OMAN KUTSUMUKSEN LÖYTÄMINEN

Eräs uskovan ihmisen elämän tärkeimpiä juttuja on oman kutsumuksen löytäminen ja siitä kiinni pitäminen. Melkein tekisi mieli sanoa, että iankaikkisen elämän ohella kutsumus on tärkein asia uskovan elämässä, mutta oikeastaan nämä kaksi ovat yksi ja sama asia. Nimittäin kirjeessään Rooman kaupungin seurakunnalle juutalainen rabbi nimeltä Paavali sanoo toisaalta Jumalan armolahjan olevan iankaikkinen elämä Jeesuksessa ja toisaalta taas hän sanoo, ettei Jumala kadu kutsumustaan, eikä armolahjaansa.

Pelastettuna eläminen on siis kutsuttuna elämistä. Mutta sen kutsun löytäminen ja todeksi eläminen on monelle meistä niin kovin vaikea asia. Osittain se johtuu siitä, että kristilliset seurakunnat, kirkkokunnat ja herätysliikkeet toteuttavat niin paljon joitain muita, kuin Jumalalta saatuja näkyjä. Muuhun johtopäätökseen ei nimittäin voi tulla, kun näkee monien jopa vuosikymmeniä uskossa olleiden ihmisten edelleen olevan hukassa kutsunsa kanssa. Kun uskovan identiteetti on olla ennen kaikkea kiltti, niin monet hengellisen työn tekijätkin ylikuormitetaan ja loppuun poltetaan muiden ihmisten näkyjen toteuttamisessa.

Eräässä irlantilaisessa laulussa maan itsenäisyystaistelun ajoilta sanotaan, että "love to one´s country is a terrible thing". Rakkaus isänmaahan on hirmuinen, kauhistuttava asia, lauloivat irlantilaiset patriootit, kun sen puolesta taisteleminen kerran maksoi monen hengen, terveyden, onnen ja vapauden.

Minulla on vähän samanlainen ajatus Jumalan kutsusta ihmisen kohdalla. Se on hirmuisen vakava, pyhyydessään jopa kauhistuttava asia. Tämä pelko on samanlaista kuin pelko sitä Jumalaa kohtaan, jota kuitenkin samalla rakastaa. Jumalan kutsu on pyhä ja ihmisen elämän tärkeimpiä asioita - liian kallisarvoinen asia uskottavaksi jonkun inhimillisen foorumin, kirkolliskokouksen tai muun vastaavan käsiin.

Kutsumuksen löytäminen ja siitä kiinni pitäminen edellyttää mustasukkaisuutta suhteessa muualta tuleviin virikkeisiin, vaikutteisiin ja näkyihin. Samanlainen oli apostolien asenne suhteessa Jerusalemin alkuseurakunnassa ilmenneisiin uusiin diakoniaalisiin tarpeisiin. Heidän asenteensa oli nykykirkollisesta näkökulmasta katsottuna hyvin yksioikoinen (jonkun mielestä jopa ylihengellinen!); "Ei ole oikein, että me (apostolit) laiminlyömme Sanan ja rukouksen leivän jakamisen takia." Sen jälkeen valittiin ja valtuutettiin seitsemän diakonia hoitamaan homma. Hyvä esimerkki meillekin tänään.

Entä miten itse näen oman kutsumukseni?

Monet niistä asioista, jotka miellän omaan kutsumukseeni kuuluviksi ovat olleet minulle jollain intuitiivisella tavalla selviä jo nuoruudestani asti, jopa ajalta ennen uskoontuloani 17-vuotiaana. Omaa kutsuani ajatellen minulle tulee usein mieleen mahtava sotaelokuva "Waterloo", jossa on kuvattu taistelua edeltävältä illalta tilanne, jossa brittien sotajoukon komentajan Wellingtonin herttuan esikunta rouvineen viettää huolettomia tanssiaisia jossain paikallisessa aateliskartanossa Waterloo-nimisen kylän lähellä jossain nykyisessä Belgiassa.

Kaikki on hyvin niin kauan kunnes sisään saapastelee suoraan hevosen selästä noussut hikinen, kurainen ja kiireinen upseeri, jolla on sanoma herttua Wellingtonille. Eräs herttuan esikuntaupseeri huomaa pian juhlaväen seassa saapastelevan sotilaan; "Hm, täällä on joku, joka ei kuulu joukkoon". Pölyinen upseeri saatetaan ylipäällikön eteen, jolle hänellä on vakava sanoma; "Napoleon joukkoineen on päivän marssimatkan päässä täältä." Siihen loppuvat juhlat, rouvat juhlapuvuissaan saatetaan syrjemmälle ja upseerien paraatiunivormut vaihdetaan pian taisteluasuun.

