Turhat väittelyt ja astia arvokkaaseen käyttöön

 

2. Timoteuskirjeen 2. luvussa Paavali puhuu ihmisestä, joka puhdistaa itsensä tietyistä vääristä asioista, jolloin hänestä tulee ”astia arvokkaaseen käyttöön”? (jae 21) Tässä yhteydessä Paavali on juuri kehottanut olemaan kiistelemättä sanoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. (Tällaisia voisivat olla esim. jonkun yhteisön omat korostukset tai kaanaankieliset ilmaisut.) Semantiikka ei siis rakenna (ainakaan tässä yhteydessä). Päinvastoin, se koituu kuulijoiden turmioksi. Pysy siis erossa epäpyhistä ja tyhjistä puheista, apostoli sanoo. Ne kun eivät tuota kunniaa Jumalalle ja niiden puhujien elämässä taustalla näyttää olevan usein asioita, joita ei ole kunnolla selvitetty. Näiden puheiden vaikutus on Paavalin mukaan verrattavissa syöpään. Kovia sanoja Paavalilta.

Asian vakavuuden lisäämiseksi kannattaa huomata se, että keskustelut ja väittelyt käydään aina viime kädessä ”Jumalan edessä” (jae 14). Oikea keskusteluilmapiiri ja kommunikaatiokulttuuri syntyvät vain Jeesuksen herruuden alla. Muista siis, kenen edessä keskustelet!

 

Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä.

 

Myöhemmin samassa luvussa Paavalin kehotus on, että kannattaa välttää tyhmiä ja taitamattomia (kr. apaideutos, kasvattamaton, sivistymätön, epäasiallinen) väittelyjä, jotka synnyttävät vain riitoja. Tähän voidaan liittää myös sana kuriton, esimerkkinä vaikka kuriton lapsi, joka on jäänyt vaille kunnon kasvatusta ja jolle ei ole asetettu rajoja. Riidat syntyvät näiden ihmisten sanojen, mutta myös heidän tapojensa ja asenteidensa kautta. Näihin ei kristityn kannata sekaantua. Hengellisesti puhuen, ne eivät johda mihinkään. Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä. Paavalin lääke näihin hengellisiin lastentauteihin on asiallinen ja hengellisesti kypsä paimenuus.

 

”Koko: valtava – sisältö: nolla.”

 

Vanha Paavali on muistuttanut samoista asioista nuorelle Timoteukselle jo aiemminkin (1.Tim. 6:3-6). Sairaalloisen halun väittelyyn ja sanasotaan sekä ”sanakiistojen kipeyden” taustalla on usein ihmisen ”paisuneisuus” (kr. typhoo) eli kerskailu, ylpeily ja ylimielisyys, joka onkin itse asiassa typeryyttä. Mikä tähän on syynä, se on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa tällainen ihminen on hylännyt ne ainoat parantavat sanat, jotka tulevat Herralta, ja Jumalan tahdon mukaisen elämän. Hän on riidanhaastaja, joka syttyy liekkeihin semanttisista kiistoista sanoista. Tällaisiin sopii hyvin sanonta: ”koko – valtava, sisältö – nolla”. Tällaisesta syntyy vain kateutta, riitaa, pilkkaamista, pahoja epäluuloja ja alituisia kinasteluja niiden kesken, joilla on todellisuus hämärtynyt ja jotka ovat sekä eksyneitä että turmeltuneita itsekin. Jonkinlainen hengellinen degeneraatio siinä on kuvattuna.

Joutava jaarittelu on usein merkki henkilön omasta eksymisestä ja jopa hänen harjoittamastaan eksytyksestä (1.Tim. 1:3-7). Tässä tapauksessa kyseessä lienevät olleet Raamatun ulkopuoliset, mutta seurakunnan sisällä sijaa saaneet käsitykset, joihin tulee suhtautua tiukan kriittisesti, tarvittaessa jopa kielteisesti. Paavalin käyttämä sana ”loputtomia” kuvaa hyvin tilannetta, josta ei päästä puusta pitkään, vaan jumiudutaan pitkiksi ajoiksi hedelmättömiin väittelyihin. Taustalla voi olla myös epämääräisiä ja osin tiedostamattomiakin motiiveja saada itse opettaa ja puhua, vaikka siihen ei olisikaan sen enempää kutsua kuin edellytyksiäkään. Mikäli seurakunnassa ei ole kunnollista Sanan opetusta, nämä asiat voivat aiheuttaa paljon vaikeuksia seurakunnan sisällä.

