Palvelutyö ja valtakunnan kulttuuri

Millaista teologiaa hengellinen palvelutyö tarvitsee? Uusi testamentti ei (tietenkään) puhu mitään teologiasta, eikä käytä tätä termiä. Sana, jota Paavali paljon käyttää (erityisesti pastoraalikirjeissä) on didaskalia, mikä on käännetty sanoilla oppi tai opetus. Tällaisen opin tai opetuksen tulee olla terveellistä tai tervettä, hyvää ja jumalisuuden kanssa samassa linjassa. Tällaista opetusta inspiroi Pyhä Henki, kun taas väärää opetusta inspiroivat demoniset voimat (1.Tim. 4:1).

Oikea oppi ilmenee UT:n kirjoituksissa hyvin käytännöllisinä asioina. Kun Paavali on kehottanut Tiitusta puhumaan sinä sitä, mikä sopii terveeseen oppiin, hän avaa tätä oppia, antaen aidon kristillisen elämän ohjeita vanhemmille miehille ja naisille sekä myös nuoremmille (Tiit. 2:1-6). Tätä on siis myös hyvä ja terveellinen teologia, jotain hyvin käytännöllistä ja elämänläheistä.

Millaista on tämä valtakunnan kulttuuri, joka ilmenee palvelutyössä käytännöllisellä tavalla vuorovaikutuksessa, käyttäytymisessä ja käytännöissä?

Luukkaan 9.luvun alussa on kerrottu Jeesuksen asenne ja tapa tehdä hengellistä palvelutyötä, jonka tavoitteena on Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautuminen esiin ihmisten keskelle.

”Mutta kun ihmiset saivat tietää siitä (missä Jeesus oli), he seurasivat häntä. Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.” (Luuk. 9:11) Amplified Bible vielä Jeesuksen tarkentaa käyttäytymistä: ”hän toivotti heidät tervetulleeksi”. Tämä Jeesuksen asenne oli lähtökohta hedelmälliselle palvelutyölle.

Paavali opettaa armolahjoista 1.Kor. 12. luvussa, jonka luvun hän päättää kehotukseen tavoitella innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Tämän jälkeen hän toteaa: ”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien” (1.Kor. 12:31). Tämän jälkeen hän esittelee tarkemmin tuota ”verratonta tietä” luvussa 13, joka kuvaa jumalallista agape-rakkautta. Kyseessä ei siis ole esim. avioliitto-opetus, vaan käytännön ohjeistusta armolahjojen ja palveluvirkojen käyttöön. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri, mitä tulee ihmissuhteisiin, palvelemiseen, johtamiseen ja työn tekemiseen.

Käytännössä se tarkoittaa ihmisen luonteenlaadun asettamista etusijalle ennen henkilön omaamia lahjoja ja osaamista. Läheinen suhde Jumalan kanssa tulee aina ensin, palvelutyö, luottamustoimet, asema jossain yhteisössä tai mitä se onkaan, vasta sen jälkeen. Vain tätä kautta voimme olla niitä välikappaleita, joita Jumala haluaa käyttää.

Raamattu puhuu paljon erilaisesta karismaattisesta palvelutyöstä ja sen arvioimisesta. Jeesus kertoo esimerkin Matt. 7:20-23:ssa, jossa ihmiset esittelevät monenlaisia voimallisia tekoja ja saavutuksia, joita ihmiset ovat - Herran nimissä tietenkin - tehneet. Kaikki nämä saavutukset Herra kuittaa toteamalla, ettei edes tunne näitä ihmisiä. Miksi? Koska he eivät todellisuudessa ole sisäisesti sitä, mitä ulkoisesti ihmisille uskottelevat olevansa.

Samassa kohdassa hieman aiemmin Jeesus sanoo näiden ihmisten vaelluksen ja palvelutyön tulevan kyllä aikanaan esille sen hedelmissä. (Usein tämä ottaa oman aikansa.) Tämä pakottaa meidät kysymään, mikä sitten on todellista hedelmää? Tulisiko nöyryys ja palvelijan luonne asettaa etusijalle? Tulisiko näin tehdä jopa ulkonaisen menestyksen ja näyttävyyden kustannuksella? Entä miten tämä sitten olisi saavutettavissa?

Tämä tapahtuu nähdäkseni kolmen asian, pyhyyden, integriteetin ja yhteyden kautta:

·       Pyhyys tarkoittaa sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen elämässämme.

