Pyhä provokaatio eli apologian ylikorostamisen vaaroja

Tiedän nyt käyväni taas potkimaan persuksille yhtä oman aikamme länsimaisen kristillisyyden "pyhää lehmää". Kyse on nimittäin apologian ylikorostamisesta ja sen käytännön seurauksista ihmisten elämässä. Tiedän, että haaste on suuri - esittää moinen asia tasapainoisesti ja raittiisti - ja minulla on jo esimakua ampiaispesään sohaisemisesta aiemmin. Väärinymääryksiltä - tahallisilta ja tahattomilta - en edes kuvittele voivani välttyä.

Mutta en voi välttyä tämän sanomiselta ääneen, kun jälleen kerran niin kouriintuntuvasti törmään näihin samoihin ilmiöihin. Olin nimittäin hiljattain kuuntelemassa erästä apologialuentoa, jossa kansainvälisestikin ansioitunut suomalainen luonnontieteiden professori ja vilpitön, jalo kristitty veli käsitteli länsimaisen tieteenharjoittamisen tuloksena syntyvää tiedeuskoa, tieteismiä, jonka sanotaan olevan kaikista olemassaolevista uskonnollisista järjestelmistä nuorin, dogmaattisin ja aggressiivisin. Luento oli erinomaisen hyvä, ymmärrettävä, didaktisesti viisaasti rakennettu ja Raamattuun perustuva. Kaiken muun hyvän lisäksi puhuja itse laittoi oman persoonansa likoon eli hän ei piiloutunut tieteellisen tai minkään muunkaan munkkilatinan taakse, vaan avasi omaa sisintään kuulijoille. So far so good.

Mutta mutta... Taas kerran huomasin tämänkaltaisessa apologiaorientoituneessa kristillisyydessä voimakkaan älyllisyyden, joka tätä kautta lyö leimansa koko kristillisyyteen yleensä. On ikäänkuin helppo käsitellä tällaisia "iankaikkisuuskysymyksiä", kuten "miten kaikki on saanut alkunsa ja onko materian ulkopuolista elämää olemassa?" jotenkin itsensä ulkopuolella, ilman, että antaa minkään tulla kovin lähelle itseään. Voimakas kristinuskon ymmärrykseen vetoavan puolen ylikorostaminen tapahtuukin usein spiritualiteetin kustannuksella.

Okei, ymmärrän ja hyväksyn sen, että Jeesus on Logos ja siitä johdettuna Hän on myös Absoluuttinen Logiikka. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea siitä, että meidän oma ymmärryksemme on pimentynyt ja järjellinen ajattelumme syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut. Tästä tosiasiastahan tieteisminkin harhat johtuvat. Näin ollen usko on se Tekijä, jonka tulee vallata ja valjastaa mielemme ja ymmärryksemme.

Ymmärrän myöskin sen, että postmodernissa, jälkikristillisessä kulttuurissa meidän on - Lesslie Newbiginiä vapaasti lainaten - saarnattava Kristusta ennen kaikkea Logoksena, johon uskomisen seurauksena vasta osaamme oikein toimittaa (kr. "järjellisen jumalanpalveluksemme"logikein latreian). Mutta yhtä lailla Kristus Logoksena ei ole synonyymi sille loogisuudelle ja rationalismille, jota moderni länsimainen kulttuuri edustaa.

Kristus on enemmän; Hän on ho logos, Sana, The Word, joka ei - kaikesta vilpittömyydestämme huolimatta - suostu mahtumaan meidän ajattelumme lokeroihin. Hän suostuu kyllä löydettäväksemme, mutta Hän on enemmän. Aslan ei ole kesy leijona.

olemassa olevaan tilanteeseen, passiivisuuden ja paikoilleen jämähtämisen. Seurakuntatyössä ollessani huomasin selvästi älyllisten, ymmärrykseen vetoavien saarnojen - itse ko. saarnojen kiiteltynä pitäjänä - synnyttävän vain hyvin vähän, jos lainkaan raamatullisen sananjulistuksen seurauksia; synnintuntoa ja siitä seuraavaa hätää ja etsintää Jumalan puoleen tai vakavaa kasvua Kristukseen tai täyttymistä Jumalan Hengellä, joka tuon saman Sanankin on inspiroinut eli uloshengittänyt. Sitäkin enemmän huomasin seurauksena olevan tyytyväisyydenAsiat on niin helppo sulkea itsensä ulkopuolella olevaksi ja "vain" ymmärryksen tasolla operoitavaksi argumentaatioksi.

Mutta mitä se sitten on, kun kohtaamme Jeesuksen, joka on teurastettu Karitsa - maailmanaikojen alusta asti! - ja yhtä aikaa Jalopeura Juudan sukukunnasta? Tai että kun Jumalan Henki inspiroi jotain sellaista toimintaa tapahtuvaksi, mikä ei tunnu meistä meidän kulttuurissamme järjelliseltä, sivistyneeltä etc. Ajatellaanpa vaikka kielilläpuhumista tai ns. "teon saarnaa". Tältä pohjalta voimme hyvin kysyä itseltämme ja toisiltamme, kuinka moni meistä spontaanisti liputtaisi sellaisen kouluttamattoman, kiertävän sananjulistajan puolesta, joka sylkee parannettavan silmiin tai tekee savesta ja syljestään mössöä, jota hieroo parannettavan silmiin?

Tällaisten ajatusten ja näköalojen edessä herää väistämätä ajatus siitä, onko apologia länsimaisen kristityn viimeinen oljenkorsi yrittää olla näyttämättä naurettavalta modernin sivistyksen silmissä sanoessaan uskovansa ristiinnaulittuun Kristukseen Jumalan lähettämänä Sovittajana ja Lunastajana?

No, jo näin sanoessani tiedän kärjistäväni asiaa. Tunnustan tekeväni sen tarkoituksella. Uskon, että Jumala haluaa ravistella meitä. Evankeliumi on edelleenkin hullutusta tälle maailmalle. (Ja edelleen: näin sanoessani totean heti, että ei kaikki hullutus silti ole evankeliumia.) Olen siis ahtaalla näiden kahden näkemyksen välillä, (symbolisesti: näiden kahden kaupungin, Korinttin ja Ateenan välillä). Minulla ei kuitenkaan ole mitään mahdottomia vaikeuksia elää jännitteessä näiden kahden välillä - mutta haluan sen jännitteen olevan olemassa, jollei muuten niin muistuttamassa itseäni ja muita siitä, että elämme vielä syntiinlangenneessa, epätäydellisessä maailmassa.

Pelkään ja tiedän ilmaisseeni itseäni epätäydellisesti. Pyydän sitä jo etukäteen anteeksi teiltä, rakkaat vasta-argumentoijani. Haluan myös oppia lisää teiltä. Voin myös luottaa siihen, ettei aina suinkaan se, joka voittaa debatin ole oikeassa.

(Näin sanottuaan hän syventyi kirjastohuoneensa sohvalla Tapio Puolimatkan kirjaan "Usko, tiede ja Raamattu"...)