Paranemisesta

 "Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon." (Job 42:10)

Jobin ystävät eivät olleet olleet Jumalan mielen mukaisia neuvonantajia, eivätkä he olleet puhuneet Jobista itsestään, sen enempää kuin Jumalastakaan oikein. Jumala kehotti heitä - heidän oman tilanteensa takia - hakeutumaan edelleen Jobin seuraan. mutta nyt eri asenteella. Heidän tuli uhrata puolestaan polttouhri, joka yleisesti uhrattiin omien syntien edestä. Sen lisäksi Jobin tuli rukoilla heidän puolestaan.

Mielenkiintoinen tilanne, jossa kaikkien osapuolten tuli nöyrtyä.

Jobin itsensä kannalta vaikutus oli merkittävin. Kirjoittaja nimittäin kertoo, että sen kautta, että Job nöyrtyi rukoilemaan huonoiksi sielunhoitajiksi osoittautuneiden ystäviensä puolesta, Jumala vapautti Jobin itsensä monista häntä sitoneista asioista. Tarkempi käännös yllä olevasta jakeesta voisi olla: "Herra käänsi jälleen Jobin vangittuna olemisen". 

Jumala vapautti ja paransi Jobin. Seurasi Jobin elämän ennalleen asettaminen. 

Eräs tärkeä tapa parantua on rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kritisoineet sinua. Älä siis kanna kaunaa ja närkästymistä, äläkä pidä mielessäsi mitään ketään vastaan, koska juuri se estää sinua paranemasta. Nöyrtymisen kautta Jumala tuo oman rauhansa ja tahtonsa mukaisen järjestyksen sekä omaan sisäiseen maailmaasi että ihmissuhteisiisi.

  

Uusien yhteisöjen istuttamisesta

Olen sattuneesta syystä viime aikoina miettinyt paljon oman seurakuntayhteyden merkitystä ja omaa tietäni tässä suhteessa. Siispä seuraavassa muutama ajatus tästä. Kokemukset ovat omiani, samoin mielipiteet ja käsitykset, joita yritän parhaani mukaan valottaa. Periaatteena on "my wall, my rules".

(Meinasin ensin otsikoida "kokemuksia kotiseurakuntatoiminnasta, mutta sitten muistin Neil Colen hyvän kommentin, että he USA:ssa eivät mielellään käytä tuota nimitystä, koska se aiheuttaa helposti samastumisen ihmisiin, jotka varastoivat aseita taloihinsa ja vastustavat liittovaltiota. Puhutaan mekin siis yhteisöistä.)

Olen nyt viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ollut mukana sellaisessa seurakunnallisessa toiminnassa, jossa pyritään uudelleen arvioimaan Uuden testamentin valossa sellaiset seurakunta- ja ylipäätään hengellisen elämän käsitteet, kuin kokoontuminen, miten ja missä se tapahtuu, yhteisön jäsenyys ja johtajuus ja sen hengellinen ja määrällinen kasvu, joitakin mainitakseni. Joskus tässä on onnistuttu hieman paremmin, joskus vähän huonommin, joskus ei lainkaan. Tunnustan rehellisesti, että suurin osa oppimastani nousee omista virheistäni. Joka tapauksessa uusien yhteisöjen istuttaminen on - trendikästä termiä lainatakseni - huikea matka, joka parhaimmillaan muistuttaa seikkailurikasta löytöretkeä, ja pahimmillaan täydellisen turhauttavaa ja yksitoikkoisen uuvuttavaa puurtamista.  

Pahin on oman kokemukseni mukaan se vaihe uuden yhteisön elinkaaressa, jossa ajatellaan seurakunnan "olevan valmis". Tällöin ajatellaan miettiä sellaisia seikkoja, kuten virallistamista, järjestäytymistä, virkoja, ohjelmia, tiloja jne. Ajatus, joka tällöin vaanii on se, että "nyt me ollaan vihdoinkin oikea seurakunta", eikä ymmärretä, että aidon seurakunnan tunnusmerkit ja ominaisuudet ovat olleet läsnä heidän kokoontumisissaan koko ajan. "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään", sanoo Jeesus. "Kun te tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa", vahvistaa Paavali. 

Muutama ajatus Neil Colelta tähän liittyen. Hänen mukaansa on yhdentekevää, onko sen paikan, missä Jeesuksen opetuslapset ovat koolla, katolla harava- tai lautasantenni, risti tai savupiippu. Tärkeintä on se, mitä tuossa koolla olevassa yhteisössä, Jumalan seurakunnassa, tapahtuu ihmisten välillä ja heidän suhteessaan toinen toisiinsa ja Herraan itseensä (ja usein myös heidän suhteessaan omaan itseensä). Colen mukaan seurakunta ei ala tiloista, penkeistä, valoista tai parkkipaikoista, vaan siitä, kuka Jeesus on sinulle.