 

Kuriton tyhjänpuhuja ei yleensä kykene alistumaan minkään auktoriteetin alle.

 

Samanlaisia ohjeita Paavali joutuu antamaan myös Kreetalla vaikuttaneelle Tiitukselle. Paavalin mainitsemat ”kurittomat, tyhjänpuhujat ja eksyttäjät” ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia ja sekaannusta seurakunnassa (Tiit. 1:10-11). Tyhjänpuhuja tässä tarkoittaa kapinallista ja tottelematonta, joka ei halua alistua minkään auktoriteetin alle, vaan haluaa olla itsepäisesti itsenäinen, jopa eksytykseen ja laittomuuteen asti. Tällaisille ei tule millään perusteilla antaa mitään sanansijaa tai sananvaltaa seurakunnassa, vaan heidät on hiljennettävä heidän yhteyttä hajottavan ja eksyttävän vaikutuksensa takia.

Kirjeen loppupuolella on myös henkilökohtainen ohje erityisesti valtakunnan työntekijälle (Tiit. 3:9-10), mutta myös kenelle hyvänsä kristitylle: älä sekaannu mihinkään turhiin ja hedelmättömiin väittelyihin. Päinvastoin, nuhtele sellaiseen syyllistyviä ja mikäli se ei auta, katkaise yhteys tällaiseen ihmiseen kokonaan.

 

Tuhannen taalan kysymys.

 

Ns. tuhannen taalan kysymys on, mikä saa nämä ”sanakiistojen kipeät” väittelijät menettelemään näin? Mitkä ovat juurisyyt ja motiivit taustalla? Mistä juontaa juurensa se paisuneisuus ja omahyväisyys tai kurittomuus ja kyvyttömyys asettua auktoriteetin alle? Mikä saa ihmisessä aikaan jopa sairaalloisen halun väitellä ja kinastella loputtomasti? Entä miten tämä kaikki liittyy monien kristittyjenkin käyttäytymiseen sosiaalisessa mediassa?

 

Miten vastata ”tyhmälle”?

 

Sananlaskujen kirjan 26 luvussa on kaksi paikkaa, jotka ensilukemalta vaikuttaisivat sulkevan pois toisensa. Toisessa kehotetaan olemaan vastaamatta tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin” (jae 4). Toisessa taas nimenomaan kannustetaan vastaamaan tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettei hän pitäisi itseään viisaana” (jae 5).

Usein kun seuraa erilaisia somekeskusteluja, sitä miettii, kumpaa näistä pitäisi soveltaa käytäntöön?

Valitettavan usein näitä turhia väittelyitä käyvät myös kristityt.

 

Pari aamuista ajatusta

 Jumalan valtakunta on ylösalaisin oleva valtakunta. Sen todellisia edustajia ovat köyhät, vainotut, murheelliset ja nöyrät sekä ne, jotka asettavat Jumalan tahdon mukaisen elämän kaiken muun edelle.

Tässä valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi ja suurin on muiden palvelija.

Tämä ylösalaisin oleva valtakunta haastaa meidän yhteisömme ja rakenteemme; ovatko ne linjassa näiden valtakunnan periaatteiden kanssa? Haluammeko mekin olla osa tätä valtakuntaa ja toimia sen mukaisesti?

-------

Muistan sellaisen hiljaisen kuiskauksen sisimmässäni kesällä.

"Älä ota itseäsi liian vakavasti."

No olkoon, en ota. En enää pingota turhaan, en touhua turhaan, enkä säädä omavoimaisesti. En etenkään sellaisissa asioissa, jotka eivät minulle kuulu. 

Tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö olisi arvokas ja etteikö kutsullani ja armolahjallani olisi arvoa Jumalan ja ihmisten edessä. Kyllä on. 

Tämä on eri juttu. Kaikki ei enää roikukaan minun varassani, eikä oma touhuamiseni olekaan ratkaisevan tärkeää. Puolustuksekseni sanon vain sen, että kyllä, olen suhtautunut hengelliseen elämään ja uskovana vaeltamiseen, omaan kutsumukseeni ja Jumalan valtakunnan työhön vakavasti. Mutta minä en ole se priimus motor, "ensimmäinen liikuttaja". Hänen Henkensä on.

Eli annan Hengen puhaltaa ja kuljettaa. Levosta käsin, laadusta tinkimättä.

