OMAN AIKAMME VAIKUTTAJIA

Eräs oman aikamme merkittävimpiä vaikuttajia maamme hengellisessä kentässä, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen on jäämässä eläkkeelle. Viime keväänä hän piti virkapaikallaan Helsingin yliopistossa jäähyväisluentonsa.

Mikä tekee Heikki Räisäsestä niin merkittävän vaikuttajan Suomen Siionissa?

Mietipä tätä; jos henkilö on yli kolmisenkymmentä vuotta ollut kouluttamassa jonkun hengellisen yhteisön tulevia työntekijöitä ja johtajia, ja tehnyt tämän vielä eräällä kaikkein lähimpänä asioitten ydintä olevalla alueella (so. Uuden testamentin selitysoppi), niin eikö hänen käden-, jalan- ja kynänjälkensä olekin vahvasti edelleen läsnä ja näkyvissä ko. yhteisön (so. Suomen evl. kirkko) uskossa ja elämässä? Eikö tässä kohtaa omalla tavallaan toteudukin se, että ”hän vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4) - vaikka tiedot hänen kuolemastaan eivät suinkaan ole ajankohtaisia?

Katsotaanpa nyt ensin tämän henkilön opin käsityksiä ja vilkaistaan sitten lyhyesti itse yhteisön elämään, olisiko näillä jotain yhteistä. (Lainaan tässä lyhyesti Timo Eskolan kirjoitusta ”30 vuotta riitaa rosoisesta Raamatusta” Suomen teologisen instituutin julkaisun Kulmakivi 6/2006 numerosta.)

Professori Räisänen hylkäsi jo uransa alussa Raamatun kirkon opin lähteenä. Hänen mukaansa se sisältää vain ihmisten omia kokemuksia pyhyydestä ja jumaluudesta. Raamattu ei ole hänelle Jumalan ilmoitusta ihmisille. Hän ei myöskään voi allekirjoittaa kaikkia uskontunnustuksen kohtia. Hän ei esim. usko Jeesuksen olevan jumaluuden kolmas persoona, eikä usko Hänen takaisin- paluuseensa, sovituskuolemaan tai viimeiseen tuomioon. Professori ei myöskään katso voivansa uskoa historiassa toimivaan Jumalaan. Hänelle Jumala ei ole rakastava ja samalla kaikkivaltias. Omien sanojensa mukaan hän ei ole kyennyt esittämään mitään rakentavaa ja myönteistä raamattuohjelmaa, koska itse Raamattu on hänelle niin ristiriitainen ja ”rosoinen”. Hän ei kykene löytämään siitä mitään yhtenäistä sanomaa.

Timo Eskola kiinnittää kirjoituksessaan – aivan oikein – huomion siihen tosiseikkaan, että valtion yliopiston professorina Räisäsellä on tietenkin oikeus esittää sellaisia näkymyksiä, kuin häntä huvittaa. Kuitenkin hän samaan aikaan on ja on jo pitkään ollut pappien opettaja ja sitä kautta kansankirkon merkittävä vaikuttaja. Yliopisto ja valtiokirkko näet ovat naimisissa keskenään sillä tavoin, että kirkon johtavien virkamiesten koulutusmonopoli on uskottu tälle maalliselle yliopistolle.

Tämä yksinkertainen tosiasia tekee Räisäsestä merkittävän, jopa raskaan sarjan vaikuttajan kirkossa, jonka vaikutus tuntuu niin piispanistuimilla kuin etäisten pikkuseurakuntien kaukaisimmissa kinkeripiireissäkin.

Entä millainen tämä jätetty kädenjälki sitten on? Eskolan mukaan voidaan perustellusti sanoa, että ”Räisäsen kaudella” kirkko on hajonnut suhteessa Raamattuun. Parhaillaan on menossa kirkon modernisaatioprosessi, jossa vanhat ”myytit” Kristuksesta karsitaan pois. Tämän modernisaatioprosessin ajankohta vain osuu keskelle yleistä postmodernisaatiota, mikä ilmenee myös jälkikristillisyytenä. Tämän seuraukset taas näkyvät käytännössä siinä, että kirkon jäsenmäärä vähenee, parhaassa työ- ja vaikuttamisiässä olevat nuoret aikuiset ovat suurin kirkosta eroajien ryhmä ja hengellinen etsintä muutenkin hakeutuu ihan jonnekin muualle kuin sakastin ovelle.