Suurin vaara tässä em. vaiheessa on siinä, että seurakunta yhteisönä ikään kuin asettuu paikalleen, keskittyy itseensä ja menettää apostolisen dna:nsa. 

Tähän banaanin kypsymiseen (so. kun banaani on ns. kypsä, se alkaa mädäntyä) verrattavissa olevaan vaiheeseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota ja kysyä silloin itseltään, millaisia haluamme olla ja tulla, mistä haluamme, että meidät tunnetaan? Haluammeko esim. tulla ns. emoseurakunnan kaltaisiksi - ja toistaa sen dna:ta? Vai onko meillä jo mietittynä ja ikään kuin läpäisyperiaatteella lanseerattuna ja sisäistettynä näky siitä, millaisia olemme kymmenen vuoden päästä? Kokemuksesta voin sanoa, että se, että määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme ainakaan halua olla, ei riitä.

Mielestäni yksi varteenotettava vastaus tuohon vaiheeseen, jossa on olemassa vain hiuksenhieno ero kypsyneisyyden ja mädäntymisen välillä, olisi yksinkertaisesti uuden yhteisön istuttaminen. Aloita tämän miettimisestä ja rukoilemisesta. Uusien yhteisöjen rakenteiden on hyvä olla ketteriä ja joustavia, koska ne mahdollistavat sen paljon puhutun moninkertaistumisen (josta meillä monellakaan - ainakaan minulla! - ei ole paljoakaan kokemusta). Tätä tarkoitan puhuessani apostolisesta dna:sta.

On myös hyvä olla realisti (ja olla vahva tässä!). Varaudu pettymyksiin. Osa alussa mukana olevista haikailee aina jossain vaiheessa takaisin ja ennen pitkää siirtyvätkin "oikeaan seurakuntaan" takaisin. Ihmisten ajattelun muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Esteenä voivat olla sukulaisuussuhteet, vanhat tavat ja uskomukset, mutta myös pelkkä mukavuudenhalu. Vanhasta poisoppiminen ja uuden dna:n oppiminen on hidas prosessi, mutta useimmiten se vaatii tämän. Yksinäisen tienraivaajan tie ei ole helppo, eikä siinä yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen ylellisyyteen, kuin marttyyrius ja uhriutuminen. 

Kristittyjen keskuudesta löytyy yllättävän paljon (ja yllättäviltä tahoilta!) sellaisia, jotka harrastavat panettelua, disinformaation levittämistä ja pilkkapuheita. Motiiveja tällaiseen käytökseen löytyy varmaan paljon: hämmennys, suuttumus, pelko, uhka tai muutosvastarinta uuden edessä. Anteeksiantamuksessa eläminen on siis oleellisen tärkeää, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan myös alttiutta myöntää omat virheensä ja opetella puhumaan hyvää toisista. Tie tässä on ns. "pitkä ja pölyinen". 

Älä siis pidä mitään seurakuntaa, sen osaa tai toimintoa itsestäänselvyytenä tai että sen tulisi kestää sellaisenaan seuraavat 100 vuotta. Jumala lupaa kyllä meille valtakunnan, joka ei järky, mutta sillä ei tarkoiteta kivirakennuksia tms, vaan jotain ihan muuta.

Ole joustava, ketterä ja ennakkoluuloton. Olet tiellä, jolla ei välttämättä ole ennen kuljettu tai jolla kulkevilla ei useinkaan ole selvää mallia, miten toimia uudessa tilanteessa. Uusien yhteisöjen istuttaminen on aina keskimääräistä vaikeampaa, orgaanisten "simple chuch"-mallisten yhteisöjen vieläkin vaikeampaa. 

Lisäksi on hyvin todennäköistä, että tämä malli toimii parhaiten vastauskoontulleiden kohdalla, jolloin vanhasta poisoppiminen ei näyttele niin suurta roolia. Tällöin uudet johtajat voidaan, taas Neil Colea lainaten, ottaa ja kouluttaa "suoraan sadosta". 

Sitten on hyvä muistaa, Peter Scazzeron sanoin, että jokaisen asian tai elämänvaiheen loppu on sen kuolema, lopullinen ja peruuttamaton, mutta sen jälkeen tulee ylösnousemus. Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Siispä matkaan - se on sen kulkemisen arvoinen!

Ylpeydestä

Lyhyt ajatus tältä aamulta. 

Sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja vielä enemmän, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Tosin nöyryys näyttää olevan katoava luonnonvara tässä maailmassa.

Jumalan rankaisu ylpeyden tähden on nähtävä Hänen kurituksenaan - jonkinlaisena "äärimmäisenä sielunhoidollisena toimenpiteenä" - jonka tarkoituksena on kääntää ylpeiden mieli oikeaan linjaan Hänen tahtonsa kanssa. Tämä pätee niin yksilön kuin yhteisönkin kohdalla. 

