OMAN KUTSUMUKSEN LÖYTÄMINEN

Eräs uskovan ihmisen elämän tärkeimpiä juttuja on oman kutsumuksen löytäminen ja siitä kiinni pitäminen. Melkein tekisi mieli sanoa, että iankaikkisen elämän ohella kutsumus on tärkein asia uskovan elämässä, mutta oikeastaan nämä kaksi ovat yksi ja sama asia. Nimittäin kirjeessään Rooman kaupungin seurakunnalle juutalainen rabbi nimeltä Paavali sanoo toisaalta Jumalan armolahjan olevan iankaikkinen elämä Jeesuksessa ja toisaalta taas hän sanoo, ettei Jumala kadu kutsumustaan, eikä armolahjaansa.

Pelastettuna eläminen on siis kutsuttuna elämistä. Mutta sen kutsun löytäminen ja todeksi eläminen on monelle meistä niin kovin vaikea asia. Osittain se johtuu siitä, että kristilliset seurakunnat, kirkkokunnat ja herätysliikkeet toteuttavat niin paljon joitain muita, kuin Jumalalta saatuja näkyjä. Muuhun johtopäätökseen ei nimittäin voi tulla, kun näkee monien jopa vuosikymmeniä uskossa olleiden ihmisten edelleen olevan hukassa kutsunsa kanssa. Kun uskovan identiteetti on olla ennen kaikkea kiltti, niin monet hengellisen työn tekijätkin ylikuormitetaan ja loppuun poltetaan muiden ihmisten näkyjen toteuttamisessa.

Eräässä irlantilaisessa laulussa maan itsenäisyystaistelun ajoilta sanotaan, että "love to one´s country is a terrible thing". Rakkaus isänmaahan on hirmuinen, kauhistuttava asia, lauloivat irlantilaiset patriootit, kun sen puolesta taisteleminen kerran maksoi monen hengen, terveyden, onnen ja vapauden.

Minulla on vähän samanlainen ajatus Jumalan kutsusta ihmisen kohdalla. Se on hirmuisen vakava, pyhyydessään jopa kauhistuttava asia. Tämä pelko on samanlaista kuin pelko sitä Jumalaa kohtaan, jota kuitenkin samalla rakastaa. Jumalan kutsu on pyhä ja ihmisen elämän tärkeimpiä asioita - liian kallisarvoinen asia uskottavaksi jonkun inhimillisen foorumin, kirkolliskokouksen tai muun vastaavan käsiin.

Kutsumuksen löytäminen ja siitä kiinni pitäminen edellyttää mustasukkaisuutta suhteessa muualta tuleviin virikkeisiin, vaikutteisiin ja näkyihin. Samanlainen oli apostolien asenne suhteessa Jerusalemin alkuseurakunnassa ilmenneisiin uusiin diakoniaalisiin tarpeisiin. Heidän asenteensa oli nykykirkollisesta näkökulmasta katsottuna hyvin yksioikoinen (jonkun mielestä jopa ylihengellinen!); "Ei ole oikein, että me (apostolit) laiminlyömme Sanan ja rukouksen leivän jakamisen takia." Sen jälkeen valittiin ja valtuutettiin seitsemän diakonia hoitamaan homma. Hyvä esimerkki meillekin tänään.

Entä miten itse näen oman kutsumukseni?

Monet niistä asioista, jotka miellän omaan kutsumukseeni kuuluviksi ovat olleet minulle jollain intuitiivisella tavalla selviä jo nuoruudestani asti, jopa ajalta ennen uskoontuloani 17-vuotiaana. Omaa kutsuani ajatellen minulle tulee usein mieleen mahtava sotaelokuva "Waterloo", jossa on kuvattu taistelua edeltävältä illalta tilanne, jossa brittien sotajoukon komentajan Wellingtonin herttuan esikunta rouvineen viettää huolettomia tanssiaisia jossain paikallisessa aateliskartanossa Waterloo-nimisen kylän lähellä jossain nykyisessä Belgiassa.

Kaikki on hyvin niin kauan kunnes sisään saapastelee suoraan hevosen selästä noussut hikinen, kurainen ja kiireinen upseeri, jolla on sanoma herttua Wellingtonille. Eräs herttuan esikuntaupseeri huomaa pian juhlaväen seassa saapastelevan sotilaan; "Hm, täällä on joku, joka ei kuulu joukkoon". Pölyinen upseeri saatetaan ylipäällikön eteen, jolle hänellä on vakava sanoma; "Napoleon joukkoineen on päivän marssimatkan päässä täältä." Siihen loppuvat juhlat, rouvat juhlapuvuissaan saatetaan syrjemmälle ja upseerien paraatiunivormut vaihdetaan pian taisteluasuun.

Minä koen usein olevani tuon lähetin kaltainen. Minulla on oman aikamme rauhan ajan seurakunnille ja niiden ympäröivään kulttuuriin kiltisti sopeutuneille jäsenille sanoma; "Tuolla ulkona on sota ja me olemme mukana siinä - halusimmepa tai emme, ymmärsimmepä sitä tai emme." Olen kaiketi tässä suhteessa jonkin asteinen ilonpilaaja. Monille meidän aikamme suomalaisille kristityille nimittäin viimeinen ajatus, mikä heille voisi tulla mieleen, on se, että he alkaisivatkin keikuttaa venettä.

Ai miksikö näin? Koska uskon Jumalan haluavan kylvää keskuuteemme tervettä tyytymättömyyttä siihen, missä me nyt olemme ja mitä meillä nyt on. Hän on nimittäin luvannut vuodattaa Hengen virtansa janoisten ylle, kuivaan maan päälle.