Minä koen usein olevani tuon lähetin kaltainen. Minulla on oman aikamme rauhan ajan seurakunnille ja niiden ympäröivään kulttuuriin kiltisti sopeutuneille jäsenille sanoma; "Tuolla ulkona on sota ja me olemme mukana siinä - halusimmepa tai emme, ymmärsimmepä sitä tai emme." Olen kaiketi tässä suhteessa jonkin asteinen ilonpilaaja. Monille meidän aikamme suomalaisille kristityille nimittäin viimeinen ajatus, mikä heille voisi tulla mieleen, on se, että he alkaisivatkin keikuttaa venettä.

Ai miksikö näin? Koska uskon Jumalan haluavan kylvää keskuuteemme tervettä tyytymättömyyttä siihen, missä me nyt olemme ja mitä meillä nyt on. Hän on nimittäin luvannut vuodattaa Hengen virtansa janoisten ylle, kuivaan maan päälle.

OMAN SUKUPOLVENI LUOPUMUS

Aikain merkkejä nämäkin:

• Luin viime lauantain Hesarista kirkollisesta tutkimuksesta, jossa todettiin, että omantunnon syyt eivät riitä esim. naispappeuden vastustamiseen kirkon työntekijöillä. Kirkkolakia yms. pitää totella enemmän kuin omaatuntoa, oli se vaikka kuinka sidottu Jumalan Sanaan. Okei, ymmärrä nyt, etten ota tässä nyt kantaa sen enempää nais- kuin miespappeuteenkaan. Kyse on enemmänkin alistamisesta - siitä hienon hienon ohikiitävästä hetkestä, jossa yleinen suvaitsevaisuus muuttuukin yllättäen ankaraksi tiukkapipoiseksi suvaitsemattomuudeksi toisinajattelevaa ja -uskovaa kohtaan. Erotkoon kirkosta ja etsiköön muita töitä, joku saattaa puuskahtaa tämän menon nähdessään. Niinpä, mutta kun samanlainen totalitarismi tunkee vastaan myös vapaissa suunnissa ja (jopa) uusissa seurakunnissa. Siellä vain vannotaan, ei niinkään minkään tunnustuksen tai kirkkolain tmv. nimiin, vaan enemmänkin alamaisuutta uudelle karismaattiselle monarkkiselle piispuudelle; tulee olla alamainen seurakunnan johdolle tai johtajalle.Samalla välttyy sitten mm. henkivaltojen hyökkäyksiltä jne. (Mihin Raamatun kohtaan muuten tämäkin dogma perustetaan?) Ei saa toisin ajattelulla hajottaa seurakuntaa. Totuus uhrataan helposti julkisivun alttarille. Eli omantunnon mukaan tekeminen tänä päivänä johtaa sinut - ennemmin tai myöhemmin - kaikkien olemassaolevien rakenteiden ulkopuolelle. Henki on aina organisaatiota vastaan, sillä organisaatio säätelymekanismeineen ja sanktioineen on aina Henkeä vastaan. Se on lihasta syntynyt ja pysyy lihana.
  

• Tämän päivän uutisissa kerrottiin Porvoon tuomiokirkon tuhopolttamisen motiivina olleen viha kristinuskoa vastaan. Sitä ei vaan kerrottu, onko se tulevassa oikeudenistunnossa lieventävä vai raskauttava asianhaara. Vai milloin suomalainen yhteiskunta on tosissaan ruvennut huolestumaan kristillisten juuriensa nykytilasta? Eikö islamtaustaisille maahanmuuttajillekin ole annettu periksi jopa siihen asti, että päiväkodin joulujuhlatkin on peruttu, ettei muslimiperhe vaan loukkaannu?
  

Koko perinteinen kristillinen länsimainen yhteiskunta ja kulttuuri on paljastunut esikoisoikeutensa lautasellisesta eu-soppaa myyneeksi, uskossaan kylmenneeksi, harhassa ajelehtivaksi vanhukseksi. Hän ei uskalla enää sanoa mitään varmaa mistään, ettei vaan loukkaisi ketään tai haksahtaisi johonkin, mikä voidaan tulkita fundamentalismiksi. Loputtomiin jäädään vaan kyselemään, jottei kohdattaisi Totuutta. Tulee mieleen se aasialainen pastori, joka länsimaissa vierailtuaan totesi isännilleen ennen kotiinlähtöä, että "on se vaan ihme juttu, miten paljon te kaverit oikein saate aikaan ilman Pyhää Henkeä".

Länsimaiden hengellisen esikoisoikeuden siunaukset ovat laajamittaisesti siirtyneet kolmannen maailman köyhille, oppimattomille kristityille, joilta puuttuu teologinen sivistys ja kirkollinen poliittinen korrektius, mutta joilla on Pyhän Hengen voima. Joku sanoo, että Jumala on muuttanut etelään, päiväntasaajan tienoille.