Pahinta (ja tyhmintä) on se, että ei ymmärretä Jumalan puhetta (ja itse asiassa kutsua parannuksen tekoon), eikä oman ylpeytensä seurauksia, vaan katkeroidutaan kurituksen hetkellä ja paadutetaan itsensä. Ilmestyskirjassa toistuu useamman kerran kuvaus siitä, miten ihmiset eivät tehneet parannusta vitsausten tähden, vaan pilkkasivat Jumala.

Parasta (ja viisainta) on pyrkiä kohtaamaan Jumalan tuomio tässä ajassa, kun asioille vielä voidaan (Jumalan avulla) tehdä jotain. Silloin tuomio voi yllättäen kääntyäkin armoksi.

  

A Complete Unknown - Vielä muutama sana leffasta

 

Kuten sosiaalisesta mediasta on ollut parin päivän ajan nähtävissä, kävin vanhimman poikani kanssa katsomassa Bob Dylanin elämästä kertovan leffan A Complete Unknown (nimikin suoraan Erkki Tuomiojan lempibiisistä Like A Rolling Stone). Erinomainen leffa, parhaita pitkään aikaan näkemiäni. IMHO. 

Muistan joskus15-16-vuotiaana katselleeni televisiosta mustavalkoisia filmitallenteita Newportin folk-festivaaleilta. Tuo amerikkalaisen juurimusiikin (folk, blues, gospel, country etc.) esittäytyminen teki lähtemättömän vaikutuksensa nuoreen kaveriin ja ohjasi paljolti musiikillisia mieltymyksiäni - ja tekee niin edelleen. (Jotain olen kaikesta päätellen onnistunut siirtämään pojillenikin.)

Elokuva on mielestäni syvällinen ja moniulotteinen ajankuva 1960-luvun alun pohjoisamerikkalaisesta folk-musiikin ympärille syntyneestä liikehdinnästä, josta juuret ulottuvat eri puolille tuon ajan amerikkalaista mielenmaisemaa; kansalaisoikeusliike, pasifismi, tuleva hippiliike beatnikkien perillisenä jne. (Eräässä kohtauksessa kuvataankin, miten Newportin folkmusiikin festareilla esiintyvä Johnny Cash ohjeistaa rosoiseen keskilännen tyyliinsä yhtyettään Tennesee Four: "Pannaas pojat vähän vauhtia näihin beatnikkeihin".)

Bob Dylanin integroituminen folk- tai hootenanny-liikkeeseen ja musiikilliseen genreen tapahtui (leffan mukaan ja osittain todellisuudessakin) paljolti alan legendan Pete Seegerin suosiollisella avustuksella. Tämän mentorointisuhteen ja siitä irtautumisen ja ikään kuin ulos kasvamisen kuvaus on eräs leffan mielenkiintoisia sivujuonteita. Mentorilta kysyy paljon hyväksyä se, että oppipoika ajaa ohi mestaristaan ja - mikä joskus pahinta - lähtee omille teilleen.

Dylan on omaperäinen muusikko, runoilija ja lauluntekijä, jonka juuret ovat syvällä amerikkalaisessa juurimusiikissa, runoudessa ja kirjallisuudessa. Kuitenkin hän on aivan oma lukunsa, jolla on oma jäljittelemätön tyylinsä. Jos esim. ajattelet tehdä coverversion jostain hänen biisistään, sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa; joko biisi on aikalailla sama kuin alkuperäinenkin tai sitten se on niin omaperäinen, että siinä näkyy lähinnä vain sinun oma kädenjälkesi. (Vertaa vaikka laulun All Along the Watchover originaalia ja Jimi Hendrixin versiota.) 

Mielestäni tärkein ja itseäni suuresti kiinnostava näkökulma elokuvassa on Dylanin suhde folk-musiikkiyhteisöön. Alussa tuntemattomuudesta nousee folkin uusi messias, joka yhdessä toisen kuuluisuuden, Joan Baezin kanssa muodostavat folk-musiikin uuden, uljaan kuningasparin. Moni tuon ajan ihminen kuvitteli tulevaisuuden näyttävän valoisalta. Kennedy presidenttinä, juuri sivuutettu Kuuban ohjuskriisi ja ikimuistoinen "Ich Bin Ein Berliner"-puhe jne. Kyllä tässä vielä kaikki muuttuu hyväksi ja maailma pelastuu. Tänäkin päivänä huomaamme, miten historia toistaa itseään...

Bob Dylan on persoona, joka näyttää itsepintaisesti vierastavan kaikkia ulkopuolisia yrityksiä määritellä häntä itseään. Hän ei oikein istu mihinkään kategoriaan, vaan on vain uskollinen omalle visiolleen, mikä tahansa se sitten kunakin aikana onkaan. Mutta häntä ei istuteta mihinkään olemassaolevaan laatikkoon, oli se mikä hyvänsä. Onko sitten kyse kypsymättömyydestä vai lahjomattomuudesta, tiedä häntä.

