Turhat väittelyt ja astia arvokkaaseen käyttöön

 

2. Timoteuskirjeen 2. luvussa Paavali puhuu ihmisestä, joka puhdistaa itsensä tietyistä vääristä asioista, jolloin hänestä tulee ”astia arvokkaaseen käyttöön”? (jae 21) Tässä yhteydessä Paavali on juuri kehottanut olemaan kiistelemättä sanoista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. (Tällaisia voisivat olla esim. jonkun yhteisön omat korostukset tai kaanaankieliset ilmaisut.) Semantiikka ei siis rakenna (ainakaan tässä yhteydessä). Päinvastoin, se koituu kuulijoiden turmioksi. Pysy siis erossa epäpyhistä ja tyhjistä puheista, apostoli sanoo. Ne kun eivät tuota kunniaa Jumalalle ja niiden puhujien elämässä taustalla näyttää olevan usein asioita, joita ei ole kunnolla selvitetty. Näiden puheiden vaikutus on Paavalin mukaan verrattavissa syöpään. Kovia sanoja Paavalilta.

Asian vakavuuden lisäämiseksi kannattaa huomata se, että keskustelut ja väittelyt käydään aina viime kädessä ”Jumalan edessä” (jae 14). Oikea keskusteluilmapiiri ja kommunikaatiokulttuuri syntyvät vain Jeesuksen herruuden alla. Muista siis, kenen edessä keskustelet!

 

Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä.

 

Myöhemmin samassa luvussa Paavalin kehotus on, että kannattaa välttää tyhmiä ja taitamattomia (kr. apaideutos, kasvattamaton, sivistymätön, epäasiallinen) väittelyjä, jotka synnyttävät vain riitoja. Tähän voidaan liittää myös sana kuriton, esimerkkinä vaikka kuriton lapsi, joka on jäänyt vaille kunnon kasvatusta ja jolle ei ole asetettu rajoja. Riidat syntyvät näiden ihmisten sanojen, mutta myös heidän tapojensa ja asenteidensa kautta. Näihin ei kristityn kannata sekaantua. Hengellisesti puhuen, ne eivät johda mihinkään. Voit voittaa väittelyn ja silti olla väärässä. Paavalin lääke näihin hengellisiin lastentauteihin on asiallinen ja hengellisesti kypsä paimenuus.

 

”Koko: valtava – sisältö: nolla.”

 

Vanha Paavali on muistuttanut samoista asioista nuorelle Timoteukselle jo aiemminkin (1.Tim. 6:3-6). Sairaalloisen halun väittelyyn ja sanasotaan sekä ”sanakiistojen kipeyden” taustalla on usein ihmisen ”paisuneisuus” (kr. typhoo) eli kerskailu, ylpeily ja ylimielisyys, joka onkin itse asiassa typeryyttä. Mikä tähän on syynä, se on oma kysymyksensä. Joka tapauksessa tällainen ihminen on hylännyt ne ainoat parantavat sanat, jotka tulevat Herralta, ja Jumalan tahdon mukaisen elämän. Hän on riidanhaastaja, joka syttyy liekkeihin semanttisista kiistoista sanoista. Tällaisiin sopii hyvin sanonta: ”koko – valtava, sisältö – nolla”. Tällaisesta syntyy vain kateutta, riitaa, pilkkaamista, pahoja epäluuloja ja alituisia kinasteluja niiden kesken, joilla on todellisuus hämärtynyt ja jotka ovat sekä eksyneitä että turmeltuneita itsekin. Jonkinlainen hengellinen degeneraatio siinä on kuvattuna.

Joutava jaarittelu on usein merkki henkilön omasta eksymisestä ja jopa hänen harjoittamastaan eksytyksestä (1.Tim. 1:3-7). Tässä tapauksessa kyseessä lienevät olleet Raamatun ulkopuoliset, mutta seurakunnan sisällä sijaa saaneet käsitykset, joihin tulee suhtautua tiukan kriittisesti, tarvittaessa jopa kielteisesti. Paavalin käyttämä sana ”loputtomia” kuvaa hyvin tilannetta, josta ei päästä puusta pitkään, vaan jumiudutaan pitkiksi ajoiksi hedelmättömiin väittelyihin. Taustalla voi olla myös epämääräisiä ja osin tiedostamattomiakin motiiveja saada itse opettaa ja puhua, vaikka siihen ei olisikaan sen enempää kutsua kuin edellytyksiäkään. Mikäli seurakunnassa ei ole kunnollista Sanan opetusta, nämä asiat voivat aiheuttaa paljon vaikeuksia seurakunnan sisällä.

 

Kuriton tyhjänpuhuja ei yleensä kykene alistumaan minkään auktoriteetin alle.

 

Samanlaisia ohjeita Paavali joutuu antamaan myös Kreetalla vaikuttaneelle Tiitukselle. Paavalin mainitsemat ”kurittomat, tyhjänpuhujat ja eksyttäjät” ovat niitä, jotka aiheuttavat ongelmia ja sekaannusta seurakunnassa (Tiit. 1:10-11). Tyhjänpuhuja tässä tarkoittaa kapinallista ja tottelematonta, joka ei halua alistua minkään auktoriteetin alle, vaan haluaa olla itsepäisesti itsenäinen, jopa eksytykseen ja laittomuuteen asti. Tällaisille ei tule millään perusteilla antaa mitään sanansijaa tai sananvaltaa seurakunnassa, vaan heidät on hiljennettävä heidän yhteyttä hajottavan ja eksyttävän vaikutuksensa takia.

Kirjeen loppupuolella on myös henkilökohtainen ohje erityisesti valtakunnan työntekijälle (Tiit. 3:9-10), mutta myös kenelle hyvänsä kristitylle: älä sekaannu mihinkään turhiin ja hedelmättömiin väittelyihin. Päinvastoin, nuhtele sellaiseen syyllistyviä ja mikäli se ei auta, katkaise yhteys tällaiseen ihmiseen kokonaan.

 

Tuhannen taalan kysymys.

 

Ns. tuhannen taalan kysymys on, mikä saa nämä ”sanakiistojen kipeät” väittelijät menettelemään näin? Mitkä ovat juurisyyt ja motiivit taustalla? Mistä juontaa juurensa se paisuneisuus ja omahyväisyys tai kurittomuus ja kyvyttömyys asettua auktoriteetin alle? Mikä saa ihmisessä aikaan jopa sairaalloisen halun väitellä ja kinastella loputtomasti? Entä miten tämä kaikki liittyy monien kristittyjenkin käyttäytymiseen sosiaalisessa mediassa?

 

Miten vastata ”tyhmälle”?

 

Sananlaskujen kirjan 26 luvussa on kaksi paikkaa, jotka ensilukemalta vaikuttaisivat sulkevan pois toisensa. Toisessa kehotetaan olemaan vastaamatta tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettet olisi hänen kaltaisensa sinäkin” (jae 4). Toisessa taas nimenomaan kannustetaan vastaamaan tyhmälle hänen typeryytensä mukaan, ”ettei hän pitäisi itseään viisaana” (jae 5).

Usein kun seuraa erilaisia somekeskusteluja, sitä miettii, kumpaa näistä pitäisi soveltaa käytäntöön?

Valitettavan usein näitä turhia väittelyitä käyvät myös kristityt.