Mitä se on käytännössä?

Tänään posti kantoi kotiin Suomen Teologisen Instituutin julkaisun Kulmakivi (1/2008). Lehdessä on säännöllisesti nuorten teologian opiskelijoiden haastatteluja. Tämän kertaisessa henkilökuvassa nuori miespuolinen teologian opiskelija selvittää kutsumustaan:

”Matti kokee kutsumusta seurakunnan paimenen työhön. Tällä hetkellä kirkon nykytilanne ja tulevaisuuden suunta herättävät kuitenkin paljon kysymyksiä. ´Toivon ennen kaikkea sitä, että myös tulevaisuudessa kirkkomme saisi edelleen olla Kristuksen kirkko. Muuten kirkolla ei ole mitään arvoa´, Matti toteaa. Hän haluaisikin rohkaista teologeja pitämään kiinni siitä, mitä meille on Raamatussa annettu ja luvattu. `Vaikka nyt tuntuu hankalalta, Jumala on ennenkin näyttänyt tietä eteenpäin. Saamme edelleen luottaa siihen, että Hän pitää omistaan huolta. Henkilökohtaisesti toivon, että Jumala johdattaisi ja näyttäisi minulle oman paikkani sekä antaisi rohkeuden kulkea oikeaa tietä.´

Lausahdus kuvaa hyvin kirkon raamattu-uskollisen vähemmistön tilannetta ja tuntoja valtauskonnollisuuden paineessa. Monen uskonsa ja kutsumuksensa vakavasti ottavan nuoren teologian opiskelijan mieltä askarruttavat samat kysymykset; miten käy kutsumukselle käytännössä, jos tie kirkon virkaan sulkeutuu?

Kun edellisessä kirjoituksessani käsittelin (institutionaalisen) kristinuskon kuolemaa länsimaissa, niin tätä se on sitten yhdeltä osin käytännössä. Yhä useampi Jumalan kutsun kokenut mies ja nainen joutuu tulevaisuudessa toteuttamaan käytännössä tätä kutsuaan ns. ”teltantekijänä”. Enää ei niin vaan aukeakaan tie suhteellisen hyvin palkattuihin kirkon virkoihin, joiden turvin voi sitten omaa kutsumustaan toteuttaa. Tästä eteenpäin moni joutuu maksamaan hinnan uskollisuudestaan kutsumukselle.

En näe tätä nykyistä kehitystä mitenkään huonona, enemmänkin päin vastoin. On hyvä, että väärät tuet poistuvat niin, etteivät ne enää tarjoa väärää turvallisuuden tunnetta. Enkä näe missään nimessä huonona tilanteena sitä, että joudumme vaikka hieman maksamaan hintaakin uskollisuudestamme oikeiksi näkemillemme asioille. Tässä suhteessa ei palvelijaa saa, eikä voi olla Herraansa parempi.

Kyse on nyt siitä, että usein pelkästään teoreettisesti ymmärretty ristin teologia tulee eläväksi todellisuudeksi. Kun näin tapahtuu, niin seurakunta ei vain opeta ristin teologiaa, vaan se on itse ristiä kantava seurakunta. Enkä nyt tarkoita vain uskonveljiämme ja sisariamme evl. kirkon piirissä, vaan ”samat kärsimykset täytyy teidän veljiennekin maailmassa kestää.” Kyse on Kristuksen ruumiin yhteisistä kärsimyksistä.

Kun sitten aikanaan alamme ymmärtää tätä Kristuksen ruumiin kokonaisuutta ehyemmin ja kokonaisvaltaisemmin, olemme taas päässeet askeleen lähemmäs sen toteutumista, että ”me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään”.