·       Integriteetti tarkoittaa sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa päin.

·       Yhteyteen taas on aina hyvä pyrkiä, vaikka emme aina olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Tämä edellyttää elämämme ja palvelutyömme säännöllisin väliajoin tapahtuvaa uudelleen kalibrointia, jotta meidän oma toimintamme olisi linjassa yksi yhteen Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa.

Kysymys kuuluu, mistä haluamme olla tunnettuja?

Askelmerkit ovat selvät. Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulee ensimmäisenä. Palvelutyö ei tule koskaan ensimmäisenä. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat. Omaksu siis palvelijan asenne. Uuden testamentin mukaan ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin palveleva johtajuus. On vain palveleminen. Tätä on käytännössä se ”verraton tie”, josta Paavali puhuu.

 

Kuulumisesta ja eroamisesta

 Nuoruudessani (ja aika pitkään sen jälkeenkin) yleinen ajattelutapa oli pyrkiä rakentamaan ja vaikuttamaan paikallisseurakunnassa. Näin ainakin niissä viidesläisissä piireissä, joissa itse liikuin. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä. "Kirkossa, kirkon puolesta ja kirkkoa vastaan", kuten Urho Muroma voimansa päivinä julisti. 

Joitakin vuosia sitten alkoi herätyskristillisten konservatiivien piirissä kuulua aiempaa huomattavasti enemmän äänenpainoja, joissa kehotettiin rakentamaan omalta tuntuvia jumalanpalvelusyhteisöjä kirkon sisälle. 

Nyt ollaan tilanteessa, jossa mietitään omien yhteisöjen perustamista siitä näkökulmasta, että varaudutaan kirkosta lähtöön, ei vain yksilöinä, vaan kokonaisina yhteisöinä. 

Siispä kolme kysymystä tällaista ratkaisua harkitseville:

1. Mieti, mikä pitää sinut nykyisessä yhteisössäsi. Mieti plussia ja miinuksia. Mitkä arvot ovat ratkaisevia? Aina on olemassa hyviä syitä erota jostain uskonnollisesta yhteisöstä, jos niin halutaan. Aina on myös hyviä syitä jäädä, jos niin halutaan. Uskonnollisesta yhteisöstä eroamisella sinänsä ei ole mitään itseisarvoa, mutta kannattaa olla realisti.
2. Entä mitä tapahtuu, jos eroat nykyisestä yhteisöstäsi? Millaisia seurauksia sillä olisi henkilökohtaisella tasolla sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti tai muuten tulevaisuuteen liittyen? Entä puolisosi, perheesi tai läheistesi kannalta? 
3. Tärkein kysymys viimeisenä: mitä tapahtuu eroamisesi jälkeen? Onko sinulla olemassa jotain konkreettista suunnitelmaa tai suuntaa, johon lähdet? Mieti myös vanhan ja uuden välistä suhdetta: millaista elämä "uusioperheessä" tulisi olemaan? 

Hedelmästään puu tunnetaan

 

Jeesus puhuu Vuorisaarnassa hengellisen työn hedelmästä, mitä voidaan soveltaa ihmiselämään muutenkin. Eikö olekin aika yllättävää, että Jeesus aloittaa tämän varoittamalla vääristä profeetoista?

Tämä termi ”väärä profeetta”, kr. pseudopropheetees esiintyy evankeliumeissa usein tässä muodossa. (Matt 24:12, 24, Mark 13:22 ja Luuk 6:26) Myös Johannes käyttää tätä termiä 1.Joh 4:1:ssä, jossa hän varoittaa uskomasta mitä tahansa henkeä. Vähän myöhemmin samasta asiasta käytetään nimitystä ”antikristuksen henki” (4:3). Ilmestyskirjassa toista Kristuksen eskatologista vastustajaa maan päällä kutsutaankin tällä samalla nimellä pseudopropheetees. (Ilm 16:13, 19:20 ja 20:10). Väärää profeettaa inspiroi siis antikristuksen henki. Susi-lammas -vertailua ajatellen esille tulee kysymys integriteetistä: väärien profeettojen kohdalla sisäpuoli ei vastaa ulkopuolista kuvaa henkilöstä.

