Välttämätön sudenkuoppa?

Muistan nuoruudestani tilanteen, jossa kirkon hengellistä pysähtyneisyyttä voimakkaasti arvostellut nuori kaveri kutsuttiin kirkkoherrojen ja -neuvosten toimesta mukaan kirkon päätöksentekoon. Oli kuulemma aika "ryhtyä sanoista tekoihin" ja "alkaa itse muuttamaan kirkkoa sen sijaan, että vain arvostelee". Ja niin kirkasotsainen nuorukainen alkoi viettää aikaansa erilaisissa palavereissa, toimikunnissa ja työryhmissä, asettuipa oikein ehdokkaaksi seurakuntavaaleissa ja tuli valituksi. Alkoi ankara puurtaminen kirkollisen päätöksenteon monissa rattaissa ja pyörissä. Nuori mies yritti säilyttää kirkkaana mielessään alkuperäisen näkynsä "uudistaa kirkkoa hengellisesti" ja "auttaa sitä palaamaan takaisin ensirakkauteen Herraan".

Nyt ei ole miehestä vuosikausiin kuulunut mitään. (Tai olisiko tästä jo pitkälti yli toistakymmentä vuotta?) Kun häntä joskus sattumoisin kristillisissä riennoissa tapaa, niin hänellä on yleensä otsa rypyssä, huolestunut ilme kasvoillaan ja salkku täynnä toinen toistaan puisevamman näköistä suunnitelmaa, lausuntoa ja pöytäkirjaa. Aina hänellä tuntuu olevan kiire ja - mikä merkillisintä - hän ei ole kovinkaan innostunut keskustelemaan hengellisistä asioista. Tämä on sikäli kummallista, että jos kerran on mukana seurakunnan päätöksenteossa sen korkeimmalla huipulla, niin eikö siellä Hengen tulenkin tulisi palaa rätisten kaikkein voimakkaimmin, vai miten se nyt oikein meni?

Jokunen vuosi sitten järjestettiin oman nuorisotyönohjaajakurssini kurssikokous. (Valmistuimme v. 1978.) Kutsussa puhuttiin jotain siitä, miten "meidän piti muuttaa maailma, mutta maailma muuttikin meidät". Näinkö siinä todellakin kävi?

Luulen, että jokainen sukupolvi on jollain tapaa pakotettu käymään läpi tämä prosessi. Sitä voidaan kutsua vanhenemiseksi tai aikuistumiseksi, kirkollistumiseksi tai hengelliseen vanhemmuuteen kasvamiseksi, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta ilmiöstä. Prosessi on sama, mutta selviytyminen siitä on erilaista eri yksilöillä ja yhteisöillä.

Vähän saman tyyppisiä ajatuksia on pyörinyt mielessäni, kun olen seurannut Timo Soinin ja perussuomalaisten hurjaa nousua gallupeissa. Media on lyöty ällikällä, koska se ei olekaan a) masinoinut sitä itse tai b) osannut ennakoida sitä. Perinteiset valtionhoitajapuolueet (sdp, kok, kesk) ovat kuula hukassa ja keskikastin puolueet (vas, vihr) taas rakentavat melkein koko vaalistrategiansa vain ja ainoastaan persujen uhkaa torjumaan.

Timo Soini tietää sen itsekin, että vasta vaalien jälkeen ja todennäköisten ministerinsalkkujen myötä veri punnitaan. Huutoon on vastattava. Tämän varaan perinteiset suurpuolueet, joiden statusta ja privilegioita persut nyt kansanvaltaisesti uhkaavat, laskevat paljon. Kunhan persut vain saadaan hallitukseen ja vastuuseen, niin eiköhän ääni kellossa muutu. Näkevätpä sitten itsekin miten vaikeaa on hallita tätä alati tyytymätöntä ja nurisevaa kansaa.

Jyrki, Jutta & Mari laskevat todennäköisesti myös paljon sen varaan, että valta turmelee. Tämä tietenkin on osoitus melkoisesta kyynisyydestä, mutta näinhän kuuluu tämä myöhäismodernin ajan näkemys parlamentaarisesta päätöksentekojärjestelmästä. Jonkun ne työt on tehtävä (so. hallittava) ja onhan eliitin etuoikeuksista myös oltava valmis maksamaan jotain. Mutta kun banaani on kypsä syötäväksi, on sen mädäntyminen itse asiassa jo alkanut. Voiko tätä kehitystä pysäyttää tai edes hidastaa? Tämä lienee kohtalonkysymys post 17042011 perussuomalaisille.

Onko persuilla siis edessään välttämätön, historian pakon sanelema sudenkuoppa, jonne sitä väistämättä ajetaan? Tässä suhteessa jäljet pelottavat, ajatellaanpa vaikka miten kävi muinaisen Smp:n perinnölle, jonka tuhkista Soinin feenikslintu on siivilleen kohonnut. Mitäpä jos poliittinen järjestelmämme onkin jo niin degeneroitunut, että sen ratkaiseva muuttaminen edellyttäisi jopa yhteiskuntarauhan järkkymistä uhkaavaa asioiden järkyttämistä?

Kirkon kohdalla en enää usko minkäänlaiseen organisaation tasolla tapahtuvaan uudistumiseen, en itse asiassa ole uskonut enää pitkiin aikoihin. Jo reilut parikymmentä vuotta sitten eräs arvostamani profeetallinen henkilö totesi, että Herra on vetänyt Henkensä pois kirkon rakenteista. Tämä voidaan tietenkin kuitata vain jonkun yksittäisen henkilön henkilökohtaisena mielipiteenä, mutta mitä sitten jos kirkon historia viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden kohdalla on vain kuvastanut tätä? Kaikki, mitä on tapahtunut, on vain vahvistanut sen todenperäisyyden, mitä sanottiin.

Aika näyttää, onko valtiollisen olemassaolomme ja itsemääräämisoikeutemme juuri vielä sen verran terve, että sieltä voi versoa esiin jotain uudistavaa, puhdistavaa ja eteenpäin vievää. Kirkon kohdalla näen enemmänkin vain mädän juuren ja sitä myötä lahoavan rungon.