Palvelutyö ja valtakunnan kulttuuri

Millaista teologiaa hengellinen palvelutyö tarvitsee? Uusi testamentti ei (tietenkään) puhu mitään teologiasta, eikä käytä tätä termiä. Sana, jota Paavali paljon käyttää (erityisesti pastoraalikirjeissä) on didaskalia, mikä on käännetty sanoilla oppi tai opetus. Tällaisen opin tai opetuksen tulee olla terveellistä tai tervettä, hyvää ja jumalisuuden kanssa samassa linjassa. Tällaista opetusta inspiroi Pyhä Henki, kun taas väärää opetusta inspiroivat demoniset voimat (1.Tim. 4:1).

Oikea oppi ilmenee UT:n kirjoituksissa hyvin käytännöllisinä asioina. Kun Paavali on kehottanut Tiitusta puhumaan sinä sitä, mikä sopii terveeseen oppiin, hän avaa tätä oppia, antaen aidon kristillisen elämän ohjeita vanhemmille miehille ja naisille sekä myös nuoremmille (Tiit. 2:1-6). Tätä on siis myös hyvä ja terveellinen teologia, jotain hyvin käytännöllistä ja elämänläheistä.

Millaista on tämä valtakunnan kulttuuri, joka ilmenee palvelutyössä käytännöllisellä tavalla vuorovaikutuksessa, käyttäytymisessä ja käytännöissä?

Luukkaan 9.luvun alussa on kerrottu Jeesuksen asenne ja tapa tehdä hengellistä palvelutyötä, jonka tavoitteena on Jumalan valtakunnan todellisuuden murtautuminen esiin ihmisten keskelle.

”Mutta kun ihmiset saivat tietää siitä (missä Jeesus oli), he seurasivat häntä. Hän otti heidät vastaan, puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka parantamista tarvitsivat.” (Luuk. 9:11) Amplified Bible vielä Jeesuksen tarkentaa käyttäytymistä: ”hän toivotti heidät tervetulleeksi”. Tämä Jeesuksen asenne oli lähtökohta hedelmälliselle palvelutyölle.

Paavali opettaa armolahjoista 1.Kor. 12. luvussa, jonka luvun hän päättää kehotukseen tavoitella innokkaasti parhaimpia armolahjoja. Tämän jälkeen hän toteaa: ”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien” (1.Kor. 12:31). Tämän jälkeen hän esittelee tarkemmin tuota ”verratonta tietä” luvussa 13, joka kuvaa jumalallista agape-rakkautta. Kyseessä ei siis ole esim. avioliitto-opetus, vaan käytännön ohjeistusta armolahjojen ja palveluvirkojen käyttöön. Tätä on Jumalan valtakunnan kulttuuri, mitä tulee ihmissuhteisiin, palvelemiseen, johtamiseen ja työn tekemiseen.

Käytännössä se tarkoittaa ihmisen luonteenlaadun asettamista etusijalle ennen henkilön omaamia lahjoja ja osaamista. Läheinen suhde Jumalan kanssa tulee aina ensin, palvelutyö, luottamustoimet, asema jossain yhteisössä tai mitä se onkaan, vasta sen jälkeen. Vain tätä kautta voimme olla niitä välikappaleita, joita Jumala haluaa käyttää.

Raamattu puhuu paljon erilaisesta karismaattisesta palvelutyöstä ja sen arvioimisesta. Jeesus kertoo esimerkin Matt. 7:20-23:ssa, jossa ihmiset esittelevät monenlaisia voimallisia tekoja ja saavutuksia, joita ihmiset ovat - Herran nimissä tietenkin - tehneet. Kaikki nämä saavutukset Herra kuittaa toteamalla, ettei edes tunne näitä ihmisiä. Miksi? Koska he eivät todellisuudessa ole sisäisesti sitä, mitä ulkoisesti ihmisille uskottelevat olevansa.

Samassa kohdassa hieman aiemmin Jeesus sanoo näiden ihmisten vaelluksen ja palvelutyön tulevan kyllä aikanaan esille sen hedelmissä. (Usein tämä ottaa oman aikansa.) Tämä pakottaa meidät kysymään, mikä sitten on todellista hedelmää? Tulisiko nöyryys ja palvelijan luonne asettaa etusijalle? Tulisiko näin tehdä jopa ulkonaisen menestyksen ja näyttävyyden kustannuksella? Entä miten tämä sitten olisi saavutettavissa?

