Lutherista...

Luther näyttäytyy historiankirjoituksen valossa tietyllä tavalla ristiriitaisena hahmona. Toisaalta hänessä on selvästi tunnistettavissa nykykielellä sanottuna proaktiivinen muutosjohtaja, joka määrätietoisesti ja taitavasti vie alkamansa asian päätökseensä saakka. Tässä roolissaan hän on selvästi ääri-ilmiöiden tasapainottaja (esim. suhteessa Johann Agricolaan ja antinomismiin; lain kolmas käyttö). Toisaalta hän taas vetää hyvin tiukkaa, suorastaan ahdasmielisen suvaitsematonta linjaa kohtaamiaan teologisia toisinajattelijoita kohtaan (esim. anabaptistit tai Zwingli). Hän on reaalipoliitikko, joka selvästi ymmärtää sen, ettei hänellä (eikä hänen edustamallaan liikkeellä) yksinkertaisesti ole varaa Thomas Müntzerin millenialististen visioiden kaltaisiin haihatteluihin. Niinpä hän aidon reaalipoliitikon tavoin asettui ruhtinasten puolelle kansan kapinaa vastaan. (Liekö sama kuvio toistunut myöhemmin esim. Suomessa v. 1918 tapahtumien yhteydessä?)  Hänellä on myös rohkeutta suoraan ja ääneen todeta teologisille opponenteilleen, että "teissä on eri henki kuin meissä". (Tätä argumenttia ei Ukko-Muroman jälkeen olekaan tainnut kukaan rohjeta käyttää Suomen kirkollisessa keskustelussa.) 

Edellisen pohjalta tulee tietysti ilmeinen kiusaus leimata Luther vastustajat ja jopa arat kyseenalaistajatkin armotta maan rakoon jyrääväksi diktaattoriksi, jonka vastustajat hukka perii, jolleivät käänny niskoitteluistaan. Pitivätpä jopa jotkut luterilaisetkin Lutheria taipumattomana ja itsepäisenä kun keskusteltiin ehtoollisopin nyansseista Zwinglin & co kanssa. Philip Melanchton näyttääkin olevan monessa kohtaan paljon avarakatseisempi ja sovittelevampi. Erasmus Rotterdamilainen, jota voidaan syyttä pitää Lutherin kaikkein haastavimpana vastustajana, piti Lutheria jotensakin keskinkertaisena, joskin itsepintaisena henkilönä, joka ei liiemmin näyttänyt arvostavan teologista tai muutakaan oppineisuutta. Erasmuksen ja hänen seuraajiensa (kristillisen) humanismin pohjalta nimittäin syntyi paljon sellaista, jota nyky-Eurooppa pitää merkittävänä perintönään (mukaan luettuna myös tämän päivän luterilaiset).

Wittenbergin yliopisto oli Lutherin reformaatioajattelun hautomo, jossa hän oppituolistaan käsin työsti omia teologisia teesejään ja teroitti sanallisen säilänsä huippuunsa paavin kirkkoa vastaan. Wittenbergin ulkoisesti vaatimattomia puitteita vasten niin Lutherin kuin Melanchtoninkin vaikutus näyttäytyykin oikeissa mittasuhteissaan. Toisaalta (tai ehkä juuri tästä syystä) Wittenberg muodosti erinomaisen teologisen hautomon koko evankeliselle liikkeelle sen alkuvaiheessa. Sen opettajakunta oli opinnoissaan edistynyttä, nuorta ja asiastaan innostunutta. Sanalla sanoen Wittenberg edusti teologisen osaamisen huippua tuon ajan Euroopassa, mikä osaltaan selittääkin Lutherin menestyksen. Yliopisto on siis ainakin joissain historian vaiheissa saattanut edustaa todellista muutosvoimaa hengellisessä kentässä.

Niinpä monissa tuon ajan opillisissa tai käytännön teologisissa kysymyksissä Wittenbergin yliopiston väki asettui Lutherin taakse, kuten kävi esim. anekauppakysymyksessä. Tällaisten linjanvetojen tuloksena wittenbergiläisissä syntyi ajatus teologian harrastamisesta "uutena tienä" (via moderna). Kirkollinen traditio uskallettiin nyt tarvittaessa kyseenalaistaa, mikäli sille ei löytynyt tukea raamatullisesta lähdekirjallisuudesta. Tämä liittää evankelisen liikkeen reformaatioajattelun renessanssin uuteen kriittiseen ajatteluun, joka sitten väistämättä vei törmäyskurssille katolisen kirkon kanssa. Onneksi oltiin Roomasta katsottuna kaukana pohjoisessa ja onneksi paavi selvästi viivytteli toimissaan Lutherin & co kanssa. Näin uusi hapatus pääsi hapattamaan (lähestulkoon) koko taikinan. Tosin siinä sivussa sotkettiin häikäilemättä jalkoihin reformaation kolmas haara, josta kyllä sitten aikanaan sukeutui koko se anglosaksisen kristillisyyden valtavirta, jota evankelikaalisuudeksi kutsutaan. Kuka se nyt olikaan, joka sanoi marttyyrien veren olevan seurakunnan kasvun siemen? (Luterilaisuudesta taas esim. tunnettu kirkkohistorioitsija Kaarlo Arffman käyttää termiä ”kadonnut eurooppalainen kristinuskon tulkinta”.)

No, käytännössä tämä 500 vuotta sitten tarkoitti irtaantumisesta skolastisen (ja erityisesti Tuomas Akvinolaisen) teologian perinteestä, mikä ei tietenkään ollut mikään piece of cake. Samalla sitä tultiin irtaantuneeksi myös siitä kanonisesta kirkko-oikeudesta, joka sääteli koko silloisen läntisen kirkon elämää ja toimintaa. Tässä projektissa Luther ehdottomasti tarvitsi wittenbergiläisten kollegojensa apua ja sopu piti säilyttää hinnalla millä hyvänsä (tai ainakin melkein). Tosin vanhaa viidakon sananlaskua lainaten, joku voi kyllä (helpostikin) lähteä jostain –laisuudesta, mutta sen vanhan -laisuuden lähteminen miehestä itsestään lieneekin sitten jo vaikeampi juttu. Mielestäni tämä näkyy Lutherissa, joka hänkin oli vain aikansa lapsi. Protestanttinen reformaatiokin, Luther & co mukaan luettuina, on ehkä syytä nähdä isommassa kuvassa ”vain” katolisen Euroopan sisäisenä kiistana.

Murroksen vuosina siis wittenbergiläinen yhteisrintama säilyi jotakuinkin rikkoutumattomana. Kuitenkin jo tuolloin esiintyi väitteitä, ettei Luther suostunut kuuntelemaan muita, vaan kuvitteli omaavansa jonkinlaisen monopoliaseman suhteessa Raamatun ilmoituksen totuuteen. Näin esim. Johannes Eck, jonka kritiikki voitiin toisaalta helposti sivuuttaa "paavillisena panetteluna". Mutta kun sama syytös nousee myös omien joukosta, tilanne saa uusia, jopa sisällissodan omaisia sävyjä. Kuitenkin esim. kiistassa Karlstadtin kanssa yliopistoväki asettui siinäkin Lutherin tueksi. Niin Karlstadt kuin monet muutkin toisinajattelijat saivat lähteä, mikä ei ollut ihme; sahasihan Karlstadt monilla kommenteillaan ja toimillaan omaa akateemista oksaa ja oli siten kiusallinen rauhanhäiritsijä kunnianarvoisalle yliopistoväelle. Kyynisemmin voitaisiin todeta, että juuri näin menettelee tuo alussa mainittu proaktiivinen muutosjohtaja, jossa on sekä reaalipoliitikon että vallanhaluisen oligarkin vikaa. Kun uskonnollinen johtajuus etenee tarpeeksi pitkälle, otetaan käyttöön esim. jumalanpilkka- tai Pyhän Hengen pilkka-argumentit. 

Myöhemmin monet uudet ajatukset niin renessanssin ja sen pohjalta nousseen varhaisen humanismin kuin kalvinilaisuuden ja reformoidun kristillisyyden piiristä muutenkin haastoivat perinteisen luterilaisuuden. Kalvinilainen Geneve kyettiin vielä joten kuten torjumaan, mutta uudet ajatukset Strassburgista aiheuttivat suoranaista hajaannusta Wittenbergin oppineiden piirissä. Kuitenkin nämä rationalistisen ajattelun ensimmäiset idut kyettiin Melanchtonin (sic!) johdolla torjumaan. Tässä kohtaa tulee taas kerran esille ne erilaiset raiteet, joilla niin Luther kuin Melanchtonkin joissain kohtaa mennä kolisuttelivat. Mihinkään avoimeen ristiriitaan nämä veljet eivät kuitenkaan koskaan ajautuneet, mikä olisikin merkinnyt koko evankelisen liikkeen vieläkin suurempaa hajaannusta. Samoin Luther näyttää hyvin ymmärtäneen Wittenbergin oppineiden tuen välttämättömyyden asialleen (siinä, missä Saksin vaaliruhtinaankin).

Ajatuksia pastoraalisuudesta

Aina silloin tällöin asioidessani omassa kristillisessä lähikirjakaupassani naispuolinen myyjä kysyy minulta ostoksiani maksaessani, olenko pastorina jossain seurakunnassa. Tämä on toistunut ainakin kolme kertaa, joista kaksi kertaa peräjälkeen. Joka kerran olen vastannut hänelle, että en, en ole pastoriona missään tunnustuskuntapohjaisessa rekisteröityneessä seurakunnassa. Kun häneltä kysyy syytä tähän toistuvaan kysymykseen, syynä on kuulemma se, että hän tarkistaa voiko antaa minulle pastorille kuuluvan alennuksen. 

No niin, en siis ole pastori, enkä kinua mitään alennuksia, vaan voin vallan hyvin ostaa ostokseni ihan normihintaan. Hiljaa mielessäni päättelen hänen enemmänkin haluavan vain sijoittaa minut johonkin laatikkoon. Monille meistä kristityistä kun tällaiset tittelit ovat niin kovin rakkaita. 

Mutta mistä siinä pastoriudessa oikeastaan on kysymys. Etymologisesti sana pastori tulee latinan kielen sanasta pastor, mikä tarkoittaa paimenta. Pastoriudessa on siis tältä pohjalta ajateltuna kyse paimenuudesta. Paimen on joku, joka haluaa tai jopa katsoo velvollisuudekseen (so. kutsumuksekseen) huolehtia muista. Jeesus sanoo, että on olemassa hyviä paimenia (jollaisesta Hän itse on arkkityyppi), jotka pitävät lampaistaan hyvää huolta, ovatpa jopa valmiit antautumaan vaaroihin tai antamaan henkensä lampaidensa puolesta. Jeesus myös kertoo, että on olemassa pelkästään palkattuja paimenia, jotka tekevät vain välttämättömän palkkansa eteen, eivätkä aina sitäkään. 

Laajennetaanpa sitten näkökulmaa pastoriudesta pastoraalisuuteen, jolla ymmärrän seurakuntakontekstissa tarkoitettavan hengellistä vanhemmuutta yleensä - hengellistä isyyttä ja äitiyttä. Pastoraalisuus on jotain, mitä ihminen ei saa hankittua opintojen tai statuksen tai jonkin muun ulkoisen seikan perusteella. Esim. opinnot voivat antaa - ja periaatteessa antavatkin - henkilölle lisäresursseja ja työvälineitä toteuttaa tätä kutsumustaan, mutta ne eivät ole se asian ydin. Kenestäkään ei tule pastoraalista persoonaa johonkin kristittyjen yhteyteen jonkin tittelin tai puhtaasti asemaan perustuvan johtajuuden myötä. Nämä seikat voivat toteutua samassa persoonassa, mutta kyseessä ei ole automaatio, eikä vakio. Kyse on hengellisestä kypsyneisyydestä ja kasvusta. 

Sanomattakin on selvää, että aidolle pastoraalisuudelle on olemassa huutava tarve tänä globaalin huutolaislapsen aikakauden keskellä. Ajattelen aidon paimenuuden tarpeen olevan kaikkein akuuteinta ja kipeintä nuorten aikuisten parissa. Meidät tulevat lähitulevaisuudessa haastamaan ne pystymetsästä uskoontulleet nuoret aikuiset, joilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa kristilliseen populaarikulttuuriimme, mutta jotka ovat yksinäisyydessään ja ahdistuksessaan kohdanneet Jeesuksen. Mistä heille löytyy yhteisö, jossa he voivat olla, epäillä, tuskailla, mutta samalla juurtua ja kasvaa kristittyinä - ilman, että pakottaisimme heitä omaksumaan meille niin rakkaan kristillisen kulttuurin kaavun? 

Vanhat muistijäljet alkavat aktivoitua. Jo 90-luvun lopulla, tehdessämme pienellä porukalla rukouskävelyjä kotikaupunkimme öisillä kaduilla, koin Herran puhuneen minulle siitä, miten Hän omalla ajallaan tulee herättämään apostoleja, profeettoja, evankelistoja ja esirukoilijoita niiden nuorten joukosta, joita tämä yhteiskunta (ja siihen niin hyvin integroituneet kristityt) pitää toivottomina luusereina. Käy niin kuin Jeesus sanoi oman aikansa uskonnollisille johtajille: "Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä."