Kuten niin monen yhteisön ja liikehdinnän kohdalla käy, niin folk-liikekin alkaa elää omaa elämäänsä. Tom Marshall toteaa jossain kirjassaan jokaisen organisaation, yhteisön tai liikkeen perusominaisuudesta, että se ei halua muuttua. Folk-liikkeen kohdalla siihen kuului se, että se kaikin keinoin pyrki valjastamaan Dylanin omien vankkureidensa vetojuhdaksi. Elokuvassa kuvataan hyvin, miten Dylan ei kuitenkaan halua ottaa kantaakseen muiden näkyjä, odotuksia tai haaveita. Dylan osoittautuu kerta toisensa jälkeen oman tiensä kulkijaksi, jonka jättämä jälki on kuitenkin syvä.

Jotain hyvin tuttua tässä on...

 

"More excellent way" - Palvelutyön hyvät käytännöt

Mikä on identiteettimme?

Jumala toi israelilaiset pois Egyptin 400 vuotta kestäneestä orjuudesta. Tämä aika oli vaikuttanut suuresti heidän identiteettiinsä niin yksilöinä kuin kokonaisena kansakuntana. Jumala halusi heistä kuitenkin itselleen omaisuuskansan. Jumala halusi palauttaa heidät ennalleen, läheiseen suhteeseen itsensä kanssa. 

Mikä tuo meidät lähelle Jumalaa? Jumala haluaa tuoda meidät lähelleen siksi, miksi meidät on todellisuudessa luotu. Sitä kautta pääsemme myös lähemmäs toinen toistamme. Suhteessamme Jumalaan parantuminen ei kuitenkaan ole se pääasia, vaan opetuslapseuttaminen. (Ps. 67:2-4) 

Näin on myös meidän elämässämme. Meidänkin on hyvä tutkia ja miettiä, mistä olemme tulleet, mitä asioita - tosia tai valheita - olemme elämämme aikana omaksuneet ja uskoneet ja mihin Jumala oikeasti on meidät kutsunut.

Kolme tärkeää juttua

Siinä, miten tämä kaikki tapahtuu, on kolme ulottuvuutta, jotka ovat yhteys, integriteetti ja pyhyys.

On hyvä aina pyrkiä yhteyteen, vaikka emme olisikaan samaa mieltä kaikesta. On olemassa uskomme ydinkohtien kannalta erottavia tekijöitä (esim. Jeesuksen herruus), joista on hyvä pitää tinkimättömästi kiinni. Muuten meidän on hyvä pyrkiä yhteyteen ja oppimaan toisiltamme. Eristäytyminen ja ylpeys kulkevat niin usein käsi kädessä.

Kannattaa kysyä itseltään, mistä me haluamme olla tunnettuja? Mitkä ovat ne asiat, joita me haluamme jättää ihmisten mieliin omasta elämästämme ja vaikutuksestamme? Onko se nöyryys vai huonosti peitelty hengellinen arroganssi? Tärkeintä on siis omata palvelijan asenne. 

                    Integriteetillä tarkoitan sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa.

Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulevat aina ensimmäisinä. Palvelutyömme ei tule ensimmäisenä. Me voimme lakata olemasta touhukkaita hengellisessä työssä, mutta me emme voi elää ilman läheisyyttä Jumalan kanssa.

Luonne on aina tärkeämpää kuin lahjat. Tämä meidän on hyväksyttävä palvelutyössämme, muuten meitä odottaa iso pino pettymyksiä. Haluammeko olla jotain, mitä Jumala haluaa käyttää?

1. Korinttilaiskirjeen 12. luvussa Paavali opettaa armolahjoista ja toteaa lopuksi opettavansa lukijansa tuntemaan vielä paljon paremman tien, "more excellent way", lahjojen käytössä. Seuraavaa lukua 13 ei kirjoitettu ohjeeksi avioliittoon aikoville (vaikka se tosin sopii hyvin siihenkin), vaan keskelle opetusta armolahjoista, palveluviroista ja Hengen vaikutuksesta seurakunnassa. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri!

Pyhyys taas on sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen omassa elämässämme, ei siis vain palvelutyössämme. Muuten vihollinen tulee läpi jokaisesta muurinaukosta, minkä löytää. 

On ehdottoman tärkeää silloin tällöin harrastaa oman palvelutyön uudelleen kalibrointia. Työmme tulee olla linjassa Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa, yksi yhteen suhteessa siihen. Mikä on työmme todellinen hedelmä?

Jumalan lahja meille on lepo, sellainen rauhan sävyttämä elämäntapa, joka on kuin sapatinlepo, siunaukseksi meille itsellemme ja sitä kautta myös muille. Jumala on kaiken elämän ja kaiken hyvän lähde.

(Tämän tekstin suhteen olen suuressa kiitollisuudenvelassa kansainvälisen Ellel Ministries´n johtajalle, Andy Taylorille hänen opetuksistaan.) 