Erityisesti kristillisen palvelutyön vaikutusta arvioitaessa ratkaisevaksi nousee kysymys hedelmän aitoudesta ja kestävyydestä. Lopputulos riippuu hedelmän tuottajan todellisesta luonteesta ja olemuksesta, mikä puolestaan vaatii alkuperän tunnistamista: mistä ”siemenestä” tämä vaikutus on saanut alkunsa? Käytännössä Jumalan puutarhassa voi kasvaa vain alkuperältään aitoja kasveja, jolloin sen tuottama hedelmäkin on kelvollista. Kaikki muu on joko turhaa tai peräti vahingollista. Ratkaisevaksi nousee siis Jeesuksen kehotus tehdä puu ensin hyväksi, niin se tuottaa hyvää hedelmää (Matt 12:33 ja Luuk 6:45).

Hedelmän tunnistaminen voi viedä aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, jolloin ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Tästähän Jeesus varoittaa vertauksessa vehnästä ja rikkaviljasta (Matt 13:24-30 sekä 36-39). Tällöin varoitetaan hätiköityjen johtopäätösten tekemisen lisäksi myös Jumalalle kuuluvan tuomiovallan ottamisesta itselleen. Hedelmän alkuperä ratkaisee, eikä hedelmä ikään kuin ”muutu matkalla”. Aikaa myöten todellinen hedelmä kyllä tulee ilmi.

Väärien hengellisten ratkaisujen seuraukset voivat kuitenkin viedä hyvinkin pitkään, ennen kuin ne tulevat ilmi. Niiden kyteminen voi kestää pitkään ja uudet sukupolvet voivat tottua niihin ilman, että ymmärretään niiden turmiollinen vaikutus. Jossakin vaiheessa sitten, kun Jumalan tuomio näiden väärien valintojen kohdalla tulee ja niiden todellinen hedelmä tulee ilmi, on vaarana, ettei näitä tuomioita ja niiden keskinäistä syy-seuraus -suhdetta edes ymmärretä.

Todellisuus paljastuu lopulta: väärät profeetat eivät ole sitä, mitä he ovat sanoneet ja uskotelleet olevansa. Herää myös kysymys, mikä sitten on oikeaa, aitoa hedelmää? Jeesuksen ajatuksissa ihmisen sisäinen luonne on aina tärkeämpi, kuin hänen palvelutyönsä. Suhde ja läheisyys Herran kanssa on tärkeintä ja se määrää luonteenlaatumme. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat ja luonne taas määräytyy alkuperän mukaan, joskin ihmisen elämänkokemuksen myötä tulleella oppimisella on myös oma merkityksensä. 

Tämä kohta todella haastaa kristillisen palvelutyön. Mikä on työmme todellinen hedelmä? Mistä me todella haluamme olla tunnettuja?

 

Kapinallisuudesta

 

"Niin kauan kuin muistan, olen aina halunnut olla gangsteri."

Näillä sanoilla alkaa Martin Scorsesen elokuva Mafiaveljet (Goodfellas).

Nuoruudessani minua eniten määrittävä ominaisuus oli kapinallisuus. Lapsuuteni oli ollut hyvin toisenlaista; monenlaisia koulu- ym. pelkoja erilaisine selviytymisstrategioineen. Murrosiässä, joskus 12-14-vuotiaana kaikki muuttui. Kapinallisuus siinä nuorisokulttuurisessa kontekstissa tuli identiteettiäni määrittäväksi piirteeksi. 

Brittiläisessä nuorisokulttuuriteoriassa (ns. birminghamilainen koulukunta) 1960-70-luvulla koko paradigman pohjana nähtiin olevan kapitalistisen järjestelmän synnyttämä ja ylläpitämä luokkayhteiskunta, jossa eri nuorisokulttuuriset tyylit nousivat ns. emokulttuurin arvoista ja käytännöistä. Näin siis tuon ajan marxilaisen kaikkitietävän näkemyksen mukaan, mikä melko suoraan kopioitiin Suomeenkin, vaikka Iso-Britannialla ja Suomella niin historialtaan kuin kulttuuriltaankin muuten onkin paljon eroavaisuuksia. Niinpä meilläkin aika raakasti nuoriso jaettiin yläluokka-alaluokka/porvaristo - työväenluokka -pohjaisesti poppareihin ja rokuihin (engl. mods - rockers). Ymmärrettävästi tämä teoria menetti relevanttiuttaan mitä pidemmälle 70-luvulla mentiin. 