Seurakunnan Herra haluaa siis seurakunnan istutettavaksi Helsingin Kallioon, teologiseen tiedekuntaan ja Tampereen Vastarintaklubille. Ylioppilaslehti on (heti Hesarin jälkeen) eräs antikristillisimpiä julkaisuja maassamme ja jos sen juttujen pohjalta pitäisi tehdä tulevaisuuden skenaarioita, niin Jumala olkoon meille armollinen. Niinpä yliopistomaailma on siis oiva lähetyskenttä tänä päivänä. Hän haluaa, että näissä Hänen seurakunnissaan - jotka ovat osa Hänen ruumistaan, jonka pää Hän on - toteutuu aito, raamatullinen pastoraalisuus. Sellainen hyvä paimenuus, jollainen Hän on, on aidon seurakunnan tuntomerkki. Tässä meillä on vielä matkaa kuljettavana, mutta Herra on jo liikkeellä. Usein Hän ensin antaa tuskan ja paineen näiden ihmisten puolesta joillekuille meistä. Näin Hänen vaikutuksensa leviää Hänen ruumiissaan, joka on seurakunta.

Niinpä jokainen, joka kokee piston sydämessään tässä kohtaa, ottakoon ja ryhtyköön toimeen. Siteeraan taas kerran - väsyksiin asti - luterilaista toisinajattelija Anssi Simojokea, joka kirjassaan Paimenkirje kirjoittaa siitä, miten nykypaimenten ääni hukkuu aikamme moniarvoiseen kakofoniaan. Niinpä on aika lampaiden itse kirjoittaa paimenkirjeensä. Tämä on nyt sellainen. 

Pohdiskelua parin kirjan pohjalta

Lähtökohtaisesti voimme kai ajatella niin, että elämme Suomessa (niin kuin koko läntisessä maailmassa) jälki- tai myöhäismodernia aikaa, jolle on ominaista uskonnollisuuden alueella toisaalta perinteisen institutionaalisen uskonnollisuuden heikkeneminen ja toisaalta uudenlaisen uskonnollisen tarjonnan lisääntyminen. (Tosin muualla esim. läntisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaava kehitys on ottanut paikkansa jo huomattavasti Suomea aiemmin.) Joku onkin kutsunut jälkimodernia aikaa myös jälkikristilliseksi ajaksi tässä suhteessa. Uskonnollinen sitoutumattomuus on kasvanut, mikä näkyy siinä, että samaan aikaan kun kirkon jäsenmäärä on laskenut, niin ei minkään muunkaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsenmäärä ole samassa suhteessa kasvanut. Vaikuttaa ehkä hieman ristiriitaiselta, mutta konservatiivista raamatuntulkintaa painottava helluntailais-karismaattinen kristillisyys menestyy idän uskontojen ja esoteeristen liikkeiden rinnalla. Kuitenkin edelleen liki 80% suomalaisista kuuluu kirkkoon, mikä eurooppalaisessa vertailussa on korkea luku. 

Tällaisia ajatuksia nousee esille kun lukee Aappo Laitisen toimittamaa kirjaa Kristinusko Suomessa (Suomen Teologinen Kirjallisuusseura, 2006) sekä Kimmo Ketolan kirjaa Uskonnot Suomessa (Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 102, 2008). Molemmat tutustumisen arvoisia kirjoja, ns. "suolan kanssa". Mitään profeetallista aineistoa ne eivät sisällä, mutta antavat hyvää näkökulmaa siihen, missä ollaan Suomessa menossa.

Sisällöllisesti merkittävämpää on kuitenkin se, että yleisesti ottaen suomalainen ei enää välttämättä usko niin kuin kirkko opettaa, vaikka itse edelleen kuuluisikin kirkkoon. Kertooko tämä sitten kirkkoon (tai ylipäätään mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan) kuulumisen merkityksen (ns. paperijäsenyys) vähenemisestä? Perinteisesti tätä ilmiötä on kutsuttu sekularisaatioksi, mikä puolestaan on nähty eräänä modernisaation loogisena jatkumona; uskonnon merkitys vähenee samaan aikaan kun kehitys (esim. teknologian alueella) muuten menee eteenpäin. Uskonto on menettänyt sosiokulttuurista merkitystään ja siirtynyt entistä enemmän yksilön yksityisasiaksi. Sekularisaatioon liitetään usein myös ns. uskonnon heikkenemisteesi, mikä nähdäkseni voidaan kyseenalaistaa niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Ihmisten uskonnollisuus ei välttämättä ole hävinnyt mihinkään; se on vain muuttanut muotoaan ja hakeutunut uusille urille. Puhutaankin ns. uskonnon metamorfoosista. Perinteisten kristillisten yhteisöjen kannalta ongelmaksi tässä muodostaa niiden sanoman ja toiminnan vetovoima; ohjautuuko postmodernin ihmisen uskonnollinen etsintä kirkkoihin vai minne? Koetaanko niiden antamat vastaukset ihmisten uskonnollisiin kysymyksiin relevanteiksi vai haetaanko vastauksia (ja apua) jostain muualta? Nähtiin tämä trendi sitten hyvänä tai ei, niin tällä pelikentällä monien yhteisöjen olemassaolon oikeutus (sekä niska limassa puurtavien pastorien toimeentulo) käytännössä ratkaistaan.

Nykyihminen suorastaan janoaa kokemuksellisuutta ja sosiaalisia suhteita, eikä niinkään kaipaa enää traditioita. Joka tapauksessa tunnekokemus ajaa niin järjen kuin perinteenkin ohi, suorastaan yli. Samaan aikaan on tarjolla maailmankatsomusten "seisova pöytä", josta jokainen voi hakea ja rakentaa mieleisensä elämänkatsomuksellisen annoksensa mielensä mukaan. Pääasia on, että se sopii minulle, kolahtaa ja tuntuu hyvältä, eikä kenekään (etenkään kirkonmiehen) siihen kannata väittää vastaan. Uskonnollinen moniarvoisuus ja siihen liittyvä ehdoton suvaitsevaisuuden vaatimus onkin eräs aikamme eniten arvostettuja teesejä, suorastaan "pyhän lehmän" kaltainen absoluuttinen todellisuus. Hierarkkinen kirkollinen järjestelmä ei tässä kohtaa enää näyttäydy kauhean houkuttelevana. Uudenlainen henkisyys, spiritualismi valtaa alaa ja tämä usein nähdään aiemman uskonnollisuuden (esim. kirkollinen luterilaisuus) vastakohtana. Käytännössä tämä näkyy esim. erilaisena new age-harrastuksena, toisaalta esim. itämaisina uususkontoina, mutta toisaalta myös vanhojen, jo kuopatuksi luultujen aatteiden ja -ismien uudelleen esiin kaivamisena. (Esim. gnostilaisuus, Da Vinci-koodi yms.) Ehkä myös teologian piirissä yleistynyt varhaiskristilliseltä ajalta peräisin olevien gnostilaisten tekstien harrastuskin on nähtävä osana tätä kehitystä? (Esim. Juudaksen evankeliumi, Tuomaan evankeliumi sekä Nag Hammadin tekstit.) 

Oltiin itse yhtenäiskulttuurikäsitteestä, sen aiemmasta olemassaolosta tai olemattomuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin jotain on ajassamme selvästi muuttunut aiempaan nähden. Puhutaan ns. yhteisöllisen muistin katoamisesta; meitä ei enää sido mikään meitä edeltäneisiin sukupolviin. Me tunnumme elävän jonkinlaisessa seisovassa, niin historiattomassa kuin tulevaisuudettomassakin tilassa. Niinpä uskontoa ei enää peritä esim. vanhemmilta, vaan kukin luo itse oman uskonnollisen identiteettinsä itse valitsemistaan aineksista. Joku voi nähdä tässä tilanteessa kristillisten yhteisöjen tehtävänä pitäytymisen pelkästään katoamassa olevan kirkollisen perinteen/perimän siirtämiseen seuraavalle sukupolvelle. Kristinuskosta on tällöin vaarana tulla jonkinlaista traditioiden apologiaa, jolloin menetetään seurakunnan apostolinen dna tilanteessa, jota monet eivät enää näe vain jälkikristillisenä, vaan jopa esikristillisenä. 

Suomen erottaa esim. muista Pohjoismaista kuitenkin kirkon sisäpuolella vaikuttavat kirkolliset herätysliikkeet, joiden toiminta käytännössä tapahtuu (paljon parjattujen) herätysliikejärjestöjen kautta. Monet niistä vaikuttavat kuitenkin nykyään enimmäkseen varttuneemman väestön piirissä, minkä jokainen voi jo ihan silmämääräisestikin todeta. Samoin näyttää perinteisen kirkkokunnallisen kristinuskon vaikutus olevan vankinta maaseudulla, kun taas suurissa urbaaneissa asutuskeskuksissa tämä vaikutus heikkenee. Näyttää siltä, että evankelisuus ja laestadiolaisuus ovat herätysliikkeistä parhaiten kyenneet siirtämään perinnettä nuoremmalle sukupolvelle. Toisaalta tällä hetkellä ensin mainittua rasittaa sen joutuminen kirkon johdon epäsuosioon mm. vanhakantaisen virkanäkemyksen takia. Viime mainittu taas näyttää olevan oman yhteisöllisen sekularisaatioprosessinsa keskellä. Kummassakaan tapauksessa tämä ei tietenkään automaattisesti tai välttämättä tarkoita niiden nuoriin kohdistuvan vetovoiman vähentymistä. 

Hengellisesti ajatellen tulevaisuus näyttäisi siis olevan sen, kuka pystyy parhaiten vastaamaan nykyihmisen niihin kysymyksiin, joita hänellä on - ei niihin, joita hänellä ei ole, mutta joihin jollain kirkolla tms. näyttäisi olevan jotain vastauksia. Puhutaan modernin maailman subjektiivisesta käänteestä; nykyihminen haluaa itse olla oman elämänsä auktoriteetti, jota varten muu elämä ja maailma (esim. uskonnollinen todellisuus) ovat olemassa. Tärkeimmäksi arvoksi muodostuu autenttinen yhteys omaan sisimpään ja sen löytäminen. Tässä mielessä ihmisen suhde ja kaipuu yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen eivät näytä hävinneen mihinkään. Nyt vain eletään uudenlaisessa kilpailullisessa markkinatilanteessa, johon nyt vain on sopeuduttava, oli se sitten kivaa tai ei. 

Virtanen teologipäivillä

Monenmoista tapaamista ja keskustelua sisältyi siihen päivään, kun Virtanen oli eksynyt paikallisille teologipäiville. Heti alkuesittelyssä oli ilmaantunut ongelmia. Tilanne toi Virtasen mieleen riikinkukkojen tepastelut Kööpenhaminan Tivolissa, kun ne pörhistelivät sulkiaan, pyrstöjään ja töyhtöjään. Kuka oli hiippakunnan tuomiokapitulin toinen sihteeri, kuka oman yhdyskuntansa paikallisseurakunnan johtava saarnaaja, kuka raamatunkäännöskomitean varajäsen tai oman pastorin työnsä ohella teologisen seminaarin tuntiopettaja jne.

Niinpä Virtanenkin oli esitellyt itsensä "Jeesuksen opetuslapseksi", josta hän oitis oli saanut pyyhkeitä eräältä vapaan suunnan pastorilta (mikä oli sinänsä yllättävää). Virtanen kun oli tämän pastorin mukaan "liikkeellä hämärän mandaatilla".

Mutta lisää seurasi. Virtanen esitteli oman taustayhteisönsä - kirkkokuntiin kuulumattoman kotiseurakunnan - johon sitten monet sangen negatiivisesti reagoivat. Oikeaoppisten teologiveljien puhdasotsaiset rypyt vain syvenivät kun he kuuntelivat huolestuneena pää kallellaan tätä onnetonta Virtasta, joka näytti kaivamalla kaivavan verta nenästään. Vaaralliset harhaopit ja muut humputukset kun niin nopeasti levisivät tällaisten "villien kotiryhmien" kautta. Virtanen siihen, että kuinka paljon väkeä puhuja ajatteli kuuluvan tällaiseen "villiin kotiryhmään"? Vastaukseksi tuli 15-20 (mikä olikin aika lähellä totuutta), jolloin Virtanen totesi mahdollisen harhan leviämisen rajoittuvan silloin tähän määrään onnettomia sieluja.

- Eikö niin? Virtanen kysyi saaden vastaansa täydellisen hiljaisuuden.

Sitten Virtanen kävi vastahyökkäykseen ja kysyi kuinka paljon jäseniä olikaan valtiokirkon piirissä ja millaisia olivat ne opit tai "teologiset keskustelunavaukset", kuten termi kuului, joita sieltä päin oli viime aikoina tehty? Eli mitä kautta ja miten nopeasti nämä paljon puhutut "harhat" nyt sitten loppujen lopuksi levisivätkään?

Tätä seurasi kiusaantunut hiljaisuus, jonka eräs Virtaseen sinänsä myötämielisesti (näin hän ainakin oletti) suhtautuva pastori keskeytti hymistelemällä jotain siitä, miten "Herra on suuri niin Israelissa kuin Israelin ulkopuolellakin". Virtanen ei ollut varsinaisesti mikään ilonpilaaja, mutta totuuden nimessä hänen oli nyt pakko kysyä tarkentava kysymys puhujalta, ajatteliko tämä Virtasen olevan jotenkin "Jumalan Israelin" ulkopuolella, kun ei kuulunut mihinkään kirkkokuntaan?