Nyt vain odotellaan sitä, että joku jälkiviisas tutkija Kirkon tutkimuskeskuksesta tai joku julkkisteologi mediasta tulee julkisuuteen väittämään, ettei näillä – opetuksella ja sen vaikutuksella – ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Näin on kansaa aina ennenkin rauhoiteltu. Tosiasiassa taitaa kuitenkin olla niin, ettei valtiokirkon virallista johtoa nykyinen meno mitenkään huolestuta. Enemmänkin taitaa huolestuttaa kirkon ”viimeiset sopeutumattomat”, kärjessä Timo Eskolan edustama Suomen teologinen instituutti, joka tuntuu olevan ainoa taho, joka jollain tavalla voisi haastaa Neitsytpolun linnoituksen.

Mielenkiintoista on myös se, että Suomen hengellisen kentän perinteiset protestiliikkeet, ns. vapaat suunnat eivät juurikaan näytä kantavan huolta koko kehityskulusta. Päinvastoin – kirkkorauhaa halutaan varjella näemmä perinteisten rintamalinjojen molemmin puolin. Muistan itsekin joskus saaneeni nenilleni ja vielä hyvin arvovaltaiselta taholta, kun uskalsin eräässä vapaiden suuntien julkaisussa arvostella tohtori Kari Kuulan (em. Räisäsen oppilaita) Paavali-kirjaa sen ilmeisestä ja raskaasta epäraamatullisuudesta.

Mikä oli tämän kokemuksen opetus? Mikään organisaatio ei pidä veneen keikuttamista viisaana omista lähtökohdistaan käsin. Tärkeintä on sen sijaan taata työrauha ja toimintojen häiriötön suoritetuksi tuleminen. Pelkkä totuus ja sen pohjalta nousevat arvot merkitsevät nykypäivänä niin harvalle enää jotain. Monien raamattu-uskollisiksi itsensä leimanneiden piirienkin keskuudesta löydämme härskiä opportunismia, jossa tiukat kysymykset sivuutetaan lopulta vain olankohautuksella; ”niin, mikä sitten on totuus...?” tai: ”se on totta sinulle, sinulla on oma totuutesi”.

Mutta mutta... missä ovat toivon näköalat? Timo Eskola kirjoittaa rohkeasti, että meidän ei tarvitse pelätä Raamatun hajoavan käsiin tieteellisen tutkimuksen edessä. Eskolan mukaan on enemmänkin niin, että ylikriittinen tutkimus on yleensä ollut virheellistä tai puutteellista. Sitä on ohjannut esim. halu sopeuttaa Jumalan toiminnasta kertova Raamattu materialismiin. (Vrt. em. Räisänen.) Tai sitten tätä teologiaa on ohjannut uusi näkemys siitä, että ihminen ei ole syntinen eikä tarvitse sovitusta. (Vrt. esim. piispa Spong.)

Me siis tarvitsemme ajankohtaisiin kysymyksiin pureutuvaa apologiaa, uskon puolustamista – ja ensimmäisenä toteutettuna teologien itsensä keskuudessa. Tarvitsemme myös selkeää ja raamattu-uskollista opetusta ja julistusta, jonka senkin tulee olla relevanttia ja akuutteihin kysymyksiin puuttuvaa, ilman kaanaankielisiä shibboletteja. Tämän lisäksi tarvitsemme kipeästi Pyhän Hengen uudeksi luovaa voimaa, jota emme sitäkään saa yrittää sopeuttaa sen enempää omiin traditioihimme kuin vallitsevaan humanismiinkaan. Tämä ei nimittäin onnistu, koska ”Aslan ei ole kesy leijona”.

Ja ennen kaikkea tarvitsemme aitoa kokonaisnäkemystä siitä, että kyseessä on sama Jumala ja Herra, joka inspiroi nämä molemmat; sekä Logoksen, Sanan että Hengen toiminnan ja ilmenemismuodot.