Ajattelen omaa sukupolveani (s. -56) ja sen hengellisen näkemisen korkeampia paikkoja ja hetkiä. Alussa oli näky; tulemme voittamaan maailman Kristukselle omana elinaikanamme. Jossain vaiheessa tuntui, että se todellakin on mahdollista. Nyt kun seuraan tuota kaikkea taaksepäin, huomaan monesta oman sukupolveni hengellisestä vaikuttajasta tulleenkin nykysukupolven vaikuttajia kulttuurin, taiteen, tieteen, talouiselämän, politiikan yms. alueella. Se on aivan kuin koko länsimainen sivistys pienoiskoossa. Sama prosessi tapahtuneena paljon lyhyemmässä ajassa.

Se, mikä alkoi ja jatkuikin Hengessä, säilytti yllättävän pitkälle dynaamisuutensa ja muutosvoimansa. Mutta jotain traagista tapahtui. Näyttämö ja tapahtumakenttä, missä kaikki otti paikkansa muuttui. Kristillinen viitekehys osoittautuikin liian pieneksi hiekkalaatikoksi isojen poikien pelikenttien rinnalla. Tapahtui tämä näkymättömän, hengellisen esikoisoikeuden halvaksi katsominen; se kaikki uskossa omistettu myytiin tiedeyhteisön, konsernin, puolueen, levy-yhtiön, jopa kirkollisen uran tarjoaman statuksen, tilipussin, uran, maineen ja coktailkutsun hinnasta.

Se, mikä tässä kuviossa on toisaalta jännää, toisaalta niin traagista on se, että se alkuperäinen muutosvoima säilyi vielä pitkään, jopa toiseen ja kolmanteen sukupolveen asti. Karrikoidusti sanottuna, herätyssaarnaajien pojista tuli television viihdyttäjiä. Jumala ei kutsumistansa, eikä armolahjojansa kadu - ei vaikka niitä käytettäisiin väärin, niille tehtäisiin jopa väkivaltaa ja ne sijoitettaisiin karkeloimaan väärille foorumeille.

Mutta sitten se ei enää vaan kantanut. Seurasi degeneroituminen ja paikalleen jämähtäminen, pystyyn kuoleminen. Se, mikä ei edisty, se taantuu. Se, mikä taantuu, kuolee, sammaloituu ja sen haudalle perustetaan painotalo ja säätiö.

Näin minusta näyttää käyneen muutamassa vuosikymmenessä oman sukupolveni hengelliselle näylle ja kutsulle. Pidemmällä aikavälillä ja laajemmissa, globaaleissa puitteissa näemme saman tapahtuneen sen maanosan kohdalla, jota pidettiin ammoin kristinuskon valta-alueena.

Oman sukupolveni luopumuksen keskellä minä mietin kysymystä; voimmeko me vielä löytää tien takaisin? Löytyisikö meiltä vielä nöyryyttä etsiytyä juurille - vielä kerran, ilman selittelyjä ja puolusteluja, vain Jeesuksen itsensä tähden? Miten Vanhan testamentin profeetta niin osuvasti ja riipaisevasti pukeekaan tämän ajatuksen sanoiksi: "Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne." Mutta he vastasivat: "Emme vaella."

"On aika sanoa asia niin kuin se on!"

"Vaikutusvaltainen, liberalisoitunut ja vallantahtoinen kirkollinen eliitti ajaa omaa ideologiaansa koko kirkon ideologiaksi. Älyllisen ja teologisen epärehellisyyden on loputtava. Pohjoisen kristillisyydessä liberaalit teologiset suuntaukset valtaavat jatkuvasti alaa kirkkojen johdossa. Tavallisille kristityille nämä vallantahdon sisään päästämät virtaukset tarjoillaan kauniisiin kääreisiin verhottuina ja kirkollisen vallankäytön avulla. Lempeän kuuloisista ilmauksista tulee aseita liberaalien kirkkojen harrastaman eristämispolitiikan palvelukseen."

Tällä tavoin lataa Kenian luterilainen arkkipiispa Walter Obare kommentoidessaan Pohjolan luterilaisten kansankirkkojen nykyistä kehitystä. Nykyuskikselle tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta suunta, mistä tämä viesti tulee yllättää. Tosi on, että tällaista kommentointia odottaisi suomalaisen herätyskristillisyyden radikaalisiiveltä, mutta että Afrikan kirkkojen piiristä...?

Mitä? Eivätkö Afrikan kristityt olekaan kilttejä, yksinkertaisia ja länsimaihin ja sen kristillisyyteen lapsenomaisen ihannoiden suhtautuvia? Joku saattaa jopa kysellä närkästyneenä, että "kuinka he julkeavat arvostella meitä kaiken sen hyvän jälkeen, jota he ovat ansiotta saaneet nauttia meidän taholtamme?" Ärsyttävän poliittisesti epäkorrekteja nuo kehitysmaiden nuoret kristityt!