- Eikö uuden liiton Israeliin kuitenkin kuuluta sydämen ympärileikkauksen Hengessä kautta, eikä niinkään jonkun yhteisön ulkonaisen jäsenyyden kautta? Virtanen vielä varmemmaksi vakuudeksi kysyi.

Taas oli vastauksena kiusaantunut hiljaisuus.

Ruokajonossa Virtanen sitten kuunteli erästä jo pitempään tuntemaansa teologiveljeä, joka luottamuksella kertoi jättäneensä entisen yhteisönsä, jonka oli kokenut liian ahdasmieliseksi. Tässä yhteisössä kun oli vallalla - puhujan mukaan - vain yksi ainoa yleisesti hyväksytty raamatuntulkinta, johon pitäytyvät olivat automaattisesti sekä oikeassa että taivastiellä, mutta josta luoppuvat olivat tyhmiä ja oikeauskoisia vainoavia. Vaikka Virtanen monessa kohtaa allekirjoittikin tuon yhteisöllisen kritiikin, hän - sitä suuremmalla syyllä - mietti huolestuneena, miten paljon helpompaa oli jättää jokin -laisuus. Paljon vaikeampaa kun oli se, että tuo -laisuus jättäisi minut.

Mediakatsaus 22

Kommentoin eräässä facebook-keskustelussa Hesarin lokakuun kuukausiliitteessä ollutta juttua aloittelevan toimittajan soluttautumisesta Elävät vedet-viikonloppuun Kiponniemessä. Kerroin omana mielipiteenäni, että toiminta "tuo hyvin esille toimittajan itsensä ja ilmeisesti myös hänen edustamansa firman eettisten periaatteiden harsomaisen ohuuden". En voi olla kylliksi pahoillani ja surullinen niiden vilpittömien ihmisten puolesta, jotka huomaavat lukevansa lehdestä omia kokemuksiaan ja tuntojaan. Jos kuvittelen itseni heidän tilanteeseensa, raiskaus olisi ehkä oikea sana kuvaamaan omia tuntojani.

Näytämme elävän Suomessa tällä hetkellä äärimmäisen kovan uskonnollisen suvaitsemattomuuden aikaa. Taitaa olla niin, että tästä tilanteesta on enää hyvin lyhyt askel suoranaisiin vainoihin. Pieni askel yksityiselle ihmiselle, suuri kokonaiselle kulttuurille, joka on matkalla kohti Jumalan tuomioita. En enää jaksa hämmästellä kirkollisten johtomiesten velttoa ja sammunutta henkeä näiden tapahtumien keskellä. Joidenkin tunnustavien kristittyjen sinisilmäisyyttä kyllä ihmettelen: eivätkö he muka tiedä, että tämä kaikki tulee aikanaan kohdistumaan myös heihin itseensä? Jossain kohtaa on se ohuen ohut raja, jossa hölmöys muuttuu synniksi.

-------

Viime tiistaina tuli Ajankohtaisen Kakkosen suuri urheiluilta, jossa jälleen kerran törmättiin vaikenemisen massiiviseen muuriin. Hiihtoliiton jo aikanaan hyvin toiminutta taktiikkaa viljellään tietysti muuallakin. Homma toimii jotenkin tähän malliin: ensin kielletään johdonmukaisesti kaikki, mitään ei ole käytetty! Kun tämä ei enää ole uskottavaa, puhutaan joistakin valitettavista yksittäistapauksista, mutta muuta ei ole ollut. Kyse on vain satunnaisista poikkeuksista, ei mistään laajamittaisesta "maan tavasta".

Tämän jälkeen alkaa sitten vastahyökkäys, jonka ensimmäinen vaihe on syyllistäminen: "oletteko nyt tyytyväisiä, kun saatte romutettua Suomen hiihtourheilun" etc. Sitten on vuorossa uuteen, parempaan tulevaisuuteen vetoaminen. Nyt on unohdettava menneet ja katsottava rohkeasti eteenpäin. Nyt aletaan rakentaa Suomen hiihtourheilun uutta nousua puhtaalta pohjalta.

Eri asia on, onko mitään kuitenkaan muuttunut.

Mutta kyllä erilaisten uskonnollisten johtajien olisi syytä ottaa oppia tästä loistavasta strategiasta ja sen toteuttajien hyvästä stressinhallintakyvystä. Tai no, ehkäpä sitä oppia on otettukin... Vai kumpi olikaan ensin, muna vai kana?

Laiva on lastattu

Puhuimme hiljattain omassa kotiseurakunnassani siitä, millaisia asioita haluaisimme sisällyttää läsnäoleviksi ja aidosti tapahtuviksi uskovien yhteydessä. Eli leikimme vähän niinkuin hengellistä "Laiva on lastattu "-leikkiä; "laiva on lastattu...". Niin, millä? Mistä asioista on hyvä seurakuntayhteys rakennettu?

Esille nousi ajatuksia perheenä elämisestä, avoimuudesta, rehellisyydestä ja muiden vastaanottamisesta. Emme halua olla suljettu yhteisö, vaan avoin uusille ihmisille. Kun ajatellaan useimpia seurakuntia (ainakin niitä, joita itse tunnen), niin ehkäpä tämä viime mainittu on se todellinen ongelma, johon tulisi puuttua. Monet tunnustavat kristityt eivät yksinkertaisesti tunne ketään ei-uskovaa. He eivät edes näe siinä mitään ongelmaa, vaan saattavat pitää sitä jopa jonkinlaisena kristillisenä hyveenä.

Neil Cole puhuu erinomaisessa kirjassaan Orgaaninen seurakunta Kristuksen ruumiin dna:sta. Cole nostaa esille kolme pääpointtia kirjaimien d, n ja a pohjalta. Hän kirjoittaa englanniksi (tai oikeasti amerikaksi, heh...), joten se on helppoa. (Suomeksi sama homma vaatisi jo melkoista verbaaliakrobatiaa... no, ehkä viimeistä kohtaa lukuunottamatta.)

• Divine truth - Jumala(lline)n totuus. Totuus tulee yksin Jumalalta ja se on Jumalan antama ilmoitus ihmiskunnalle. Parhaiten se näkyy Jeesuksessa sekä Pyhissä kirjoituksissa. Myös Pyhä Henki on Totuus, koska Hän tuo esille jumalallisen ilmestyksen ja johtaa sen myös toimivaan, käytännölliseen toteutukseen ihmisten elämässä.
• Nurturing relationships - Hoivaavat ihmissuhteet. Ihmistä ei luotu yksinäisyyteen. Olemme sosiaalisia olentoja ja tarvitsemme kipeästi ihmissuhteita. Tämä heijastelee Jumalan kuvaa meissä, koska Hän itse on suhteisiin hakeutuva ja itse asiassa elää yhteisön keskellä, joka on Kolmiyhteys; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala on rakkaus, koska Hän on suhdekeskeinen.
• Apostolic mission - Apostolinen tehtävä. Apostolisuus merkitsee olemista lähetettynä jonkun sanoman edustajana. Me olemme täällä tiettyä tarkoitusta varten. Meidän tehtävänämme on tehdä opetuslapsia kaikista kansoista. Tämä nousee itse asiassa siitä, että Jeesus itse oli Apostoli. Hän on seurakunnan apostolisen perustan kulmakivi. Niinkuin Isä lähetti Hänet, niin Hänkin lähettää meidät.

Kuten edellä vähän uumoilin, niin juuri tuo viime mainittu kohta on se meidän - tai ainakin minun - kipupisteemme. Kyse on paljon enemmästä kuin vain perjantai-illan traktaatti-iskusta kartsalle. Kyse on kokonaisesta ajattelutavan muutoksesta. Niinpä mekin omassa yhteydessämme tuumimme, että mikäli vielä kymmenen vuoden kuluttua olisimme samassa lähtötilanteessa kuin nyt, niin jotain olisi pahasti vinossa. (Itse asiassa jotkut porukastamme olivat valmiit jopa kyseenalaistamaan tuon ehdottamani "kymmenen vuoden kuluttua". Huh!)

Cole toteaa myös jossain blogikirjoituksessaan, että mikäli haluaa tulla suureksi, täytyy ensin tulla pieneksi. Em. Kristuksen ruumiin dna:n on ensin toimittava ruumiin pienen osan (so. solun, rukous- tai raamattupiirin, kotiryhmän, you name it) elämässä. Vasta sen jälkeen se voi toimia laajemmassa yhteydessä. Mutta tämä vain ei toimi päinvastoin. Sori. Luulen, että monet hengelliset johtajat, palvelutyöt ja seurakunnat (kirkkokunnista puhumattakaan!) haksahtavat juuri tässä kohtaa. Kaanaankielinen ollakseni, nisunjyvän on ensin kuoltava, ennen kuin se voi tuottaa hedelmää. 

Muutoksista

Omassa elämässäni on viimeisten parin kuukauden aikana tapahtunut paljon mielenkiintoista muutosta. Olen vaihtanut työpaikkaa, aloittanut uudet opinnot (entistenkin ollessa vielä vaiheessa) ja asunnon vaihtokin on mielessä. Se on saanut uudella tavalla tarkkailemaan itseään ja miettimään, miten muutos vaikuttaa minuun itseeni. Ymmärrän, että eräs perusjuttuja on se, että muutokset elämässämme nostavat usein pintaan sen, mitä todellisuudessa olen. Muutoksiin liittyy yleensä erilaisia kriisejä ja haasteita (niinkuin nykyään on tapana sanoa) ja näissä meidän todellinen minämme vasta paljastuukin.

Kun mietin tätä teemaa Raamatun valossa, niin ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen muutoksen välttämättömyys. Älkää mukautuko, vaan muuttukaa... Muuttukaa, uudistukaa mielenne hengeltä... Tuttuja teesejä Paavalin epistoloista. Vanhasta testamentista, Jeremian kirjasta taas löydämme mielenkiintoisen, jopa runollisenkin kuvan muutoksen välttämättömyydestä ja niistä ilmeisistä seurauksista, jotka tulevat, mikäli muutosta ei tapahdu.

Profeetta kertoo (48:11 s.) miten Mooab, eräs Juudan naapurikansoista, oli elänyt huolettomana nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä. Kuva on siis viininvalmistuksesta, jossa viiniä säilötään astiassa tietty aika, jonka jälkeen se kaadetaan toiseen astiaan. Nyt sakkaa ei kuitenkaan oltu tyhjennetty astiasta astiaan ja tällöin siihen oli jäänyt sen oma maku ja haju. Tästähän nousee se ilmaisu esim. profeetallisuuteen liittyen, kun jossain on "astian makua".

Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa: Herra lähettää Mooabille viininlaskijat, joiden tehtävänä oli tyhjentää sen astiat ja rikkoa ne. Kun muutokseen ei oltu suostuttu ajoissa ja vapaaehtoisesti, oli edessä muutos olosuhteiden pakosta. Samoin profeetta Sefanja profetoi Jerusalemin asukkaista, että Herra tutkii tiettyjä henkilöitä heidän joukossaan, jotka rauhassa makoilevat sakkansa päällä ja huolettomana toteavat: "Ei Herra tee hyvää, eikä pahaa." Tuomio tulee kohtaamaan näitä väärän turvallisuudentunteen harhassa eläviä.

Mutta miten Sinä suhtaudut muutoksiin elämässäsi? Edustavatko ne Sinulle uhkaa vai mahdollisuutta? Pelkäätkö olemassaolevan status quon järkyttämistä niin, että roikut epätoivoisesti, jopa hinnalla millä hyvänsä turvallisessa entisessä? Löydämme Raamatusta hyviä esimerkkejä tästäkin reaktiomallista. Jeesuksen opetuslapset kirkastusvuorikokemuksen ollessa läsnä vahvimmillaan: "Herra, meidän on tässä hyvä olla, rakennetaan kolme majaa...". Tai Hiskian reaktio oman aikansa suurvaltapoliittisten haasteiden edessä: "Onpahan rauha ja turvallisuus minun päivinäni."

Jokin aika sitten eräässä rukoustilanteessa koin tärkeäksi julistaa ääneen: "Toivotan tervetulleeksi elämääni jokaisen Jumalalta tulevan muutoksen!" Uskon kautta Aabrahamkin lähti liikkeelle Jumalan lupauksen voimaannuttamana, vaikka lähtikin tietämättä, minne aikanaan saapuisi.

Helmi

Mikä sykähdyttävä ajatus!

"Vastaavaa voisi sanoa myös körttipuvusta. Kyse oli yhtäältä selvästä erottautumisesta. Vain oman uskonnollisen kokemuksensa kautta oman elämisensä ja olemisensa herraksi tullut saattoi kantaa tähän asuun liittyneen häpeän ja pilkan sivistyneitä ja ´maailmaa´ vastaan. Körttipuku siis kiistattomasti mursi jotain." *

Pääasia oli kuitenkin tuo "oma uskonnollinen kokemus", jonka kautta tultiin tietoisiksi omasta itsestä, ennen kaikkea suhteessa Jumalaan, mutta myös suhteessa muihin ihmisiin, niin että tämä kokemus tästä eteenpäin määritti kaikkea olevaista, näkyväistä ja näkymätöntä, ajallisia ja iankaikkisia, ja omaa positiota siihen.

