DÈJÀ-VU


Luterilainen teologi Charles P. Krauth esitti jo 1800-luvun USA:ssa erinomaisen tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten harha syrjäyttää totuuden kirkossa.

Ensin harha pyytää, että sitä suvaitaan totuuden rinnalla.

Sitten se etenee toiseen vaiheeseen vaatien yhtäläisiä oikeuksia totuuden kanssa.

Lopulta se etenee kolmanteen ja viimeiseen vaiheeseen, jota Krauth kuvaa seuraavasti: "Harha vaatii itselleen etuoikeutta päättää kaikissa kiistanalaisissa kohdissa. Se asettaa miehiä asemiin, ei enää huolimatta siitä, että he poikkeavat kirkon uskosta, kuten aluksi tapahtui, vaan tämän poispoikkeamisen johdosta. Heidän suosituksenaan on, että he hylkäävät tuon uskon ja heille annetaan asema opettaa muitakin hylkäämään se ja tehdä heidät taitavaksi vastustamaan sitä."
(Pääkirjoitus, Concordia 4/2006)

Tätä lukiessa mieleen tulee nk. "déjà-vu"-ilmiö eli sanakirjan mukaan "aikaisemmin koetun tuntu jossakin uudessa tapahtumassa". Miten tutulta tämä Krauthin kuvaama prosessi kuulostaakaan, kun ajattelee sitä kehitystä, mikä on ollut vallalla Suomen ev. lut. kirkossa viimeksi kuluneiden reilun kolmenkymmenen vuoden ajan!

Ilokseni huomaan kyllä, että ev. lut. kirkon sisällä vaikuttavien vanhojen herätysliikkeitten piirissä ollaan herätty näkemään kansankirkkomme kohtalon hetket (nimenomaan ns. Paavalin synodin ja Suomen teologisen instituutin piirissä). Itse asiassa myös uusin kansankirkon sisällä (ainakin tähän asti) vaikuttanut nokialainen herätysliike on saanut omakohtaisesti tuta tämän prosessin seuraukset. Se, mikä taas huolestuttaa on se, että monessa kohtaa perinteisissä vapaissa suunnissa, mutta myös monissa uusissa, itsenäisissä seurakunnissa nukutaan vielä ruususen unta lintukodossa.

Raamatulle uskollisten, uudestisyntyneitten kristittyjen olisi jo korkea aika tulla ulos bunkkereistaan ja juoksuhaudoistaan ja löytää toisensa kirkkokuntaan ja jäsenrekisteriin katsomatta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa eikä aikaa keskinäisiin nujakointiin tyyliin "minä olen Paavalin puolta, minä Apolloksen, minä Keefaan..." (1.Kor. 1:12). Eikö Raamatun oma sanakin kehota meitä harrastamaan "vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä" (2.Tim. 2:22).