VAALIPÄIVÄNÄ

Jo riittää kansalaisten syyllistäminen!

Vaalipäivä - oli se sitten kunnallinen tai eduskunnallinen - on se päivä vuodesta, jolloin jokainen kynnelle kykenevä poliitikko maksaa potut pottuina meille taviksille kaiken sen "hiillostuksen" ja "grillaamisen", jota tiedotusvälineet ilkkuen kehuvat harjoittaneensa ennen vaalipäivää. Miten tämä tapahtuu? Siten, että meitä taviksia yhteen ääneen puoluekannasta ja näkemyksistämme riippumatta ahdistetaan ja syyllistetään, mikäli emme käy pyhillä vaaliuurnilla viimeistään tänään.

Vaaleja edeltävä ajanjakso on poliitikkojen ja sellaiseksi halajavien esiin astumisen ja heidän oman missionsa aika. Hiljaisuus vaalien jälkeen kuitataan sitten useimmiten epämääräisillä viittauksilla "nöyrään ja pyyteettömään työhön kuntalaisten hyväksi, jossa ei lehtiotsikoita ole herunut". Mutta milloinkaan muulloin et näe niin paljon itsestäsi kiinnostuneita hyvänpäivän tuttuja mitä ihmeellisimmissä tapahtumissa ja kissanristiäisissä, kuin tuolloin. "Olen bongattavissa, siis olen". On aivan sama mikä ja millainen tuo julkinen tilaisuus on, sinne on naamansa tungettava. Tilaisuus voi olla jopa täysin vastakkainen sille suuntautumiselle, elämäntyylille ja arvoille, joita ko. ehdokas siviilissä harrastaisi. Niinpä olen nähnyt syvämietteisen intellektuellin hinaamassa puolipakolla käsipuolesta lastansa niinkin rahvaanomaisessa tilaisuudessa kuin futismatsissa - tapahtumassa, johon hän ei muuten, suin surminkaan astuisi. Oi, olisipa meillä samanlainen into evankeliumin edestä!

Joidenkin kristittyjen poliitikkojen kohdalla tuntuu siltä, että siirtymisestä seurakuntapuuhastelusta kunnallispolitiikkaan kyse on vain hinkuamisesta isompien poikien hiekkalaatikkoleikkeihin. Sitä paitsi huomaa ihan selvästi, että vaalipäivän lähestyessä rupeaa monella verbaalisen ideoinnin pussinpohjakin jo huolestuttavasti näkymään. Niinpä eräänkin kunnallispoliitikon vaalimainoksesta voitiin männä viikolla bongata niinkin radikaali ja todellisuutta syväluotaava lausahdus kuin että "tämän päivän jälkeen tulee huominen". Vapise, Matti Nykänen, haastajasi tulee!

Mutta toisaalta ymmärrän monen vilpittömän ja hyvää tarkoittavan poliittisen vaikuttajan huolen ihmisten lisääntyvän äänestyspassiivisuuden suhteen. Jos minä olisin jonkun tuotteen edustaja ja sen kysyntä olisi romahtanut usealla prosenttiyksiköllä niin totta kai minäkin olisin huolestunut. Enkä nyt tarkoita vain demarien yhä jatkuvaa alamäkeä, vaan äänestysaktiivisuutta yleensä. Eihän demareitakaan kiinnosta muu kuin omien äänestäjien aktivoituminen. Kokonaisuudessahan ns. "nukkuvien puolue" on jo n. 40% luokkaa.

Tämän päivän paikallisessa pravdassa oli etusivulle järjestetty oikein neuvostomalliin kasvokuvan kera pienimuotoinen gallup kysymyksistä "Aiotko äänestää vai oletko jo äänestänyt?" ja "Millä perusteella valitset ehdokkaasi?". Haastatellusta kolmestakymmenestä viidestä taviksesta kuusi ilmoitti suoraan, ettei aio äänestää, koska ei näe siinä olevan mitään mahdollisuuksia vaikuttaa. Lisäksi kolme oli epävarmoja omasta äänestämisestään. Äänestämisen kunniasta kieltäytyneet edustivat, yllätys yllätys, niin nuoria, keski-ikäisiä kuin vanhojakin, sekä miehiä että naisia. Näin ainakin kasvokuvien perusteella.

Älkää nyt pelästykö, hyvät lukijani. Itse edustan sitä 50-luvulla syntynyttä sukupolvea, jolle vaalitoimitus kaikessa hiljaisuudessaan ja juhlavuudessaan on lähes pyhä rituaali, johon suhtaudutaan pelon sekaisella kunnioituksella. Vaalisunnuntaina lounaan jälkeen suunnataan lähimpään äänestyspaikkaan suorittamaan oma kansalaisvelvollisuutensa, jota vakavamieliset ja juhlavan vaiteliaat eri puolueiden uutterat vaalitoimitsijat tarkoin vartioitsevat. Näin säilyy suomalainen kansalaisdemokratia ja asiat ennallaan.