Herätykset siis synnyttävät aina jotain uutta, ei vain hengellistä elämää, vaan kaikkia elämänalueita ajatellen. Tietyn aikaa tämä sama havainto koskee myös herätysten pohjalta (tai niiden raunioille) syntyneitä liikkeitä. Kantavathan nekin, kuka minkäkin aikaa, itsessään Jumalan uutta luovaa dna:ta. Kirkkohistorioitsija Martin Schmidtiä lainaten, pietismissä tulee esille uuden ajan ihminen, joka on itsestään tietoinen ja holhouksesta irtipyrkivä.

Uskonnollinen kokemus (yksilötasolla) ja herätykset (laajemmalla yhteisöllisellä tasolla) synnyttivät vapaan ihmistyypin, joka kokemansa pohjalta kykeni ajattelemaan itsenäisesti, sitomaan omatuntonsa ohi muiden auktoriteettien Raamatun ilmoitukseen ja asettumaan tarvittaessa kaikkea valtavirtaa vastaan. Vain sellainen ihminen, joka ymmärtää olevansa ensi kädessä uskollinen Jumalalle ja loppupelissä tilivelvollinen vain Hänelle, on sisäisesti vapaa. Paras tapa vastustaa totalitarismia (millaista hyvänsä!) on siis julistaa evankeliumia Kristuksesta, joka kutsuu Sinut vapauteen.

-------

* Esko M. Laine, Herätysliikkeet uskonnollisen yhtenäiskulttuurin murentajina? Kirjasta Kristinusko Suomessa, s. 145-146 (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2006).

Havaintoja luterilaisuudesta

Tiesitkö, että Martti Luther eli hyvin voimakkaassa lopun aikojen odotuksessa? Hän  itse asiassa sivuutti jotkut seurakuntaorganisatoriset kysymyksetkin sillä verukkeella, että loppu alkoi olla jo käsillä.

Samaa sukupuolta olevien pariskuntien puolustamisessa on suomalaisessa keskustelussa käytetty hyväksi ns. "rakkauden argumenttia". Ts. vaikka Raamattu kieltää selvästi jotain (esim. homoseksuaaliset suhteet), niin tämän "rakkauden argumentin" perusteella Raamatun selkeä sana tulee ohittaa ja noudattaa em. argumenttia. Lähemmin tarkasteltuna se näyttää kirkkohistorian valossa olleenkin Lutherin itsensä ideoima juttu. Jos vastakkain nimittäin asetettiin Raamattu ja Kristus, niin piti valita Kristus. Häntä ei kristityllä ollut varaa menettää, sillä silloin menetettiin kaikki. (Eri asia kokonaan on, voidaanko näitä kahta asiaa ylipäätään asettaa vastakkain.)

Ei pidä myöskään ihmetellä Lutherin vanhurskauttamisopissa esiintyvää voimakasta juridista painotusta (esim. forenssinen vanhurskauttaminen). Hänhän oli itse alunperin oikeusoppinut, mutta vielä enemmän oman aikansa lapsi ja katolisen kirkon poika, joka koko ikänsä oli elänyt kanonisen oikeuden vaikutuspiirissä. Kanoninen oikeus oli tuolloin jo syrjäyttänyt aidon teologian ja muuttunut kaikkea kirkollista elämää ohjaavaksi tieteenalaksi. Ei ihme, jos siinä hötäkässä itse sovituskin alkoi muistuttaa yhä enemmän juridiikkaa.

Uskonpuhdistuksen ja oman aikamme välillä näyttää olevan joitakin yhteisiä piirteitä. Eräs selvimpiä niistä on tiedonvälityksen vallankumous. Johan Gutenbergin kehittämän kirjapainotekniikan avulla uskonpuhdistuksen aatteet levisivät nopeasti laajalle. Samoin tänä päivänä me elämme voimakkaan sähköisen tiedonvälityksen vallankumouksen keskellä. Molemmissa tapauksissa tämä merkitsee entisten valtarakenteiden ja instituutioiden alasajoa ja  toisaalta sekä yleisen kaaoksen, jopa anarkian yleistymistä että toisaalta myös uudenlaisten ilmiöiden esiin nousua eri elämän alueilla. 

Toisaalta on hyvä ymmärtää, että luterilaisuus ei koskaan olisi voinut levitä yhtä nopeasti ja voimakkaasti, ellei se alusta alkaen olisi niin selvästi liitoutunut maallisen vallan (tässä tapauksessa Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisaan) kanssa. Tämä johti myös kahden regimentin opin uudelleen muotoiluun, jossa näkyy toisaalta luterilaisuuden turvautuminen maallisen esivallan apuun oman monopoliasemansa säilyttämiseksi. Toisaalta siinä näkyy myös halu pitää tiettyä välimatkaa tuohon esivaltaan: kummallakin nähtiin omat tehtävänsä, joita ei saanut sekottaa toisiinsa. 

Käytännön seuraus tästä oli sitten esim. anabaptistien vaino ja neljän heikäläisen - kahden naisen ja kahden miehen - mestaus Eisenachin lähellä v. 1530. Aluksi Luther oli kyllä ollut sitä mieltä, että heitä vastaan ei voitu taistella pakkokeinojen avulla, mutta pikku hiljaa niin ajat kuin asiatkin muuttuivat. Melanchton selitti em. joukkomestauksen jälkeen, että maallisen esivallan tehtävänä oli estää lahkojen toiminta voimakeinoin. Perustelu haettiin kylmän rauhallisesti Rooman kirkon historiasta, olihan näin tehty aina konstantinolaisesta käänteestä saakka. Vähän myöhemmin Lutherkin yhtyi tähän näkemykseen: anabaptistien oppi oli jumalanpilkaa, josta tuli rankaista asiaankuuluvalla ankaruudella. 

Lopulta tämä kääntyy kuitenkin (väistämättä?) itseään vastaan. Alussa Saksin vaaliruhtinaskunnan kirkossa oli Lutherin arvovalta ollut vaaliruhtinaan vallan vastapainona. Hänen jälkeensä tällaista tasapainottavaa auktoriteettia ei Saksissakaan enää ollut, vaan luterilaisista kirkoista tuli ruhtinaiden johtamia kirkkoja. Tämän jälkeen vaikutusvaltaiset poliittiset aatteet veivät kehitystä aivan toiseen suuntaan, kuin mihin Luther lopun ajan odotuksessaan oli kaavaillut. 

Kuitenkin Luther itse oli näin avannut oven tälle kehitykselle ja käytännössä hyväksynyt tulevan kehityksen. Aikaa myöten maallisen regimentin haltijat eivät sitten enää Lutheria ja hänen perillisiään niin tarvinneetkaan. Tämän kehityskulun toisesta päästä voimme sitten löytää esim. Hitlerin Saksan kirkon, mutta myös oman aikamme suomalaisen luterilaisen kirkon, joka mielellään antautuu yleisen mielipiteen ja sekulaarin median heittopussiksi. 

Keskusteluja

Juttelin viime viikolla ikäiseni San Francisco Bay´n alueella asuvan pariskunnan kanssa, jotka ovat olleet useita vuosia mukana paikallisessa orgaanisten kotiseurakuntien istuttamisprojekteissa. He kertoivat asuvansa suht lähellä kuuluisaa Berkeleyn yliopistoa, jolla on ollut nykypäivän populaarikulttuurin historiallisia juuria ajatellen oma, merkittävä roolinsa. (Esim. The Jimi Hendrix Experiencen kuuluisa keikka siellä v. 1970.) Yliopistosta he käyttivät paikallista slangi-ilmaisua "Bizarkeley" tuolla järjestettävien erilaisten paraatien ym. happeningien takia. Näissä paraateissa kun sitten on edustettuna erilaisia elämäntapa- ym. suuntautumisia.

Totesin siihen, että me täällä Suomessa vasta alamme elää tämän jälkikristillisen pakanallistumisen keskellä. Tämä kehitys synnyttää kristityissä tällä hetkellä voimakkaita puolustautumisreaktioita. Nämä liittyvät läheisesti koulujen uskonnonopetukseen, päiväkotien joulujuhlien sallimiseen ja entisen kristillissävytteisen arvopohjan murenemiseen pois alta. Nyt meneillään olevat jutut edustavat siis useimmille ei-toivottua uhkaa. Ketäpä kunnon kristittyä ei (Lootin tavoin) kauhistuttaisi elää Bizarkeleyssä? Muualla Euroopassa (muusta maailmasta puhumattakaan) se kyllä jo on vallitsevaa todellisuutta, jonka keskellä sitä vain on opittava elämään. Vanha Eurooppa kun on auringonlaskun mantere ja uusi, nouseva Eurooppa taas näyttää tyystin toisenlaiselta kuin se, mihin olemme vanhastaan tottuneet.

Oleellista on se, miten osaamme kristittyinä oikein toimia tässä muuttuneessa tilanteessa.

Jenkkiläinen kaverini sanoi törmänneensä rapakon takana aivan samanlaisiin reaktioihin. Hän totesi tuttavapiirissään olevien, pitkään jo uskossa olleiden valkoisten angloamerikkalaisten kristittyjen tuntevan henkilökohtaisesti vain hyvin harvoja (jos ketään) ei-kristittyjä, puhumattakaan siitä, että he viettäisivät aikaansa näiden kanssa. Niinpä heidän seurakunnanistutustiiminsä koostuvatkin pääasiassa aasialais- tai latinosyntyperäisistä ihmisistä. Näiden keskuudessa evankeliumin työ etenee.

- Toiset näkevät uhkia siellä, missä minä näen lähetyskentän, totesin amerikkalaisille ystävilleni keskustelun edetessä. Viittasin tällä omiin kokemuksiini Suomessa perinteisen (niin kirkollisen kuin vapaiden suuntienkin) herätysliikeväen keskuudessa. Siellä, missä ennen näin (tai ainakin olin näkevinäni) radikaalia herätyskristillisyyttä ja Jeesuksen seuraamista, löydänkin nyt vain turvallisuushakuista perinteisiin takertumista. Se on vähän niin kuin Pasi Kaunisto 60-luvun lopulla lauloi: "Sä koskaan et muuttua saa..."

Nyt ei ole enää viisasta haikailla sen katoavan suomalaisen elämäntodellisuuden perään, jossa niin evl. kirkko kuin vapaiden suuntienkin rukoushuoneet niin sopuisasti maisemoituivat osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta ajat nyt vain ovat muuttumassa. Jos tässä tilanteessa apologiamme alkaa muistuttaa enemmän taistelua kansallisen perintömme säilyttämisen puolesta (tai evankeliointimme vain kehotusta aiempaa suurempaan identifioitumiseen perinteiseen kansalaisuskonnollisuuteemme), olemme auttamatta jääneet junasta. Puheet "uudesta Jumalaa rakastavasta sukupolvesta" tuntuvat tyhjiltä, jos todellisuus muuten kertoo sitä, että ulkopuolisen, pystymetsästä uskoon tulleen on hyvin vaikeaa "päästä läpi" sisälle seurakunnan piireihin.

Olemme uudenlaisen haasteen edessä. Edesmennyt Kalevi Lehtinen totesi useissa yhteyksissä suomalaisesta tilanteestamme, että "uskosta luopunutta ihmistä on vaikeampi tavoittaa evankeliumilla, kuin sellaista, joka ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta". Pitäisikö meidän siis rukoilla nopeaa pakanallistumisprosessia, jonka jälkeen saisimme vapaasti kylvää Sanan siementä neitseelliseen esikristilliseen maaperään?

Ja ehkä on viisasta vain antaa perinteisten kirkkokuntien rauhassa elää omaa elämäänsä periaatteella "voihan Jumala sielläkin toimia". Voihan sitä ajatella niinkin, että onhan niillä oma, tärkeä roolinsa kristillisen tradition säilyttämisessä ja (ainakin jossain määrin) siirtämisessä seuraavalle sukupolvelle. 

Mutta muuten ajattelen olevan viisautta keskittyä uudenlaisten yhteisöjen synnyttämiseen. 

Ristitulessa

Palaan vielä viikko sitten käytyyn keskusteluun Ristitulta-ohjelmassa Pasi Turusen ja Petri Mäkilän kanssa. Aiheena oli "Onko perinteisten kirkkokuntien aika ohi?" Vastauksena kysymykseen esitin aluksi Kalevi Lehtisen skeptisen näkemyksen niiden tulevaisuudesta, mitä sitten täsmensin. Tätä näkemystäni seuraavassa vielä hieman tarkennan.

Historia on todistanut, että uskonnolliset instituutiot (esim. perinteiset kirkkokunnat) ovat die hard eli sangen pitkäikäisiä. Uutiset niiden kuolemasta (esim. organisatorisessa mielessä) ovat nytkin ennen aikaisia. Voidaan sanoa niillä edelleen olevan tärkeä rooli kristillisen perinteen säilyttämisessä ja siirtämisessä (parhaansa mukaan) seuraavalle sukupolvelle. Tämän vallitsevan (tai ainakin ennen vallinneen) tilanteen (status quo) säilyttämiseenhän valtaosa esim. perinteisen evl. herätysliikeväen energiasta ja apologiasta kuluu. Paljon puhuttu paradigman muutos tekee kipeää.