Tämä tapahtuu nähdäkseni kolmen asian, pyhyyden, integriteetin ja yhteyden kautta:

·       Pyhyys tarkoittaa sitoutumista henkilökohtaiseen puhtauteen elämässämme.

·       Integriteetti tarkoittaa sitä, että olemme samoja sisältä ja ulkoa päin.

·       Yhteyteen taas on aina hyvä pyrkiä, vaikka emme aina olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Tämä edellyttää elämämme ja palvelutyömme säännöllisin väliajoin tapahtuvaa uudelleen kalibrointia, jotta meidän oma toimintamme olisi linjassa yksi yhteen Jumalan valtakunnan kulttuurin kanssa.

Kysymys kuuluu, mistä haluamme olla tunnettuja?

Askelmerkit ovat selvät. Suhde ja läheisyys Jumalan kanssa tulee ensimmäisenä. Palvelutyö ei tule koskaan ensimmäisenä. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat. Omaksu siis palvelijan asenne. Uuden testamentin mukaan ei ole olemassa sellaista käsitettä kuin palveleva johtajuus. On vain palveleminen. Tätä on käytännössä se ”verraton tie”, josta Paavali puhuu.

 

Kuulumisesta ja eroamisesta

 Nuoruudessani (ja aika pitkään sen jälkeenkin) yleinen ajattelutapa oli pyrkiä rakentamaan ja vaikuttamaan paikallisseurakunnassa. Näin ainakin niissä viidesläisissä piireissä, joissa itse liikuin. Tätä pidettiin itsestään selvyytenä. "Kirkossa, kirkon puolesta ja kirkkoa vastaan", kuten Urho Muroma voimansa päivinä julisti. 

Joitakin vuosia sitten alkoi herätyskristillisten konservatiivien piirissä kuulua aiempaa huomattavasti enemmän äänenpainoja, joissa kehotettiin rakentamaan omalta tuntuvia jumalanpalvelusyhteisöjä kirkon sisälle. 

Nyt ollaan tilanteessa, jossa mietitään omien yhteisöjen perustamista siitä näkökulmasta, että varaudutaan kirkosta lähtöön, ei vain yksilöinä, vaan kokonaisina yhteisöinä. 

Siispä kolme kysymystä tällaista ratkaisua harkitseville:

1. Mieti, mikä pitää sinut nykyisessä yhteisössäsi. Mieti plussia ja miinuksia. Mitkä arvot ovat ratkaisevia? Aina on olemassa hyviä syitä erota jostain uskonnollisesta yhteisöstä, jos niin halutaan. Aina on myös hyviä syitä jäädä, jos niin halutaan. Uskonnollisesta yhteisöstä eroamisella sinänsä ei ole mitään itseisarvoa, mutta kannattaa olla realisti.
2. Entä mitä tapahtuu, jos eroat nykyisestä yhteisöstäsi? Millaisia seurauksia sillä olisi henkilökohtaisella tasolla sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti tai muuten tulevaisuuteen liittyen? Entä puolisosi, perheesi tai läheistesi kannalta? 
3. Tärkein kysymys viimeisenä: mitä tapahtuu eroamisesi jälkeen? Onko sinulla olemassa jotain konkreettista suunnitelmaa tai suuntaa, johon lähdet? Mieti myös vanhan ja uuden välistä suhdetta: millaista elämä "uusioperheessä" tulisi olemaan? 

Hedelmästään puu tunnetaan

 

Jeesus puhuu Vuorisaarnassa hengellisen työn hedelmästä, mitä voidaan soveltaa ihmiselämään muutenkin. Eikö olekin aika yllättävää, että Jeesus aloittaa tämän varoittamalla vääristä profeetoista?

Tämä termi ”väärä profeetta”, kr. pseudopropheetees esiintyy evankeliumeissa usein tässä muodossa. (Matt 24:12, 24, Mark 13:22 ja Luuk 6:26) Myös Johannes käyttää tätä termiä 1.Joh 4:1:ssä, jossa hän varoittaa uskomasta mitä tahansa henkeä. Vähän myöhemmin samasta asiasta käytetään nimitystä ”antikristuksen henki” (4:3). Ilmestyskirjassa toista Kristuksen eskatologista vastustajaa maan päällä kutsutaankin tällä samalla nimellä pseudopropheetees. (Ilm 16:13, 19:20 ja 20:10). Väärää profeettaa inspiroi siis antikristuksen henki. Susi-lammas -vertailua ajatellen esille tulee kysymys integriteetistä: väärien profeettojen kohdalla sisäpuoli ei vastaa ulkopuolista kuvaa henkilöstä.