Niinpä minunkin kapinallisuuteni haki siis sisältönsä työväenluokkaisista koviskulttuureista, rokuista eli rokkereista, rasviksista jne. Vastapuolena nähtiin ns. popparit - tai niin oletettiin, mutta käytännössä kaveerattiin kyllä yli rajojen. Tämä sama kuvio tulee hyvin esille esim. S.E. Hintonin tunnetussa nuorisokuvauksessa Me kolme ja jengi (Outsiders). Tämä sitten näkyi - ja sen tulikin näkyä - pukeutumisessa, käyttäytymisessä, arvoissa jne. Olin ns. nuori kapinallinen; pitkä tukka, nahkatakki ja rokuhousut (mikä termi ei avaudu muille kuin 50-luvulla syntyneille lahtelaisille).

Minun kohdallani uskoontulo 17-vuotiaana keväällä -74 toi tähän muutoksen, minkä monet ympärilläni noteerasivatkin. Monet minuuttani ja elämääni määrittävät asiat menettivät ikään kuin tehonsa ja tilalle tuli muita, terveempiä samaistumiskohteita. Meillä Jovilla (eräs evlut srk Lahdessa) oltiin 1970-luvun puolivälissä Jeesus-hippejä. Muutaman uskossaolovuoden jälkeen saattoikin sitten nähdä, miten kapinallisuus ei ollut oikeastaan hävinnyt minnekään. Se oli vain muuttanut muotoaan. Ehkä tämän tähden minun olikin niin helppoa löytää uusi identiteetti hengellisessä mielessä vallankumouksellisesta, karismaattisesta ja aggressiivisen lähetysintoisesta Jeesus-hippeydestä, mikä eroaa aika alilla perinteisestä körtähtävästä evlut mainstreamista.

Herätyskristillisessä kontekstissa kapinallisuus näkyikin tuon kirkollisen uskonnollisuuden ja sen traditioiden arvosteluna, joskus jopa halveksuntana. Itse asiassa vanhoilla herätysliikkeillä on pitkät perinteet tämän tyyppisestä "kapinallisuudesta". Toivottavasti myös tulevilla herätysliikkeillä. 

Omalla kohdallani nuoren uskovan oli edelleen vaikeaa asettua minkäänlaisten hengellisten(kään) auktoriteettien alle. Olin jo hyvin varhain uskoon tultuani perinyt jonkinlaisen "separatistisen dna:n" nuoruuteni hengellisiltä vaikuttajilta. Ehkä hieman idealistiselta kuulostaa, kun sanon sen näkyvän haluna löytää perimmäinen totuus ja sitoutua siihen, maksoi mitä maksoi, mutta näin sen näen. Näin yli viidenkymmenen uskossaolovuoden jälkeen huomaan sen edelleen vaikuttavan minussa - varmaankin niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä. 

Toisaalta eteen tulee myös vaikeus erottaa kapinallisuus aidosta kiivaudesta totuuden puolesta. Onko kyse vain siitä, millaisen ulkoisen kulttuurisen muodon nuo raamatulliset totuudet meidän keskellämme saavat? Vai olisiko niin, että juuri näiden em. raamatullisten totuuksien tulisi saada muokata kulttuuriamme? Annammeko Jumalalle vapauden olla Jumala vai pyydämmekö Häntä vain siunaamaan sen, mitä teemme? Tällainen kysymyksenasettelu tekee koko jutusta entistä vaikeamman ja myös vaarallisemman, koska kuka ikinä lähtee seuraamaan tätä ajatusta "annetaan Jumalan olla Jumala", hän tulee edelleen leimatuksi mieleltään järkkyneeksi höyrypääksi virallisen uskonnonharjoituksen ja sen pitkäikäisten instituutioiden taholta. 

Eikö Elia profeettana edustanutkin ilmiselvää kutsua kapinallisuuteen suhteessa iisebeliläiseen baal-uskonnollisuuteen? Eli kuka sitten loppupelissä olikaan se kapinallinen? Sekö, joka on jossain vaiheessa poikennut pois alkuperäiseltä polulta, alkaen rakentaa omaa rakennustaan, vai sekö, joka etsii epätoivoisesti tuota alkuperäistä polkua? (Vrt. Jer. 6:16.)