Mutta - mikäli halutaan saada aikaan aidosti hengellistä muutosta (so. evankeliointia, opetuslapseuttamista ja mentorointia sekä sitä kautta uudenlaista hengellistä vanhemmuutta) a)kristittyjen kesken ja b)ympäröivässä sekulaarissa kulttuurissa muutenkin, meidän on etsittävä uusia teitä uskomme todeksi elämiselle. Jonkun minua viisaamman (olisiko ollut esim. Pannenberg?) sanomaa lainaten, seurakunnasta on tultava aidosti ristiä kantava. Teologian kielellä, inkarnoitumisen on oltava eri luokkaa kuin mitä se nyt on ollut (yhteiskuntamme ja kulttuurimme ylärakenteisiin tarrautuen).

Esim. uusien hengellisen työn tekijöiden varustamista ja kouluttamista ajatellen meidän on luovuttava teologiapainotteisesta koulutuksesta (ja ennen kaikkea tästä koulutusmuodosta). Tilalle on tultava enemmän ruohonjuuritasolla tapahtuva käytännön työssä oppiminen. Käytännössä tämän tulisi olla esim. mentorointiin perustuva oppisopimuskoulutus.

Sovitaan vaikka niin, että kun henkilö on istuttanut seurakunnan ja osoittanut hengellistä vanhemmuutta ja intoa uusien ihmisten tavoittamiseen omissa ympyröissään omalla kotipaikkakunnallaan, hänelle voitaisiin alkaa opettaa jotain niin suuresti hellimästämme teologiasta. (Itseironiaa, heh...) Nythän tämä kaikki tapahtuu aivan päinvastaisessa järjestyksessä.

Kommentointia

OPKO:n pääsihteeri Jussi Miettinen puhuu Uusi tie-lehden haastattelussa (23.08.2012) "nuorisotyöntekijöistä uhanalaisena lajina". Hänen mukaansa yhä kasvava määrä nuorisotyöntekijöitä irtisanoutuu työstään työuupumuksen tai muiden ristiriitojen takia. Tähän problematiikkaanhan on helluntailaisuuden äänitorvi, Ristin Voittokin ihan hiljattain viitannut. Miettisen mukaan "tosiasia on, että jos nuorisotyöntekijä haluaa ajankohtaisella tavalla tavoittaa aikansa nuoret, hän ajautuu jossain vaiheessa väkisinkin vaikeuksiin omassa yhteisössään".

Mielestäni tämä ilmiö ei kerro mitään oleellista niinkään nuorisotyöstä tai sen tekijöistä, kuin näistä yhteisöistä itsestään. Sallitaanko muutos, jonka agentti nuorisotyöntekijä saattaisi hyvinkin olla vai halutaanko torjua muutospaineet, jolloin nuorisotyöntekijän turhautuminen on selviö? Eikä tämä koske vain nuorisotyöntekijöitä, vaan ketä tahansa kenen suonissa apostolinen dna jyllää.

Miettinen kiinnittää myös huomiota ehkä suurimpaan ajassamme ilmenevään hengelliseen puutostautiin, nimittäin mentoroinnin puuttumiseen. "Suomesta puuttuu systemaattinen ja järjestäytynyt tapa kulkea rinnalla." Uusien työntekijöiden varustaminen seurakuntaa orgaanisena yhteisönä aidosti palvelevalla tavalla on yksi avainkysymyksiä. Meillä on kipeä tarve kehittää mentorointiin perustuvaa hengellisen työn tekijöiden koulutusta ja valmennusta, joka perustuu ennen kaikkea suhteeseen vanhemman ja nuoremman välillä.

Muutkin kuin vain nuorisotyöntekijät ovat siis uhanalainen laji. Maanosamme kristillisyyttä ei pelasta perinteisten yhteisöjen tekohengitys, vaan tuore apostolisuus, joka menee rohkeasti ulkopuolelle leirin. Jos se merkitsee joutumista törmäyskurssille em. yhteisöjen ja niiden vartijoiden kanssa, niin siitä vaan. Hengellisen johtajan jos kenen tulee säilyttää välitön kosketus niihin, jotka ovat eturintamassa.

-------

Miettisen haastattelua on hyvä lukea peilaten viime lauantaista Ristitulta-ohjelmaa, jonka aiheena oli "Onko perinteisten kirkkokuntien aika ohi?" Miettinen puhuu siitä, miten Euroopan luopuessa perinteisestä kristinuskosta, "kristillinen käsitteistö ja termistö alkaa olla nuorille vierasta". Sama koskee yllättävän nopeasti myös aikuisväestöä. Kehityskulku joissain paikoin on jo nyt jälkikristillisestä esikristilliseen, missä on omat hyötynsä ja haittansa.

Nykyään niin trendikkääseen puheeseen "uuden sukupolven evankelistojen ja johtajien esiinmarssista ja valtaisista herätyksistä" Miettinen suhtautuu hieman skeptisesti.

- "Itse en näe Euroopan sisällä merkkejä herätyksestä. Kyse on ehkä enemmänkin profeetallisista lauseista, joiden totuudellisuus selviää vasta ajan myötä."

Miettisen kommentti edustaa raitista raamatullisuutta terveenä vastapainona kaikenkarvaiselle kritiikittömälle haihattelulle, joihin varsinkin karismaattisissa piireissä törmää valitettavan usein. Sen rinnalla henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaan mentorointiin panostaminen on juuri sellaista hiljaista ruohonjuuritason työtä, joka kantaa jo lyhyelläkin aikavälillä hyvää hedelmää, vaikkei se aina ulospäin niin loistokasta olekaan.

Pelastus uskonnosta

"Jos siis on ihminen, vaikkapa juutalainen, joka ei pyri löytämään uskonnollisia ansioita uskonnollisesta toiminnasta, hän voi silti pelastua. Jos hän uskoo Jumalaan, joka pelastaa ihmisen, hänen uskonsa ´luetaan hänen hyväkseen´ vanhurskaudeksi."

Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia, s. 295

Väärinymmärryksen vaara

Kun Paavali kirjoittaa galatalaisille kristityille, ettei hän alunpitäenkään kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä, hän tarkoittaa (tekstiyhteydestä päätellen) Jerusalemin isoisia alkuapostoleja. Paljon sanottu, varsinkin nuoren, vastaperustetun ministryn haltijalta (relevantteja länsimaisia termejä käyttääkseni). Joku vanhempi kristitty voisi nykypäivänä oitis ehättää sanomaan, että veli liikkuu nyt vaarallisilla vesillä, kun noin sanoo.

Väärinymmärryksen vaara on kieltämättä suuri. Mitä jos joku nuori höyrypää saakin tosta vaan ja jopa Pauluksen itsensä innoittamana päähänsä alkaa puhua itsestään ja saarnatoimestaan samanlaisin sanakääntein? Eikös tämä nyt helposti houkuta hengelliseen vallattomuuteen, jopa kurittomuuteen? Näyttäähän tämä antavan luvan melkein kenelle hyvänsä apostolinalulle nousta esiin auktoriteeteista piittaamatta.

Kuitenkin juuri tähän Jumala kutsuu meitä, nimittäin ehdottomaan kuuliaisuuteen yksinomaan Häntä kohtaan.

Mutta se, ettet kysy neuvoa lihalta ja vereltä tarkoittaa käytännössä sitä, että olet nyt täysin uskon varassa - kuin Aabraham, "tietämättä minne oli saapuva". Tällä tiellä, tässä prosessissa Sinut sitten riisutaan kaikesta omasta voimastasi ja erinomaisuudesta. Mieti, mitä ja miten Paavalille kävi tuon edellä kuvatun tilanteen jälkeen. (Ks. Gal. 1:15-2:2.) Seurasi aika Arabian yksinäisyydessä, jossa Jumala valmisti Sauluksesta Paavalin. Eikä tässäkään ollut kylliksi, sillä aikaa myöten mies palasi kaikessa hiljaisuudessa tekemään telttoja kotikaupunkiinsa Tarsokseen - paikkaan, josta kerran oli suurin toivein lähdetty rabbiinikouluun Jerusalemiin. Wolfgang Simson on todennut jossain yhteydessä Tarsoksen olevan meidän jokaisen elämässä paikka, jossa meidän näkymme kuolee.

Jumala tekee siitä selvän niin, ettei ole ketään muuta kuin Hän. Edes meidän kalleimmat näkymme, parhaat saarnamme, kultajyväisimmät opetuksemme ja onnistuneet palvelutyömme eivät saa tulla esteeksi Hänen läheisimmälle tuntemiselleen.

Tässä kohtaa tulee sitten ilmi ero niiden välillä, jotka ovat lähteneet soitellen sotaan ja kevein perustein tekemään Herran työtä. Jos meitä ei ole ensin käsitelty, emme mekään voi käsitellä Jumalan valtakunnan asioita oikein. Näistä tulee sitten niitä, jotka eivät hekään kysy neuvoa lihalta ja vereltä, mutta eivät liioin jaksa istua Herran neuvonpidossa. Jäljet tässä kohtaa pelottavat. Jumala olkoon meille armollinen.

Hedelmä elämässämme ja palvelutyössämme tulee siis esiin pitkässä juoksussa, joskus jopa elämänmittaisessa syklissä, jossa myös huomataan olevan myöhäistä katua aiemmin tehtyjä virheitä, mutta jossa sitten kuitenkin uskalletaan eteenpäin Herran armossa. Nyt se armo ei enää olekaan vain syntien peitoksi, vaan tästä eteenpäin se myös kasvataa meitä elämään Jumalan tahdon mukaista elämää.

Temppelistä

Olen tässä lueskellut suurella mielenkiinnolla dosentti Timo Eskolan kirjaa Uuden testamentin narratiivinen teologia (Perussanoma, 2011). Teosta voidaan hyvällä syyllä pitää Eskolan laajan kirjallisen tuotannon pääteoksena. Sitä voi hyvin suositella kansantajuisena UT:n yleisteologian teoksena kaikille asiasta kiinnostuneille. Eskola sijoittaa Jeesuksen (ja Häntä edeltäneen Johannes Kastajan) pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiseen juutalaiseen tilanteeseen, jolle oli ominaista temppelikritiikki. Tämä muodollista Jerusalemissa tapahtuvaa temppelijumalanpalvelusta vastaan nouseva kritiikki on itse asiassa peruja jo pakkosiirtolaisuutta edeltäneen ajan profeetoilta. Nämähän nousivat pelkkää ulkonaista liturgiaa vastaan ja edellyttivät sydämen sisäistä kääntymystä Herran puoleen. Tämän seikan esim. Jeremia nostaakin erääksi selvimmäksi tunnusmerkiksi uudesta liitosta.

Temppelikritiikki oli siis tyypillistä Jeesuksen ajan (ja yleensä pakkosiirtolaisuuden ajan jälkeiselle) juutalaisuudelle. Se ei ollut ainoastaan Jeesuksen yksinoikeus, vaan eräs tuon ajan juutalaisuuden merkittävimpiä suuntauksia, essealaisuus rakensi koko olemassaolonsa ja toimintansa sen näkemyksen varaan, että Jerusalemin temppeli oli väärien opettajien ja turmeltuneiden pappien käsissä. Varsinainen oikea Vanhurskauden opettaja seuraajineen, ("Valon lapset") piti - olosuhteiden pakosta ja määräaikaan asti - majaa erämaan suljetussa luostarimaisessa yhteisössä, jonne pääsyn suhteen rima oli korkealla, elämä kurinalaista ja tavoitteet taivaissa. Tultaisiin käymään apokalyptinen lopun aikojen sota valheen ja totuuden, pimeyden ja valon lasten välillä, jonka jälkeen aito temppelijumalanpalvelus jälleen palautettaisiin voimaan.

Mielenkiintoista tässä kuviossa on kuitenkin se, että Jeesus ei tässä tilanteessa mitenkään identifioi itseään, näkyään ja toimintaansa essealaisuuteen sen näennäisestä raamatullisuudesta huolimatta. Ei sitä tee myöskään Johannes Kastaja, eikä myöskään Paavali monista spekulaatioista huolimatta. (Tai ainakaan mitään täysin varmaa emme voi näistä yhteyksistä sanoa.) Tiettyä samankaltaisuutta terminologiassa ja painotuksessa toki voidaan nähdä, mutta suhteessa normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin (esim. publikaanit ja muut "syntiset") Jeesus radikaalisti eroaa niin essealaisista kuin fariseuksistakin, joilla juutalaisuudessa oli päävastuu oikeasta Mooseksen lain tulkinnasta.

