Kirkkohistorian
eri vaiheissa oppi kristillisen seurakunnan olemuksesta on ollut tärkeä
kysymys. Mikä on seurakunta? Millaista teoreettista
oikeutusta voi olla historian saatossa syntyneellä, kehittyneellä ja muuttuneella
instituutiolla? Missä määrin tämän oikeutuksen tulee pohjautua
Uuden testamentin kirjoituksiin, mikä merkitys on kirkollisella traditiolla ja
missä määrin kulloisenkin ajan ja ympäröivän kulttuurin paineet ovat
vaikuttaneet oppiin, tunnustukseen ja elämään?
On yllättävää huomata, että varhaisessa kristikunnassa nämä
kysymykset eivät olleet mitenkään pinnalla. Pitkään näyttää vallinneen sangen
suuri yksimielisyys seurakunnan olemuksesta ja tehtävästä maailmassa. Tämä
puhuu omaa kieltään usein vainojen alla eläneen uskovien joukon suhteellisen
yksimielisestä itseymmärryksestä sen suhteen, keitä kristityt olivat ja
millainen seurakunta on. Näin siis parin kolmen ensimmäisen kristillisen
vuosisadan aikana ennen ns. konstantinolaista käännettä. Niinpä kirkkoisät kuvailivat seurakuntaa hyvin perinteisin
raamatullisin kuvin sen kummemmin pohtimatta asiaa miltään muulta kannalta.
Esim. kirkkoisä Isidoros Pelusiniumlaisen mukaan seurakunta on ”pyhien kokous, joita
oikea usko ja esimerkilliset elämäntavat liittävät yhteen”. Tämänkaltaista
opetusta ei juuri kukaan ajatellut haastaa, sen uudelleenkirjoittamisesta
puhumattakaan.
Ehkä
tämä olikin johtunut kirkon tuolloisesta tilanteesta, jossa taiteiltiin joten
kuten suvaitun tai suoranaisesti vainotun vähemmistöuskonnon välimailla.
Tilanne tietenkin muuttui ja aikaa myöten hyvinkin radikaalisti ns.
konstantinolaisen käänteen myötä. Keisari Konstantinuksen tehtyä
kristinuskosta, ensin yleisesti hyväksytyn ja lopulta ainoan sallitun uskonnon
Rooman imperiumin alueella, sai opin muodostuskin aivan uutta tulta alleen.
Kristillisen
seurakunnan kannalta 4. vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen oli ollut ankaran
uskonnollisen vainon ajanjakso (303-313). Tuolloin Rooman keisari Diocletianus oli määrännyt Raamatut ja kaiken muun kristillisen kirjallisuuden
poltettavaksi ja kirkot tuhottaviksi. Tämän viimeisen ankaran vainon keskellä
kristittyjen joukko oli sitten kohtalokkaalla tavalla jakaantunut kahtia.
Toiset olivat luovuttaneet Raamattunsa ja muut kristilliset kirjansa
poltettavaksi, kun taas toiset eivät seuraamusten uhallakaan olleet tehneet
näin, kärsien sitten seuraukset. Ennen kaikkea kiista kohdistui kristittyjen johtajiin ja heidän käytökseensä vainojen
kohdatessa heitä. Niitä kristittyjen johtajia, jotka luovuttivat kristillisen
uskon kannalta tärkeät kirjansa poltettaviksi, kutsuttiin myöhemmin nimellä traditores eli ”ne, jotka
luovuttivat”.
Erään
tällaisen traditoren, Felix
Aptungalaisen suorittama piispan vihkiminen synnytti Karthagossa,
Pohjois-Afrikassa, vastalauseitten aallon. Monet vainoissa uskollisiksi
osoittautuneet kristityt vastustivat tiukasti tällaisen henkilön suorittamaa
piispanvihkimystä, eivätkä hyväksyneet hänen auktoriteettiasemaansa seurakunnassa. Seurakunnan tuli olla puhdas, eikä näin ollen
uskosta luopuneiden tai edes heidän seuraajiensa haluttu kuuluvan siihen. Näin
syntyi syvä repeämä Pohjois-Afrikassa, jossa osapuolet näyttivät
kiistan alkuvaiheessa olleen melko tasaväkisiä. Myöhemmin toista suuntaa
alettiin kutsua donatolaisuudeksi lähinnä sen johtajan, Donatuksen mukaan, joka
noin vuoteen 350 jKr. asti oli tämän liikkeen kiistaton johtaja.
Donatolaiset
olivat nykyisen Algerian alueella vaikuttanut syntyperäisten afrikkalaisten
kristittyjen ryhmä. Heille näyttää olleen ominaista Rooman kirkon lisääntyvän
vaikutuksen vastustaminen Pohjois-Afrikassa. Heidän opillisille käsityksilleen
oli ominaista seurakunnan olemuksen korostaminen nimenomaan pyhien yhteisönä.