Kapinallisuus näyttää kuljettavan mukanaan myös tiettyä elitististä eetosta; nämä "rebellit" ovat "aidompia" ja "rehellisempiä", kuin nuo "muut", tavikset. Luulen tämän olevan jokaisen "esikois"-liikkeen vaara ja niin usein myös lankeemus. Nuo "muut" ovat "tavallista kirkkokansaa", paikoilleen jämähtäneitä, uskonnollisen hengen vallassa nukkuvia, jotka ovat kaikkea ravistelevan herätyksen totisessa tarpeessa. 

Raamatusta löytyy kuitenkin, Elian ohella, myös toisenlainen ja yhtä varteenotettava esimerkki suhtautumisesta kapinallisuuteen. Se on nuori kuningas Daavid, joka hänelle luvatun kuninkuuden toteutumisen jätti täysin sen Lupaajan käsiin. Daavid ei käytännössä menetellyt kapinallisen tavoin, vaikka niin syitä kuin tilanteitakin olisi ollut. 

Tämä Daavidin elämän tutkiminen, jota pari vuotta sitten kotiraamiksessa harjoitimme, on itselleni merkinnyt viimeistenkin kapinallisuuden sotakirveiden hautaamista. On kaksi eri asiaa tehdä Jumalan tahto ja olla kapinallinen. Antaa siis Jumalan olla Jumala ja jätetään asiamme Hänen käsiinsä.

Tämän valaistumisen jälkeen olen sitten bongannut itseni antamassa sellaisia kuuliaisuuden, alistumisen ja sopeutumisen neuvoja nuoremmille, joita vielä kymmenkunta vuotta sitten en olisi uskonut antavani - kuitenkin korostaen täydellistä kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. 

Lopulta käy nimittäin niin, kuten Jeesus sanoi Pietarille, että kun olet nuori, niin menet ja teet, mitä tahdot, mutta vanhemmiten, kun sinua on koulutettu ja huomaat, miten paljon itse olet saanut anteeksi, niin sinä itse ojennat kätesi ja Toinen vie sinua, jopa sinne, minne et itse haluaisi mennä. Tässä vaiheessa sielu löytää levon, jossa se tyyntyy ja johon se tyytyy. Lopulta oleellisen tärkeää on, että Herra pääsee koskettamaan ja parantamaan sitä kapinallisuuden alkujuurta.

    

Paranemisesta

 "Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon." (Job 42:10)

Jobin ystävät eivät olleet olleet Jumalan mielen mukaisia neuvonantajia, eivätkä he olleet puhuneet Jobista itsestään, sen enempää kuin Jumalastakaan oikein. Jumala kehotti heitä - heidän oman tilanteensa takia - hakeutumaan edelleen Jobin seuraan. mutta nyt eri asenteella. Heidän tuli uhrata puolestaan polttouhri, joka yleisesti uhrattiin omien syntien edestä. Sen lisäksi Jobin tuli rukoilla heidän puolestaan.

Mielenkiintoinen tilanne, jossa kaikkien osapuolten tuli nöyrtyä.

Jobin itsensä kannalta vaikutus oli merkittävin. Kirjoittaja nimittäin kertoo, että sen kautta, että Job nöyrtyi rukoilemaan huonoiksi sielunhoitajiksi osoittautuneiden ystäviensä puolesta, Jumala vapautti Jobin itsensä monista häntä sitoneista asioista. Tarkempi käännös yllä olevasta jakeesta voisi olla: "Herra käänsi jälleen Jobin vangittuna olemisen". 

Jumala vapautti ja paransi Jobin. Seurasi Jobin elämän ennalleen asettaminen. 

Eräs tärkeä tapa parantua on rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kritisoineet sinua. Älä siis kanna kaunaa ja närkästymistä, äläkä pidä mielessäsi mitään ketään vastaan, koska juuri se estää sinua paranemasta. Nöyrtymisen kautta Jumala tuo oman rauhansa ja tahtonsa mukaisen järjestyksen sekä omaan sisäiseen maailmaasi että ihmissuhteisiisi.

  

Uusien yhteisöjen istuttamisesta

Olen sattuneesta syystä viime aikoina miettinyt paljon oman seurakuntayhteyden merkitystä ja omaa tietäni tässä suhteessa. Siispä seuraavassa muutama ajatus tästä. Kokemukset ovat omiani, samoin mielipiteet ja käsitykset, joita yritän parhaani mukaan valottaa. Periaatteena on "my wall, my rules".