Myös temppelikritiikissä Jeesus lähtee aivan omille teilleen. Hänen suhteensa Jerusalemin temppeliin näyttää olevan hyvin käytännöllinen; se edusti kyllä tiettyä perintöä, johon Hän suhtautui toisaalta kriittisesti, mutta toisaalta myös kunnioitti sitä. Yhtä kaikki, Hän hyvin selvästi antoi kuulijoidensa ymmärtää, että tuon ulkonaisen temppelin päivät olivat luetut. Jeesus Daavidin Poikana tulisi rakentamaan uuden temppelin. Uusi temppeli poikkeaa kuitenkin aiemmasta siinä, että lopun ajan seurakunta tulee tästä eteenpäin olemaan elävä temppeli. Tämän pohjalta Paavali sitten myöhemmin opettaa kristityille seurakunnasta Kristuksen (so. Messiaan eli Voidellun) hengellisenä ruumiina, johon jokainen tähän Jeesukseen Kristuksena uskova kuuluu uskon ja kasteen kautta.

Tätä taustaa vasten siten tuntuukin hyvin oudolta se, että esim. Eskola itse niin kuin koko muukin länsimaisen teologian ja kirkkohistorian perinne hakee yhtymäkohtia ja rakennusaiheita ymmärrykseen uuden liiton temppelistä eli seurakunnasta Kristuksen ruumiina juutalaisesta synagoogajumalanpalveluksesta. Ymmärtäen hyvin veljeni huiman oppineisuuden (joka monella tavalla ylittää omani) kritisoin hänen näkemystään siinä suhteessa, että hän näyttää jättävän miltei kokonaan huomiotta Pyhän Hengen roolin uuden liiton temppelin Suurena Yhteisenä Nimittäjänä.

Uuden liiton kristillisyyden aito luonne löytyy nimenomaan Vanhan testamentin profeetallisuudesta. Kyseessä on Hengen inspiroima uskonelämä, jota kautta Jumalan laki löytää oikean roolin ja aseman uskovan elämässä ja temppeli saa oikean merkityksen uuden liiton uskovien yhteisönä. Ainoa kerta kun apostoli Paavali puhuu seurakunnasta rakennuksena löytyy Efesolaiskirjeen 2. luvun lopusta ja silloin on kyse Jumalan hengellisestä asumuksesta, muuten kaikki kielikuvat seurakunnasta ovat luonteeltaan selvästi orgaanisia.

Tätä kautta meidän on myös helpompi ymmärtää Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa käytännöllistä suhdetta ulkonaiseen ja fyysiseen temppeliin Jerusalemissa. Se edusti jotain sellaista, minkä oli määrä olla olemassa vain siihen asti, kunnes tulee Kirjoitusten ennustama Messias, jonka papillinen rooli johtaa käsitykseen seurakunnasta elävänä temppelinä. (Tätä taustaa vasten voimme oikein ymmärtää myös esim. Stefanoksen pitämää tiukkaa parannussaarnaa Israelin kansan vanhimmille Apt. 7. luvussa.)

Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen ja korottamisen sekä helluntain Hengen vuodatuksen jälkeen opetuslasten suhde niin temppeliin kuin synagoogajärjestelmäänkin muuttuu selkeän pragmaattiseksi. Esim. Paavalille synagooga edustaa ennen kaikkea kontaktipintaa, jonka kautta päästään helposti julistamaan evankeliumia Ylösnousseesta Kristuksesta uuden liiton Vapahtajana. Synagoogajärjestelmän kautta tavoitettiin hyvin sellaisia niin juutalaisia kuin pakanuudesta kääntyneitäkin, joilla oli jo valmiiksi olemassa tietty esiymmärrys apostolien julistamaa evankeliumia ajatellen.

Niinpä temppeliä muistuttavien kirkkorakennusten ja synagoogamenoista innoituksensa hakevan liturgian perään haikaileminen näyttää uuden liiton näkökulmasta olevan kauniisti ilmaistuna turhaa. Hengen vaikuttama profeetallisuuden sävyttämä uskonelämä on nyt pääasia. Jumalamme ei asu käsin tehdyissä rakennuksissa, vaan kansansa kiitoksen keskellä. Se, mikä oli idulla nähtävänä jo vanhan liiton aikana on täydellistynyt uudessa liitossa Jeesuksen ylösnousemuksen ja Hengen vuodatuksen kautta.

Mutta eikö meidänkin suhtautumisemme sakraalikäyttöön vihityissä kirkkorakennuksissa majaansa pitävää kristinuskon muotoa kohtaan tulisi olla "apostolimainen"; kontaktipinta evankeliumin julistukselle ja Pyhän Hengen toiminnalle, mutta ei itse asian ydin...?

Herätyksestä

Olen itse sen sukupolven kasvatti, jossa ajatukseen herätyksestä on aina suhtauduttu toiveikkaan odottavasti. Suomen oloissa se varmaankin johtuu historiassamme olevista lukuisista herätyskokemuksista. On kollektiivista muistia, josta ammentaa. Puhun nyt siis raamattu-uskollisena, tunnustavana kristittynä. Tietenkin on niitä, joille ajatus tulevasta herätyksestä edustaa jonkinlaista kristillisen talebanismin korkeinta muotoa, johtuen ehkä omista huonoista kokemuksista ja pettymyksistä. Mutta noin yleensä ajatus "lopun aikojen suuresta herätyksestä" on monelle meistä mitä sulavinta mannaa sielulle. Tällä ajatuksella lohduttaudutaan nykyisen kehityksen kulkua ahdistuneina tarkasteltaessa. Kun Jumalan sanasta kaikkien yhteiskunnallista päätöksentekoa ja elämäämme ohjaavien arvojen perustana ollaan luoppumassa, jopa härskisti poisselittämässä Jumalan ilmoituksen alkuperäistä (ja usein liki kaksi tuhatta vuotta oikeana pidettyä) tulkintaa ja korvaamassa tuota kaikkea jollain uudella merkityksellä, silloin ajatus suuresta, kansakunnan yli pyyhkäisevästä herätyksestä, joka asettaa (jopa valtiollisella tasolla) asiat jälleen oikealle tolalleen, tuntuu houkuttelevalta.

Olenhan itsekin (joskus väsyksiin asti) saanut kuulla profetioista, joiden mukaan milloin mikäkin istuva presidentti, eduskunnan puhemies tai suurin osa eduskunnasta tulee uskoon jne. Näitä profetioita ei vain useinkaan pyritä koettelemaan, ei edes jälkeen päin arvioimaan. Niinpä innokkaimmat liittävät näihin ajatuksiin epämääräisiä nationalistis-eskatologisia näkyjä jopa Karjalan palauttamisesta takaisin Suomelle. Hurjapäisimmät näkevät suuressa lopunajallisessa herätyksessä jopa globaalin uudistumisen visioita (vrt. esim. Transformation-videot kymmenkunta vuotta sitten). Herätystoivo ylittää siis perinteiset tunnustuskunnalliset rajat ja määrittää jopa (eskatologiaan liittyvän) raamatuntulkinnan suuntaa. Useimmiten tämä viittaa postmillenialistiseen tulkintaan, jossa paruusia koetaan vasta millenniumin jälkeen, kunhan asiat täällä Maan päällä on ensin saatu Kuninkaalle kelpaavaan kondikseen.

Valitettavan usein nämä unelmat kaiken muuttavasta herätyksestä ovat vain niin länsikeskeisiä. Tulevaa karismaattista menestys- ja hyvinvointitodellisuutta peilataan vahvasti omasta tämän hetkisestä todellisuudesta käsin hyvinvoivan länsimaisen materialismin keskeltä. Mutta minua kiinnostaisi tietää, millaisia herätysnäkyjä on esim. kiinalaisilla kotiseurakuntakristityillä, jotka valtiovallan paineen, jopa vainon alla kärsivät ja tekevät evankeliumin työtä. Näyttää siltä, että eskatologinen toivo näyttäytyy heille hyvin erilaisena kuin länsimaisille "mansion here, mansion there"-kristityille. Se muistuttaa enemmänkin sitä toivoa, joka alkukristyillä oli, kun he odottivat taivasta tulevaa Herraa, joka oli herätetty kuolleista ja joka pelastaisi heidät tulevasta vihasta (1.Tess. 1:10).

Toiset näkevät viimeisen suuren Hengen vuodatuksen tulevan olemaan kaikki kristityt eri piireistä yhdistävä tekijä, jonka seurauksena kaikki tosiuskovat vihdoin löytävät yhteisen sävelen, erottautuvat porttokristillisyydestä ja saattavat loppuun lähetyskäskyn toteuttamisen maan päällä. Aika usein tämä "tosiuskovaisuus" myös määritellään oman kuppikunnan näköiseksi, josta sitten löytyy myös raja Baabelin suuntaan jne. On maailman yksinkertaisin asia nimetä oma liikehdintä "suureksi lopun aikojen herätykseksi", jonka jälkeen Herra tulee yläilmoissa, ja vaatia muita mukaan omaan toimintaan, muuten tullaan "jälkeen jätetyiksi" yms.

Itse uskon raamatulliseen ajatukseen seurakunnan rakentamisesta Jumalan tarkoittamalla tavalla. Näen sen raamatullisen perustan lepäävän esim. Paavalin opetuksessa Efesolaiskirjeen 4:11s. ja 5. luvun lopussa, mutta en (enää) mielelläni puhu seurakunnan ennalleen asettamisesta. Se on hyvin monimerkityksellinen termi, joka helposti väärin- tai ylitulkitaan ja sitä pidetään iskusanana toisin ajattelevien suuntaan; "jollet ole mukana tässä, niin...". Se, miten Herra tulee rakentamaan seurakuntansa (ks. Matt. 16:18) on Hänen projektinsa, jossa minä haluan olla mukana, mutta minun (tai kenenkään muunkaan yksilön tai yhteisön) on turha tulla ottamaan sitä hanskaan tai edes holhoavasti ohjailemaan tätä prosessia. Näen sen toteutuneen historiassa ja edelleenkin toteutuvan. Luulen, että suurimmat muutokset Kristuksen seurakunnan kohdalla ja suhteessa muuhun uskonnollisuuteen ovat vielä edessä päin.

Olen aina silloin tällöin törmännyt (erityisesti antikarismaattisissa piireissä) ajatukseen koko lopun ajan herätyksen kieltämisestä. Suureen lopunajalliseen herätykseen uskominen saatetaan jopa nähdä mukanaolona antikristillisen eksyttävän hengen työssä, joka salakavalasti ohjaa vilpittömät, mutta Sanaa tuntemattomat kristityt suoraan suuren porttokirkon syliin. Kun oppia vähätellään ja luovutaan raamatullisuudesta, saavat kaikenlaiset villitsevät henget helposti tilaa toimia ja vaikuttaa. Viitataan jopa Jeesuksen kysymykseen, "kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö Hän uskoa maan päältä?" (Luuk. 18:8) Kristillisen seurakunnan tulevaisuus nähdään siis yhä pienenevänä pyhien tosiuskollisena joukkona, jonka rippeet Herra hädin tuskin saa koottua turvaan ennen viimeisten vitsausten lankeamista maan päälle.

Ymmärrän toki huolen raamatullisen uskomisen hiipumisesta monenlaisten opintuulien ja virtausten kuohuissa. Meillä on runsaasti esimerkkejä ihan lähihistoriassammekin tilanteista, joissa mopo karkaa käsistä ja mennään metsään, kun ei olla riittävän lujalla pohjalla. Vika ei kuitenkaan ole karismaattisia manifestaatioita jakavan Hengen. Kyse on jokaisen uskovan ja ennen kaikkea hengellisten johtajien vastuusta valvoa, pitäytyä Sanaan ja etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään. Mutta mitä tulee itse näihin em. argumentteihin, niin ne sopivat hyvin huonosti yhteen eri puolilla maailmaa parhaillaan olevien herätysten kanssa. Tosiasia on nimittäin se, että uudestisyntyneiden kristittyjen määrä kasvaa koko ajan - ja joissain kohdin jopa räjähdysmäisellä tavalla! - mutta se tapahtuu ns. alikehittyneissä kolmannen maailman maissa. Loppupelissä näillä herätyksen kieltäjillä on vaikeuksia lukea ja selittää Ilmestyskirjan kuvausta suuresta valkopukuisten joukosta, joka tulee "siitä suuresta ahdistuksesta" (Ilm. 7:9-14).

Toisaalla eräs helluntailaisuudesta luterilaisuuteen loikannut mies esittää haastavan kysymyksen, "entä jos herätystä ei tulekaan?" Kirjoituksessaan hän kertoo löytäneensä hengellisen työn merkityksen pienissä, arkisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Hän itse ei usko suuriin, yhteiskuntaa mullistaviin herätyksiin esim. täällä jo valmiiksi "kristillisessä" Suomessa. Täällä ei hänen mukaansa ole juurikaan hengellistä täyskäännöstä tarvitsevia ihmisiä. Näin ollen pieni ja arkinen on kaunista ja massiivisten herätysten odottaminen on turhaa.

Kun ajatellaan Jeesuksen julkista toimintaa Hänen maanpäällisen elämänsä aikana, niin Hän lähti aina liikkeelle yksilöstä. Hän kohtasi Nikodeemoksen, samarialaisen naisen, Maria Magdaleenan ja Sakkeuksen yksilönä. Vasta tämän jälkeen lähdettiin rakentamaan yhteisöä. Mikä toimii yksilötasolla, se toimii myös laajemmalla, yhteisöllisellä tasolla. Tässä suhteessa yhdyn kaverin esittämään kritiikkiin ns. "pastoripornoa" kohtaan. Kuitenkin itse kysymys "entä jos herätystä ei tulekaan?" on mielestäni väärin asetettu. Mitä ihmettä me nimittäin sitten teemme, jos Pyhä Henki sitten vaikka vaikuttaisikin suuren, laajamittaisen herätyksen omalla kotipaikkakunnallamme? Em. kirjoituksesta on nimittäin kiusaus rivien välistä lukea jopa pienoinen kielto, että herätys ei saa tulla...

