Kaipuu kuulua johonkin - uudet heimot ja yhteisöllisyyden haaste

Elämme uuden heimoutumisen aikaa. Perinteinen yhtenäiskulttuuri on murtunut ja uusia alakulttuureja ja genrejä nousee esiin kuin sieniä sateella. Joku on sanonut viisaasti, että alakulttuuri syntyy aina siellä, missä perinteinen kasvatus ja instituutiot eivät enää kykene pitämään erityisesti lapsia ja nuoria vaikutuspiirissään.

Ajattelepa näitä; jääkiekon Suomen mestaruutta juhlivat innostuneet joukot kaupungin keskustassa, kesäisten rockfestareiden osanottajien kirjo, Tuomas-messujen harras semiaikuisseurakunta, formulakisojen punaiset ”tifosot” eli Ferrari-fanit, brittiläisen jalkapallokatsomon toisistaan värien, lippujen, tunnusten ja laulujen perusteella erottuvat kannattajakunnat, etnisten, uskonnollisten tai

poliittisten ryhmien yhteenotot eri puolilla länsimaita…

Mitä tämä kaikki on? Ilmassa on fanatismin palanut tuoksu, mutta mutta… Eikö kaiken fanatismin – niin uskonnollisen kuin poliittisenkin yhteisön lumon – pitänyt haihtua modernisaation edistyessä? Eikö pitänytkin käydä niin, että ihmisen primitiiviset heimovaistot pääsisivät enää esille vain juniorijoukkueitten kohtaamisissa vanhempien verenhimoisissa huudoissa ja kommenteissa?

Monet ”aikojen merkit”, ilmiöt, persoonat ja tapahtumat ympärillämme kertovat siis meille, että elämme uudelleen tällaisen uusheimoisuuden ja yhteisöllisyyden elpymisen aikaa. Puhutaanhan kuluttajatutkimustenkin kohdalla siitä, miten suurten massojen aika on ohi. Nyt puhutaan ennemmin ”kuluttajien heimoista” Tällaisia heimoja löytyy kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista; harmaat pantterit, tuulipukukansa, puumanaiset, vegaanit, prekariaatit, lätkäjätkät eli leokomarovit, salibandyheimo jne. Hienosti sanottuna ”ihmiset haluavat maksimoida henkilökohtaisia kokemuksiaan ryhmäkontekstissa”. Tällainen heimo on väljä ja vapaaehtoinen ryhmä, jolla on sanattomat säännöt ja näkymätön hierarkia. Saman heimon jäsenet ovat ”meikäläisiä” ja muut ”muu maailma”.

Ihmiset voivat myös samanaikaisesti kuulua useaan eri heimoon. Erityisesti kaupungeissa on rikas urbaanien heimojen verkosto, joka näkyy esim. perhe-käsitteen kohdalla. Tämä ei tarkoita niinkään perhearvojen katoamista, vaan enemmänkin sitä, että ne määritellään uudella tavalla. Urbaanissa city-kulttuurissa heimosta voi rakentua perinteisen perheen jatke. Ratkaiseviksi arvoiksi muodostuvat tällöin vapaaehtoisuus, intiimiys ja positiivisuus.

Takavuosien kulttitvsarja ”Frendit” on hyvä esimerkki tästä. ”Frendit toi televisioon uuden sukupolven; risaisista uusperheistä omilleen karanneet nuoret aikuiset, jotka muodostivat ympärilleen aivan uudenlaisen perheyhteisön. Kulttuurissa, jossa yli puolet avioliitoista päättyy eroon, avioerolapsena itsenäistyminen on todellinen sukupolvikokemus.” (Suomen Kuvalehti 36/2004)

”Kymmenen vuoden ajan sarjan hahmot yrittivät ratkaista samaa ongelmaa; miten korvata lapsuudenperhe uudella, omalla perheellä, jollaisesta on aina unelmoinut. Frendien sanoma oli, että normaalia ei enää ole olemassa. Merkittävää oli, että amerikkalaiset – tai ainakin ne katsojat, jotka tekivät sarjasta yleisömenestyksen – hyväksyivät tämän.” (Time-lehti ”Frendeistä” keväällä 2004).