 

Hengellinen vanhemmuus

 

Hengellisestä isyydestä  (koska itse olen isä)

Olen viime vuosien aikana useita kertoja kirjoittanut blogiini tästä aiheesta. Samoin kun selailin vanhoja rukouspäiväkirjojani viimeisten neljän vuoden ajalta, sieltä nousi esiin mm. tällainen päivitys:

”Ajassamme on valtava tarve terveelle, vastuulliselle hengelliselle vanhemmuudelle. Yhtä suuri on tarve vastaanottavaiselle, oppimaan halukkaalle lapseudelle.”

Instagram-kuvissani on kaksiosainen kuva minusta ja kaksivuotiaasta pojastani istumassa harteillani. Toisessa kuvassa on samainen poikani kolmekymppisenä isänä harteillaan parivuotias tyttärensä. Alla on lainaus Derek Princeltä:

”The fact behind all other facts is, that God created the universe as a Father. He left His Father imprint on every aspect of creation.”

Vaimoni on laittanut kommenttiosioon lainauksen Joh. 5:19:stä:

”Poika ei voi tehdä mitään omasta aloitteestaan, vaan ainoastaan sen, mitä näkee Isän tekevän. Mitä tahansa Isä tekee, sitä tekee samoin myös Poika.”

Mieleemme saattaa putkahtaa kaunis, mutta salakavala ajatus siitä, miten samalla tavoin varmaan taivaallinen Isämmekin kantaa meitä harteillaan. Itse asiassa asia on kuitenkin aivan päinvastoin; me toimimme näin. koska Taivaallinen Isä ensin on tehdessään siten antanut meille mallin toimia.

Vanhan testamentin viimeiset sanat ovat profeetta Malakialta siitä, miten Jumala lähettää edellään profeetta Elian. (Mal. 3:23-24) Hänen tehtävänään on kääntää jälleen isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet heidän isiensä puoleen. On hyvä huomata, missä järjestyksessä Herra haluaa tehdä asioita. Hän haluaa ensin kääntää isien sydämet lasten puoleen ja sen jälkeen jälleen lasten sydämet isien puoleen. (Lopuksi Herra sanoo tämän tapahtuvan, jotta maa ja sen kansa välttyisi Jumalan vihalta ja tuholta.)

Miten itse reagoin tähän Herran sanaan? Isänä (ja isoisänä) minä tietoisesti ja päättäväisesti käännän sydämeni lasteni (ja lastenlasteni) puoleen. Luovun kaunaisuudestani, oikeassa olemisestani ja loukkaantumisistani, joita niin helposti pesiytyy näihin lähimpiin ihmissuhteisiin.

Tähän liittyy eräs kokemus ajoilta, jolloin toimin tulevien nuorisotyöntekijöiden kouluttajana. Olin tulossa tapaamasta erästä opiskelijaa hänen harjoittelupaikkakunnaltaan. Olin hyvällä tuulella ja ns. aivan liekeissä. Sitten yhtäkkiä mieleeni nousi kohta Johanneksen kolmannesta kirjeestä: ”Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa” (jae 4).

Jos minun tulisi kiteyttää näkemykseni hengellisestä vanhemmuudesta johonkin lyhyeen lauseeseen, niin se olisi tämä. Ymmärrän, että tärkeintä on ohjata nuorempi niin lähelle Herraa, että hän löytää oman kutsumuksena, tulee sinuiksi sen kanssa ja pääsee kasvamaan siinä. Käytännössä se tarkoittaa luopumista minun omista agendoistani ja suunnitelmistani tuon nuoremman tulevaisuuden varalle. Tärkeintä on mentoroitavan kasvaminen täyteyteen omassa hengellisessä elämässään.

Asetan siis itseni heille esikuvaksi avaamalla omaa elämääni, kuten Paavalikin kehottaa korinttilaisia: ”Olkaa minun seuraajiani, niin kuin minäkin olen Kristuksen seuraaja” (1.Kor. 11:1). Paavali käyttää tässä sanaa mimetes, mikä tarkoittaa jäljittelijää, esimerkin seuraajaa. (Tästä muuten tulee sana imitaattori eli henkilö, joka jäljittelee ja matkii toista ihmistä.) Asetun myös tietoisesti palvelijan asemaan suhteessa heihin, ollen heidän käytettävissään, milloin ja millä tavoin he sitä tarvitsevat.

 

Mitä historia opettaa meille?

Uudet herätykset kytkeytyvät aina aiempiin Jumalan Hengen liikahduksiin historiassa. Älä siis pidä itseäsi ylpeästi ”viimeisen herätyksen” edustajana. Anna arvo sille, mitä Herra aiemmin on tehnyt eri kirkoissa, herätyksissä ja liikkeissä. On hyvä ymmärtää Herran rakentavan ja synnyttävän uusia liikkeitä aina jollain tavalla aiempien pohjalle rakentuen. Gunnar Westin kirjassaan Vapaan kristillisyyden historia (Ristin voitto, 1975) ottaa kirkkohistoriasta esille useita esimerkkejä, joista käy ilmi, miten uusi (ja sen piirissä olleiden ihmisten mielestä ”viimeinen”) herätysliikehdintä on linkittynyt eri tavoin (esim. kirjallisuuden kautta) aiempiin herätyksiin ja itse asiassa rakentaakin niiltä periytyvälle pohjalle.