Sitäpaitsi kun Pyhä Henki Apt. 2:ssa kuvatulla tavalla vuodatettiin Jerusalemissa, sai tämä aikaan laajamittaisen, jopa massiivisen herätyksen, joka otti paikkansa sellaisessa uskonnollis-kulttuurisessa kontekstissa, joka monessa suhteessa muistuttaa hyvin paljon kirjoittajan kuvaamaa suomalaista kirkollista todellisuutta (jota todellisuudennäkemystä itse en kyllä millään tavoin jaa kirjoittajan kanssa).

Joten eiköhän anneta Jumalan Hengelle täysi toimintavapaus, jooko?

Itselleni ajatus koko maata koskettavasta ja kansakuntaa muuttavasta hengellisestä heräämisestä on mitä tervetullein. Näen mielelläni Jumalan Hengen vaikutuksen ympäröivässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa tervehdyttämässä, raitistamassa ja uudistamassa Jumalasta pois päin kääntynyttä Suomea takaisin oikeaan suuntaan. Minulla ei ole mitään ongelmia elää sovussa ajatuksen suuresta lopun ajan Hengen vuodatuksesta kanssa, mutta uskoni ei seiso, eikä kaadu sen kanssa. Enemmänkin olen viime päivinä ajatellut Jeesuksen vertausta samassa pellossa kasvavasta oikeasta vehnästä ja väärästä samankaltaisesta rikkakasvista, jotka molemmat kasvoivat tiettyyn rajaan asti ennen kuin ne erotettiin toisistaan. Jeesus selittää pellon olevan maailma, ei siis kirkko tai seurakunta.

Ehkä tulevaisuudessa näemmekin näiden molempien kehityskulkujen, Jumalan Hengen vaikutuksen ja vastapuolen vaikutuksen, kulkevan ja tekevän työtään ihmisten keskellä maailmassa ikään kuin rinta rinnan. Paluuta entisen kaltaiseen kristilliseen yhtenäiskulttuuriin ei vaan enää ole. Päinvastoin, sotatila on se kuva, jolla Uusi testamentti toistuvasti määrittelee uuden liiton seurakunnan elämäntodellisuutta. Tämä tilanne tulee säilymään aina Jeesuksen takaisintuloon saakka. Emme kristittyinä koskaan saa tuudittautua siihen ajatukseen, että lopullinen voitto pahasta saavutettaisiin omin voimin tässä ajassa.

Herätyksessä on kuitenkin aina kyse Kristuksen seurakunnan kokoamisesta ja rakentamisesta.

Ihmettelyä

"Jerusalemissa on suuri maanjäristys ja temppelin esirippu repeää ylhäältä alas asti. Itse esiripulla on juutalaisessa teologiassa olennainen rooli. Temppelissä se varjelee Jumalan pyhyyttä erottaessaan Pyhä-huoneesta debirin eli Kaikkeinpyhimmän. Näin tuo paksu verho muodostuu rajaksi, joka kätkee taakseen Jumalan asumuksen. Kaikkeinpyhimmässä Jumalan läsnäoloa kuvaa liitonarkku, jota varjostavat kerubit kannattelevat Jumalan valtaistuinta (merkavah).

Temppelin esirippu toimii siten rajana maallisen ja pyhän, inhimillisen ja jumalallisen sekä eräässä mielessä myös maanpäällisen ja taivaallisen välillä. Israelin uskossa ylipapin rooliin kuuluu tuon rajan ylittäminen ja Jumalan kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Kun monissa uskonnoissa jumaluuden kohtaaminen mielletään tabun tai taivaallisen majesteettisuuden kautta, Israelin uskossa se jäsennetään syntikäsityksen avulla. Ylipapin toiminnan kautta toteutuva kollektiivinen Jumalan kohtaaminen tapahtuu sovitusveren pirskottamisen ja syntien armahtamisen kontekstissa. Sijaisuhrin veri viedään verhon taakse, liitonarkun kannen päälle, Jumalan kasvojen eteen.

Kun verho repeää pitkäperjantaina, suoja maallisen ja pyhän väliltä murtuu. Ihmiset näkevät Kaikkeinpyhimpään, ja Jumalan maailma paljastuu kaikille. Uskonnollisessa mielessä tämä merkitsee Jumalan pyhyyden häpäisemistä hieman samaan tapaan kuin sotapäälliköt olivat historian kuluessa sen häpäisseet kävelemällä valloitusretkensä päätteeksi suoraan kaikkeinpyhimpään. Esirippu menettää merkityksensä, ja näin itse asiassa koko temppeli menettää perimmäisen funktionsa.

Toisin sanoen, kun Jumalan Poika häpäistään teloittamalla hänet rikollisena ristillä pilkkahuutojen saattelemana, samaan aikaan Jumala itse häpäistään temppelissä. Esiripun revetessä Pojan kuoleman hetkellä Isä ottaa häpeän päällensä. Jumala ei tämän jälkeen enää ole kohdattavissa valitun kansan temppelissä. Ylipapin toimilla ei ole mieltä, koska Jumalan koskematon pyhyys on menetetty. Esiripun takana toimitettu sovitus on menettänyt vaikutuksensa, koska Jumalan huone on profanoitu. Sovituksen fokus siirtyy toisaalle."


Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia (s. 275-276)

Muutoksen voima

"Valtiomiehen tehtävänä on kuunnella Jumalan askelia Hänen marssiessaan läpi historian ja yrittää saada ote Hänen takinliepeestään, kun Hän kulkee ohi", totesi aikanaan preussilainen rautakansleri Bismarck. Tänään tämä sama kehotus sulkee piiriinsä jokaisen ihmisen. Muutoksen voima on niin raju. Pysyvyyttä näyttää olevan turha hakea näinä levottomina aikoina. Minua ovat aina kiinnostaneet tällaiset historian poimukohdat, joita esim. J.R.R. Tolkien kuvaa Sormus-trilogiassaan. Aiempi vallinnut elämämuoto oli katoamassa myllerrysten myötä. Vastaavanlaisia aikoja elettiin brittiläisen mytologian, kuningas Arthurin aikoihin 500-luvulla jKr. Oltiin itse Arthurin & co hahmojen historiallisuudesta mitä hyvänsä, tuolloin elettiin historiallista murrosaikaa, jolloin entinen oli häviämässä ja uutta alettiin rakentaa tilalle. Vanha roomalainen ja sitä edeltänyt vielä vanhempi kelttiläinen maailma oli häviämässä ja uusi - se, mitä nykyään kutsumme Englanniksi (ja sitä kautta brittiläiseksi kansainyhteisöksi, itse imperiumista kun ei enää ole juurikaan mitään jäljellä) - alkoi ottaa muotoaan. Se, mitä syntyi (ja mistä läpileikkauksen saimme vaikka Lontoon olympialaisten avajaisten historiallisessa spektaakkelissa), puski itsensä läpi kansainvaelusten ja historian myllerrysten läpi.

Näinkö on käymässä nytkin?

Joka tapauksessa on selvää, että tulevaisuus lepää jossain uhkien ja mahdollisuuksien jännitteiden kentässä. Maapallon epätasainen talouskasvu sekä eliniän nousu, josta suurin osa keskittyy Afrikkaan ja yleensä köyhimpiin maihin sekä toisaalta aktiivisen työiän piteneminen ja toisaalta prosentuaalisen työttömyyden jatkuva kasvu. Väestö keskittyy suuriin metropoleihin entistä enemmän. On laskettu, että v. 2050 noin 50% maapallon väestöstä on työelämän ulkopuolella ja 75% asuu suurkaupungeissa. Tiedon lisääntymiseen ja vapautumiseen ja sen seurauksiin olen jo aiemmin viitannut, mikä tarkoittaa toisaalta uusia mahdollisuuksia evankeliumin levittämiseen, kuin myös ihmisten manipuloimiseen ja kontrolloimiseen.

Ne kristilliset yhteisöt, jotka osaavat parhaiten toimia tässä jännitteiden kentässä, tulevat pärjäämään parhaiten. ("Pärjäämisellä" tarkoitan tässä uusien ihmisten opetuslapseuttamista.) Uusi, muuttuva tilanne haastaa perinteiset muotomme ja rakenteemme, mutta myös teologiamme. Kun kristinuskon painopiste globaalisti on entistä enemmän siirtymässä pois länsimaista, niin mitä tehdä länsimaiseen kulttuuriperimään integroituneella (tai sen synnyttäneellä) teologialla? Millaista teologiaa syntyy esim. Intian ja Kiinan nousevien kristittyjen keskuudessa? Ja miten toimia viisaasti itse länsimaissa, kun väestö täälläkin hyvää vauhtia etääntyy traditionaalisesta kristinuskon muodosta, joko salakavalan "käsitteiden kavalluksen" tai sitten ihan rehellisen luopumuksen kautta?

Mielenkiintoinen ilmiö esim. täällä Suomessa on ollut se, että samaan aikaan kun taviksen usko irtaantuu siitä, mitä kirkko opettaa ja syntyy erilaisia maailmankatsomuksellisia "personal mixejä", niin samaan aikaan myös itse kristittyjen keskuudessa virallinen (yliopisto)teologia etääntyy entistä enemmän tavallisen rivikrisityn hengellisestä todellisuudesta. Ne ikäänkuin operoivat ihan eri foorumeilla, eivätkä ole aktiivisessa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa. Näin toisaalta vahva raamatullisuus ja toisaalta Pyhän Hengen voiman korostaminen eivät enää välttämättä kulje käsi kädessä. Tällöin meillä voi olla karismaatikkoja, joiden teologia vielä reilut parikymmentä vuotta sitten olisi luokiteltu liberaaliksi, jopa historiallis-kriittiseksi. (Miten tämä ylipäätään on mahdollista ja onko se sitä käytännössä, onkin jo sitten ihan toinen juttu.) Joka tapauksessa syntyy eräänlainen "enkeli-elisa"-ilmiö, jossa historiallisella todenperäisyydellä ei enää ole merkitystä, kunhan vain jotain tapahtuu ja hedelmä on ok.

Mielenkiintoista on huomata se, että näitä muutoksen uhkia torjuttaessa, itse yhteisölliseen muotoon ja rakenteeseen (jotka länsimaisessa kontekstissa muodostavat erään ongelman ytimen) liittyvät kysymykset eivät tunnu kiinnostavan moniakaan. Esim. kirkon konservatiivisen ja herätysliikesiiven piirissä syntyneet jumalanpalvelusyhteisöt ovat korkeintaan eräänlaisia "historiallisia kompromisseja", elleivät jopa yrityksiä torjua kaikki todellinen muutos. Voihan se olla, että tämä problematiikka vain koetaan liian haastavana tässä tilanteessa. Todennäköistä onkin, että useat kristilliset yhteisöt, joutuvat mukautumaan näihin muutospaineisiin ja vastaamaan näihin haasteisiin vasta ikäänkuin pakon edessä.

Ajateltaessa yksityisen ihmisen tilannetta näissä aikamme muutospaineissa, niin huomaan ainakin itseäni valmistellun jo pitempään näihin muutoksiin. Vaikka en tiedä mitään tilanteestamme kristittyinä esim. vuoden periodilla eteenpäin, niin näen Jumalan jo etukäteen puhuneen monista asioista ja valmistaneen kristittyjä niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Nykyisessä tilanteessamme on siis oltava tarkkana, kuunneltava, mitä Henki puhuu seurakunnalleen (so. Kristuksessa oleville). On etsittävä merkkejä siitä, miten ja missä Hän nyt toimii ja mitkä ovat niitä asioita, joita Hän nyt nostaa esille? Mihin suuntaan Hän vie asioita?

Tarvitaan herkkiä korvia ja teräviä aisteja, kykyä tehdä oikeita johtopäätöksiä ja viisaita ratkaisuja. Näin ihmisen näkökulmasta katsottuna Jumala toimii aina "tulevaisuusorientoituneesti" eli Hän toteuttaa omat suunnitelmansa varmasti ja määrätietoisesti. Itselläni ovat viime päivinä soineet usein Paavalin sanat galatalaisille kristityille: "minä en alunpitäenkään heti kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä" (Gal. 1:16). Tässä Paavali ei viittaa vain ympäröivään maailmaan sinänsä, ei edes juutalaisuuteen, vaan hän puhuu niistä apostolisista vaikuttajista , joiden kanssa oli ollut jotain erimielisyyttä evankeliumin työn tulevaisuuden suhteen. Joka tapauksessa rukoilen, että tulevat 10-20 vuotta elämässäni olisivat (hengellisesti puhuen) hedelmällisemmät kuin edelliset.

 

Ajatuksia tuomiosta

Psalmien kirjaa lukiessa ei voi välttyä törmäämästä ajatukseen tuomiosta. Jumala tuomitsee väärintekijät ja murhamiehet. Jumalan tuomio on vanhurskas ja oikeudenmukainen. Psalminkirjoittaja jopa (yllättävän usein) rukoilee Jumalan tuomiota vastustajilleen. Jumalan tuomion idea on siinä, että hän saa oikeuden ja häntä kohdanneet vääryydet tulevat korjatuiksi.