(Meinasin ensin otsikoida "kokemuksia kotiseurakuntatoiminnasta, mutta sitten muistin Neil Colen hyvän kommentin, että he USA:ssa eivät mielellään käytä tuota nimitystä, koska se aiheuttaa helposti samastumisen ihmisiin, jotka varastoivat aseita taloihinsa ja vastustavat liittovaltiota. Puhutaan mekin siis yhteisöistä.)

Olen nyt viimeisen parinkymmenen vuoden ajan ollut mukana sellaisessa seurakunnallisessa toiminnassa, jossa pyritään uudelleen arvioimaan Uuden testamentin valossa sellaiset seurakunta- ja ylipäätään hengellisen elämän käsitteet, kuin kokoontuminen, miten ja missä se tapahtuu, yhteisön jäsenyys ja johtajuus ja sen hengellinen ja määrällinen kasvu, joitakin mainitakseni. Joskus tässä on onnistuttu hieman paremmin, joskus vähän huonommin, joskus ei lainkaan. Tunnustan rehellisesti, että suurin osa oppimastani nousee omista virheistäni. Joka tapauksessa uusien yhteisöjen istuttaminen on - trendikästä termiä lainatakseni - huikea matka, joka parhaimmillaan muistuttaa seikkailurikasta löytöretkeä, ja pahimmillaan täydellisen turhauttavaa ja yksitoikkoisen uuvuttavaa puurtamista.  

Pahin on oman kokemukseni mukaan se vaihe uuden yhteisön elinkaaressa, jossa ajatellaan seurakunnan "olevan valmis". Tällöin ajatellaan miettiä sellaisia seikkoja, kuten virallistamista, järjestäytymistä, virkoja, ohjelmia, tiloja jne. Ajatus, joka tällöin vaanii on se, että "nyt me ollaan vihdoinkin oikea seurakunta", eikä ymmärretä, että aidon seurakunnan tunnusmerkit ja ominaisuudet ovat olleet läsnä heidän kokoontumisissaan koko ajan. "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellään", sanoo Jeesus. "Kun te tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa", vahvistaa Paavali. 

Muutama ajatus Neil Colelta tähän liittyen. Hänen mukaansa on yhdentekevää, onko sen paikan, missä Jeesuksen opetuslapset ovat koolla, katolla harava- tai lautasantenni, risti tai savupiippu. Tärkeintä on se, mitä tuossa koolla olevassa yhteisössä, Jumalan seurakunnassa, tapahtuu ihmisten välillä ja heidän suhteessaan toinen toisiinsa ja Herraan itseensä (ja usein myös heidän suhteessaan omaan itseensä). Colen mukaan seurakunta ei ala tiloista, penkeistä, valoista tai parkkipaikoista, vaan siitä, kuka Jeesus on sinulle.

Suurin vaara tässä em. vaiheessa on siinä, että seurakunta yhteisönä ikään kuin asettuu paikalleen, keskittyy itseensä ja menettää apostolisen dna:nsa. 

Tähän banaanin kypsymiseen (so. kun banaani on ns. kypsä, se alkaa mädäntyä) verrattavissa olevaan vaiheeseen on syytä kiinnittää erityistä huomiota ja kysyä silloin itseltään, millaisia haluamme olla ja tulla, mistä haluamme, että meidät tunnetaan? Haluammeko esim. tulla ns. emoseurakunnan kaltaisiksi - ja toistaa sen dna:ta? Vai onko meillä jo mietittynä ja ikään kuin läpäisyperiaatteella lanseerattuna ja sisäistettynä näky siitä, millaisia olemme kymmenen vuoden päästä? Kokemuksesta voin sanoa, että se, että määrittelemme itsemme sen mukaan, mitä emme ainakaan halua olla, ei riitä.

Mielestäni yksi varteenotettava vastaus tuohon vaiheeseen, jossa on olemassa vain hiuksenhieno ero kypsyneisyyden ja mädäntymisen välillä, olisi yksinkertaisesti uuden yhteisön istuttaminen. Aloita tämän miettimisestä ja rukoilemisesta. Uusien yhteisöjen rakenteiden on hyvä olla ketteriä ja joustavia, koska ne mahdollistavat sen paljon puhutun moninkertaistumisen (josta meillä monellakaan - ainakaan minulla! - ei ole paljoakaan kokemusta). Tätä tarkoitan puhuessani apostolisesta dna:sta.