Kun puhutaan ns. apostolisesta suksessiosta, niin tässä on meille parempi esimerkki siitä: se ei perustu virkaan, ordinaatioon tai statukseen, vaan Hengen vaikutuksen jatkumiseen sukupolvelta toiselle. Käytännössä ajattelen siis olevan viisautta, että kukaan meistä ei puhu itsestään tai omasta ryhmästään minkään ”viimeisen herätyksen tai reformaation” edustajana. Jumalalla voi olla vielä paljon tehtävää meidän jälkeemmekin. Anna siis arvo sille, mitä Herra on aiemmin tehnyt.

 

Mutta mutta…

Kun ajatellaan herätysliikkeen yhteisöllistä elinkaarta, voimme kuitenkin löytää itsemme tilanteesta, jossa isät eivät arvostakaan sitä, mitä lapset ovat löytäneet. Olen törmännyt esimerkkeihin tällaisesta epäsuotuisasta hengellisestä kehityksestä ja paljon miettinyt tätä kehityskulkua. Ehkä syy siihen, että isät eivät arvosta sitä, mitä lapset ovat löytäneet, on yksinkertaisesti siinä, että isät eivät itse ole enää sen saman Hengen vaikutuksen alla, mikä innoitti heitä itseään heidän nuoruudessaan ja joka sama Henki nyt vaikuttaa heidän lapsissaan.

Malakian kirjan kohdan 3:23-24 sanoma meille on äärimmäisen vakava: ”…etten minä tulisi ja löisi maata ja vihkisi sitä tuhon omaksi.” Isien sydänten on hyvä kääntyä lasten puoleen.

Tämä ongelma näkyy siinä isättömien sukupolvessa niiden keskuudessa, jotka ovat nyt parhaassa työiässään. Monet tämän sukupolven nuoret aikuiset etsivät itselleen sellaista hengellistä vanhemmuutta, mistä voisivat ammentaa. Uusi testamentti ei turhaan puhu tämän merkityksellisyydestä (vrt. esim. Tiit. 2:3-5).

 

Jeesuksen ajan esimerkki

Luukkaan evankeliumin luvussa 7 Jeesus kertoo oman näkemyksensä Johannes Kastajasta ja hänen toiminnastaan. Lopulta ”koko kansa, kaikki, jotka häntä kuulivat, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan olevan oikeassa ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella.” (7:29)

Sitten tapahtuu kuitenkin käänne: ”Mutta fariseukset ja lainoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten, eivätkä ottaneet Johanneksen kastetta.” Minkä tähden? Todennäköisesti hengellisen ylpeyden ja sitä seuranneen pysähtyneisyyden takia. Entä mikä oli se suunnitelma, joka Jumalalla oli heitä varten? Ilmeisesti Jumalan ajatus heidän varalleen oli ollut se, että he olisivat astuneet johtoon siinä Jeesus-liikkeessä, mikä seurasi Johannes Kastajan toimintaa.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus, kerrottuaan vertauksin taivasten valtakunnan luonteesta, kysyy opetuslapsiltaan, ovatko he ymmärtäneet tämän kaiken. Saatuaan myöntävän vastauksen, Jeesus sanoo lainoppineen, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin talon isäntä, joka varastohuoneestaan tuo esille uutta ja vanhaa. Näin olisi käynyt fariseuksillekin, jotka edustivat Johannesta ja Jeesusta edeltänyttä herätystä. Luulen, että monen kohdalla pelkona olisi ollut vain se, että lähtiessään mukaan uuteen herätykseen he, korkeasti oppineet teologit, olisivat joutuneet kalastajien opettamiksi - ja se muodostui ongelmaksi.

Kysymys kuuluu, olemmeko itse valmiita tähän? Tämä vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. Tämä asetelma on usein toistunut Jumalan lähettämien herätysten historiassa. Kyse on monien kohdalla tällöin uuden ja vanhan välisessä jännitteessä elämistä, jossa todellinen hengellinen kypsyys punnitaan.

Kun luemme evankeliumeja eteenpäin, niin Matteuksen 23. luvussa on Jeesuksen yhteenveto oman aikansa hengellisistä johtajista, fariseuksista ja kirjanoppineista. (Matt. 23:1-3) Ymmärtääksemme paremmin Jeesuksen sanojen merkityksen, on meidän hyvä tietää, että Jeesus oli opillisilta näkemyksiltään lähimpänä juuri fariseuksia.

