"On aika sanoa asia niin kuin se on!"

"Vaikutusvaltainen, liberalisoitunut ja vallantahtoinen kirkollinen eliitti ajaa omaa ideologiaansa koko kirkon ideologiaksi. Älyllisen ja teologisen epärehellisyyden on loputtava. Pohjoisen kristillisyydessä liberaalit teologiset suuntaukset valtaavat jatkuvasti alaa kirkkojen johdossa. Tavallisille kristityille nämä vallantahdon sisään päästämät virtaukset tarjoillaan kauniisiin kääreisiin verhottuina ja kirkollisen vallankäytön avulla. Lempeän kuuloisista ilmauksista tulee aseita liberaalien kirkkojen harrastaman eristämispolitiikan palvelukseen."

Tällä tavoin lataa Kenian luterilainen arkkipiispa Walter Obare kommentoidessaan Pohjolan luterilaisten kansankirkkojen nykyistä kehitystä. Nykyuskikselle tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta suunta, mistä tämä viesti tulee yllättää. Tosi on, että tällaista kommentointia odottaisi suomalaisen herätyskristillisyyden radikaalisiiveltä, mutta että Afrikan kirkkojen piiristä...?

Mitä? Eivätkö Afrikan kristityt olekaan kilttejä, yksinkertaisia ja länsimaihin ja sen kristillisyyteen lapsenomaisen ihannoiden suhtautuvia? Joku saattaa jopa kysellä närkästyneenä, että "kuinka he julkeavat arvostella meitä kaiken sen hyvän jälkeen, jota he ovat ansiotta saaneet nauttia meidän taholtamme?" Ärsyttävän poliittisesti epäkorrekteja nuo kehitysmaiden nuoret kristityt!

Niinpä niin, maailma muuttuu, eskoseni. Afrikan kristityt eivät enää tyydykään siihen perinteiseen nöyrän alistuvaan rooliin, jota monet hyvää tarkoittavat, "valkoisen miehen taakkaa" ylväästi kantavat kirkonmiehet ovat heille edelleen sälyttämässä. Nyt onkin käymässä niin, että meidän lapsistamme on tulossa meille opettajia. Jumala kysyy meiltä nöyryyttä ottaa vastaan heiltä Herran sana uskossaan kylmenneelle Pohjolalle. Emme enää viekään yksisuuntaisesti evankeliumia (ja modernin projektin ilosanomaa siinä sivussa) "kehitysmaihin". Me huomaammekin afrikkalaisen kirkonmiehen suulla ajan olevan kypsä asioille sanottavaksi niin kuin ne oikeasti ovat.

No, kun kerran aloitettiin tämä juttu Walter Obare-sitaatilla, niin päätetään myös siihen. Hän nimittäin kertoi vierailleensa Uppsalan maaseudulla. Hän kertoo:

"Minulle esiteltiin vanha katedraali, johon mahtui 2000 ihmistä. Järkytyin kuullessani, minkä verran kirkkovieraita normaalisti käy. Vajaat 50 ihmistä osallistuu messuun kirkossa, joka aikoinaan on rakennettu kahdelle tuhannelle. Mitä tälle voi tehdä?

Kristittyjen täytyy rukoilla Kristuksen kirkon puolesta. Paholainen ei pelkää teologeja, dogmatiikkaa tai kirkon johtajia. Mutta hän pelkää Kristusta ja hän pelkää sellaista rukousta, jossa huudetaan Kristusta avuksi. Kaikkein vaikeimpienkin tilanteiden läpi Jumala valmistaa tien. Tie on usein tuskallinen, mutta se vie elämään."


PS. Kokemus E4-konferenssista keväältä 2004; eräässä kanavatyöskentelyssä kerrottiin siitä, miten jossain päin Keski-Eurooppaa on olemassa alueita, joiden kohdalla ei enää tarvitse puhua jälkikristillisestä, vaan pikemminkin esikristillisestä tilanteesta. Kun rukoilimme lopuksi tunsin syvältä sydämestäni nousevan kuin huudon; "Lähetä minut!"