Norjalainen kasvatustieteilijä ja teologi Paul Otto Brunstad on todennut sekulaarissa nuorisokulttuurissa tapahtuneen valtavan käänteen aikamatkalla 1960-luvulta –90-luvulle. 1960-luvun nuorille käsite ”tie” oli tärkeä aihe ja metafora, kun haluttiin kuvata vapautta yhteiskunnan holhouksesta. Tuolloin tulevaisuus näyttikin olevan täynnä lupauksia ja toiveita. Modernin projekti eli ja oli voimissaan. Ihmiskunnan ongelmien (sodat, liikakansoitus, ympäristöongelma, yhteiskunnallinen epätasa-arvo jne.) uskottiin ratkeavan tulevaisuudessa.

1990-luvun epävarma tilanne ja synkät visiot tulevaisuudesta synnyttivät nuorissa aikuisissa toisenlaisia ajatuksia, toiveita ja tarpeita. Miksei? Eihän enää voitu puhua niinkään ”nuorisokulttuurista”, kuin ”kulttuurisesta nuoruudesta”, joka ei enää olekaan ensisijaisesti sidoksissa johonkin ikävaiheeseen (Tommi Hoikkala). Mitä siis tuli käsitteen ”tie” tilalle?

Ensinnäkin tarve kuulua johonkin perhettä suurempaan, mutta kokonaista kaupunkia pienempään eli siis helpommin määriteltävään yhteisöön, kuin esim. kansallisvaltio, nousi ylitse muiden. Tämä kaipaus on nähtävissä Brunstadin mukaan 1990-luvun suurimmissa nuorisoliikkeissä, kuten house-, rave- ja teknokulttuurissa. ”Tien” tilalle on tullut siis ”house”, ”talo” – yhteisö, johon kuulua. Tanssimisestakin on tämän myötä tullut enemmän yhteisöllinen kuin yksilö- tai paritanssi-tapahtuma.

House-kulttuuri kertoi siis uudesta ajattelutavasta; tunne maailman pirstoutumisesta vaikeasti hallittaviksi ja koottaviksi palasiksi ja utopististen tulevaisuuden näkymien katoaminen loi kaipuun yhteisöllisyyteen. Tarvittiin paikka, minne mennä, missä levätä, koti, mistä etsiä suojaa ja lohdutusta.

Postmoderni tilanne, jossa vanhat rakenteet ja perinteet muuttuvat nopeasti, juurettomuus ja mihinkään kuulumattomuus, päämäärän puuttuminen, kyllästyminen ja irtolaisuus näyttävät kuvaavan monien nuorten ja nuorten aikuisten tilannetta tänään. Nostalginen kaipaus takaisin turvallisempaan paikkaan, yhteisöön, ei tule yllätyksenä tätä taustaa vasten.

Edistyksellisyys ja usko modernin projektin kaikkivoipaisuuteen korvattiin turvallisuuden ja johonkin kuulumisen kaipuulla; yksilö etsii suojaa ja kuulumista johonkin itseään suurempaan kokonaisuuteen. Berliinissä perinteisesti järjestetty housefestivaali otsikoitiinkin kerran ”Me olemme yksi perhe”.

1960-luvulla perinteinen ”perhe”-termi vedettiin alas jalustalta ja poljettiin maahan. 1990-luvulla tuo termi onkin sitten tullut takaisin, mutta nyt muuttuneella sisällöllä. Enää ei puhutakaan ydinperheestä, vaan yhdestä suuresta perheestä. Tavallaan kyse ei enää ole edes post- eli jälkimodernista ilmiöstä, vaan enemmänkin esimodernistisesta reaktiosta. Emme enää näekään lisää vapautta ja yksityisyyttä, vaan kaipausta kohti kotia, yhteyttä.

Aikana, jolloin Karl Marxia lainaten ”kaikki, mikä on kiinteää, haihtuu ilmaan”, tällaista reaktiota ei ole vaikeaa ymmärtää. Monet nuorista, jotka tulevat rikkinäisistä kodeista, etsivät paikkaa, jossa

levätä, tulla hyväksytyksi ja kokea yhteyttä – johon kuulua. Miten tämä ilmenee käytännössä?