Niinpä Jeesus toteaakin ”Mooseksen istuimella” istuvan juuri fariseusten ja kirjanoppineiden. Tämän tähden Jeesus kehottaakin kuulijoitaan tekemään ja pitämään kaiken sen, mitä nämä opettavat heille. Kuitenkin Jeesus radikaalisti neuvoo kuulijoitaan olemaan tekemättä sen mukaan, kuin mitä he näkevät fariseusten ja kirjanoppineiden itse tekevän. Yksinkertainen syy tähän menettelyyn on se, että he eivät itse tee niin kuin muita opettavat.

Ajattelen tämän Jeesuksen neuvon olevan käyttökelpoinen myös meille tänä aikana, kun huomaamme olevamme tilanteessa, jossa isät eivät enää arvosta sitä, mihin Henki on heidän lapsiaan ohjannut. Sen tähden on hyvä arvostaa oman aikamme hengellisiä isiä, olla kiitollinen heistä ja oppia heiltä, jopa antaa heille anteeksi – ja tehdä sen jälkeen täsmälleen, niin kuin Pyhä Henki on kehottanut.

 

Lopuksi

Jumala haluaa juuri Sinun kasvavan hengelliseksi vanhimmaksi, isäksi ja äidiksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä itselleen sellainen uskova mentor, jota voit kunnioittaa hengellisenä isänäsi tai äitinäsi. Vaikka kuuluisitkin nykypäivän hengellisesti puhuen isättömään sukupolveen, niin Jumala voi antaa Sinulle korvaavan kokemuksen hyvästä hengellisestä vanhemmuudesta, kun etsit sitä aktiivisesti. Joka tapauksessa Herra Jumala on sinun rakastava Isäsi.

Sen tähden, niin kuin Paavali kehottaa nuorta Timoteusta, valvo itseäsi ja opetustasi. Älä toista isien virheitä, jos tahtomattasi oletkin joutunut osalliseksi niistä. Mieti vakavasti, millainen on se hengellinen perintö, minkä Sinä siirrät seuraavalle sukupolvelle.

 

Käytännön kysymyksiä:

- Miten oikealla tavalla tasapainoisesti sekä tukea että haastaa nuorempaa?

- Miten tunnistaa niitä oikeita versoja, joita ruokkia, jotta ne vahvistuisivat?

- Miten rohkeasti avata uusia näköaloja kutsumustaan ja tehtäväänsä etsivän nuoren elämässä?

- Miten olla tien tasoittaja toisen elämässä? Omaanko rohkeutta mennä takuuseen hänestä/heistä? (Vrt. Barnabas ja Paavali Apt. 9. luvussa.)

- Miten oikein kannustaa oman ajattelun vahvistumiseen sen sijaan, että opettaisit heitä odottamaan valmiita vastauksia?

- Seurakunnissa törmää silloin tällöin eräänlaiseen ihmisillä pelattavaan ”kosmiseen shakkiin” periaatteella ”God has called you, but I have a plan for you.” Osaanko siis tunnistaa ja erottaa omat agendani siitä, mitä Jumala on puhunut?

- Jeesus on todellinen samaistumisen kohteemme, ei kukaan ihminen. Osaanko siis antaa tilaa ja väistyä itse syrjemmälle? Annanko luvan lähteä ja kykenenkö päästämään irti? Annanko luvan jopa kasvaa itseni ohitseni? (Jollei viime mainittua nimittäin tapahdu, ei päästä koskaan eteenpäin.)

Nuoruuden into vai vanhemman viisaus?

 Seuraava lyhyt teksti on luonnos, eikä siinä ilmenevä ajattelu ole mitenkään loppuunhiottua ja viimeistelyä, (mitä sen ei tarvitse missään nimessä päiväkirjassa ollakaan). Kyse on siis jonkinlaisesta kirjallisesta ääneen ajattelusta, joka jonain päivänä voidaan noin vain peruuttaa, korjata tai ylipäätään jättää huomiotta. Hyvin perusteluin tietenkin.

Kyse on siis pohdiskelusta nuoruuden innon ja kypsemmän iän seestyneen ajattelun välillä. Sananlaskujen kirjassahan sanotaan, että "ilman taitoa ei intokaan ole hyväksi ja kiirehtivän jalka astuu harhaan" (19:2). 

Olen elänyt nuoruudessani 1970-luvulla evl. kirkossa karismaattisen nuorisoherätyksen piirissä, jossa vallitsi eräänlainen nuoruuden (ja sen innon) ihannointi. Koimme olevamme herätyksen eturintamassa ja olimme varmoja siitä, että juuri meidän sukupolvemme aikana kaikki maailman kansat saisivat kuulla evankeliumin (ja mitä todennäköisemmin juuri meidän ansiostamme). Meillä oli siis intoa ja tuosta nuorten uskovien satapäisestä joukosta onkin vuosikymmenien mittaan noussut useita lähetystyöntekijöitä (tai sinne aikoneita), niin hengellisen työn tekijöitä kuin maallisenkin alojen asiantuntijoita. 