Tällainen puhe kuulostaa pohjoismaisen, kaiken puoleiseen tasa-arvoon pyrkivän hyvinvointivaltion sosialidemokratian piirissä kasvaneelle kovin oudolta. Kun tähän valistuksen jälkeisen humanismin lehtolapsen ajatteluun vielä liitetään vääristynyt perisuomalainen kristillisyydennäkemys, jossa kukaan ei oo oikein mittään, eikä varsinkaan toista parempi, niin ainekset kokonaisen raamatullisen näkökulman väärinymmärtämiselle ovat valmiina.

Hiljattain oli Kotimaa-lehden nettiversiossa juttu, jossa hieman ihmettelevään sävyyn "uutisoitiin" eri kristittyjen toimijoiden laatimasta rukouskirjasta, jossa kehotettiin rukoilemaan muslimien puolesta (myös ramadanin aikana). Näyttää siltä, että nykyisen uskonnollisen ajattelun keskellä mikään ei enää ole mahdotonta. Etenkin kirkollinen liberaalisiipi kunnostautuu tällaisen uuden ajattelun esitaistelijana. Eräänä perusteena on käytetty sitä, että juuri ramadanin aika on kuulemma hyvä rauhoittaa tällaisilta uskon(non)rauhaa häiritseviltä hankkeilta. Tämä todettiin itsensä Suomen Lähetysseuran johtajan Seppo Rissasen suulla.

Mutta joo, siis länsimaiselle kristitylle ajatus siitä, että Jumala tuomitsisi toisin uskovat ja jopa pitäisi heidän oman jumalansa palvontaa hyvinkin raskauttavana asianhaarana tuntuu hyvin kovalta ja ahdistavalta. Monet tunnustavatkin kristityt tuntevat vastenmielisyyttä tällaista "suvaitsemattomuutta" kohtaan. Olen joskus aiemminkin viitannut siihen ajatukselliseen mahdottomuuteen, joka modernilla kristityllä saattaa olla suhteessa ajatukseen Jumalan suvereenista tuomiovallasta. Kyse on perimmältään täysin vääristyneestä jumalakuvasta, jossa Jumalan todellisuuden eräs puoli tuottaakin eräänä päivänä karmaisevan yllätyksen.

Ajatus siitä, että mitään tuomiota ei olisi, eikä koskaan tulisi, on mahdoton. Se voi kelvata pliisulle humanismille ja vesitetylle kristinuskon muodolle, jonka ihmiskuvassa kaikenpuolinen lepsuus lyö kättä häpeämättömän julkeuden kanssa. Tämä ajattelu ja teologia ovat syntyneet taloudellisesti vakaissa oloissa, laiskanpulskean hyvinvoinnin sävyttämässä ympäristössä, jossa kaikki elämän särmät on pyritty hiomaan olemattomiin. Mutta jos ajattelemme asiaa vaikka pelkästään maalaisjärjen kannalta, niin ajatus on kestämätön. Puhumattakaan siitä, että kokemuksissamme olisi jotain järkyttäviä, mieltä raastavia muistoja etnisistä puhdistuksista, vanhempiemme teloituksista, sisartemme raiskauksista, kotitalojemme polttamisista tms. Ihminen - kristitty tai ei - tervehtii ilolla ajatusta jumalallisesta tuomiosta noiden julmureiden yläpuolella eräänä kauniina aamuna takuuvarmasti nappaamassa heidät vastuuseen teoistaan. Jollei meillä olisi turvanamme oppia viimeisestä tuomiosta, tilanne olisi kestämätön ja ajaisi useimmat meistä sopivassa tilanteessa äärimmäisiin hirmutekoihin.

Kuitenkin samaan aikaan, kun mietiskelemme raamatullista ilmoitusta Jumalasta Tuomarina, meidän on nähtävä tuomion ehdottoman oikeudenmukaisuuden rinnalla myös evankeliumin ilmoittama ehdoton armahdus syntiselle. Tämä kuitenkin edellyttää ratkaisuja tämän elämän aikana - kääntymistä Jumalan puoleen, joka armahtaa näin tekevää. Tämän vuoksihan me muslimienkin puolesta rukoilemme - joka kuukausi.

Kommentointia kirkon tilanteeseen

Kirkon ja sen herätysliikkeiden välisestä (vähintäänkin) jännitteisestä suhteesta on kesän korvilla taas puhuttu paljon. Tämä jännite näyttää säilyvän, ainakin niin kauan kunnes ne menettävät suolansa, protestihenkensä ja uudistusintonsa. Viidesläisyyden isä Urho Muroma aikanaan puki sen sanoiksi: "kirkossa, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan". Tämä lausahdus kiteyttää hyvin koko tuon herätysliikkeenä kirkossa olemisen problematiikan. Olla uskonnollisena vähemmistönä omassa yhteisössään, mikä periaatteessa on aika absurdi, jopa skitsofreeninenkin ajatus (ainakin noin raamatullisilla mittapuilla asiaa tarkasteltuna). Ollaan kirkon puolesta kirkon ulkopuolisia herätysliikkeitä vastaan, mutta kirkossa ollaan sitten kaikkea kirkollisuutta vastaan. Se näet edustaa juuri sitä kuollutta muotouskonnollisuutta, mitä vastaan protesti aikanaan esitettiin. Näin siis ainakin siihen asti, kunnes suola menettää makunsa...

Mutta yhtä kaikki; kirkossa ollaan ja siihen kuulutaan, varmaan johtuen yhtä paljon mukavuussyistä tai tunnustususkollisuudesta kuin pelkästään siksi, että siellä vaan on niin hyvät saumat toimia. Niillä herätysliikkeillä taas, jotka vaikuttavat kirkon ulkopuolella, on taipumuksena lähes tulkoon poikkeuksetta - ennemmin tai myöhemmin - itsekin organisoitua kirkoksi. Aina ei sitten tiedä, kumpi olisi ollut se parempi vaihtoehto...

Vähän tällaisia ajatuksia risteili mielessä, kun aamulla luin viimeisintä Uusi tie-lehteä (nro 29, 19.07.2012). Pääkirjoituksessaan Vuokko Vänskä kirjoittaa aiheesta otsikolla "Hiertäviä kiviä vai toivottuja yhteistyökumppaneita?" (s. 2). (Ehkä herätysliikkeiden olisi parempi olla "vieriviä kiviä"?) No, joka tapauksessa Espoon tuoreahko piispa Tapio Luoma on varmaan aika oikeilla jäljillä, kun viittasi puheessaan vanhoillislestadiolaisten suviseuroissa kirkon rooliin ja identiteettiin "itsessään hengellisenä yhteisönä". Eli siinä pientä piikkiä vanh.lest. suuntaan erityisesti ja muun kirkollisen herätysliikeväen suuntaan noin yleisesti, että ei vain niillä ole kopiraittia Jumalan Sanaan.

Piispan lausuma herättää kuitenkin kysymyksiä.

Näin ilman muuta tulisi olla, jos otamme todesta kirkon puheet itsestään Kristukseen uskovien yhteisönä tai jonain muuna vastaavana. Eli käytännössä, kun jossain fyysisessä paikassa kokoontuu minkä tahansa kirkkoyhteisön korkein johto tmv., niin silloinhan spiritualiteetin tulisi olla kaikkein korkeimmillaan, eikö? Jos otamme todesta nuo kaikki kauniit puheet Jumalan kutsusta ja virkaan asettamisesta, yhteisön todellisesta hengellisestä luonteesta ja Jumalan tahdon etsimisesta jne., niin mistä ihmeestä muusta sitten on oikein kyse, kun nämä jonkun apostolisen suksession perusteella virkaansa voidellut hengelliset johtajat kokoontuvat yhteen...?

Tämän logiikan mukaan siis mikä muu hyvänsä tämän hengellisen vanhemmuuden rinnalle nostettu johtajuus on kapinallisuutta, eriseuroja ja lahkoja. (Tämä seikka usein joko unohtuu vapaiden suuntien seurakuntafundamentalisteilta tai sitten sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen.) Niin, tai sitten se osoittaa sen, että todellinen paimenuus on joko siirretty pois näiltä Mooseksen istuimella istuvilta kansan vanhimmilta ja/tai se odottaa vielä aitoa ilmestymistään.

Tämä muuten oli eräs konstantinolaisen käänteen pahimpia ja samaan aikaan ilmeisimpiä seurauksia; se vasta synnytti (sanan varsinaisessa merkityksessä) aidon eriuskolaisproblematiikan kirkon sisälle. Konstantinus Suuresta eteenpäin nimittäin kirkon johdolla on ollut hallussaan muodollisesti oikein kirjoitettu dogma ja teologia (tai ei aina edes niitäkään), mutta aito Hengen virka on etsinyt toteutumisväyliään pääasiassa jostain ihan muualta kuin sen kapitulien holvien suojista. Niinpä radikaalien uudistusliikkeiden kirkkokritiikissä ei ole ollut sinänsä mitään uutta näiden vajaan 1700 vuoden aikana, eikä tule olemaan. Jännite toisaalta muodollisen virkapappeuden ja ulkonaisen temppelijumalanpalveluksen sekä toisaalta aidon Hengen innoittaman profeetallisuuden välillä säilyy loppuun asti, kunnes tulee Hän, jonka todistus on profetian Henki.

Piispa Luoman mukaan siis "kirkko ei ole pelkkä (herätys)liikkeiden yhdistäjä". Eipä se (ainakaan suomalaisessa herätysliiketodellisuudessa) ole aina ollut ihan sitäkään, enemmänkin yhteinen pelikenttä, jossa jokainen on pyrkinyt operoimaan parhaansa mukaan. Niinpä esim. Kansanlähetyksen viime vuoden tulot evl. seurakunnilta ovat olleet vajaat 2,9 miljoonaa euroa. Kokonaismenot viime vuonna olivat 8,15 miljoonaa euroa, joten siitä voi jokainen laskea missä suhteissa liikutaan. Kyllä, kirkon puolesta, kirkkoa vastaan, mutta ennen kaikkea siis kirkossa.

Luoman, kuin myös muiden piispojen huoli kirkon kentän kokonaisuudesta nousee pitkälti tilanteesta, joka on ollut heidän tai ainakin heidän edeltäjiensä ansiota. Kirkon virallista linjaa ei sen herätysliikkeiden piirissä ole enää aikoihin koettu omaksi tai edes siedettäväksi. Arvoliberalismi karkoittaa aina arvoistaan kiinni pitävät. Herätysliikejärjestöjen piirissä ja niiden toimesta on alettu entistä enemmän järjestää aidosti kilpailevaa seurakuntatoimintaa virallisten kirkonmenojen rinnalle. Tarjonta on siis lisääntynyt ja vallitsee kuluttajan markkinat. Vänskää lainaten, herätysliikejärjestöt ja niiden jälkeläiset, jumalanpalvelusyhteisöt "toimivat ikään kuin kirkko kirkossa". Tässä ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä, sillä tämähän on ollut todellisuutta herätysliikkeiden historiassa aina. Vai minkä ihmeen takia niitä körttipappeja Kalajoella käräjille haastettiin tai konventikkeliplakaattia säädettiin? Tai eikö juuri tämän tähden Urho Muroma, Markku Koivisto tai Matti Väisänen ole nähty uhkana kirkon virallisen linjan taholta? Nykyisen arvoluopumuksen keskellä tämä tilanne vain entisestään realisoituu.

Niinpä olemmekin nyt tilanteessa, jossa oman herätysliikkeen toiminnasta puhutaan seurakuntana ja hengellisenä kotina. Se ei siis enää olekaan X:n evl. paikallisseurakunta, mitä kuvaa on yritetty enemmän tai vähemmän erheellisesti ylläpitää aina viime vuosiin asti. Nyt uskalletaan ensi kertaa ääneen tunnustaa se tosiasia, että se hengellinen koti on se oma herätysliike ja sitä edustava järjestö. Kaikki ko. järjestön työntekijätkään eivät enää välttämättä ole kirjoilla ison kirkon rekisterissä. Omaan yhteisöön ollaan kuitenkin sitouduttu sitäkin lujemmin. Ehkä ei mene kauaa, kun kirkosta aletaan rohkeasti ääneen puhua lähetyskenttänä, mikä se asiallisesti ottaen onkin, kun (edelleen) valtaosa maamme ei-uskovista kuuluu siihen.

Todellisten veneenkeinuttajien ajat taitavat siis olla vielä edessä päin. Vierivien kivien aika on tullut.




-------





PS. Ehkäpä (jos Herramme tulo viipyy) joskus kymmenen vuoden kuluttua täälläkin julkasistaan samanlaisia seurakunnan kasvun tutkimuksia kirkon sisältä, kuin mitä esiteltiin Englannista samaisessa lehdessä. "Uusi tutkimus yllättää: Ison-Britannian kirkot kasvavat" (s. 4). Tämä kasvunäkymä kirkon sisällä edellyttää kyllä nykyistä paljon laajemman monimuotoisuuden sallimista kirkon piirissä.