Erityisesti kristillisen palvelutyön vaikutusta arvioitaessa ratkaisevaksi nousee kysymys hedelmän aitoudesta ja kestävyydestä. Lopputulos riippuu hedelmän tuottajan todellisesta luonteesta ja olemuksesta, mikä puolestaan vaatii alkuperän tunnistamista: mistä ”siemenestä” tämä vaikutus on saanut alkunsa? Käytännössä Jumalan puutarhassa voi kasvaa vain alkuperältään aitoja kasveja, jolloin sen tuottama hedelmäkin on kelvollista. Kaikki muu on joko turhaa tai peräti vahingollista. Ratkaisevaksi nousee siis Jeesuksen kehotus tehdä puu ensin hyväksi, niin se tuottaa hyvää hedelmää (Matt 12:33 ja Luuk 6:45).

Hedelmän tunnistaminen voi viedä aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä, jolloin ei saa tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Tästähän Jeesus varoittaa vertauksessa vehnästä ja rikkaviljasta (Matt 13:24-30 sekä 36-39). Tällöin varoitetaan hätiköityjen johtopäätösten tekemisen lisäksi myös Jumalalle kuuluvan tuomiovallan ottamisesta itselleen. Hedelmän alkuperä ratkaisee, eikä hedelmä ikään kuin ”muutu matkalla”. Aikaa myöten todellinen hedelmä kyllä tulee ilmi.

Väärien hengellisten ratkaisujen seuraukset voivat kuitenkin viedä hyvinkin pitkään, ennen kuin ne tulevat ilmi. Niiden kyteminen voi kestää pitkään ja uudet sukupolvet voivat tottua niihin ilman, että ymmärretään niiden turmiollinen vaikutus. Jossakin vaiheessa sitten, kun Jumalan tuomio näiden väärien valintojen kohdalla tulee ja niiden todellinen hedelmä tulee ilmi, on vaarana, ettei näitä tuomioita ja niiden keskinäistä syy-seuraus -suhdetta edes ymmärretä.

Todellisuus paljastuu lopulta: väärät profeetat eivät ole sitä, mitä he ovat sanoneet ja uskotelleet olevansa. Herää myös kysymys, mikä sitten on oikeaa, aitoa hedelmää? Jeesuksen ajatuksissa ihmisen sisäinen luonne on aina tärkeämpi, kuin hänen palvelutyönsä. Suhde ja läheisyys Herran kanssa on tärkeintä ja se määrää luonteenlaatumme. Luonne on tärkeämpää kuin lahjat ja luonne taas määräytyy alkuperän mukaan, joskin ihmisen elämänkokemuksen myötä tulleella oppimisella on myös oma merkityksensä. 

Tämä kohta todella haastaa kristillisen palvelutyön. Mikä on työmme todellinen hedelmä? Mistä me todella haluamme olla tunnettuja?

 

Kapinallisuudesta

 

"Niin kauan kuin muistan, olen aina halunnut olla gangsteri."

Näillä sanoilla alkaa Martin Scorsesen elokuva Mafiaveljet (Goodfellas).

Nuoruudessani minua eniten määrittävä ominaisuus oli kapinallisuus. Lapsuuteni oli ollut hyvin toisenlaista; monenlaisia koulu- ym. pelkoja erilaisine selviytymisstrategioineen. Murrosiässä, joskus 12-14-vuotiaana kaikki muuttui. Kapinallisuus siinä nuorisokulttuurisessa kontekstissa tuli identiteettiäni määrittäväksi piirteeksi. 

Brittiläisessä nuorisokulttuuriteoriassa (ns. birminghamilainen koulukunta) 1960-70-luvulla koko paradigman pohjana nähtiin olevan kapitalistisen järjestelmän synnyttämä ja ylläpitämä luokkayhteiskunta, jossa eri nuorisokulttuuriset tyylit nousivat ns. emokulttuurin arvoista ja käytännöistä. Näin siis tuon ajan marxilaisen kaikkitietävän näkemyksen mukaan, mikä melko suoraan kopioitiin Suomeenkin, vaikka Iso-Britannialla ja Suomella niin historialtaan kuin kulttuuriltaankin muuten onkin paljon eroavaisuuksia. Niinpä meilläkin aika raakasti nuoriso jaettiin yläluokka-alaluokka/porvaristo - työväenluokka -pohjaisesti poppareihin ja rokuihin (engl. mods - rockers). Ymmärrettävästi tämä teoria menetti relevanttiuttaan mitä pidemmälle 70-luvulla mentiin. 