Saman asian kääntöpuoli oli myös se, että pidimme useimpia aiempia herätyksiä jotenkin vajaamitallisina omaamme verrattuna. Ajateltiin niiden aiemmin (ehkä) olleen Herran käytössä, mutta nykyisellään ne mielestämme edustivat lähinnä paikalleen pysähtynyttä kirkollista establishmenttia. (Voi olla, että tämä viime mainittu seikka löytyi yksinomaan minun omassa ajattelussani. Toisaalta, olin osallinen siitä ilmapiiristä, jota tuolloin hengitin.) Joka tapauksessa aikuisen, keski-ikäisen ihmisen usko arkipäivän elämässä ei näyttäytynyt monellekaan meistä kauhean houkuttelevana. Osittain tämä johtui siitä, ettei meillä, nuorisoherätyksen keskellä kasvaneina (nuorisopastorimmekin ollessa reilusti alle kolmekymppinen) ollut oikein selvää kuvaa siitä, miten elää uskossa perheellisenä, asuntovelallisena ja uraputkessa. Mutta paljon taitamattomuudesta johtui nuoruuden sokeasta innosta, jossa esimerkiksi hengellisellä vanhemmuudella ei juurikaan ollut sijaa (eikä varsinkaan tarvetta). IMHO.

-------

Oma vaikutuksensa tähän kaikkeen oli tietenkin sillä eskatologisella hehkutuksella, joka tuolloin vallitsi ymmärtääkseni joka puolella erityisesti länsimaista kristillistä maailmaa. Herran tulon ollessa lähellä ei kannattanut opiskella ja valmistua ammattiin, kun Hän lisäksi on kokoamassa omaa morsiusseurakuntaansa. Mutta tämä onkin jo sitten toinen juttu....

-------

Havahduin näihin ajatuksiin viime perjantaina katsellessani aamiaisen ja paikallisen pravdan ohessa Yle ykkösen aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmaa. Siinä toimittaja Anna Perho kertoi siitä, miten hän nykyään on ajatellut, sanonut tai tehnyt jotain sellaista, mitä "nuori Anna" joskus parikymmentä vuotta sitten ei koskaan olisi hyväksynyt, ja miten hän on pettänyt tämän "nuoren Annan" puhdasotsaisen idealismin. (Tämä liittyi presidentti Stubbin Kiinan vierailun moraalisuuteen ja siinä harjoitettuun "arvopohjaiseen realismiin".) Mietin, olenko itse toiminut samoin? Olenko pettänyt oman nuoruuteni puhdasotsaisen idealismin ja väsähtänyt innokkuudessa valtakunnan työn hyväksi?

Jotkut nuoruuteni intoilijoista kokevat suurimman osan tuosta nuorisoherätyksen ajasta olleen vähintäänkin vain sielullista kuohuntaa ja pahimmillaan jopa ihmisen mielenterveyttä vaarantavaa ekstremismiä. Jotkut puolestaan ovat nykyisin melkein yhtä radikaaleja jonkun muun paremmaksi katsomansa asian puolesta. Yhteistä näille molemmille on se, että nuoruuden innokkaan uskon ajoista puhutaan ivalliseen, jopa katkeraan sävyyn. Mikäli ei enää tunnisteta tarvetta radikaalille Jeesus-uskolle, se (ja sen mukaiset kokemukset myös) lytätään, niille naureskellaan, niitä jopa pilkataan. Toisaalta mikäli edelleen koetaan tarpeelliseksi olla radikaaleja, ollaan nyt barrikaadeilla "oikeiden asioiden" puolesta. "Tosi valaistuminen" on nyt saavuttanut meidät, ajatellaan. "Taistelu jatkuu" edelleen, mutta nyt vain vähän toisenlaisissa merkeissä.

Tunnustan, että tuo yllä oleva Sananlaskujen kirjan paikka on itsellänikin ollut opittavana vuosikymmenien mittaan. Sen valossa on helposti kiusaus suhtautua tuohon nuoruuden intoon pilkallisesti. Olihan tuossa nuoren uskon ajassa paljon sellaista, joka voidaan sivuuttaa (ehkä myös hyväntahtoisesti naureskellen) tai johon voidaan suhtautua varauksellisesti. Koen kuitenkin niin, että se, mitä nuoruudessa (ja eri elämän vaiheissa yleensäkin) on koettu, on tullut osaksi minua. Se on muokannut minua ja näen Jumalan hyvän käden jäljen siinä takana koko ajan. Viisautta ja kypsyneisyyttä on myös se, että osaa olla kiitollinen menneestä ja armollinen itseään (ja muita) kohtaan. Sitä paitsi, ehkä siinä nuoruuden innossa on kuitenkin jotain sellaista, mihin meidän kaikkien olisikin hyvä oppia takaisin?