Tulevaisuuden aikapommi

Toimittaja Seppo Kononen kysyy Savon Sanomissa: ”Miksi nuoret hullaantuvat vallankumoussankareihin, joista tiedetään, että he vanhetessaan muuttuvat täydellisen itsevaltaisiksi?”

Hyvä kysymys, joka koskettaa monia kirkonmiehiäkin, karismaatikkoja jne. Nopea vastaus kysymykseen on tietysti, että tyhmyyshän tällaista teettää; nuoruus ja tyhmyys käsi kädessä. (Niin, Raamattuhan niputtaa vanhuuden, kokemuksen ja viisauden yhteen – lukekaa vaikka Sananlaskujen kirjaa.) Toisaalta voisi ajatella, että ”kukapa sitä nyt etukäteen tiesi, että se sellaiseksi vanhemmiten äityy?” Niinpä, mutta kun historia niin herkästi toistaa itseään...

Oikeampi kysymys olisi se, miten me voisimme jo ennalta estää tällaista hapattumista tapahtumasta? Palataan tähän kysymykseen tuonnempana uudelleen.

On tullut kuluneeksi 90 vuotta vapaus-, kansalais- tai sisällissodan alkamisesta. Tiedotusvälineissä on aihe ollut runsaasti esillä; Tampereen veriset taistelut, valkoinen ja punainen terrori ja sodan karmeat jälkiseuraukset. Kirkon ja kristittyjen roolia tapahtumissa ylipäätään on arvioitu jälkipolvien jälkiviisaudella. On myös pohdittu syitä, jotka johtivat siihen, että asiat lopulta menivät niinkuin menivät.

Samaan aikaan on Pohjolan lintukotomme taivaanrantaan jo jonkin aikaa kerääntynyt tummia pilviä. Oikeusministeri Tuija Brax (vihr.) on ilmoittanut olevansa huolissaan demokratian tilasta Suomessa. Ollaan vakavassa kriisissä, joka voi johtaa rikollisuuden ja väkivallan kasvuun. Oireita kehityksestä ovat äänestysvilkkauden lasku, nuorten heikko usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa sekä suomalaisten yhteenkuuluvuuden rapistuminen, mikä kasvattaa järjestäytynyttä rikollisuutta ja väkivaltaa.

Olemmeko siis uudelleen tulossa aikaan, jossa yhteiskunnallinen epätasapaino ja hallitsematon kehitys polarisoituvat niin, että yhteiskuntarauha järkkyy, kun keskenään sovittamattomasti ristiriidassa olevat ryhmäedut (tulivat ne sitten ammatillisten, maantieteellisten, taloudellisten, uskonnollisten tai muuten aatteellisten seikkojen pohjalta) iskevät yhteen? Eli käytännössä; ennakoiko ministeri Pekkarisen hankeenheitto Ylläksellä tai Kemijärven Massa-liikkeen irtiotto perinteisen puoluepolitiikan vaikuttamiskeinoista jotain uutta vaihetta historiassamme?

”Pinnan alla muhii. Moni ihminen kokee epävarmuutta, potee henkistä epäviihtyvyyttä ja haluaa muutosta.” (Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n raportti helmikuulta 2001.) Kirjailija Paavo Haavikko on kirjansa ”Nuijasota” lopussa summannut yhteen Suomen historian käännekohtia ja kipupisteitä. Hän puhuu kolmesta murrosajasta maamme historiassa; ensimmäinen oli nuijasota 1590-luvulla, toinen v. 1918 tapahtumat ja kolmas nyt elettävä aika. Näihin kaikkiin liittyy Haavikon mukaan kaksi samanaikaista, yhteistä piirrettä; ulkopoliittinen murros on sattunut samaan aikaan, kun kansa on revennyt kahtia. Samaa sanoo professori Heikki Ylikangas Peter von Bagh´in itsenäisyytemme vuosikymmeniä syväluotaavassa tv-dokumentissa ”Oi kallis Suomenmaa”. Kansan kahtiajako tulee esille EU-kansanäänestyksessä jakautumisessa unioniin liittymisen vastustajiin ja puoltajiin. Ylikankaan mukaan kyse on ”ikivanhasta rajasta talonpoikaisen pohjoisemman Suomen ja eteläisen torppari-Suomen välillä”.

Kysymys v. 2008 kuuluu: voisiko toisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion, Tanskan kaltainen maahanmuuttajataustaisten, turhautuneiden ja syrjäytyneiden nuorten mellakointi ja radikalisoituminen tapahtua myös täällä Suomessa? Entä mikä estäisi vastaavaa kehitystä tapahtumasta täälläkin? Mitä roolia islamilaisuus nopeasti kasvavana vähemmistönä tässä näyttelee? Voisiko joku suomalainen mullah kiihottaa muslimeja jihadiin Jakomäessä?