No, jotain paljon syvällisempäähän sisältyy tähän "en aio äänestää"-viestiin. Kertoohan se jotain demokratian degeneroitumisesta ja puoluevallan asettumisesta mukaviin asemiin kansakunnan kaapin päällä. Eräänlainen yksipuoluejärjestelmähän puoluevaltakin on. Ja eurooppalaisen liittovaltioidean myötä monissa asioissa päätöksenteko on todellisuudessa karannut jonnekin hyvin kauan, usein näkymättömiin kabinetteihin, tapaamisiin, joista ei ole koskaan pidetty pöytäkirjaa ja keskusteluihin, joita ei ole koskaan käyty.

Sori, ystäväni Pekka tai Pirkko Poliitikko, mutta tältä asiat taviksesta näyttävät. Valitettavan usein.

Hiljattain kerrottiin uuteen kirkkokuntaan, Nokia Missio Churchiin liittyneen alle sata jäsentä. Kun ajattelee Nokia Mission tilaisuuksissa käynyttä väkimäärää, niin uskon tuon lukeman olevan melkoinen pettymys uuden kirkon johtomiehille. Ihmetys on aito ja suuri: "Näinkö kaikki meidän näkemämme vaiva ja työnteko palkitaan?" Sitten seuraa syyllistäminen: "Nykypäivän ihminen ei enää halua sditoutua, vaan halutaan vaan poimia rusinat pullasta." Tämä syyllistäminen on samaa juurta, kuin poliitikkojen katkeruus passiivisia kansalaisia kohtaan, kun he eivät ymmärrä edustajiensa pyyteetöntä vaivannäköä yhteisten asioiden hoitamiseksi.

Mutta se kertoo myös jotain enemmän. Se kertoo jotain ihmisten pettymyksestä instituutionomaisiin järjestelmiin, järjestömaisiin rakenteisiin ja niiden hierarkkisiin, ihmisiä manipuloiviin, esineellistäviin ja orjuuttaviin johtamistapoihin. En usko, etteivätkä ns. "yhteiset asiat" - joka tämäkin termi olisi hyvä joskus purkaa ja katsoa aidosti sen merkityssisältö - kiinnostaisi esim. 20-30v. nuoria. Kyse on enemmänkin siitä, että ns. perinteiset vaikuttamiskanavat (esim. parlamentaarinen edustuksellisuus) eivät enää vakuuta ihmisiä. Monet näkevät puoluevallan koneistojen tukkineen tämän asioihin vaikuttamisen kanavan niin tehokkaasti, että äänestäminen ei auta. Tämän takia moni jättää joko äänestämättä tai valitsee erilaisia ulkoparlamentaarisia vaikutuskeinoja, esim. erilaisen suoran toiminnan.

Vastaavanlainen aika pitkälle kulttuurinen ilmiö on "keskusjärjestöpakoisen" kristillisyyden nousu länsimaissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita Jumalasta, uskosta ja hengellisistä asioista yleensä, mutta, kuten joku on sanonut:

"The church´s leaders have Alzheimer´s disease. We stilla love them. We remember and pass on their stories. But they are living in another world. They are totally clueless about the world that is actually out there. The problem is that they are captaining the ship."

Mielenkiintoinen samankaltaisuus niin poliittisessa kuin hengellisessäkin (tai yleensä uskonnollisessa) kentässä. Samaa kulttuurista genreä edustavat esim. sekulaarin nuorisokulttuurin piirissä skeittarit, jotka haluavat kyllä skeitata, mutta eivät koe pienintäkään tarvetta integroitua johonkin svullilaiseen seuraan.

Mutta yhtä kaikki, samalla tavoin virallinen systeemi - oli se sitten kunnallinen, puoluevaltainen, kirkkokunnallinen tai seurakunnallinen - reagoi aina tällaisen toisin ajattelun. Poliittisessa kentässä se on "passiivisuutta", "vastuuttomuutta" tai "haluttomuutta ottaa vastuuta yhteisistä asioista". Hengellisessä kentässä tällainen toisinajattelija leimataan "auktoriteettivammaiseksi", "kapinalliseksi", "kirkkoshoppailijaksi" tai "hengellisesti irtolaiseksi" tai jopa "kristittyjen yhteyden ulkokehällä" vaeltelevaksi levottomaksi sieluksi.

Tää on niin tätä. Viimeksi tänä aamuna mietiskelin sitä, miten pitkä matka onkaan kampanjavetoisesta puuhastelusta spontaaniin, ikäänkuin vaivattomasti leviävään kansanliikkeeseen. Tai miten kerran eräs ystäväni kiteytti hengellisen paimenuuden näihin sanoihin: "En halua valtaa, mutta haluan vaikuttaa". Polittiikkaan se ei ehkä sovi, mutta hengelliseen elämään sitäkin paremmin. Keskity siis elämään. Ruohonjuuritaso rules!