Niinpä minunkin kapinallisuuteni haki siis sisältönsä työväenluokkaisista koviskulttuureista, rokuista eli rokkereista, rasviksista jne. Vastapuolena nähtiin ns. popparit - tai niin oletettiin, mutta käytännössä kaveerattiin kyllä yli rajojen. Tämä sama kuvio tulee hyvin esille esim. S.E. Hintonin tunnetussa nuorisokuvauksessa Me kolme ja jengi (Outsiders). Tämä sitten näkyi - ja sen tulikin näkyä - pukeutumisessa, käyttäytymisessä, arvoissa jne. Olin ns. nuori kapinallinen; pitkä tukka, nahkatakki ja rokuhousut (mikä termi ei avaudu muille kuin 50-luvulla syntyneille lahtelaisille).

Minun kohdallani uskoontulo 17-vuotiaana keväällä -74 toi tähän muutoksen, minkä monet ympärilläni noteerasivatkin. Monet minuuttani ja elämääni määrittävät asiat menettivät ikään kuin tehonsa ja tilalle tuli muita, terveempiä samaistumiskohteita. Meillä Jovilla (eräs evlut srk Lahdessa) oltiin 1970-luvun puolivälissä Jeesus-hippejä. Muutaman uskossaolovuoden jälkeen saattoikin sitten nähdä, miten kapinallisuus ei ollut oikeastaan hävinnyt minnekään. Se oli vain muuttanut muotoaan. Ehkä tämän tähden minun olikin niin helppoa löytää uusi identiteetti hengellisessä mielessä vallankumouksellisesta, karismaattisesta ja aggressiivisen lähetysintoisesta Jeesus-hippeydestä, mikä eroaa aika alilla perinteisestä körtähtävästä evlut mainstreamista.

Herätyskristillisessä kontekstissa kapinallisuus näkyikin tuon kirkollisen uskonnollisuuden ja sen traditioiden arvosteluna, joskus jopa halveksuntana. Itse asiassa vanhoilla herätysliikkeillä on pitkät perinteet tämän tyyppisestä "kapinallisuudesta". Toivottavasti myös tulevilla herätysliikkeillä. 

Omalla kohdallani nuoren uskovan oli edelleen vaikeaa asettua minkäänlaisten hengellisten(kään) auktoriteettien alle. Olin jo hyvin varhain uskoon tultuani perinyt jonkinlaisen "separatistisen dna:n" nuoruuteni hengellisiltä vaikuttajilta. Ehkä hieman idealistiselta kuulostaa, kun sanon sen näkyvän haluna löytää perimmäinen totuus ja sitoutua siihen, maksoi mitä maksoi, mutta näin sen näen. Näin yli viidenkymmenen uskossaolovuoden jälkeen huomaan sen edelleen vaikuttavan minussa - varmaankin niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä. 

Toisaalta eteen tulee myös vaikeus erottaa kapinallisuus aidosta kiivaudesta totuuden puolesta. Onko kyse vain siitä, millaisen ulkoisen kulttuurisen muodon nuo raamatulliset totuudet meidän keskellämme saavat? Vai olisiko niin, että juuri näiden em. raamatullisten totuuksien tulisi saada muokata kulttuuriamme? Annammeko Jumalalle vapauden olla Jumala vai pyydämmekö Häntä vain siunaamaan sen, mitä teemme? Tällainen kysymyksenasettelu tekee koko jutusta entistä vaikeamman ja myös vaarallisemman, koska kuka ikinä lähtee seuraamaan tätä ajatusta "annetaan Jumalan olla Jumala", hän tulee edelleen leimatuksi mieleltään järkkyneeksi höyrypääksi virallisen uskonnonharjoituksen ja sen pitkäikäisten instituutioiden taholta. 