Avioeron tuska on tehnyt tästä nuorten ja nuorten aikuisten sukupolvesta sitoutumiseen haluttoman ja sitä pelkäävän; avioliiton solmimisikä on noussut viimeisten neljän vuosikymmenen aikana keskimäärin 21:stä 26:een ikävuoteen – ja se nousee yhä. Tämä sukupolvi on kasvanut uutisten keskellä, joissa kerrotaan langenneista julkkiksista, petollisista saarnamiehistä ja ryvettyneistä poliitikoista. Tätä he itse asiassa ovat odottaneetkin koko ajan; ”mitäs minä sanoin?” Heidän uskonsa auktoriteetteihin on mennyt ja he suhtautuvat kyynisesti kaikkeen organisoituun, olipa se sitten kirkko, ay-liike tai poliittinen puolue.

Mikä auttaisi tätä sukupolvea, joka on nähnyt ja kokenut kaiken, pettynyt kaikkeen ja joka suhtautuu coolin kyynisesti kaikkeen? Esille nousee kaksi kysymystä. Ensin; oletko sinä itse avoin Pyhän Hengen työlle? Kun Jumala herättää sinua rukoilemaan nuorten puolesta, niin eräs merkittävimpiä asioita, joita Hän aikaa myöten opettaa sinulle on se, että sinun itsesi tulee muuttua.

Toinen on kysymys minun oman sydämeni puhtaudesta; elänkö itse niin kuin opetan? Puhdas sydän vetää aina muita puoleensa – ei vain puhtaita, vaan myös puhtautta omaan elämäänsä kaipaavia sydämiä.

Paul Otto Brunstad on tiedostanut tämän aikamme nuoren sukupolven tarpeen, ”kaipuun kuulua johonkin”. Esimerkeiksi tästä hän siis ottaa ”1990-luvun suurimman nuorisoliikkeen, house-, rave- ja teknokulttuurin”. Kuinka kristillinen usko vastaa tähän haasteeseen uudella vuosituhannella? Voisiko seurakunta edustaa uudelle sukupolvelle uutta ”kehoa” ja vaihtoehtoista ”taloa”, johon muuttaa ja jossa vapautua kodittomuudesta, yksinäisyydestä, juurettomuudesta ja rikkinäisyydestä? Kristuksen ruumiin ja Jumalan valtakunnan – ”talon” – tulisi olla tarpeellinen vastaus uuden sukupolven johonkin kuulumisen kaipuulle.

Mitä aikamme siis tarvitsee? Entä miten aikamme tarvitsee sen? On kolme asiaa, jotka liittyvät toisiinsa.

Aikamme ihminen tarvitsee heimon, yhteisön, joka on suurempi kuin pelkkä perinteinen ydinperhe, mutta joka on toisaalta helpompi hahmottaa kuin esim. kunta, kaupunginosa, kansakunta jne. Kyse on jostain joukosta, johon kuulua.

Toinen seikka, jota heimo tarvitsee, on tarina, kertomus. Jeesus esitti suurimman osan totuuksistaan kertomuksin ja vertauksin! Kyse on matkanteosta ja yhdessä selviytymisestä ja sen kertomisesta eteenpäin, lapsille ja lastenlapsille.

Kolmas asia, jota kertomus taas tarvitsee on ”happy end”; kertomuksen lopun polttava, mutta puhdistava katharsis-kokemus. Kyseessä on historian huipentuma, jossa asiat laitetaan oikealle tolalleen, hyvät palkitaan ja pahat tuomitaan. Sanalla sanoen siis; viimeinen tuomio!

Kristittyinä meillä on Raamatussa ja evankeliumissa kaikki tämä. Mihin Jeesus siis kutsuu meitä? Perinteisen herätyskristillisyyden piirissä kuulemme usein sanottavan ”ota Jeesus sydämeesi”. Se on ihan totta, näin pitää tapahtua – mutta jotain muutakin täytyy tapahtua. Meidän on siis mentävä ”ristin luokse” – ja vielä enemmän; meidän on mentävä itse ristille! Ja vielä eteenpäin; ristin läpi tähän maailmaan. Miksi näin? Siihen on olemassa kristologinen peruste; miten Jeesus itse teki, eli, vaelsi ja opetti?

Näin meidänkin tulee tehdä - ”tulla murretuksi leiväksi ja vuodatetuksi viiniksi tämän maailman edestä”. Tämä on avain aikamme yhteisöllisyyden kaipuun täyttämiseen.