Niinpä niin, maailma muuttuu, eskoseni. Afrikan kristityt eivät enää tyydykään siihen perinteiseen nöyrän alistuvaan rooliin, jota monet hyvää tarkoittavat, "valkoisen miehen taakkaa" ylväästi kantavat kirkonmiehet ovat heille edelleen sälyttämässä. Nyt onkin käymässä niin, että meidän lapsistamme on tulossa meille opettajia. Jumala kysyy meiltä nöyryyttä ottaa vastaan heiltä Herran sana uskossaan kylmenneelle Pohjolalle. Emme enää viekään yksisuuntaisesti evankeliumia (ja modernin projektin ilosanomaa siinä sivussa) "kehitysmaihin". Me huomaammekin afrikkalaisen kirkonmiehen suulla ajan olevan kypsä asioille sanottavaksi niin kuin ne oikeasti ovat.

No, kun kerran aloitettiin tämä juttu Walter Obare-sitaatilla, niin päätetään myös siihen. Hän nimittäin kertoi vierailleensa Uppsalan maaseudulla. Hän kertoo:

"Minulle esiteltiin vanha katedraali, johon mahtui 2000 ihmistä. Järkytyin kuullessani, minkä verran kirkkovieraita normaalisti käy. Vajaat 50 ihmistä osallistuu messuun kirkossa, joka aikoinaan on rakennettu kahdelle tuhannelle. Mitä tälle voi tehdä?

Kristittyjen täytyy rukoilla Kristuksen kirkon puolesta. Paholainen ei pelkää teologeja, dogmatiikkaa tai kirkon johtajia. Mutta hän pelkää Kristusta ja hän pelkää sellaista rukousta, jossa huudetaan Kristusta avuksi. Kaikkein vaikeimpienkin tilanteiden läpi Jumala valmistaa tien. Tie on usein tuskallinen, mutta se vie elämään."


PS. Kokemus E4-konferenssista keväältä 2004; eräässä kanavatyöskentelyssä kerrottiin siitä, miten jossain päin Keski-Eurooppaa on olemassa alueita, joiden kohdalla ei enää tarvitse puhua jälkikristillisestä, vaan pikemminkin esikristillisestä tilanteesta. Kun rukoilimme lopuksi tunsin syvältä sydämestäni nousevan kuin huudon; "Lähetä minut!"

Tämä on oman nettipäiväkirjani aloitus. Onhan tämä tällaiselle vanhan liiton hemmolle aika lailla uutta touhua. Ei vaan, ollaanhan tässä aika postmoderneja...

Ai mikä tämän idea on? No, Vanhan testamentin profeetta Habakuk puki sanoiksi saman halun kertoa näkemästään n. 2600 vuotta sitten näin: "Minä seison vartiopaikallani, asetun varustukseen ja tähystän, nähdäkseni, mitä hän minulle puhuu, mitä hän valitukseeni vastaa. Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: "Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea." Sillä näky odottaa vielä aikaansa, mutta se rientää määränsä päähän, eikä se petä. Jos se viipyy, odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy." (Hab. 2:1-3)

Eli tarkoituksena on tarkastella ja tarkkailla oman jälkimodernin aikamme ilmiöitä, asioita ja tapahtumia tällaisessa em. kaltaisessa raamatullis-profeetallisessa (H)hengessä. Itse näen tällä hetkellä tässä kutsumuksessani ainakin seuraavia näkökulmia:

1. Jumalan seurakunnan rakentaminen - mitä tällä rintamalla tapahtuu? (En siis ole niinkään kiinnostunut kristillisten yhteisöjen, kirkkokuntien tai herätysliikkeitten kohtalosta tai tulevaisuudesta - se ei ole ensisijainen, joskin toissijainen kiinnostukseni kohde. Enemmän minua kiinnostaa uskovien yhteys paikallistasolla ja kotiseurakuntien kasvaminen.)
2. Uskon puolustaminen (apologia) nykyisen kaltaisessa myöhäismodernissa tilanteessa länsimaissa. Elämme nimittäin historiallisen murroksen, valtavan kulttuurisen tsunamin keskellä perinteisesti moderneissa, teollistuneissa ja sekularisoituneissa länsimaissa. Kyseessä on uusi paradigma, uusi lähetystilanne ja uudet haasteet - eikä kauan enää vain jälkikristillinen, vaan ennen pitkää myös esikristillinen tilanne.
3. Lähi-idän tilanteen eteneminen Jumalan suunnitelman mukaisesti. Kuulun näet niihin raamattu-uskollisiin kristittyihin, jotka uskovat edelleenkin Israelin olevan ajan kello.

No joo, näistä asioista myöhemmin lisää. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...


Lahdessa 22.08.2006 Timo Koivisto