On myös hyvä olla realisti (ja olla vahva tässä!). Varaudu pettymyksiin. Osa alussa mukana olevista haikailee aina jossain vaiheessa takaisin ja ennen pitkää siirtyvätkin "oikeaan seurakuntaan" takaisin. Ihmisten ajattelun muuttaminen on äärimmäisen vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Esteenä voivat olla sukulaisuussuhteet, vanhat tavat ja uskomukset, mutta myös pelkkä mukavuudenhalu. Vanhasta poisoppiminen ja uuden dna:n oppiminen on hidas prosessi, mutta useimmiten se vaatii tämän. Yksinäisen tienraivaajan tie ei ole helppo, eikä siinä yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen ylellisyyteen, kuin marttyyrius ja uhriutuminen. 

Kristittyjen keskuudesta löytyy yllättävän paljon (ja yllättäviltä tahoilta!) sellaisia, jotka harrastavat panettelua, disinformaation levittämistä ja pilkkapuheita. Motiiveja tällaiseen käytökseen löytyy varmaan paljon: hämmennys, suuttumus, pelko, uhka tai muutosvastarinta uuden edessä. Anteeksiantamuksessa eläminen on siis oleellisen tärkeää, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan myös alttiutta myöntää omat virheensä ja opetella puhumaan hyvää toisista. Tie tässä on ns. "pitkä ja pölyinen". 

Älä siis pidä mitään seurakuntaa, sen osaa tai toimintoa itsestäänselvyytenä tai että sen tulisi kestää sellaisenaan seuraavat 100 vuotta. Jumala lupaa kyllä meille valtakunnan, joka ei järky, mutta sillä ei tarkoiteta kivirakennuksia tms, vaan jotain ihan muuta.

Ole joustava, ketterä ja ennakkoluuloton. Olet tiellä, jolla ei välttämättä ole ennen kuljettu tai jolla kulkevilla ei useinkaan ole selvää mallia, miten toimia uudessa tilanteessa. Uusien yhteisöjen istuttaminen on aina keskimääräistä vaikeampaa, orgaanisten "simple chuch"-mallisten yhteisöjen vieläkin vaikeampaa. 

Lisäksi on hyvin todennäköistä, että tämä malli toimii parhaiten vastauskoontulleiden kohdalla, jolloin vanhasta poisoppiminen ei näyttele niin suurta roolia. Tällöin uudet johtajat voidaan, taas Neil Colea lainaten, ottaa ja kouluttaa "suoraan sadosta". 

Sitten on hyvä muistaa, Peter Scazzeron sanoin, että jokaisen asian tai elämänvaiheen loppu on sen kuolema, lopullinen ja peruuttamaton, mutta sen jälkeen tulee ylösnousemus. Mutta se onkin sitten jo eri juttu.

Siispä matkaan - se on sen kulkemisen arvoinen!

Ylpeydestä

Lyhyt ajatus tältä aamulta. 

Sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja vielä enemmän, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Tosin nöyryys näyttää olevan katoava luonnonvara tässä maailmassa.

Jumalan rankaisu ylpeyden tähden on nähtävä Hänen kurituksenaan - jonkinlaisena "äärimmäisenä sielunhoidollisena toimenpiteenä" - jonka tarkoituksena on kääntää ylpeiden mieli oikeaan linjaan Hänen tahtonsa kanssa. Tämä pätee niin yksilön kuin yhteisönkin kohdalla. 

Pahinta (ja tyhmintä) on se, että ei ymmärretä Jumalan puhetta (ja itse asiassa kutsua parannuksen tekoon), eikä oman ylpeytensä seurauksia, vaan katkeroidutaan kurituksen hetkellä ja paadutetaan itsensä. Ilmestyskirjassa toistuu useamman kerran kuvaus siitä, miten ihmiset eivät tehneet parannusta vitsausten tähden, vaan pilkkasivat Jumala.

Parasta (ja viisainta) on pyrkiä kohtaamaan Jumalan tuomio tässä ajassa, kun asioille vielä voidaan (Jumalan avulla) tehdä jotain. Silloin tuomio voi yllättäen kääntyäkin armoksi.