Aikain merkkejä nämäkin:
- Luin viime lauantain Hesarista kirkollisesta tutkimuksesta, jossa todettiin, että omantunnon syyt eivät riitä esim. naispappeuden vastustamiseen kirkon työntekijöillä. Kirkkolakia yms. pitää totella enemmän kuin omaatuntoa, oli se vaikka kuinka sidottu Jumalan Sanaan. Okei, ymmärrä nyt, etten ota tässä nyt kantaa sen enempää nais- kuin miespappeuteenkaan. Kyse on enemmänkin alistamisesta - siitä hienon hienon ohikiitävästä hetkestä, jossa yleinen suvaitsevaisuus muuttuukin yllättäen ankaraksi tiukkapipoiseksi suvaitsemattomuudeksi toisinajattelevaa ja -uskovaa kohtaan. Erotkoon kirkosta ja etsiköön muita töitä, joku saattaa puuskahtaa tämän menon nähdessään. Niinpä, mutta kun samanlainen totalitarismi tunkee vastaan myös vapaissa suunnissa ja (jopa) uusissa seurakunnissa. Siellä vain vannotaan, ei niinkään minkään tunnustuksen tai kirkkolain tmv. nimiin, vaan enemmänkin alamaisuutta uudelle karismaattiselle monarkkiselle piispuudelle; tulee olla alamainen seurakunnan johdolle tai johtajalle.Samalla välttyy sitten mm. henkivaltojen hyökkäyksiltä jne. (Mihin Raamatun kohtaan muuten tämäkin dogma perustetaan?) Ei saa toisin ajattelulla hajottaa seurakuntaa. Totuus uhrataan helposti julkisivun alttarille. Eli omantunnon mukaan tekeminen tänä päivänä johtaa sinut - ennemmin tai myöhemmin - kaikkien olemassaolevien rakenteiden ulkopuolelle. Henki on aina organisaatiota vastaan, sillä organisaatio säätelymekanismeineen ja sanktioineen on aina Henkeä vastaan. Se on lihasta syntynyt ja pysyy lihana.
- Tämän päivän uutisissa kerrottiin Porvoon tuomiokirkon tuhopolttamisen motiivina olleen viha kristinuskoa vastaan. Sitä ei vaan kerrottu, onko se tulevassa oikeudenistunnossa lieventävä vai raskauttava asianhaara. Vai milloin suomalainen yhteiskunta on tosissaan ruvennut huolestumaan kristillisten juuriensa nykytilasta? Eikö islamtaustaisille maahanmuuttajillekin ole annettu periksi jopa siihen asti, että päiväkodin joulujuhlatkin on peruttu, ettei muslimiperhe vaan loukkaannu?
Koko perinteinen kristillinen länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri on paljastunut esikoisoikeutensa lautasellisesta eu-soppaa myyneeksi, uskossaan kylmenneeksi, harhassa ajelehtivaksi vanhukseksi. Hän ei uskalla enää sanoa mitään varmaa mistään, ettei vaan loukkaisi ketään tai haksahtaisi johonkin, mikä voidaan tulkita fundamentalismiksi. Loputtomiin jäädään vaan kyselemään, jottei kohdattaisi Totuutta. Tulee mieleen se aasialainen pastori, joka länsimaissa vierailtuaan totesi isännilleen ennen kotiinlähtöä, että "on se vaan ihme juttu, miten paljon te kaverit oikein saate aikaan ilman Pyhää Henkeä".
Länsimaiden hengellisen esikoisoikeuden siunaukset ovat laajamittaisesti siirtyneet kolmannen maailman köyhille, oppimattomille kristityille, joilta puuttuu teologinen sivistys ja kirkollinen poliittinen korrektius, mutta joilla on Pyhän Hengen voima. Joku sanoo, että Jumala on muuttanut etelään, päiväntasaajan tienoille.
Ajattelen omaa sukupolveani (s. -56) ja sen hengellisen näkemisen korkeampia paikkoja ja hetkiä. Alussa oli näky; tulemme voittamaan maailman Kristukselle omana elinaikanamme. Jossain vaiheessa tuntui, että se todellakin on mahdollista. Nyt kun seuraan tuota kaikkea taaksepäin, huomaan monesta oman sukupolveni hengellisestä vaikuttajasta tulleenkin nykysukupolven vaikuttajia kulttuurin, taiteen, tieteen, talouiselämän, politiikan yms. alueella. Se on aivan kuin koko länsimainen sivistys pienoiskoossa. Sama prosessi tapahtuneena paljon lyhyemmässä ajassa.
Se, mikä alkoi ja jatkuikin Hengessä, säilytti yllättävän pitkälle dynaamisuutensa ja muutosvoimansa. Mutta jotain traagista tapahtui. Näyttämö ja tapahtumakenttä, missä kaikki otti paikkansa muuttui. Kristillinen viitekehys osoittautuikin liian pieneksi hiekkalaatikoksi isojen poikien pelikenttien rinnalla. Tapahtui tämä näkymättömän, hengellisen esikoisoikeuden halvaksi katsominen; se kaikki uskossa omistettu myytiin tiedeyhteisön, konsernin, puolueen, levy-yhtiön, jopa kirkollisen uran tarjoaman statuksen, tilipussin, uran, maineen ja coktailkutsun hinnasta.
Se, mikä tässä kuviossa on toisaalta jännää, toisaalta niin traagista on se, että se alkuperäinen muutosvoima säilyi vielä pitkään, jopa toiseen ja kolmanteen sukupolveen asti. Karrikoidusti sanottuna, herätyssaarnaajien pojista tuli television viihdyttäjiä. Jumala ei kutsumistansa, eikä armolahjojansa kadu - ei vaikka niitä käytettäisiin väärin, niille tehtäisiin jopa väkivaltaa ja ne sijoitettaisiin karkeloimaan väärille foorumeille.
Mutta sitten se ei enää vaan kantanut. Seurasi degeneroituminen ja paikalleen jämähtäminen, pystyyn kuoleminen. Se, mikä ei edisty, se taantuu. Se, mikä taantuu, kuolee, sammaloituu ja sen haudalle perustetaan painotalo ja säätiö.
Näin minusta näyttää käyneen muutamassa vuosikymmenessä oman sukupolveni hengelliselle näylle ja kutsulle. Pidemmällä aikavälillä ja laajemmissa, globaaleissa puitteissa näemme saman tapahtuneen sen maanosan kohdalla, jota pidettiin ammoin kristinuskon valta-alueena.
Oman sukupolveni luopumuksen keskellä minä mietin kysymystä; voimmeko me vielä löytää tien takaisin? Löytyisikö meiltä vielä nöyryyttä etsiytyä juurille - vielä kerran, ilman selittelyjä ja puolusteluja, vain Jeesuksen itsensä tähden? Miten Vanhan testamentin profeetta niin osuvasti ja riipaisevasti pukeekaan tämän ajatuksen sanoiksi: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne." Mutta he vastasivat: "Emme vaella."
No comments:
Post a Comment