Hmm... yhteisöllisyydestä puheen ollen, jota vihr. oik,. min. Brax peräänkuulutti; nyt olisi tässä kristillisillä seurakunnilla miljoonan euron paikka. Yhteisöllisyydelle kun on nyt huutava sosiaalinen ja hengellinen tilaus. Kuitenkin samaan aikaan kun itse kannustan uskovia aktiiviseen, evankelioivaan vuoropuheluun muiden uskoisten kanssa (kuuluivatpa he sitten kirkkoon, moskeijaan, synagoogaan tai wiccapiiriin), niin näen tärkeäksi teroittaa Totuudesta kiinni pitämisen merkitystä.

Iso osa aikamme kristillisyyttä täällä Suomessakin on laimentunut haperoksi ja mauttomaksi ”mieluummin miten vaan”-kristillisyydeksi, kun Totuudesta ei olla haluttu tai uskallettu pitää kiinni. Esimerkkinä tästä on kahden luterilaisen teologin, Pirkko Lehtiön ja Tuula Sääksin kirja ”Kun jää sulaa” (Suomen Lähetysseura 2007), jossa he arkailematta julistavat perinteisen, evankelioivan lähetystyön ajan olevan ohi. Syynä on mm. se, että kaikissa maissa on uskontoja ja uskovia, ja siksi lähetystyön tehtävänä ei ole tuoda “parempaa” uskontoa kenellekään. “Aasian ihmiset ovat uskovia. Kaikki suuret uskonnot – hinduismi, buddhismi, kristinusko, juutalaisuus, islam – elävät ja vaikuttavat Aasiassa. Ne lainaavat toisiltaan käytäntöjä ja uskomuksia.” Siksi kristillisen lähetystyön tehtävänä ei ole enää käännyttää ketään. “Kristillisen kirkon istuttaminen ei ole enää hyväksyttävää tai toivottavaa.” (s. 131). Tilalle tulee keskustelu: Kristityt voivat antaa oman panostuksensa pyrkimällä rikastuttamaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta ja ihmisarvoa.

Vähän samanlaisia sävyjä kuuluu myös rapakon takaa, missä suurehko joukko eri sortin kirkonmiehiä (mukana myös mm. Bill Hybels ja Rick Warren) on lähestynyt muslimeja julistuksella yhteisistä arvoista, maaperästä, juurista etc. Tsekatkaa itse lisää linkistä: http://www.yale.edu/faith/abou-commonword.htm

Syy miksi kirjoitin sanan ”totuus” isolla alkukirjaimella on yksinkertaisesti se, että Jeesus yksin on Totuus. Totuus ei siis ole mikään oppi, kokemus, -ismi tai aate, uskonto tai ideologia. Totuus on Persoona, Jeesus Kristus. Jollemme käytännössä pidä tästä kiinni, niin olemme pian verrattavissa mihin hyvänsä yleishyödylliseen järjestöön. Kun tästä Totuudesta luovutaan, niin mikä enää erottaa seurakunnan hiihtoseurasta? No, se tietysti, että hiihtoseuran puheenjohtaja ei kuuna päivänä pitäisi kahden tunnin kolehtipuhetta.

Totuus erottaa meidät muista, sen tähden Jeesuksesta vaietaan. Tuo em. monien kirkonmiesten allekirjoittama julistus ”In the name of the Infinitely Good God
whom we should love with all our Being” keskittyy oletettujen meitä yhdistävien asioiden esille tuomiseen. Jeesuksesta vaietaan, koska Hän on ”kompastuskivi” ja ”loukkauskallio”.

Mahtaako Tuija Brax nähdä maamme pelastuksena paluun takaisin kristillisiin perusarvoihin? Entä tuleeko em. kaltainen evankelioimiskielto voimaan myös täällä Suomessa, eikä vain lähetyskentillä? Nouseeko täällä esiin rohkeita kirkonmiehiä, jotka uskaltavat selkeästi julistaa Yhtä Ainoaa Totuutta, Jeesusta kaiken suhteellistamisen ja moniarvoisuuden paineessa?

Niin, sitten se kysymys, jonka alussa esitin: miksi nuoret hullaantuvat vallankumoussankareihin, joista tiedetään, että he vanhetessaan muuttuvat täydellisen itsevaltaisiksi? Tai paremminkin, miten estää tällaista tapahtumasta?

Ajattelen Jumalan maailmassa apostolisuuden olevan vastaus tähän problematiikkaan. Apostolisuus merkitsee lähetettynä olemista ja sen perusluonteeseen kuuluu hakeutuminen aina uusille, tuoreille metsästysmaille. Vierivä kivi kun ei sammaloidu.