, totesi Luther-säätiön piispa Matti Väisänen 25.05.2012 Seurakuntalainen.fi:lle vastauksena omaan skismaattiseen tilanteeseensa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. 

Historia siis toistaa itseään. Jännite donatolaisen ja augustinolaisen seurakuntakäsityksen välillä on edelleen mitä ilmeisin. Uskonpuhdistuksen aika ei näytä tuoneen mitään uusia teologisia aluevaltauksia tässä suhteessa, vaan protestanttisten kirkkojen kirkko-oppi noudattelee hyvin pitkälle aiempia linjoja. Niinpä heidän opetuksensa ammentaa edelleen hyväksi havaituista augustinolaisista lähteistä. Näyttää siltä kuin 4. vuosisadan puolivälissä tapahtunut konstantinolainen käänne olisi synnyttänyt täysin uudenlaisen tilanteen, jonka takia oli pakko luoda myös seurakuntaoppia uusiksi. Augustinuksen jälkeen ei kehitystä tässä suhteessa ole juurikaan tapahtunut, vaan hänen teesinsä ovat ja pysyvät. Kuinka kaukana ne ovat UT:n kirjoitusten opetuksesta seurakunnasta, sen voi jokainen itse päätellä.

Reformaatiota lähemmin tarkasteltaessa tuon kuohuvan ajan melskeistä kyllä löytyvät myös tuon ajan ”donatolaiset”. Reformaation kolmannen haaran edustajat, anabaptistit näkivät itseään apostoliseksi kutsuvan katolisen kirkon kokonaisuudessaan epäilyttävänä. Heidän näkemyksensä mukaan kirkko oli aina Konstantinuksen kääntymisestä lähtien  saattanut itsensä epäilyksenalaiseksi olemalla liian läheisessä suhteessa maalliseen valtiovaltaan. Institutionaalinen kirkko oli ihmisten valtataistelujen ja kunnianhimon turmelema. Sama kirkkokritiikki on sittemmin toistunut monien uusien herätysliikkeiden julistuksessa. Alussa useimmat niistä olivat kirkon sisälläkin radikaaleja reformi- ja protestiliikkeitä. Aikaa myöten niistä kuitenkin sukeutui uskollisia kirkon palvelijoita, jopa turvallisen kirkollisen valtavirran edustajia. 

Radikaali reformaatio piti ihanteellisena sitä prekonstantinolaista tilannetta, jossa kirkko eli Rooman imperiumin sisällä, mutta ei suostunut sopeutumaan sen normeihin. Samoin he näkivät itsensä samankaltaisessa tilanteessa 1500-luvun Keski-Euroopassa – sekulaarin yhteiskunnan ympäröimänä, mutta kuitenkin siitä irrallisena. Eräs heidän johtajistaan, Menno Simons opetti seurakunnan olevan ”vanhurskaiden seura”, eikä mikään syntisten ja vanhurskaiden toisiinsa sekoittunut yhteisö. Tässä on selvästi havaittavissa liittymäkohtia donatolaiseen seurakuntaoppiin, jossa Augustinuksen corpus permixtum-käsitys selvästi torjutaan. Anabaptistit ja muut radikaalit reformaation liikkeet ajattelivat seurakunnan edelleen olevan tarkoitettu olemaan pyhä ja puhdas yhteisö, joka on erillään maailman turmelevasta vaikutuksesta ja joka tarvittaessa on valmis pitämään kiinni puhtaudestaan ja omaleimaisuudestaan hintaan mihin hyvänsä. 

Kun näihin historian vaiheisiin lähemmin tutustuu, syntyy lukijan mielessä monia assosiaatioita. Aivan kuin lukisi Paavalin ja Pietarin kirjeitä oman aikansa uskovien seurakunnille...

Jatkuu...

-------

Lähde: Alister McGrath, Kristillisen uskon perusteet (Kirjapaja, 1996, Helsinki), s. 19-20, 26, 35, 499-511