Tässä suhteessa oltiin siis uskollisia perinteiselle opin tulkinnalle. 300-luvun
jälkimmäiselle puoliskolle tultaessa donatolaisista olikin itse asiassa muodostunut
johtava kristillinen suuntaus Pohjois-Afrikassa ja sen vaikutus oli levinnyt
myös muualle läntiseen kristikuntaan. Se oli muusta katolisesta valtakirkosta
erillinen kristittyjen ryhmä, joka oli hyvin suosittu paikallisen
afrikkalaisperäisen väestön keskuudessa. 400-luvulle tultaessa donatolaisuus
oli joka tapauksessa tällä alueella jopa suurempi ryhmä kuin katolinen kirkko.
Tämä on merkittävä tieto, mikä helposti unohtuu virallisen
kirkkohistoriankirjoituksen valtavirtaa seuratessa. Historia kun on yleensä
voittajien kirjoittamaa ja meille säilyneet dokumentit ovat myös usein peräisin
heiltä. Meille ei ole säilynyt juurikaan kirjallista materiaalia
Donatukselta tai hänen seuraajiltaan, ei ainakaan samassa määrin kuin heidän myöhemmältä
päävastustajaltaan, kirkkoisä Augustinukselta.
Kysymys oli siis ensimmäiseksi seurakunnan pyhyydestä ja toiseksi sen ykseydestä. Donatolaisen näkemyksen mukaan Rooman
johtaman katolisen kirkon sakramentaalinen järjestelmä oli jo kokonaisuudessaan
turmeltunut. Lisäksi vainojen kohdatessa uskovien joukkoa kaikki eivät olleetkaan
osoittautuneet lujiksi uskossaan, vaan toiset olivat luopuneet. Erityisen
vakavaksi asian teki se, että kyse oli kirkon johtomiehistä.
Luopiot (traditores) oli tehtävissään korvattava uskossaan lujiksi osoittautuneilla
miehillä. Käytännössä nämä tulivat sitten donatolaisten omasta joukosta ja olisivat
vainoissa koeteltuja uskollisia.
Aurelius
Augustinusta (vv. 354 – 430 jKr.) on pidetty kristillisen historiallisen kirkon suurimpana ja
vaikutusvaltaisimpana persoonallisuutena. Hän oli etniseltä taustaltaan
pohjois-afrikkalainen, ei siis latinalainen, joskin hän eli pitkään Italiassa.
Koettuaan dramaattisen kääntymyksen Milanossa, Pohjois-Italiassa hän omisti
suurenmoiset intellektuaaliset kykynsä ja lahjansa katolisen kirkon ja sen uskon
puolustamiseen ja lujittamiseen. Augustinuksen tarina on monella tapaa
perinteinen ja tuttu tuhlaajapoikakertomus, jossa maailman turuilla hummaillut
poika lopulta äidin esirukouksien saattelemana kääntyy ja palaa takaisin. Joka
tapauksessa hänestä katolinen kirkko sai
ehkä parhaan puolustajansa.
Ilmeisesti
osittain terveydellisistä syistä Augustinus palasi Pohjois-Afrikkaan. V. 395
hänestä tuli nykyisessä Algeriassa sijaitsevan Hippon piispa. Jäljelläolevina
35 elinvuotenaan hän joutui kohtaamaan useita kiistoja, joista ensimmäisenä,
eikä suinkaan vähäisimpänä donatolaiskiistan. Tässä kiistassa tehdyt ratkaisut vaikuttivat sitten syvästi
kristillisen kirkon tulevaan kehitykseen lännessä. Augustinuksen osuus näissä
teologisissa linjanvedoissa tulisi olemaan ratkaisevan tärkeä.
Augustinus
ei hyväksynyt donatolaista oppia alkuunkaan. Päinvastoin, hänen julistuksessaan
kirkko näyttäytyy yhteisönä, jossa niin pyhät kuin syntisetkin saavat elää
yhdessä. Augustinus kieltäytyy karsimasta pois seurakuntayhteydestä niitä,
jotka ankaran vainon aikana olivat langenneet pois yhteiseltä linjalta pysyä
horjumatta uskossa. Hänen näkemyksensä mukaan – joka tästä eteenpäin tuli
olemaan leimaa-antava kirkon opetukselle ja käytännölle – kirkon viran ja
julistuksen pätevyys ei riippunut sen viranhaltijoiden henkilökohtaisesta pyhittyneisyydestä. Ratkaisevaa sen sijaan oli
Augustinuksen näkemyksen mukaan Kristuksen persoona. Papin henkilökohtainen
arvottomuus ei siis tee sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi, kuten tässä
tapauksessa donatolaiset asian esittivät.
Jatkuu...
-------
Lähde: Alister McGrath, Kristillisen uskon perusteet (Kirjapaja, 1996, Helsinki), s. 19-20, 26, 35, 499-511
-------
Lähde: Alister McGrath, Kristillisen uskon perusteet (Kirjapaja, 1996, Helsinki), s. 19-20, 26, 35, 499-511
No comments:
Post a Comment