Eikö Elia profeettana edustanutkin ilmiselvää kutsua kapinallisuuteen suhteessa iisebeliläiseen baal-uskonnollisuuteen? Eli kuka sitten loppupelissä olikaan se kapinallinen? Sekö, joka on jossain vaiheessa poikennut pois alkuperäiseltä polulta, alkaen rakentaa omaa rakennustaan, vai sekö, joka etsii epätoivoisesti tuota alkuperäistä polkua? (Vrt. Jer. 6:16.)

Kapinallisuus näyttää kuljettavan mukanaan myös tiettyä elitististä eetosta; nämä "rebellit" ovat "aidompia" ja "rehellisempiä", kuin nuo "muut", tavikset. Luulen tämän olevan jokaisen "esikois"-liikkeen vaara ja niin usein myös lankeemus. Nuo "muut" ovat "tavallista kirkkokansaa", paikoilleen jämähtäneitä, uskonnollisen hengen vallassa nukkuvia, jotka ovat kaikkea ravistelevan herätyksen totisessa tarpeessa. 

Raamatusta löytyy kuitenkin, Elian ohella, myös toisenlainen ja yhtä varteenotettava esimerkki suhtautumisesta kapinallisuuteen. Se on nuori kuningas Daavid, joka hänelle luvatun kuninkuuden toteutumisen jätti täysin sen Lupaajan käsiin. Daavid ei käytännössä menetellyt kapinallisen tavoin, vaikka niin syitä kuin tilanteitakin olisi ollut. 

Tämä Daavidin elämän tutkiminen, jota pari vuotta sitten kotiraamiksessa harjoitimme, on itselleni merkinnyt viimeistenkin kapinallisuuden sotakirveiden hautaamista. On kaksi eri asiaa tehdä Jumalan tahto ja olla kapinallinen. Antaa siis Jumalan olla Jumala ja jätetään asiamme Hänen käsiinsä.

Tämän valaistumisen jälkeen olen sitten bongannut itseni antamassa sellaisia kuuliaisuuden, alistumisen ja sopeutumisen neuvoja nuoremmille, joita vielä kymmenkunta vuotta sitten en olisi uskonut antavani - kuitenkin korostaen täydellistä kuuliaisuutta Pyhälle Hengelle. 

Lopulta käy nimittäin niin, kuten Jeesus sanoi Pietarille, että kun olet nuori, niin menet ja teet, mitä tahdot, mutta vanhemmiten, kun sinua on koulutettu ja huomaat, miten paljon itse olet saanut anteeksi, niin sinä itse ojennat kätesi ja Toinen vie sinua, jopa sinne, minne et itse haluaisi mennä. Tässä vaiheessa sielu löytää levon, jossa se tyyntyy ja johon se tyytyy. Lopulta oleellisen tärkeää on, että Herra pääsee koskettamaan ja parantamaan sitä kapinallisuuden alkujuurta.

    

Paranemisesta

 "Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon." (Job 42:10)

Jobin ystävät eivät olleet olleet Jumalan mielen mukaisia neuvonantajia, eivätkä he olleet puhuneet Jobista itsestään, sen enempää kuin Jumalastakaan oikein. Jumala kehotti heitä - heidän oman tilanteensa takia - hakeutumaan edelleen Jobin seuraan. mutta nyt eri asenteella. Heidän tuli uhrata puolestaan polttouhri, joka yleisesti uhrattiin omien syntien edestä. Sen lisäksi Jobin tuli rukoilla heidän puolestaan.

Mielenkiintoinen tilanne, jossa kaikkien osapuolten tuli nöyrtyä.

Jobin itsensä kannalta vaikutus oli merkittävin. Kirjoittaja nimittäin kertoo, että sen kautta, että Job nöyrtyi rukoilemaan huonoiksi sielunhoitajiksi osoittautuneiden ystäviensä puolesta, Jumala vapautti Jobin itsensä monista häntä sitoneista asioista. Tarkempi käännös yllä olevasta jakeesta voisi olla: "Herra käänsi jälleen Jobin vangittuna olemisen". 

Jumala vapautti ja paransi Jobin. Seurasi Jobin elämän ennalleen asettaminen. 

Eräs tärkeä tapa parantua on rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kritisoineet sinua. Älä siis kanna kaunaa ja närkästymistä, äläkä pidä mielessäsi mitään ketään vastaan, koska juuri se estää sinua paranemasta. Nöyrtymisen kautta Jumala tuo oman rauhansa ja tahtonsa mukaisen järjestyksen sekä omaan sisäiseen maailmaasi että ihmissuhteisiisi.