Virtanen oli palaamassa kotiin saarnareissulta. Oli syksyinen ilta ja satoi, kun hän käveli juna-asemalta kotia kohti. Näillä saarnamatkoilla hänen mieleensä tuli usein se, miten hän nuorena uskovana oli pitänyt juuri tätä korkeimpana kutsumuksenaan. Hän muisti kun hän oli sanonut kerran isälleen, että hänestä tulisi matkasaarnaaja, niin isä oli suomalaisen työmiehen realismilla tokaissut, että "hanki nyt vaan ensin joku kunnon ammatti".
No, nyt hänellä oli se "kunnon ammatti" ja niinpä hän oli vapaa myös matkasaarnaamaan.
Nyt Virtasen mieltä kuitenkin painoi eräs asia. Hän oli kotimatkalla saanut taas kerran kuulla eräästä Jumalan miehestä, joka oli jättänyt vaimonsa ja perheensä. Virtanen mietti, mistä tämä kaikki johtui ja mitä se kertoi ajasta, jota nyt elettiin? Niin, tai mitä se kertoi siitä hengellisyydestä, joka oli vallitsevana seurakunnissa ja joka tuotti tällaista hedelmää. Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, mutta nyt ei ollut kyse jostain "hetken lapsesta", jonka lyhytaikainen sielullinen kuohahdus tuotti tällaisen konkurssin, vaan jo pitkään Herraa palvelleesta uskonveljestä. Jotain todella sairastuttavaa tuntui olevan vaikuttamassa kaikessa siinä höyrypäisessä kiihkossa ja hengellisessä machoilussa, jota pidettiin merkkinä korkeammasta hengellisyydestä.
Kaikkien näiden tapahtumien ja ajatusten keskellä Virtanen ajatteli entistä enemmän niin, että ei voinut olla mitään sellaista hengellistä näkyä tai toimintaa, joka ajaisi ohi hänen ja hänen vaimonsa välisen suhteen. Se oli kaiken perusta - se "kolmisäikeinen lanka, joka ei heti katkea" - niinkuin Paavali muistuttaa nuorta Timoteusta, ettei kukaan sellainen ole kelvollinen johtamaan Jumalan seurakuntaa, joka ei ensin kykene huolehtimaan ja oikein hallitsemaan omaa kotiaan, perhettään ja avioliittoaan.
Virtanen kääntyi jo kotikadulle ja erotti jostain kauempaa syksyn värittämien vaahteroiden lehtien välistä kotitalon valot. Hän muisti, miten hän pastorina seurakunnassa ollessaan ei oikein jaksanut vapaapäivinään lähteä kirkolle. Eihän sinne kannattanut oikein mennä näyttämään naamaansa, koska eihän hänellä ollut mitään lappua kaulassaan, jossa olisi lukenut "Olen vapaapäivää viettävä pastori". Seurakuntalaiset kun kuitenkin lähestyisivät häntä asioillaan.
Virtanen oli sitten kerran huomannut ajattelevansa, että hänen vaimonsa oli hänen seurakuntansa ja hänen uskovien yhteytensä ennen mitään sunnuntaikokousta tai raamattupiiriä, johtajuuskongressia tai hiljaisuuden retriittiä. Jos yhteys toimi tässä, se toimi muuallakin. Niinpä tämä suhde oli se, mitä tuli vaalia ja mihin tuli keskittyä ennen mitään muuta.
Virtanen pääsi kotikuistin alle ja pudisteli vedet pois sateenvarjostaan. Hän avasi kotioven ja kodin tutut tuoksut tervehtivät häntä vastaantullessaan. Virtanen henkäisi syvään.
- Kotona ollaan, hän sanoi.
1 comment:
Näissä pastorien naisjutuissa korostuu usein vain huipentuma eli perheen hylkääminen ja uuden naisen mukaan lähteminen.
Ihmiset asettuvat sitten joko lähtijän tai jätetyn puolelle sen mukaan, kumpi näyttää vakuuttavammalta ja enemmän syyttömältä.
Mutta mikä tähän kaikkeen johtaa? Avioerossa on usein kysymys vain jäävuoren huipusta. Itse jäävuori on upoksissa ja näkymättömissä.
Kohtuullinen yleistä lienee pastorien narsistisuus. He saattavat olla itsensä palvojia ja valjastavat lähipiirinsä - perheensä, seurakuntansa (kenen?) -egonsa palvelemiseen. Luonnehäiriöisyys ei sitten aseta rajoja sille, mikä on oikein ja mikä väärin. Kunhan oma ego tyydyttyy.
Pastorien työnkuva - varsinkin kiertävien - on usein liian hektinen tasapainoiselle perhe-elämälle. Kotiin hyljätyn vaimon tilalle löytyy ymmärtäjä, joka murskaa perheen, näyn jne... Monet naiset takertuvat pastoreihin epäjumalallisella palvonnalla. Tämä muistuttaa usein musiikki/urheilusankareiden idolisointia.
Joidenkin kovaotsaisten pastoripyörä jatkaa pyörimistään olipa taustalla miten tyhjä yksityiselämä tahansa. Tämä ei herätä luottamusta. Kuka auttaa näitä neuvottomia omaa tai Jumalan valtakuntaa rakentavia saarnamiehiä ajoissa?
Post a Comment